Part 3

— Lapseni, sinä ylenkatsot minua, koska silmäni veristävät, sieraimiani jäytää niiden erittämä kitkerä ja löyhkäävä neste ja ikenissäni on yksi ainoa, mutta musta ja määrättömän, iso hammas. Neairasi on tosiaankin nyt sellainen. Mutta jos minua rakastat, niin muutun sinun avullasi ja sinua varten siksi, mikä olin Saturnuksen kultaisina päivinä, kun nuoruuteni kukoisti maailman kukoistavassa nuoruudessa. Rakkaus yksin, oli nuori jumalani, muodostaa olioiden kauneuden. Jos tahdot saada minut kauniiksi, tarvitset vain hieman rohkeutta. Kas niin, Mino, uljuutta!

Kuullessaan nuo sanat, joita eleet myötäilivät, kauhun ja inhon valtaama Mino tunsi pyörtyvänsä ja liukui kammionsa kivipermannolle. Pudotessaan hän oli näkevinään puolittain umpeutuneiden luomiensa lomitse ihanan nymfin, jonka alaston ruumis valahti hänen päällensä kuin rieskamaito.

Hän heräsi täydessä päivänvalossa, jäsenet putoamisesta kuin murtuneina. Pergamenttilehdet, joita hän oli edellisenä iltana tuhrinut, lepäsivät pulpetilla. Hän luki ne uudestaan, taittoi kokoon, sinetöi, pisti kaapunsa alle ja huolimatta uhkauksista, joita noidat olivat hänelle lausuneet kaksi eri kertaa, lähti kuljettamaan ilmestyksiään herra piispalle, jonka palatsin harja kohosi keskellä kaupunkia. Piispa oli parhaillaan paneutumassa sotisopaan miestensä ympäröimänä linnansa suuressa salissa. Ylimmäinen pappi näet kävi silloin sotaa Firenzen ghibellinejä vastaan. Hän tiedusteli munkilta, mikä asia hänet toi luo, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, käski häntä heti lukemaan selostuksensa. Fra Mino totteli. Herra piispa kuunteli esityksen loppuun asti. Hän ei ollut erikoisesti ilmestyksiin perehtynyt, mutta häntä elähdytti palava innostus uskon palveluksessa. Päivääkään viivyttelemättä ja sallimatta sotaisten huolten itseään häiritä hän antoi kahdentoista mainehikkaan teologin ja kanonisen oikeuden tuntijan asiaksi tutkia tätä tapausta ja kiirehti heitä esittämään lausuntojaan. Kypsän harkinnan jälkeen ja monet kerrat Fra Minoa kuulusteltuaan tohtorit päättivät, että oli soveliasta avata San Michelen kappelissa sijaitseva pyhän Satyyrin hauta ja toimittaa siinä erinomaisia pahanhengen manauksia. Fra Minon koskettelemista opinkappaleista he eivät nimenomaan mitään lausuneet, mutta taipuivat pitämään fransiskaanimunkin väitteitä uskallettuina, kevytmielisinä ja ennenkuulumattomina.

Tohtorien mielipiteen mukaisesti ja herra piispan nimenomaisesta käskystä pyhän Satyyrin hauta sitten avattiin. Siitä ei löytynyt muuta kuin hiukan poroa, johon papit viskasivat vihkivettä. Porosta nousi silloin valkoinen huuru, josta kuului heikkoa voihketta.

Tämän hurskaan toimituksen jälkeisenä yönä Fra Mino näki unta, että hänen vuoteensa yli kumartuneet noitaämmät riistivät sydäntä hänen rinnastaan. Hän heräsi päivän sarastaessa tuimien tuskien ja polttavan janon ahdistamana. Hän laahautui luostarin kaivolle, missä kyyhkyset kävivät juomassa. Mutta yritettyään saada huulilleen muutamia vesipisaroita, jotka täyttivät kehikon syvennyksen, hän tunsi sydämensä paisuvan sienenä, huokasi "Jumalani!" ja kuoli tukehtuen.

