Part 4

Hän astui lähemmäksi, syleili häntä samoinkuin menneinä päivinä ja virkkoi huoaten:

— Guido, rakas Guido, mikä tuli onkaan sinut näin riuduttanut? Sinä poltit elämäsi ensin tieteessä ja sitten julkisissa asioissa. Hillitse hiukan sielusi kiihkeyttä, minä pyydän sinua; säästäkäämme itseämme ja pitäkäämme yllä kestävää tulta, kuten sanoo seppä Riccardo.

Mutta Guido Cavalcanti laski kätensä huulilleen.

— Hiljaa! sanoi hän. Hiljaa, älkää puhuko mitään, Betto ystäväni. Minä odotan sydämeni valtiatarta; hän tulee lohduttamaan minua kaikissa niissä rakkauden pettymyksissä, jotka ovat tässä maailmassa minua kohdanneet tai joita olen itse aiheuttanut. Ajatteleminen on yhtä turhaa kuin toimiminen. Sen tiedän. Onnettomuutena ei ole niinkään eläminen, sillä näenhän, että voit hyvin, Betto ystäväni, ja että monet muut voivat yhtä hyvin. Onnettomuus ei ole siinä, että elää, vaan siinä, että tietää elävänsä. Onnettomuutena on tietäminen ja tahtominen. Onneksi on olemassa lääke, joka asian parantaa. Älkäämme puhuko enempää; minä odotan sitä ylhäistä naista, jolle en ole tehnyt milloinkaan vääryyttä, koska en ole milloinkaan epäillyt hänen lempeyttään ja uskollisuuttaan, ja mietteeni ovat minulle osoittaneet, kuinka tyyni ja turvallinen on lepo hänen povellaan. On kerrottu paljonkin tarinoita hänen vuoteestaan ja asumuksistaan. Mutta minä en ole ollenkaan uskonut tietämättömien valheita. Niinpä hän saapuukin luokseni kuin ystävätär ystävänsä luo, kukkaseppele otsallaan ja hymyilevin huulin.

Sen sanottuaan hän vaikeni ja vaipui kuolleena vanhalle haudalle. Hänen ruumiinsa haudattiin ilman suuria kunnianosoituksia Santa Maria Novellan luostariin.

Lucifer

E si compiacque tanto Spinello di farlo orribile e contrafatto, che si dice (tanto può alcuna fiata d'immaginazione) chc la detta figura da lui dipinta gli apparve in sogno domandandolo dove egli l'avesse veduta si brutta...

(Vite de' più eccellenti pittori, da M. Giorgio Vasari. — Vita di Spinello.)

[Ja Spinelloa miellytti siinä määrin kuvata hänet kamalaksi ja epämuotoiseksi, että kerrotaan (niin suuri on joskus kuvittelun voima) tuon hänen maalaamansa hahmon ilmestyneen hänelle unessa kysyen häneltä, missä hän oli nähnyt hänet niin rumana...]

[(Giorgio Vasari: Vite de' più eccellenti pittori. — Vita di Spinello.) — (Kuuluisinten maalarien elämäkertoja. — Spinellon elämäkerta.)]

