Part 2

Tämän yön jälkeen Fra Mino ei enää löytänyt lepoa. San Michelen kappelissa, pyhän Satyyrin haudan luona koettujen asioiden muisto häiritsi häntä hurskaissa toimituksissa ja hartausharjoituksissa. Hän seurasi vapisten veljiänsä kirkkoon. Kun hänen oli ohjesäännön mukaisesti suudeltava kuorin kivipermantoa, hänen huulensa kohtasivat siinä kauhistuen nymfien jälkiä, ja hän hymisi: "Lunastajani, etkö kuule minun sanovan, mitä itse sanoit isällesi: Älä johdata meitä kiusaukseen?" Aluksi hän oli aikonut lähettää piispallensa kertomuksen näkemistään. Asiaa tarkemmin harkittuaan hän oli kuitenkin johtunut siihen vakaumukseen, että oli parempi mietiskellä näitä erinomaisia tapahtumia kaikessa rauhassa ja tehdä ne tiettäviksi vasta ne tarkoin tutkittuansa. Sattui vielä niin, että piispa, joka oli tehnyt liiton Pisan guelfien kanssa Firenzen ghibellinejä vastaan, soti parhaillaan niin voimallisesti, ettei ollut kokonaiseen kuukauteen riisunut rintahaarniskaansa. Siitä syystä Fra Mino, kenellekään mitään virkkamatta, tutki tarkoin pyhän Satyyrin hautaa ja kappelia, jossa se sijaitsi. Kirjallisuuteen perehtyneenä hän selaili vanhoja ja uusia teoksia, mutta ei saanut niiden nojalla minkäänlaista selkoa. Ne noituutta koskevat esitykset, joita hän tutki, lisäsivät vain hänen epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Eräänä aamuna, työskenneltyään tapansa mukaan koko yön, hän tahtoi ilahduttaa sydäntänsä lähtemällä kävelemään luostarin muurien ulkopuolelle. Hän alkoi astua sitä mäkistä polkua, joka johtaa viiniköynnöksen kiertämäin nuorten jalavain keskitse kohti myrtti- ja oliivilehtoa, muinaisten roomalaisten pyhää paikkaa. Jalat kosteassa ruohikossa, otsa heisipensaiden latvuksista pirahtelevien kastepisaroiden vilvoittamana, Fra Mino oli kävellyt metsässä jo kauan, kun havaitsi lähteen, jonka yläpuolella tamariskit keinuttelivat pehmeästi kevyitä lehviänsä ja hienountuvaisia rusottavia terttujansa. Alempana, halavain välissä, lähteen avartuneessa uomassa, näkyi liikkumattomia haikaroita. Pikkulinnut visersivät myrttien oksilla. Kostean mintun tuoksu kohosi maasta, ja nurmella helottivat kukkaset, joista Herramme sanoi, ettei kuningas Salomo kaikessa komeudessaan ollut puettu niinkuin jokin niistä. Fra Mino istuutui sammaleiselle kivelle, kiitti Jumalaa, joka on luonut taivaan ja kastepisarat, ja mietiskeli luonnossa piileviä mysteerejä.

Kappelissa nähtyjen asioiden muisto ei väistynyt milloinkaan hänen mielestänsä, ja niin hän istui nytkin, pää käsien varassa, etsien tuhannennen kerran unensa merkitystä. "Sellaisessa ilmestyksessä", ajatteli hän, "täytyy olla jokin merkitys, vieläpä useitakin merkityksiä, jotka täytyy keksiä joko äkillisen mieleenjohdatuksen nojalla tai tarkoin soveltamalla skolastiikan sääntöjä. Ja olenpa sitä mieltä, että minulla tässä erikoisessa tapauksessa täytyisi olla suurta apua myöskin niistä runoilijoista, joita olen Bolognassa tutkinut, esimerkiksi satiirisesta Horatiuksesta ja Statiuksesta, sillä heidän saduissansa piilee paljon totuuksia."