Messer Guido Cavalcanti

Guido, di Messer Cavalcante de' Cavalcanti fu un de' migliori loici che avesse il mondo, ed ottimo filosofo naturale... E perciò che egli alquanto tenea della opinione degli Epicuri, si diceva tra la gente volgare che queste sue speculazioni eran soi in cercare se trovar si potesse che Iddio non fosse.

(Il Decameron di Messer Giovanni Boccaccio, giornata sesta, novella IX.)

DIM NON. FVL. ME MINI. NON. SVM NON. CVRO. DO NNIA. ITALIA. AN NORVM. XX. HIC QVIESCO

(_Donnia Italian_ hautapatsaassa herra Jean-Francois Bladen lukutavan mukaan.)

[Guido, herra Cavalcante dé Cavalcantin poika, oli terävimpiä ajattelijoita, mitä ikinä on ollut, ja etevä luonnonfilosofi... Ja koska hän hiukan kallistui epikurolaisten käsityksiin, puhuttiin kansan keskuudessa hänen ajattelunsa tähtäävän vain siihen, voisiko osoittaa, että Jumalaa ei ole olemassa.]

[(Giovanni Boccaccion Decameron, kuudes päivä, IX kertomus.)]

Messer Guido Cavalcanti oli kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan kaikkein miellyttävin ja hyvärakenteisin firenzeläisten aatelismiesten joukossa. Hänen pitkien mustien hiuksiensa alta, jotka päähineen alta vapautuen kiertyivät sinertävinä kiharoina hänen otsalleen, loivat kullanvälkkeiset silmät häikäiseviä säteitään. Hänen käsivartensa olivat kuin Herkuleen, kädet kuin nymfin. Hartiat olivat leveät ja vartalo solakka ja notkea. Hän osasi mainiosti taltuttaa raisuja hevosia ja käsitellä raskaita aseita, ja rengasratsastuksessa hänellä ei ollut vertaistaan. Jos hän, ajaessaan kaupungin katuja mennen messua kuulemaan joko San Giovanniin tai San Micheleen tai kulkiessaan huvikseen Arnon rannoilla, niityillä, jotka hohtelivat kukkaverhossaan kuin kauniit maalaukset, sattui kohtaamaan jossakin määrin sieviä naishenkilöltä, jotka käyskelivät toistensa seurassa, niin varmasti kuului toinen toiselle punastuen virkkavan: "Kas, messer Guido, signore Cavalcante de' Cavalcantin poika. Totisesti, kaunis pyhä Yrjänä!" Ja kerrotaanpa, että Madonna Gemma, Sandro Bujamonten puoliso, lähetti eräänä päivänä imettäjänsä hänen luokseen tehdäkseen hänelle tiettäväksi, että rakasti häntä kaikesta sielustaan ja aikoi kuolla. Toisaalta häntä kovin halusivat jäsenekseen ne seurat, joita siihen aikaan perustivat Firenzen nuoret aatelisherrat juhliakseen toisiaan, aterioidakseen, pelatakseen ja metsästääkseen yhdessä, rakastaen toisiaan joskus siinä määrin, että käyttivät aivan yhdenlaisia vaatteita. Mutta messer Guido karttoi sekä naisten että nuorten herrojen seuraa, ja hänen ylpeä ja kesytön luontonsa viihtyi ainoastaan yksinäisyydessä.