Tafi, firenzeläinen maalaaja ja mosaiikkitaiteilija, pelkäsi kovin paholaisia, varsinkin niinä yön hetkinä, joina pahan voimien on sallittu vallita pimeydessä. Ja Tafin pelko ei ollut suinkaan aiheeton, sillä paholaisilla oli siihen aikaan syytä vihata maalaajia, jotka yhdellä ainoalla taululla tempasivat heiltä enemmän sieluja kuin joku kunnon pieni veli kolmellakymmenellä saarnalla. Yrittäessään herättää uskovaisissa terveellistä kauhua munkki tosin kuvaili parhaansa mukaan vihan päivää, joka hajoittaa maailman tuhkaksi, kuten David ja Sibylla todistavat. Hän koroitti ääntänsä ja puhalsi kämmeniinsä jäljitellen tuomionenkelin pasuunaa. Mutta kaikki turhaan. Kappelin tai luostarin seinään maalattu kuva, jossa nähtiin Jeesus Kristus tuomitsemassa eläviä ja kuolleita, sitävastoin puhui lakkaamatta syntisten katseille ja korjasi silmien avulla niitä, jotka olivat tehneet syntiä silmillään tai muuten. Siihen aikaan kuvasivat taitavat mestarit Firenzen Santa Crocessa ja Pisan Campo Santossa jumalallisen oikeuden mysteerejä. Näiden teosten pohjana oli se runomittainen kertomus, jonka Dante Alighieri, teologiaan ja kanoniseen oikeuteen erinomaisesti perehtynyt mies, oli aikoinaan kirjoittanut matkastaan helvettiin, kiirastuleen ja paratiisiin, minne hän pääsi elossa ollen, rakastettunsa harvinaisten ansioiden nojalla. Niinpä nämä maalaukset olivatkin kaikin puolin opettavaisia ja totuudenmukaisia, ja sopii sanoa, että ihmisellä oli vähemmän hyötyä jonkin laajan kronikan lukemisesta kuin sellaisten kuvien katselemisesta. Ja firenzeläiset mestarit panivat parastaan kuvatessaan kukkain kaunistamille niituille ylhäisiä naisia ja kavaljeerejä, joita kuolema viikatteineen uhkasi heidän pakistessaan lemmen asioista ja luuttujen ja violain soidessa. Mikään ei ollut paremmin omansa kääntämään niitä lihallisia synnintekijöitä, jotka juovat Jumalan unohdusta naisten huulilta. Saiturien parantamiseksi maalaaja kuvasi luonnolliseen kokoon perkeleitä, kaatamassa sulaa kultaa sellaisen piispan tai abbedissan suuhun, joka oli tilannut häneltä teoksen ja maksanut sen huonosti. Siitä syystä paholaiset olivat silloin maalaajien vihollisia, erittäinkin Firenzen maalaajien, jotka voittivat kaikki muut hienossa henkevyydessä. Ne moittivat heitä varsinkin siitä, että paholaiset kuvattiin inhoittavan näköisiksi, linnun tai kalan päällä, käärmeen ruumiilla ja yölepakon siivillä varustettuina. Heidän katkeruuttaan osoittaa seuraava Spinellosta kerrottu tarina.

Spinello Spinelli, Arezzosta syntyisin, oli jalosukuisten maanpakoon ajettujen firenzeläisten vanhempien poika. Hänen henkensä oli yhtä jalo kuin hänen syntyperänsä. Hän näet oli aikansa taitavin maalaaja. Hän suoritti Firenzessä suuria töitä. Pisalaiset pyysivät häntä Giotton jälkeen koristamaan sen pyhän paikan muureja, jossa vainajat lepäävät ruusujen alla, Jerusalemista tuodussa mullassa. Kauan aikaa siten työskenneltyään eri kaupungeissa ja ansaittuaan paljon rahaa hän halusi nähdä jälleen hyvän kaupungin Arezzon, syntymäsijansa. Arezzolaiset eivät olleet unohtaneet, että Spinello, joka oli nuoruudessaan kuulunut armeliaan pyhän Marian veljeskuntaan, oli vuonna 1383, ruton raivotessa, käynyt sairaiden luona ja haudannut kuolleita. Sitäpaitsi he olivat hänelle kiitolliset, koska hän oli teoksillaan levittänyt Arezzon mainetta ympäri koko Toskanan. Siitä syystä he ottivat hänet vastaan suurin kunnianosoituksin. Hän oli vielä vanhoilla päivilläänkö täysissä voimissaan ja otti suorittaakseen suuria tehtäviä omassa kaupungissaan. Hänen vaimonsa sanoi hänelle:

— Sinä olet rikas. Lepää ja jätä maalaaminen nuorempiesi asiaksi. Lepääminen on viisasta elämän ehtoopuolella. On soveliasta päättää elämänsä lempeässä ja hurskaassa rauhassa. Alinomaisten Babelin tornin laisten maallisten töiden rakentaminen on Jumalan kiusaamista. Spinello, jos sinä itsepintaisesti pysyttelet silaustesi ja väriesi vaiheilla, niin kadotat hengenrauhasi.