Kauan aikaa liikuteltuaan mielessään näitä ajatuksia ja toisia vieläkin viisaampia hän kohotti katseensa ja havaitsi, ettei ollut yksin. Vanhan rautatammen rosoiseen kylkeen nojasi vanhus, joka katseli taivasta lehvien lomitse ja hymyili. Hänen harmaahapsisesta otsastaan kohosivat sammaltuneet sarvet. Litteänenäisistä kasvoista riippui valkoinen parta, jonka läpi näkyivät hänen kaulansa kuhmurat. Karkea karva peitti hänen ryntäänsä. Hänen reisiensä tuuhea villa ulottui aina sorkkajalkoihin saakka. Hän piteli huulillaan ruokohuilua sitä hiljaa soitellen. Sitten hän lauloi tuskin kuuluvalla äänellä:

Pakeni, nauroi vain, rypäle huulillaan. Jo kiinni villin sain ja hampain murskannut lien marjan suudelmaan.

Tuon nähtyään ja kuultuaan Fra Mino teki ristinmerkin. Mutta ukko ei ollut siitä millänsäkään, vaan loi munkkiin vilpittömän katseen. Hänen kasvojensa syvistä kurtuista välkkyivät kirkkaat siniset silmät kuin lähteen vesi tammien kaarnaisten kylkien lomitse.

— Ihminen tai eläin, huudahti Mino, minä vaadin sinua Vapahtajan nimessä sanomaan, kuka olet.

— Poikani, vastasi vanhus, minä olen pyhä Satyyri! Puhu hiljemmin, jotteivät linnut pelästy.

Fra Mino lausui hiljempää:

— Vanhus, koska et paennut Ristin peloittavaa merkkiä, en voi otaksua, että olet demoni tai jokin helvetistä karannut saastainen henki. Mutta jos tosiaankin olet, kuten sanot, ihminen tai pikemmin elämän aikana suoritettujen hyvien tekojen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen ansioiden armoittama ihmisen sielu, niin selitä minulle pyytäessäni, mitä ihmettä merkitsevät pukinsarvesi ja villavat jalkasi, jotka päättyvät mustaan sorkkaan.

Tuon kysymyksen kuultuaan vanhus kohotti kätensä taivaaseen päin ja sanoi:

— Poikani, ihmisten, eläinten, kasvien ja kivien luonto on kuolemattomien jumalten salaisuus, ja minä tiedän yhtä vähän kuin sinä, mistä aiheutuvat nämä sarvet, jotka koristavat otsaani ja joihin nymfit aikoinaan kiersivät kukkakiehkuroita. En tiedä, mitä merkitsevät kaulassani riippuvat myhkyrät, enkä tiedä, minkätähden minulla on uskaliaan pukin kaviot. Voin sanoa sinulle vain, poikani, että tässä metsässä oli muinoin naisia, joilla oli sarvet ja villavat reidet samoinkuin minulla. Mutta heidän povensa oli pyöreä ja valkoinen. Heidän vatsansa ja sileät länteensä kiilsivät. Silloin vielä nuori aurinko kutkutti heitä mielellään kultaisilla nuolillaan, lehvien alla. He olivat kauniita, poikani. Valitettavasti he ovat kadonneet metsästä; viimeinenkin on poissa. Minun kaltaiseni ovat samoin tuhoutuneet; minä olen nyt heimoni viimeinen. Olen ylen vanha.

— Sano minulle ikäsi, sukusi ja isänmaasi, vanhus.

— Poikani, minä synnyin Maasta paljoa aikaisemmin kuin Jupiter kukisti Saturnuksen, ja silmäni ovat nähneet maailman kukoistavan nuoruuden. Ihmisten suku ei ollut vielä noussut maan tomusta. Karkelevat satyyrittaret vain kaiuttivat kerallani maankamaraa sorkkainsa rytmikkäin iskuin. He olivat suurempia, rotevampia ja kauniimpia kuin nymfit ja naiset, ja heidän laajempien lanteittensa kohtuun lankesi runsaana Maan esikoisten siemen.