Hän vietti usein koko pitkän päivän huoneessaan ja käyskeli yksinään Eman tien rautatammien alla ensimmäisten tähtien värähdellessä kalpealla taivaalla. Sattumalta tavatessaan ikäisiään aatelisnuorukaisia hän ei ollenkaan hymyillyt eikä paljoa puhunut. Sitäpaitsi hänen lausumansa olivat usein vaikeasti tajuttavia. Tämä omituinen käytös ja sellaiset hämärät puheet kävivät hänen kumppaniensa sydämelle. Messer Betto Bruneleschia ne huolestuttivat enemmän kuin ketään muuta, sillä hän rakasti sydämestään messer Guidoa ja halusi mitä kiihkeimmin saada hänet yhtymään siihen veljesliittoon, johon kuuluivat Firenzen rikkaimmat ja kauneimmat aatelismiehet ja jonka kunnia ja ilo hän itse oli. Messer Betto Bruneleschia näet pidettiin ritariston hienona kukkana ja koko Toskanan soreimpana kavaljeerina, messer Guidoa lukuunottamatta.

Eräänä päivänä, viimeksimainitun astuessa Santa Maria Novellaan, missä dominikaanimunkit pitivät hallussaan lukuisia kreikkalaisten tuomia kirjoja, messer Betto, joka samassa kulki torin poikki, huusi ystävälleen:

— Hei, Guido, minne olettekaan menossa tänä kirkkaana päivänä, joka nähdäkseni kutsuu teitä kunnaille linnustamaan pikemmin kuin luostarin pimentoihin piiloutumaan? Suvaitkaa lähteä kanssani asuntooni Arezzoon, missä soitan teille huilua siitä hyvästä, että näen teidän hymyilevän.

— Parhaat kiitokset! vastasi messer Guido huolimatta päätään kääntää. Minä lähden kohtaamaan sydämeni valtiatarta.

Hän astui kirkkoon, kulki nopein askelin sen läpi huolimatta alttarille asetetusta pyhästä sakramentista enempää kuin messer Bettosta, joka istui ulkona ratsunsa selässä ihan ällistyneenä kuulemastaan; hän astui matalasta ovesta luostariin, kulki sen seinäviertä ja saapui kirjastoon, missä Fra Sisto maalasi enkelinkuvia. Tervehdittyään kelpo veljeä hän veti kiskoilla lujitetusta arkusta erään äskettäin Konstantinopolista tulleen kirjan, asetti sen pulpetille ja alkoi sitä selailla. Se oli Rakkautta käsittelevä tutkielma, jonka oli kreikankielellä sommitellut jumalainen Platon. Messer Guido huokasi, ja hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.

— Voi onnetonta, hymisi hän, näiden epäselvien merkkien alla on kirkkaus, ja minä en sitä näe!

Hän puhui itselleen siten, koska kreikankielen taito oli siihen aikaan länsimaissa melkein tyyten unohtunut. Kauan huokailtuaan hän otti kirjan, suuteli sitä ja laski sen takaisin rautakiskoin vahvistettuun arkkuun kuin kauniin vainajan ruumiskirstuunsa. Sitten hän pyysi kelpo Sistolta Ciceron puheiden käsikirjoitusta, jota luki, kunnes illan varjot verhosivat puutarhan sypressejä ja levittivät kirjan sivuille yölepakonsiipensä. Tulee näet tietää, että messer Guido Cavalcanti etsi totuutta vanhojen teoksista ja yritti kulkea niitä karuja teitä, joilta ihminen löytää kuolemattomuuden. Ylevän löytämishalun kalvamana hän muovasi canzoneiksi muinaisajan viisaiden ajatuksia Rakkaudesta, joka johtaa Hyveeseen.

Muutamia päiviä myöhemmin messer Betto Bruneleschi tuli hänen luokseen Adimari-puistikon varrella, aamuhetkenä, jolloin kiuru visertää vainioilla. Messer Guido oli vielä vuoteessaan. Syleiltyään häntä messer Betto virkkoi hellästi:

— Parahin Guido, Guidoni, auttakaa minut vaivasta. Viime viikolla sanoitte minulle menevänne kohtaamaan sydämenne valtiatarta Santa Maria Novellan luostariin. Siitä lähtien mietin noita sanoja alinomaa, mutta kykenemättä keksimään niiden merkitystä. En saa lepoa, ennenkuin selitätte ne minulle. Rukoilen teitä tekemään ne käsitettäviksi, ainakin mikäli hienotunteisuutenne sallii, naishenkilön ollessa kysymyksessä.