Niin puhui tuo kelpo vaimo. Mutta Spinello ei häntä kuunnellut. Hän ajatteli vain omaisuutensa ja maineensa lisäämistä. Ajattelemattakaan vetäytyä lepoon hän teki Sant' Agnolon kirkkoraadin kanssa sopimuksen sitoutuen määrätystä hinnasta tekemään pyhän Mikaelin historiaa esittävän maalauksen, jonka oli määrä täyttää kirkon kuori ja sisältää lukemattomia henkilöhahmoja. Hän kävi tähän työhön ihmeen kiihkeästi. Lukiessaan jälleen niitä Raamatun kohtia, joista hänen oli ammennettava innoituksensa, hän tutki syvällisesti jokaisen rivin ja jokaisen sanan. Hän ei tyytynyt siihen, että työskenteli joka päivä ateljeessaan, vaan teki työtä vuoteessa ja aterioidessaankin. Vielä illalla, käyskellessään Arezzon kukkulan juurella, jolla sijaitsee muureistaan ja torneistaan ylpeilevä Arezzo, hän mietiskeli tehtäväänsä. Ja voipa sanoa, että ylienkelin historia oli valmiiksi maalattuna hänen aivoissaan, kun hän alkoi luonnostella sen aiheita punakynällä muuripintaan. Ei kestänyt kauan, kun hän oli piirtänyt ääriviivat; sitten hän alkoi maalata pääalttarin yläpuolelle kohtausta, jonka tuli näkyä kaikkia muita loisteliaampana. Siinä näet oli kohotettava kunnian kirkkauteen se voitto, jonka taivaan sotajoukkojen päällikkö oli saavuttanut ennen aikojen alkua. Spinello kuvasi pyhän Mikaelin taistelemassa ilmoilla seitsenpäistä ja kymmensarvista käärmettä vastaan ja kuvasi mielikseen taulun alaosaan perkeleitten ruhtinaan Luciferin kauhistuttavan hirviön hahmossa. Kuvat syntyivät kuin itsestään hänen kätensä alla, ja hän onnistui paremmin kuin oli osannut toivoa: Luciferin kasvot olivat niin inhoittavat, että niiden rumuus ei voinut olla valtavasti vaikuttamatta kehen tahansa. Nuo kasvot vainosivat maalaajaa hänen katua kulkiessaan ja seurasivat häntä hänen asumukseensa saakka.

Yön tultua Spinello laskeutui vuoteeseen vaimonsa viereen ja nukahti. Unessa hän näki enkelin, joka oli yhtä kaunis kuin pyhä Mikael, mutta musta. Enkeli sanoi hänelle:

— Spinello, minä olen Lucifer. Missä olitkaan minut nähnyt, kun maalasit minut niinkuin maalasit, hävettävän rumaksi?

Vanha maalaaja vastasi hänelle vapisten, ettei ollut milloinkaan nähnyt häntä omin silmin, koska ei ollut käynyt elävänä helvetissä, niinkuin Dante Alighieri, mutta että oli tahtonut hänet siten kuvatessaan ilmaista havainnollisin piirtein synnin rumuutta.

Lucifer kohautti hartioitaan, ja tuntuipa kuin olisi San Geminianon kukkula yhtäkkiä kohonnut.

— Spinello, virkkoi hän, tahdotko minun huvikseni hieman haastella kanssani? Minä olen varsin hyvä loogikko; Hän, jota rukoilet, tietää sen.

Kun vastausta ei kuulunut, Lucifer jatkoi näin:

— Spinello, sinä olet lukenut ne kirjat, joista minut tunnetaan. Sinä tiedät seikkailuni ja kuinka poistuin taivaasta tullakseni maailman ruhtinaaksi. Loistava yritys, joka olisi ainoa laatuansa, elleivät jättiläiset olisi samoin käyneet Jupiter-jumalan kimppuun, kuten olet havainnut eräästä vanhasta haudasta, jonka marmoriin tuo taistelu on veistetty.

— Totta kyllä, vastasi Spinello, että olen nähnyt sen altaanmuotoisen hauta-arkun Firenzen Santa Reparatassa. Se on kaunista roomalaista työtä.

— Mutta jättiläiset, virkkoi Lucifer hymyillen, eivät suinkaan esiinny siinä sammakkoina tai kameleontteina.

— Eivätpä he myöskään olleet hyökänneet totisen Jumalan kimppuun, huomautti maalaaja, vaan ahdistivat pakanoiden epäjumalaa. Tämä on tärkeätä. Varma tosiasia on, Lucifer, että te olette kohottanut kapinan lipun maan ja taivaan todellista hallitsijaa vastaan.

— Sitä en tahdo kieltää, vastasi Lucifer. Monenkolaisesta synnistä minua senvuoksi syytät?

— Syntejänne voi hyvinkin mainita seitsemän, vastasi maalaaja, ja ne ovat kaikki pääsyntejä.