Jupiterin hallituskautena nymfit alkoivat asustaa lähteissä, metsissä ja vuorilla. Nymfien seuraan liittyen muodostivat faunit kevyitä kuoroja metsien siimeksiin. Minä elelin silloin onnellisena, maistelin mielin määrin villiviinin rypäleitä ja naurunhaluisten naisfaunien huulia. Ja mieluista oli nukkua kaikessa rauhassa vehmaalla nurmella. Minä ylistin paimenhuilullani Jupiteria ylistettyäni aikaisemmin Saturnusta, koska jumalten, maailman herrojen ylistäminen on luonnollinen tehtäväni.

Valitettavasti olen vanhentunut, sillä olen vain jumala, ja vuosisadat ovat valkaisseet pääni ja rintani haivenet; ne ovat sammuttaneet lanteissani piilleen kiihkon. Minä olin jo pahoin iän rasittama, kun suuri Pan kuoli ja kun Jupiter joutui saman kohtalon alaiseksi, jonka oli itse valmistanut Saturnukselle, Galilealaisen hänet kukistaessa. Olen siitä lähtien viettänyt niin riutuvaista elämää, että jouduin jo kuolemaankin ja haudatuksi. Ja totta puhuen en olekaan enää kuin oman itseni varjo. Jos olen vielä hieman olemassa, johtuu se siitä, ettei mikään häviä ja ettei kenelläkään ole lupa kuolla täydellisesti. Kuolema ei ole missään tapauksessa täydellisempi kuin elämä. Olioitten valtamereen hukkuneet olennot ovat kuin aaltoja, joitten näet, oi lapseni, nousevan ja painuvan Adrian merellä. Heillä ei ole alkua eikä loppua, he syntyvät ja katoavat huomaamatta. Yhtä huomaamatta häipyy minun sieluni. Kulta-ajan satyyritarten kalpea muisto elähdyttää vielä katsettani, ja huuliltani kirpoavat kuulumattomina muinaisten aikojen hymnit.

Niin sanottuaan hän vaikeni. Fra Mino katseli vanhusta ja käsitti, että hän oli pelkkä haamu.

— Ei ole suinkaan ihan uskomatonta, että olet pukinjalkainen olematta silti paholainen, sanoi hän. Ne luontokappaleet, jotka Jumala loi osattomiksi Aatamin perinnöstä, eivät voi joutua kadotetuiksi enempää kuin tulla pelastetuiksikaan. Minä en usko, että kentauri Kheiron, joka oli ihmistä viisaampi, kärsii Leviathanin kidassa ikuisia tuskia. Eräs matkustaja, joka on tunkeutunut taivaiden esikartanoihin, sanoo nähneensä hänet nurmikolla istumassa ja juttelemassa Ripheuksen, oikeamielisimmän troialaisen kanssa. Mutta toiset väittävät, että pyhä paratiisi on avattu Troian Ripheukselle. Siinä kohden on varmaan epäilys paikallaan. Valehtelit kuitenkin, vanhus, sanoessasi minulle, että olet pyhimys, sinä, joka et ole ihminen.

Pukinjalkainen vastasi:

— Poikani, kun olin nuori, en valehdellut enempää kuin ne uuhilampaat, joiden maitoa imin, tai pukit, joiden kanssa olin puskusilla voimani ja kauneuteni ilossa. Siihen aikaan ei valehdellut kukaan eikä mikään, lampaan turkki ei ollut vielä oppinut omaksumaan petollisia värivivahduksia; ja minun mieleni ei ole siitä ollenkaan muuttunut. Katso, minä olen alaston niinkuin Saturnuksen kultaisina päivinä. Ja minun henkeni ei ole verhottu enempää kuin ruumiinikaan, Minä en valehtele milloinkaan. Ja mitä eriskummallista havaitsetkaan, poikani, siinä, että minusta on tullut pyhimys Galilealaisen edessä, vaikka en olekaan sen emon lapsia, jota toiset nimittävät Eevaksi, toiset Pyrrhaksi ja jota sopii kunnioittaa sekä Eevana että Pyrrhana? Pyhä Mikael ei hänkään ole naisesta syntynyt. Minä tunnen hänet, ja me keskustelemme toisinaan. Hän kertoo minulle niistä ajoista, joina oli härkäpaimenena Garganon-vuorella...