Messer Guido alkoi nauraa. Kyynärpää pieluksen varassa hän katseli messer Bettoa suoraan silmiin.

— Ystäväni, sanoi hän, sillä ylhäisellä naisella, josta puhuin, on useita asuinsijoja. Sinä päivänä, jona näitte minut ollessani menossa häntä kohtaamaan, löysin hänet Santa Maria Novellan kirjastosta. Mutta onnettomuudeksi ymmärsin vain puolet hänen sanoistaan, sillä hän puhui minulle niitä kahta kieltä, jotka virtaavat metenä hänen ihailtavilta huuliltansa; aluksi hän piti minulle esitelmän kreikankielellä, jota en kyennyt ymmärtämään, ja haasteli sitten latinalaisten kieltä ihmeellisen viisaasti. Minua hänen seuransa viehätti siinä määrin, että päätin ottaa hänet puolisokseni.

— Hän on epäilemättä ainakin Konstantinopolin keisarin sisarentytär, sanoi messer Betto, tai kenties hänen avioton tyttärensä... Millä nimellä häntä mainitsette?

— Jos on välttämätöntä, vastasi messer Guido, antaa rakas nimi, jollaisen jokainen runoilija antaa rakastetullensa, nimitän hänet Diotimaksi, muistaen Megaran Diotimaa, joka opasti oikeaan Hyveen rakastajia. Mutta hänen yleisesti tunnettu nimensä on Filosofia, ja mainiompaa puolisoa on mahdoton löytää. Minä en tahdo ketään muuta, vaan vannon jumalille olevani hänelle uskollinen kuolemaan asti, joka lopettaa tajuntani.

Nuo sanat kuultuaan messer Betto löi otsaansa.

— Bakkhoksen nimessä, virkkoi hän, enpä ollut arvoitustani arvannut! Te, Guido ystäväni, olette hienoin henki kaikkien niiden joukossa, jotka ovat milloinkaan loistaneet Firenzen punaisen liljan alla. Onnittelen teitä siitä, että otatte puolisoksenne niin ylhäisen naisen. Tästä liitosta tulee varmaan syntymään runsaasti jälkeläisiä: canzoneja, sonetteja ja balladeja. Minä lupaan toimittaa nämä kauniit lapset kasteelle huiluni helistessä, sokerihedelmiä tarjoiltaessa ja siroja lauselmia esitettäessä. Iloitsen näistä henkisistä häistä sitäkin enemmän, koska ne eivät estä teitä ajan tultua naimasta, lihan jälkeen, jotakin kaupunkimme kunniallista naishenkilöä.

— Älkää niin luulko, vastasi messer Guido. Niiden, jotka viettävät älyn häitä, tulee jättää naimisiinmeno hienostumattomien maallikkojen, siis ylhäisten aatelisherrojen, kauppiasten ja käsityöläisten asiaksi. Jos olisitte seurustellut Diotiman kanssa, niinkuin minä, tietäisitte, ystäväni Betto, että hän erottaa kahdenlaisia ihmisiä: toiset ovat hedelmällisiä vain ruumiillisesti ja tavoittelevat vain sitä karkeata kuolemattomuutta, jonka takaa lasten siittäminen; toisten sielu käsittää ja synnyttää sitä, minkä tuottaminen on sielulle soveliasta, Kaunista ja Hyvää. Diotima on tahtonut minun kuuluvan jälkimmäiseen ryhmään, ja minä en aio vastoin hänen tahtoansa jäljitellä siitosvoimaisia raakalaisia.