— Seitsemän! virkkoi pimeyden enkeli. Tuo on teologinen luku. Minun historiassani, joka liittyy kiinteästi Toisen tarinaan, on kaikkea seitsemän. Spinello, sinä pidät minua kopeana, kiukkuisena ja kateellisena. Myönnän sellainen olevani, kunhan tunnustat, että minussa herättää kateutta yksin kunnia. Pidätkö minua ahneena? Myönnyn siihenkin. Ahneus on ruhtinaiden hyve. Jos taas syytät minua hekumallisuudesta ja haureudesta, en pane sitäkään pahakseni. Jäljelle jää laiskuus.

Tuota sanaa lausuessaan Lucifer laski kätensä ristiin rintahaarniskalleen, pudisti synkkää päätänsä ja heilutti liekehtiviä kiharoitaan:

— Spinello, ajatteletko tosiaankin, että olen laiska? Pidätkö minua pelkurina, Spinello? Luuletko, että minulta on kapinoidessani puuttunut rohkeutta? Ei.. Niinpä olisikin ollut oikein maalata minulle pelottomat piirteet, ylpeät kasvot. Ei saa tehdä vääryyttä kenellekään, ei perkeleellekään. Etkö huomaa loukkaavasi Häntä, jota rukoilet, kun kuvaat hänen vastustajansa hirviömäiseksi rupikonnaksi? Spinello, sinä olet ikäiseksesi kovin tietämätön. Tekeepä mieleni tarttua sinua korviin kuin pahaa koulupoikaa.

Tuon uhkauksen kuullessaan ja nähdessään Luciferin jo ojentavan kättänsä Spinello tarttui päähänsä ja alkoi kauhistuneena ulvoa.

Hänen kelpo vaimonsa havahtui äkkiä ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Spinello vastasi hampaitaan kalistaen nähneensä Luciferin, joka oli uhannut tarttua hänen korviinsa.

— Enkö sinulle jo sanonut, virkkoi hänen kelpo vaimonsa, että kaikki nuo kuvat, joita itsepintaisesti maalaat seiniin, lopulta vievät järkesi.

— Minä en ole järjiltäni, väitti maalaaja. Minä näin hänet; hän on kaunis, joskin murheellinen ja ylpeä. Huomenna pyyhin heti pois tekemäni hirmuisen kuvan ja maalaan sijaan sen, jonka näin unessa. Ei näet saa tehdä vääryyttä perkeleellekään.

— On parasta, kun nukut, vastasi vaimo. Puheesi on mieletöntä eikä ollenkaan kristillistä.

Spinello yritti nousta, mutta ei kyennyt, vaan vaipui tajuttomana takaisin pielukselle. Hän kitui vielä muutamia päiviä kuumeessa ja sitten kuoli.

Mustat leivät

Tu tibi divitias stolidissime congeris amplas Negasque micam pauperi: Advenit ecce dies qua sacvis ignibus ardens Rogabis aquae guttulam.

(Navis stultifera 1507, fol. XIX.)

["Keräät ylen typerästi itsellesi suuria rikkauksia ja kiellät murusen köyhältä. Katso, tulee se päivä, jona julman tulen polttamana anelet veden pisaraa."]

Siihen aikaan eli Nicolas Nerli, pankkiiri Firenzen jalossa kaupungissa. Päivän kolmantena hetkenä hän oli jo pulpettinsa ääressä, ja kellon ilmoittaessa yhdeksättä hetkeä hän istui siinä yhä vielä. Hän kirjoitti kaiken päivää numeroita kirjoitustauluihinsa. Hän lainasi rahaa Keisarille ja Paaville. Ja ellei hän lainannut sitä paholaiselle, oli syynä se, että hän pelkäsi tekevänsä huonot kaupat sen kanssa, jota nimitetään Pahaksi ja joka on täynnä juonia. Nicolas Nerli oli uskalias ja epäluuloinen. Hän oli hankkinut itselleen suuria rikkauksia ja saattanut paljon ihmisiä puille paljaille. Siitä syystä häntä pidettiin arvossa Firenzen kaupungissa. Hän asui palatsissa, johon Jumalan luoma valo pääsi vain kapeista ikkunoista, mikä olikin, viisainta, koska rikkaan miehen asumuksen tulee olla kuin varustus ja koska ne, joilla on suuri varallisuus, menettelevät ymmärtäväisesti puolustaessaan väkivalloin sitä, minkä ovat kavaluudella itselleen hankkineet.