Fra Mino keskeytti:

— En voi sietää, että pyhää Mikaelia nimitetään härkäpaimeneksi, vaikka hän onkin kainnut härkiä, joiden isännällä oli mainitsemasi vuoren nimi, mutta kerro minulle, vanhus, kuinka tulit armoitetuksi.

— Kuule siis, vastasi pukinjalkainen, ja uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi.

"Ilmoittaessaan Arnon suloisessa laaksossa, että Galilealainen oli syössyt vallasta Jupiterin, itämailta tulleet miehet kaatoivat ne tammet, joihin maan asujaimet olivat ripustaneet pieniä savesta tehtyjä jumalattaria ja votiivilevyjä, he pystyttivät ristejä pyhille lähteille ja kielsivät paimenia viemästä nymfien luoliin viiniä, rieskaa ja leivoksia uhrilahjoiksi. Faunien, panien ja metsänhaltioiden kansa siitä loukkaantui, eikä syyttäkään. Vihansa vallassa se hyökkäsi uuden jumalan tuojien kimppuun. Apostolien yöllä nukkuessa kuivista lehdistä tehdyillä sijoillaan nymfit tulivat nykimään heitä parrasta, ja nuoret faunit pujahtivat pyhien miesten talleihin tempaamaan karvoja heidän aasintammainsa hännistä. Minä yritin turhaan ehkäistä heidän viatonta ilkeyttänsä ja kehoittaa heitä alistumaan. 'Lapseni', sanoin minä heille, 'kevyiden leikkien ja ivanaurujen aika on ollut ja mennyt'. Mutta ne varomattomat eivät minua kuunnelleet. Siitä koitui heille onnettomuus.

"Mutta minä, joka olin nähnyt Saturnuksen vallan loppuvan, pidin luonnollisena ja oikeana, että Jupiterkin vuorostaan tuhoutui. Minä olin mukautunut suurten jumalten kukistamiseen. En vastustellut Galilealaisen sanansaattajia. Teinpä heille pieniä palveluksiakin. Koska tunsin paremmin kuin he metsän polut, poimin karhunvaaraimia ja oratuomenmarjoja, joita asetin lehdille heidän luolainsa edustalle. Minä tarjosin heille vielä kurmitsan munia. Ja jos he rakensivat itselleen majaa, kannoin heille selässäni hirsiä ja kiviä. He puolestaan valoivat vettä otsalleni ja toivottivat minulle Jeesuksen Kristuksen rauhaa.

"Minä asuin heidän kerallaan samoinkuin he. Ne, jotka rakastivat heitä, rakastivat minua. Samoinkuin heitä kunnioitettiin, kunnioitettiin minuakin, ja minun pyhyyteni näytti yhtä suurelta kuin heidän.

"Sanoin sinulle, poikani, että olin jo silloin varsin vanha. Aurinko sai tuskin lämpenemään turtuneita jäseniäni. Minä olin enää vain vanha ontelo puu, joka oli kadottanut kukkean ja laulavan latvansa. Syksyn tulo kiirehti joka kerta tuhoani. Eräänä talviaamuna minut löydettiin tien vierestä liikkumattomana makaamasta.

"Piispa, seuranaan papit ja koko kansa, vietti hautajaisiani. Sitten minut laskettiin suureen valkoiseen marmoriarkkuun, jossa oli kolme ristinmerkkiä ja jonka etusivuun oli uurrettu rypälekiehkurain väliin nimi PYHÄ SATYYRI.