Messer Betto Bruneleschi ei ollenkaan hyväksynyt tuota päätelmää. Hän huomautti ystävälleen, että oli elämässä muovattava eri olotiloja, jotka sointuvat eri ikäkausiin, että huvien aikaa seurasi kunnianhimoisten pyrkimysten kausi ja että oli soveliasta nuoruusiän lopulla liittyä naimisen nojalla rikkaaseen ja jalosukuiseen perheeseen päästäkseen Tasavallan korkeihin virkoihin, taiteiden ja vapauden prioriksi, kansan capitanoksi tai oikeuden gonfaloniereksi.

Mutta huomattuaan sitten, että hänen ystävänsä noita neuvoja kuunnellessaan murti suutansa vastenmielisin tunnoin, ikäänkuin katkeraa lääkettä tarjottaessa, hän ei virkkanut enempää tästä asiasta, koska pelkäsi toisen vihastuvan ja piti viisaana luottaa aikaan, jonka voima muuttaa sydämiä ja kumoo kaikkein lujimpiakin päätöksiä.

— Jalo Guido, virkkoi hän hilpeästi, salliihan ylevä valittusi ainakin pitää iloa kauniiden tyttöjen keralla ja ottaa osaa huveihimme?

— Siitä asiasta, vastasi messer Guido, hän ei huolehdi enempää kuin niistä kohtauksista, joita tuolle vuoteeni vieressä makaavalle pienelle koiralle voi sattua kadulla. Ne asiat ovat tosiaankin yhdentekeviä, kunhan ei ihminen itse pidä niitä minkään arvoisina.

Messer Betto lähti, noiden ylenkatseellisten mielipiteiden hieman loukkaamana. Hän oli edelleenkin hellästi kiintynyt ystäväänsä, mutta ei pitänyt velvollisuutenaan liian innokkaasti kehoittaa häntä niihin juhliin ja huveihin, joita järjesti koko talven aikana ihmeen auliisti. Mutta hänen seurapiiriinsä kuuluviin aatelisnuorukaisiin koski kipeästi signor Cavalcante de' Cavalcantin heihin kohdistama solvaus, kun näet hän kieltäytyi seurustelemasta heidän kanssaan. He alkoivat ivailla hänen opintojaan ja lukujaan, sanoivat, että hän siten ruokkiessaan itseään pelkällä pergamentilla, kuten munkit ja rotat, lopulta muuttuisi niiden molempien kaltaiseksi, ettei hänestä vihdoin näkyisi muuta kuin terävä kuono ja kolme pitkää partakarvaa mustan huppukauluksen alta, ja että Madonna Gemmakin sen nähdessään huudahtaisi: "Oi Venus, suojelijani! Mihin tilaan ovatkaan kirjat saattaneet kauniin pyhän Yrjänäni! Hän ei kelpaa enää muuhun kuin pitelemään peitsen asemesta kädessään ruokokynää." He nimittivät häntä neitien hämähäkkien katselijaksi ja rouva Filosofian laahuksenkantimeksi. Eivätkä he edes rajoittuneet näihin kevyihin ivailuihin. He vihjailivat, että messer Guido oli liian oppinut voidakseen säilyä kelpo kristittynä, että hän oli antautunut maagillisiin tieteisiin ja keskusteli paholaisten kanssa.

— Ihminen ei piiloudu hänen tavallaan, sanoivat he, ellei hän seurustele paholaisten ja velhojen kanssa saadakseen heiltä kultaa inhoittavien riettauksien hinnasta.

Vihdoin he vielä syyttivät häntä hänen antautumisestaan siihen Epikuroksen salaoppiin, joka oli taannoin vietellyt erään keisarin Napolissa ja paavin Roomassa ja uhkasi muuttaa kristikunnan kansat jumalasta ja kuolemattomasta sielustaan välittämättömäksi sikalaumaksi. "Onpa hän silloin pitkälle ehtinyt, kun ei opintojensa vuoksi voi enää uskoa Pyhään Kolminaisuuteen!" Tämä heidän levittämänsä huhu oli kaikkein peloittavin, ja siitä voi koitua onnettomuutta messer Guidolle.