Nicolas Nerlin palatsi oli ristikoilla ja rautakahleilla varustettu. Sen sisäseiniin olivat kätevät työmiehet kuvanneet Hyveitä naisten hahmoissa, patriarkkoja, profeettoja ja Israelin kuninkaita. Huoneitten seinäverhot tarjosivat katseltaviksi Aleksanterin ja Tristanin elämän kohtauksia sellaisina kuin romaanit niitä kertovat. Nicolas Nerli loi rikkauteensa kunnian loistetta tekemällä kaupungissa hurskaita lahjoituksia. Hän oli rakennuttanut muurien ulkopuolelle sairaalan, jonka veistokuvin ja maalauksin kaunistettu friisi esitti hänen elämänsä kunniakkaimpia tekoja. Kiitollinen kirkkoraati oli ripustanut hänen muotokuvansa Santa Maria Novellan kuoriin, koska hän oli lahjoittanut rahasumman kirkon rakennustöiden loppuunsuorittamiseksi. Hänet nähtiin siinä polvistuneena, kädet ristissä, pyhän Neitsyen eteen. Hän oli tunnettavissa punaisesta villapäähineestään, turkisnutustaan, kellervään lihavuuteensa uponneista kasvoistaan ja pienistä vilkkaista silmistään. Hänen kelpo vaimonsa Mona Bismantova, nuhteettoman ja murheellisen näköinen ja sellainen, ettei voinut otaksua kenenkään milloinkaan saaneen hänestä mitään nautintoa, oli Neitsyen toisella puolella nöyrässä rukousasennossa. Nicolas Nerli oli Tasavallan ensimmäisiä kansalaisia; hän ei ollut milloinkaan puhunut lakeja vastaan, ei ollut milloinkaan välittänyt köyhistä eikä niistä, joita päivän mahtajat tuomitsivat sakkoihin ja maanpakoon, ja siitä syystä ei kaupunginhallituksen mielessä ollut mikään vähentänyt sitä kunnioitusta, jonka hän oli suurella rikkaudellaan heiltä osakseen voittanut.

Kun hän eräänä talvi-iltana palasi tavallista myöhemmin palatsiinsa, hänet ympäröi palatsin portilla joukko puolialastomia kerjäläisiä, jotka ojensivat pyytäen käsiään.

Hän torjui pyytäjiä ankaroin sanoin. Mutta nälkä teki nuo ihmiset villeiksi ja rohkeiksi kuin sudet. He muodostivat piirin hänen ympärilleen ja anelivat häneltä leipää valittavalla ja käheällä äänellä. Hän jo kumartui siepatakseen kiviä ja heittääkseen niillä, kun samassa näki tulevan erään palvelijan, päälaella kori, jossa olevat mustat ruisleivät olivat tarkoitetut tallinsa, keittiössä ja puutarhassa työskentelevän talon palvelusväen ravinnoksi.

Hän viittasi palvelijaa tulemaan, otti kahmaloittain leipiä korista ja heitti ne onnettomille. Sitten hän meni asumukseensa, laskeutui vuoteeseen ja vaipui uneen. Nukkuessaan hän sai halvauksen ja kuoli niin äkkiä, että luuli olevansa vielä vuoteessaan, kun näki eräässä "mykän valottomassa" paikassa pyhän Mikaelin, jota valaisi hänen ruumiistaan uhoava kirkkaus.

Ylienkelillä oli kädessään vaaka, ja hän asetteli kuppeihin punnittavaa ja punnuksia. Nicolas Nerli havaitsi painavammalla puolella ne leskein kalleudet, joita piti panttina, suuren määrän ropojen rippeitä, jotka oli oikeudetta pitänyt ominaan, ja eräitä erinomaisen kauniita kultakolikoita, jotka olivat yksin hänen, koronkiskomisella tai petoksella hankittuja. Samassa hän jo tajusi pyhän Mikaelin punnitsevan siinä hänen edessään hänen jo päättynyttä elämäänsä. Nicolas Nerli muuttui tarkkaavaiseksi ja huolestuneeksi.