"Siihen aikaan, poikani, sijaitsivat haudat teiden varsilla. Minun hautani oli kahden peninkulman päässä kaupungista, Firenzen tiellä. Nuori plataani kasvoi sen luona peittäen sen valovälkkeisellä varjollaan, täynnä linnunlaulua, hyminää, raikkautta ja riemua. Verraten lähellä solisi puro vesinenättiä kasvavassa uomassa; nauravia poikia ja tyttöjä saapui sinne yhdessä kylpemään. Tämä viehättävä paikka oli pyhä paikka. Nuoret äidit toivat sinne pieniä lapsiaan ja antoivat heidän koskettaa hautani marmoria, jotta he tulisivat voimakkaiksi ja kaikilta jäseniltään hyvämuotoisiksi. Maassa vallitsi yleinen uskomus, että ne vastasyntyneet, jotka tuotiin minun haudalleni, tulivat toisia voimakkaammiksi ja rohkeammiksi. Senvuoksi tuotiin luokseni Toskanan jalon rodun kaunein kukka. Toivatpa maalaiset luokseni aasintammojansakin siinä toivossa, että saisivat ne tiineiksi. Muistoani kunnioitettiin. Joka vuosi kevään tullen saapui piispa pappeineen rukoilemaan ruumiini luo, ja minä näin kaukaa, ruohoniityiltä, sukeltavan näkyviin kulkueen risteineen ja vahakynttilöineen, punaisine baldakiineineen ja virsiä veisaten. Niin oli laita, poikaseni, kelpo kuninkaan Berengarin aikana.

"Satyyrit ja satyyrittaret, faunit ja nymfit viettivät harhailevaa ja surkeata elämää. Heille ei enää rakennettu nurmialttareita, ei tuotu kukkaköynnöksiä, ei tarjottu uhrilahjoiksi rieskaa, jauhoja ja hunajaa. Korkeintaan tapahtui, että joku vuohipaimen toisinaan sijoitti salaa pienen juuston pyhän luolan eteen, jonka aukko peittyi vadelma- ja orjantappurapensaisiin. Ja tulivatpa vielä kaniinit ja oravatkin jakamaan vaivaista ateriaani. Itämailta saapuneet apostolit olivat karkoittaneet nymfit, metsien ja synkkien luolain asujaimet, tyyssijoistaan. Ja jotteivät he voisi palata, valelivat galilealaisen jumalan papit puihin ja kiviin loihdittua vettä, lausuivat maagillisia sanoja ja pystyttivät ristejä metsiin tienhaaroihin; sinun näet tulee tietää, poikani, että Galilealainen on taitava loitsija. Hän tuntee lukujen ja merkkien tehoisuuden paremmin kuin Saturnus tai Jupiter. Niinpä eivät vanhat jumalaraukat enää löytäneetkään suojaa pyhistä metsistään. Karvaisten vuohenjalkaisten kuoro, joka oli muinoin helähtävin sorkin karkeloinut oman maansa kamaralla, oli nyt vain kalpeiden ja äänetönten varjojen pilvi, kukkulain rinteillä kiirivä aamuinen usva, jonka aurinko hälventää.