Messer Guido Cavalcanti tiesi hyvin, että toveriseuroissa ivailtiin hänen kiintymystään ikuisiin asioihin. Siitä syystä hän pakeni eläviä ja etsi kuolleita.

Siihen aikaan oli San Giovannin kirkko roomalaisten hautojen ympäröimä. Messer Guido saapui sinne varsin usein Ave Marian aikaan ja mietiskeli siellä vielä yön hiljaisina hetkinä. Aikakirjojen tiedonantoihin luottaen hän uskoi, että kaunis San Giovanni oli ollut pakanallinen temppeli, ennenkuin oli muuttunut kristittyjen kirkoksi, ja tuo ajatus miellytti hänen mieltänsä, joka oli kiintynyt menneiden aikojen mysteereihin. Erikoisesti häntä viehättivät ne haudat, joihin ei ollut ollenkaan piirretty ristinmerkkiä, vaan joissa oli latinankieliset kirjoitukset ja koristeina ihmisten ja jumalten hahmoja. Ne olivat valkoisesta marmorista veistettyjä pitkiä altaita, ja näiden altaiden laidoissa havaittiin kuvattuina pitoja, metsästysretkiä, Adoniin kuolema, lapithein ja kentaurien taistelu, siveä Hippolytos, amatsonit. Messer Guido luki uteliaana kivikirjoituksia ja etsi tarinain merkitystä. Eräs hauta askarrutti häntä enemmän kuin kaikki muut, koska hän siinä näki kaksi amoria, joilla kummallakin oli kädessään soihtu, ja hänen teki mielensä saada selkoa noiden amorien laadusta. Eräänä yönä, kun hän ajatteli asiaa tavallista kiinteämmin, kohosi haudan yläpuolelle haamu, ja se oli hohteleva haamu; sitä olisi voinut luulla kuuksi, jonka näkee tai on näkevinään pilven peitossa. Se muotoutui vähitellen ihanaksi neidoksi ja puhui äänellä, joka soi kauniimmin kuin tuulen häälyttämän kaislikon laulu:

"— Minä, tämän haudan asujain, sanoi haamu, olen nimeltäni Julia Laeta. Minä kadotin päivän valkeuden hääjuhlani aikana, kuudentoista vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksän päivän ikäisenä. Kuinka lieneekään laita siitä lähtien: olenko vai enkö ole? En tiedä. Älä kysele vainajoilta, muukalainen, sillä he eivät näe mitään, ja heitä ympäröi taaja yö. Kerrotaan, että ne, jotka ovat kokeneet Venuksen julmat riemut, harhailevat sankassa myrttimetsässä. Minä, joka kuolin neitsyenä, nukun unta näkemättä. Hautani kiveen on kaiverrettu kaksi rakkauden jumalaa. Toinen ojentaa ihmisille päivän valkeuden; toinen sammuttaa iäksi heidän hellät silmänsä. Heillä on samat kasvot ja he hymyilevät kumpikin, koska syntyminen ja kuoleminen ovat kaksoisveljekset ja koska kaikki on riemua kuolemattomille jumalille. Olen puhunut."

Ääni vaikeni niinkuin lehvien hyminä tuulen tyyntyessä. Kirkas haamu häipyi kukkuloita valaisevaan sarastukseen; San Giovannin haudat muuttuivat jälleen mykiksi ja kalpeiksi aamun ilmassa. Messer Guido mietti:

— Aavistamani totuus on minulle ilmestynyt. Eikö olekin kirjoitettu siihen kirjaan, jota papit viljelevät: "Eivät vainajat tule kiittämään sinua, Herra?" Vainajilla ei ole mitään tajuntaa, ja jumalainen Epikuros oli viisas vapahtaessaan elävät tulevaisen maailman turhasta pelosta.