— Messer Pyhä Mikael, sanoi hän, jos kerran sijoitatte toiselle puolen kaiken eläessäni hankkimani ansion, niin suvaitkaa sijoittaa toiselle puolelle ne kauniit lahjoitukset, joilla olen jalosti ilmaissut hurskauttani. Älkää unohtako Santa Maria Novellan tuomiokirkkoa, jonka rakentamiseen olen antanut hyvän kolmanneksen, älkää myöskään kaupungin muurien ulkopuolella sijaitsevaa sairaalaani, jonka olen rakennuttanut kokonaan omilla rahoillani.

— Älä pelkää, Nicolas Nerli, vastasi ylienkeli. Minä en unohda mitään.

Hän tarttui kirkastetulla kädellään Santa Marian tuomiokirkkoon ja sijoitti sen sekä sairaalan veistokuvilla ja maalauksilla koristettuine friiseineen kevyempään vaakakuppiin. Mutta kuppi ei siitä ollenkaan painunut.

Pankkiiri tuli siitä kovin levottomaksi.

— Messer Pyhä Mikael, virkkoi hän, etsikää vielä jotakin. Te ette ole asettanut kevyemmälle puolelle Pyhän Johanneksen kirkkoon lahjoittamaani kaunista vihkivesimaljaa, ette myöskään Pyhän Andreaksen saarnatuolia, jossa Herramme Jeesuksen Kristuksen kastaminen on esitetty luonnollisessa koossa. Se teos tuli minulle erittäin kalliiksi.

Ylienkeli asetti saarnastuolin ja vihkivesimaljan sairaalan katolle vaakakuppiin, joka ei vähääkään painunut. Nicolas Nerli alkoi tuntea kylmän hien tihkuvan otsalleen.

— Messer Ylienkeli, kysyi hän, tiedättekö varmaan, että vaakanne on tarkka?

Pyhä Mikael vastasi hymyillen, että vaikka hänen vaakansa ei ollutkaan samaa mallia kuin Parisin panttilainaajien ja Venezian rahanvaihtajain, se oli kuitenkin moitteettoman täsmällinen.

— Onko se mahdollista! huokasi Nicolas Nerli kalmankalpeana. Tuo tuomiokirkko, tuo saarnastuoli, tuo allas, tuo sairaala kaikkine vuodesijoineen eivät siis paina enempää kuin oljenkorsi, kuin linnun untuva!

— Kuten näet, Nikolas, virkkoi Ylienkeli. Toistaiseksi on vääryyksiesi taakka hyvien tekojesi kevyttä painoa paljon raskaampi.

— Minä siis joudun helvettiin, sanoi firenzeläinen.

Hänen hampaansa löivät loukkua.

— Kärsivällisyyttä, Nicolas Nerli, virkkoi taivaallinen vaakamestari. Kärsivällisyyttä, asia ei ole vielä valmis. Meillä on vielä tämä jäljellä.

Autuas Mikael otti ne ruisleivät, jotka rikas mies oli edellisenä iltana heittänyt köyhille. Hän laski ne hyvien tekojen kuppiin, joka äkkiä nousi toisen painuessa, ja molemmat kupit jäivät tasapainoon. Vipu ei kallistunut puolelle eikä toiselle, ja vaakaneula osoitti molemmat painot täysin yhdenveroisiksi.

Pankkiiri ei uskonut silmiään.

Kirkastettu Ylienkeli sanoi hänelle:

— Sinä näet, Nicolas Nerli, ettet kelpaa taivaaseen enempää kuin helvettiinkään. Mene! Palaa Firenzeen ja lahjoita kaupungissasi enemmän näitä leipiä, jotka annoit omin käsin, yön hetkenä, kenenkään näkemättä, ja sinut pelastetaan. Ei näet siinä kyllin, että taivas aukee katuvalle ryövärille ja itkevälle ilotytölle. Jumalan armo on rajaton: se pelastaa rikkaankin. Tee niin. Lisää näitä leipiä, joiden painon havaitset vaakakupissani. Mene!

Nicolas Nerli heräsi vuoteessaan. Hän päätti noudattaa Ylienkelin neuvoa ja lisätä köyhille luovuttamiensa leipien lukua päästäkseen taivaitten valtakuntaan.

Niinä kolmena vuotena, jotka hän vietti maan päällä ensimmäisen kuolemansa jälkeen, hän oli laupias köyhille ja jakoi runsaasti almuja.

Iloinen Buffalmacco

Buonamico di Cristofano detto Buffalmacco pittore Fiorentino, il qual fu discepolo d'Andrea Tafi, e come uomo burlevole celebrato da Messer Giovanni Boccaccio nel suo Decamerone, fu come si sa carissimo compagno di Bruno e di Calendrino pittori ancor essi faceti e piacevoli, e, come si può vedere nell' opere sue sparse per tutta Toscana, di assai buon giudizio nell' arte sua del dipignere.

(Vite de più eccellenti pittori, da M. Giorgio Vasari. — Vita di Buonamico Buffalmacco.)

["Buonamico di Cristofano, Buffalmaccon nimellä mainittu, Andrea Tafin oppilas ja messer Giovanni Boccaccion Decameronessaan kujeelliseksi mieheksi kuvailema, oli, kuten tiedetään, kahden yhtä leikkisän ja mukavan maalaajan Brunon ja Calendrinon paras kumppani ja osoitti, kuten hänen kaikkialla Toskanassa tavattavista teoksistaan huomaa, sangen hyvää älyä omassa taiteessaan."]

1

TORAKAT

Buonamico Cristofani, firenzeläinen, jota hilpeän mielenlaatunsa vuoksi mainittiin Buffalmaccon nimellä, oli varhaisessa nuoruudessaan oppilaana Andrea Tafin, maalaajan ja mosaiikkitaiteilijan ateljeessa. Tafi oli taitava mestari. Hän oli käynyt Veneziassa siihen aikaan, jolloin Apollonius peitti mosaiikeilla San Marcon seinät, ja oli viekkaudella saanut selville kreikkalaisen huolellisesti varjelemat salaiset menetelmät. Hänen palattuaan kotikaupunkiinsa taito muodostaa kuvia liittämällä yhteen lukematon joukko pieniä erivärisiä lasineliöitä teki hänet niin kuuluisaksi, ettei hän voinut suorittaa kaikkia tarjottuja tehtäviä. Joka päivä, aamuhartauden hetkestä aina iltamessuun saakka, hän työskenteli jossakin kirkossa, telineillään, kuvaten Kristusta kuolleena tai Kristusta kunniassaan, patriarkkoja, profeettoja tai Jobin tai Nooakin historiaa. Ja koska hän oli kärkäs maalaamaan freskojakin, jauhetuin värein, kreikkalaiseen tapaan, joka oli ainoa silloin tunnettu, hän ei levännyt milloinkaan eikä sallinut oppilaittensakaan levätä. Hänellä oli tapana sanoa heille:

— Minunlaisteni, joiden hallussa ovat kauniit salaisuudet ja jotka ovat eteviä taiteessaan, tulee alinomaa suunnata henkensä ja käsivartensa kohti tehtäviään siten hankkien itselleen paljon rahaa ja jättäen jälkeensä kestävän muiston. Ja ellen minä, joka olen aivan vanha ja iän ruhjoma, ollenkaan säästele vaivojani, niin teidän, nuorten, väkeväin ja vikaantumattomain, tulee toimia kaikin voimin palveluksessani.

Jotta hänen värinsä, lasitahtaansa ja silausaineensa olisivat valmiina päivän sarastaessa, hän velvoitti nuorukaiset nousemaan yösydännä. Mikään ei ollut kiusallisempaa Buffalmaccolle, joka oli tottunut pitkiin ilta-aterioihin ja liikkui mielellään kaduilla niinä vuorokauden hetkinä, joina kaikki kissat ovat harmaita. Hän meni myöhään levolle ja nukkui mielin määrin, koska omatunto oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Kun siis Tafin äreä ääni herätti hänet sikeimmästä unesta, hän käänsi kylkeä eikä ollut kuulevinaan. Mutta mestari ei väsynyt huutamaan. Tarpeen vaatiessa hän tuli oppipoikansa huoneeseen, veti viipymättä pois peitteen ja kaatoi vesimaljan nukkujan niskaan.

Buffalmacco lähti haluttomana, toinen jalka kengittynä, toinen vielä kenkimättä, pimeään ja kylmään ateljeehen jauhamaan värejä ja mietti siinä jauhaessaan ja noituessaan, miten voisi tuonnempana välttää niin ilkeän vastoinkäymisen. Hän mietti kauan keksimättä mitään hyödyllistä tai hyvää, mutta hänen henkensä ei ollut suinkaan hedelmätön: kerran, aamun koitteessa, siinä iti kelvollinen ajatus.