"Tuimaa tuulta muistuttavan jumalallisen vihan ajamina nuo haamut kiertelivät kaiket päivät teiden pölyssä. Yö ei ollut heille aivan yhtä vihamielinen. Yö ei kuulu kokonaan galilealaiselle jumalalle. Se kuuluu hänelle ja demoneille yhteisesti. Varjojen laskeutuessa kukkuloilta metsänhaltiat ja -haltiattaret, nymfit ja panit kyyristyivät teiden vieressä olevien hautojen kupeelle ja nauttivat hieman lepoa siinä, hornanvaltojen lempeän vallan alla. Minun hautaani he pitivät sen kunnianarvoisen vanhuuden vuoksi toisia parempana. Pian he kerääntyivät sen eteläisen karniisinosan alle, jossa ei ollut sammalta ja joka säilyi aina kuivana. Tuo kevyt väki lensi sinne uskollisesti joka ilta, niinkuin kyyhkyset lentävät lakkaansa. He voivat helposti sinne sijoittua, koska olivat muuttuneet aivan pieniksi ja muistuttivat viskimestä kimpoavia keveitä vihneitä. Minä lähdin toisinaan äänettömästä kammiostani ja istuuduin heidän keskelleen marmoritiilien suojaan laulaen hiljaisin äänin Saturnuksen ja Jupiterin ajoista; ja heidän mieliinsä palasi menneen onnen muisto. Dianan heitä katsellessa he toistivat vanhoja leikkejä, ja myöhästynyt vaeltaja luuli näkevänsä vainioiden usvan kuutamossa muotoutuvan rakastavaisten toisiinsa-kietoutuviksi ruumiiksi. Ja eiväthän ne muuta olleetkaan kuin kevyttä sumua. Halla teki heille suurta haittaa. Eräänä yönä, seudun levätessä lumen peitossa, nymfit Aigle, Neaira, Mnais ja Meliboia pujahtivat marmorin raoista ahtaaseen ja pimeään komerooni. Kumppanit seurasivat heitä suurin joukoin, ja faunit syöksyivät ajamaan heitä takaa saavuttaen heidät aivan pian. Minun asumukseni oli heidän asumuksensa. Me emme poistuneet siitä ollenkaan, ellemme lähteneet kauniina yönä metsään kävelemään. Mutta silloinkin heillä oli kiire palaamaan ennen kukon ensimmäistä laulua. Sinun tulee tietää, poikani, että sarvellisten joukossa on yksin minulla oikeus näyttäytyä maan päällä päivän valossa. Se on pyhyyteeni liittyvä erioikeus.

"Hautani herätti seudun asukkaissa entistä suurempaa kunnioitusta, ja nuoret äidit toivat joka päivä luokseni alastomia imeväisiään. Saavuttuaan näille maille ja rakennuttaessaan itselleen luostaria kukkulan rinteelle Pyhän Fransiskuksen pojat pyysivät piispalta lupaa saada siirtää hautani luostarin kirkkoon. He saivat luvan, ja minut siirrettiin erittäin juhlallisesti San Michelen kappeliin, missä vieläkin lepään. Perhekuntaani kuuluvat luonnonhaltiat siirtyivät sinne kerallani. Se oli suuri kunnia; mutta tunnustan kaivanneeni suurta tietä, missä näin aamuisin talonpoikaisnaisten astelevan kantaen päänsä päällä koreja, joissa oli rypäleitä, viikunoita ja kullankeltaisia omenoita. Aika ei ole kaipaustani viihdyttänyt: tahtoisin vieläkin levätä Pyhän tien plataanin alla.

"Sellainen on elämäni, lisäsi vanha vuohensorkkainen. Se kuluu hymyilevänä, leppoisana ja piilevänä maan kaikkien aikakausien halki. Jos sen iloon sekaantuu hiukan murhetta, on se jumalten tahto. Oi poikani, ylistäkäämme jumalia, maailman valtiaita!"

Fra Mino oli hetken mietteissään. Sitten hän virkkoi:

— Nyt ymmärrän, mitä merkitsi huonona yönä San Michelen kappelissa näkemäni. Eräs seikka vain jää mielessäni hämäräksi. Sano minulle, vanhus, minkätähden ne nymfit, jotka asuvat kanssasi ja antautuvat fauneille, muuttuivat inhoittaviksi vanhoiksi naisiksi saavuttuaan minun luokseni.