Joukko ohikulkevia aatelismiehiä keskeytti äkkiä hänen rauhalliset mietteensä. Messer Betto Bruneleschi oli siinä seurueineen menossa Peretolan purolle kurkia ampumaan.

— Kas! virkkoi eräs heistä, Bocca-niminen, tuossa on messer Guido, filosofi, joka ylenkatsoo meitä nuhteettomuutemme, hienoutemme ja hilpeän elämämme tähden. Hän näyttää kerrassaan tyrmistyneeltä.

— Eipä suottakaan, vastasi messer Dore, jota pidettiin pilkkakirveenä. Hänen mielitiettynsä kuu, jota hän öisin hellästi suutelee, on lähtenyt kukkuloiden taakse nukkumaan jonkun paimenen keralla. Hän on mustasukkaisuuden raatelema. Katsokaa, kuinka keltainen hän on!

He ohjasivat ratsunsa hautojen väliin ja muodostivat kehän messer Guidon ympärille.

— Dore, ystäväiseni, virkkoi messer Bocca, rouva kuu on liian pyylevä ja puhdashipiäinen noin tummalle kosijalle. Jos tahdotte oppia tuntemaan hänen naisensa, tietäkää, että ne ovat tässä. Hän käy tapaamassa heitä heidän vuoteissaan, joissa häntä eivät uhkaa pistoksillaan niinkään kirput kuin skorpionit.

— Hyi, hyi tuota ilkeää vainajain manaajaa! virkkoi messer Giordano. Kas mihin johtaa liika tieto! Ihminen kieltää Jumalan ja harjoittaa haureutta pakanain kalmistoissa.

Messer Guido nojasi kirkon muuriin ja antoi kavaljeerien puhua. Otaksuessaan heidän tyhjentäneen heikon älynsä koko vaahdon hän virkkoi hymyillen:

— Hyvät herrat, te olette täällä kotonanne. Minä olen isäntänne, ja kohteliaisuus velvoittaa minua ottamaan vastaan solvauksenne niihin mitään vastaamatta.

Sen sanottuaan hän hyppi hautojen yli ja vetäytyi pois rauhallisesti. Nuoret herrat silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Sitten he remahtivat nauramaan ja kannustivat ratsujaan. Hevosten laukatessa Peretolan tietä messer Bocca sanoi messer Bettolle:

— Tuo Guido on varmaan menettänyt järkensä. Sanoi meille, että olimme hautausmaalla kotonamme. Täytyyhän ihmisen olla järjiltään voidakseen sellaista puhua.

— Totta kyllä, vastasi messer Betto, etten käsitä, mitä hän tahtoi meille sanoa niin puhuessaan. Mutta hänen tapansa on lausua ajatuksiaan hämärin kääntein ja syvämietteisin vertauksin. Hän heitti meille luun, joka olisi halkaistava, jotta löytäisi sen ytimen.

— Tuhat tulimmaista! huudahti messer Giordano. Minä annan luun ja pakanan, joka sen heitti, koiralleni.

He saapuivat Peretolan purolle, missä nähdään päivänkoitteessa kurkien kohoavan päivittäin ilmoille. Runsasta saalista suovan metsästyksen aikana messer Betto Bruneleschi muisteli lakkaamatta Guidon sanoja. Ja niitä ajatellen hän vihdoin keksi niiden tarkoituksen. Hän kutsui huutaen luokseen messer Boccaa:

— Messer Bocca, tulkaa tänne! Nyt arvaan mitä messer Guido tahtoi meidän ymmärtävän. Hän sanoi, että olimme hautausmaalla kotonamme, koska tietämättömät ovat kuin kuolleita, joilla Epikuroksen opin mukaan ei ole tajuntaa.

Messer Bocca vastasi, hartioitaan kohauttaen, osaavansa lennättää paremmin kuin kukaan muu Flanderin haukkaa, olla puukkosilla vihollistensa kanssa ja kellistää tyttöjä ja sanoi näiden tietojen riittävän hänen asemassaan.

Messer Guido Cavalcanti jatkoi vielä muutamia vuosia rakkauden tieteen tutkimista. Hän sisällytti ajatuksensa canzoneihin, joiden selittäminen ei ole kenen hyvänsä asia, ja teki niistä kirjan, jota kannettiin, laakereihin kiedottuna, riemusaatossa. Mutta koska kaikkein puhtaimpiinkin sieluihin sekoittuu maisia intohimoja, koska elämä kiidättää meitä kaikkia mutkikkaassa ja levottomassa juoksussaan, kävi niin, että messer Guido nuoruusiän päättyessä hurmaantui lihan ihanuuteen ja tämän maailman kunniaan. Hän nai kunnianhimoisissa tarkoituksissa herra Farinata degli Ubertin tyttären, jonka isä oli aikoinaan punannut Arbian firenzeläisten verellä. Hän heittäytyi kansalaisten välisiin kiistoihin ylpeän sielunsa koko kiihkolla. Ja hän otti naisikseen rouva Mandettan ja rouva Giovannan, joista toinen edusti albigenssejä, toinen ghibellinejä. Niinä aikoina oli messer Dante taiteiden ja vapauden priorina. Kaupunki oli jakautunut kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, Valkoisiin ja Mustiin. Eräänä päivänä, kun huomatuimmat kansalaiset olivat kokoontuneet Frescobaldi-torille, valkoiset toiselle, mustat toiselle puolelle, ottaakseen osaa erään ylhäisen naisen hautajaisiin, tohtorit ja ritarit istuivat tavan mukaan korkeilla raheilla ja heidän edessään istuivat nuoret miehet maassa kaislamatoilla. Eräs nuorukainen nousi seisomaan järjestääkseen viittaansa, ja vastakkaisella puolella olevat luulivat hänen heitä uhkaavan. He nousivat vuorostaan ja tarttuivat miekkoihinsa. Kaikki vetivät aseensa, ja vainajan omaisten oli vaikea saada taistelevia erotetuiksi.

Siitä lähtien Firenze ei ollut enää käsityöläistensä hilpeä kaupunki, vaan metsä täynnä susia, jotka raatelivat toisiaan. Messer Guido otti osaa näihin julmuuksiin. Hän muuttui synkäksi, levottomaksi ja tylyksi. Hän vaihtoi joka päivä miekaniskuja mustien kanssa Firenzen kaduilla, missä oli muinoin mietiskellyt sielun olemusta. Saatuaan useat kerrat kokea lihassaan salamurhaajan tikarin hän joutui puolueineen maanpakoon, ja hänen olopaikakseen määrättiin Sarzanan rutonsaastuttama kaupunki. Hän riutui siellä kuusi kuukautta kuumeessa ja vihassa. Kun valkoiset sitten kutsuttiin takaisin, hän palasi kaupunkiin kuoleman kielissä.

Vuonna 1300, kolmantena päivänä autuaan Neitsyt Marian taivaaseenastumisen jälkeen, hän oli kyllin voimissaan hinautuakseen kauniin San Giovanninsa luo. Uupumuksen ja tuskien lannistamatta hän laskeutui pitkäkseen Julia Laetan haudalle, saman Julia Laetan, joka oli aikoinaan hänelle ilmaissut maallikoilta kätketyt mysteerit. Oli se hetki, jolloin kellot helähtelevät ilmassa, joka värisee auringon hyvästijättöä. Messer Betto Bruneleschi, joka maatilaltaan palatessaan kulki paikan ohi, näki hautojen keskellä kaksi jahtihaukansilmää lopen laihtuneissa kasvoissa kiilumassa, tunsi nuoruusaikansa ystävän ja tunsi hämmästystä ja sääliä.