— Valitan sitä, poikani, vastasi pyhä Satyyri, mutta aika ei säästä ihmisiä eikä jumalia. Jumalat ovat kuolemattomia vain katoovaisten ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he kokevat iän kosketuksen ja kulkevat vuosisatojen keralla kohti auttamatonta rappeutumistaan. Nymfit vanhenevat samoinkuin naiset. Ei ole olemassa ruusua, joka ei muutu tappuramarjaksi. Ei ole nymfiä, joka ei muutu noitaämmäksi. Koska olet katsellut pienen perhekuntani telmettä, olet nähnyt, kuinka menneen nuoruuden muisto vielä kaunistaa nymfejä ja fauneja heidän lempensä tuokioina ja kuinka heidän jälleen elpynyt intohimonsa elvyttää uuteen eloon heidän kauneutensakin. Vuosisatojen tekemä tuho ilmaantuu kuitenkin aivan pian jälleen. Onnetonta! Nymfien heimo on vanha ja raihnas.

Fra Mino kysyi vielä:

— Jos on totta, että sinä, vanhus, olet saavuttanut autuuden salaperäisin keinoin, jos on totta, niin järjettömältä kuin se tuntuukin, että olet pyhimys, niin kuinka asut tuossa haudassa varjojen kanssa, jotka eivät ollenkaan osaa ylistää Jumalaa ja jotka riettaudellaan saastuttavat Herran huoneen? Vastaa, oi vanhus!

Mutta vuohensorkkainen pyhimys ei vastannut mitään, vaan haihtui hitaasti ilmaan.

Fra Mino istui sammaleisella paadella lähteen reunalla, mietti kuulemiaan ja havaitsi niissä taajojen pimeiden kohtien ohella myöskin ihmeellistä kirkkautta.

— Tuo pyhä Satyyri, ajatteli hän, on verrattavissa Sibyllaan, joka väärien jumalten temppelissä istuen ilmoitti Vapahtajaa kansakunnille. Muinaisten valheiden savi tahraa vielä hänen sorkkiaan, mutta hänen otsansa kohoo valoon ja hänen huulensa julistavat totuutta.

Pyökkien varjojen langetessa pitkinä rinteen nurmelle munkki nousi paadelta ja laskeutui kapeata polkua, joka johti Pyhän Fransiskuksen poikien luostariin. Hän ei kumminkaan uskaltanut katsella vesillä uinuvia ulpukoita, koska pelkäsi näkevänsä niissä nymfien kuvia. Hän astui kammioonsa kellojen soittaessa Ave Mariaa. Kammio oli pieni ja valkoiseksi sivuttu, huonekaluja oli vain vuode, jakkara ja korkea kirjoituspulpetti. Seinään oli aikoinaan joku kerjäläismunkki maalannut Giotton tyyliin kuvan, joka esitti Mariaa ristin juurella. Sen alla olevalla pienellä pöydällä, joka oli tumma ja kiiltävä kuin viininpusertimen puu, lepäsi kirjoja, pyhiä ja maallisiakin, sillä Fra Mino tutki vanhan ajan runoilijoita voidakseen kiittää Jumalaa kaikissa ihmisten teoissa ja siunasi Vergiliusta, joka oli ennustanut Vapahtajan syntymän, koska näet Mantuan mies sanoo kansoille: _Jam redit et Virgo_.

Ikkunakomerossa kohosi liljanvarsi karkeasta savimaljakosta. Fra Mino luki mielellään pyhän Neitsyen kultajauhoin kirjoitetun nimen liljan kukasta. Korkealle avautuva akkuna ei ollut leveä, mutta siitä näkyi sinipunervien vuorten yli kaartuva taivas.

Sulkeuduttuaan tähän elämänsä ja halujensa leppoisaan hautaan Mino istuutui kapean pulpetin ääreen, jonka yläpuolella oli kaksinkertainen hylly. Siinä hän yleensä harjoitti opintojansa. Hän kastoi kaislakynänsä pergamenttejä, siveltimiä, väritölkkejä ja kultajauhetta sisältävän hyllyn kupeessa olevaan mustepulloon, rukoili kärpäsiä Jumalan nimessä olemaan häntä ahdistelematta ja alkoi kirjoittaa kertomusta kaikesta siitä, mitä oli nähnyt San Michelen kappelissa ilkeänä yönä ja tänä samaisena päivänä lähteen partaalla. Hän piirsi pergamentille ensinnäkin nämä rivit:

_Kertomus siitä, mitä fra Mino, minoriitliveljeskunnan jäsen, on nähnyt ja kuullut ja minkä hän nyt ilmoittaa uskovaisten opetukseksi, Jeesuksen Kristuksen ylistykseksi ja Kristuksen onnellisen vähäisen vaivaisen, Pyhän Fransiskuksen kunniaksi. Amen._

Sitten hän kirjoitti mitään pois jättämättä, kuinka oli havainnut nymfien muuttuvan noitaämmiksi, ja kertoi sarvellisesta vanhuksesta, jonka ääni hymisi metsässä kuin muinaisen huilun viimeinen huokailu ja kuin pyhän harpun alkusoitto. Hänen siinä kirjoittaessaan lauloivat linnut, ja yö alkoi vähitellen himmentää päivän kauniita värejä. Munkki sytytti lamppunsa ja jatkoi kirjoittamista. Kokemiaan ihmeitä kertoessaan hän samalla selitti niiden kirjaimellisen merkityksen ja henkisen tarkoituksen skolastiikan sääntöjä noudattaen. Ja samoinkuin kaupungit ympäröidään muureilla ja torneilla, jotta ne olisivat vahvat, samoin hänkin tuki väitteitään Raamatusta keräämillään ydinlauseilla. Kokemiensa merkillisten ilmestysten nojalla hän päätteli ensinnäkin, että Jeesus Kristus on kaikkien luontokappaleiden herra ja että hän on satyyrien ja panien samoinkuin ihmistenkin Jumala. Siitä syystä oli pyhä Hieronymus nähnyt erämaassa kentaureja, jotka olivat tunnustaneet Jeesuksen Kristuksen. Toiseksi hän päätteli, että Jumala oli antanut pakanoiden nähdä jonkinlaista totuuden kajastetta, jotta heidät voitiin pelastaa.

Niinpä ovatkin sibyllat, esimerkiksi Cumaen, Egyptin ja Delphoin sibyllat, saattaneet ilmestymään keskelle pakanuuden pimeyttä Seimen, Vitsat, Orjantappuraseppelen, Ruokovaltikan ja Ristin. Juuri tästä syystä onkin pyhä Augustinus päästänyt Erythrean sibyllan Jumalan kaupunkiin. Fra Mino kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli hänelle opettanut nämä asiat. Ajatellessaan Vergiliuksen olevan valittujen joukossa hän tunsi sydämeensä tulvahtavan suuren ilon. Hän kirjoitti riemumielin viimeisen lehden alareunaan:

_Tämä on veli Minon, Jeesuksen Kristuksen köyhän ilmestys. Minä olen nähnyt pyhimysten sädekehän Satyyrin sarvekkaalla otsalla merkkinä siitä, että Jeesus Kristus on vetänyt luokseen esikartanoista muinaisajan viisaat ja runoilijat._

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Fra Mino tehtävänsä suoritettuaan laskeutui vuoteeseensa nauttiakseen siinä hieman lepoa. Hänen vaipuessaan horrokseen tuli ikkunasta kuutamonsäteessä huoneeseen vanha nainen. Fra Mino tunsi hänet kaikkein kamalimmaksi niistä noidista, jotka oli nähnyt San Michelen kappelissa.

— Kuulehan, hempukkani, sanoi nainen, mitä olet tänään tehnyt? Varoitimmehan sinua, minä ja suloiset sisareni, ilmaisemasta salaisuuksiamme. Sanoimme surmaavamme sinut, jos meidät pettäisit. Ja se surettaisi minua, sillä rakastan sinua sydämestäni.

Nainen syleili häntä, nimitti häntä milloin taivaalliseksi Adoniikseen, milloin pieneksi valkoiseksi aasikseen ja hyväili häntä kiihkeästi.

Kun Fra Mino inhon tuntein hänet torjui, hän virkkoi: