Part 1

PYHÄN KLAARAN KAIVOLLA

Kirj.

Anatole France

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kuatannuaosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

SISÄLLYS:

Prologi: Kunnianarvoinen isä Adone Doni Pyhä satyyri Messer Guido Cavalcanti Lucifer Mustat leivät Iloinen Buffalmacco 1. Torakat 2. Tafin taivaaseenastuminen 3. Mestari 4. Maalaaja Veronan nainen Ihmisen murhenäytelmä 1. Veli Giovanni 2. Lamppu 3. Serafinen tohtori 4. Leipä kivellä 5. Ateria viikunapuun alla 6. Kiusaus 7. Rikkiviisas tohtori 8. Hehkuva hiili 9. Viattomuuden talo 10. Hyveen ystävät 11. Lempeä kapina 12. Rakkauden sanoja 13. Totuus 14. Uni 15. Tuomio 16. Maailman ruhtinas Veren mysteeri Doña Maria d'Avalosin ja Don Fabricion, Andrian herttuan tarina Farinata degli Uberti eli kansalaissota

(_Farinata degli Uberti_ on otettu Francen _Clio_-teoksesta. Sensijaan kokoelmasta on poistettu kertomukset _Takuu_ ja _Bonaparte San Miniatossa_.)

PROLOGI

KUNNIANARVOINEN ISÄ ADONE DONI

Τά γαρ φυσικά, καί τά ήθικά, άλλά καί τά μαθίματικά, καί τούς έγκuκλίους λόγους, καί περί τεyvωv πάσαν εχεν έμκειρίαν.

(Laert. IX, 37)

["Hän oli täysin perehtynyt luonnontieteisiin, siveysoppiin, matematiikkaan ja tieteitten koko piiriin sekä taiteisiin."]

Minä olin keväällä Sienassa. Päivisin suoritin tarkkoja tutkimuksia kaupungin arkistoissa ja illalla, aterioituani, lähdin kävelemään Monte Oliveton karulle tielle, missä näin, illan hämärissä, suurten valkoisten härkien vetävän kiekkopyöräisiä maalaisrattaita samoinkuin vanhan Euandroksen aikoina. Kaupungin kellot soittivat päivän rauhallista kuolemaa, ja illan purppura laskeutui alakuloisen majesteetillisesti matalan kukkulajonon yli. Varisten tummien parvien jo ehdittyä valleille kierteli opaalinvärisellä taivaalla vain varpushaukka liikkumattomin siivin yksinäisen rautatammen yläpuolella.

Minä astelin kohti hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja edessäni kasvavia hirmuja. Yön nousuvesi peitti vähitellen seudun. Taivaalla vilkkui tähtien iäisyyskatse. Ja pensaiden alla, pimeässä, hohteli kiiltomatojen lemmenvalo.

Nuo elävät kipinät täyttävät toukokuun öinä Rooman, Umbrian ja Toskanan koko campagnan. Olin niitä nähnyt taannoin via Appialla, Caecilia Metellan haudan luona, minne ne ovat kokoontuneet karkeloimaan jo kahden tuhannen vuoden aikana. Nyt löysin ne jälleen Pyhän Katariinan ja Pia de' Tolomein mailla, tämän murheellisen ja viehättävän Sienan kaupungin porteilla. Niitä väräjöi pitkin tieni vartta ruohoissa ja pensaissa, ne etsivät toisiaan ja piirsivät toisinaan, himon kiihtäessä, tien yläpuolelle lentonsa kimmelkaaren.

Tällä valkoisella tiellä, näinä kuulaina öinä, minä en kohdannut ketään muuta kuin kunnianarvoisan isän Adone Donin, joka silloin työskenteli samoinkuin minä kaiken päivää vanhassa Academia degli Intronatissa. Olin heti mieltynyt tuohon fransiskaaniveljeen, joka opinnoissa harmaantuneena oli säilynyt mieleltään yhtä hilpeänä ja luontevana kuin aivan oppimaton henkilö. Hän oli halukas juttelemaan. Minua miellytti hänen leppoisa puheensa, kaunis kielensä, oppinut ja koruton ajatuksensa, hänen ulkomuotonsa, joka muistutti kastevesissä puhdistettua vanhaa Silenosta, hänen pettämättömät miimikonvaistonsa, hänen kiihkeiden tunteittensa eloisa ja hieno leikki, se omituinen ja viehättävä henki, joka hänessä vallitsi. Hän istui uutterasti kirjastossa, mutta kävi usein torillakin, pysähtyi mieluimmin niiden myyjättärien luona, jotka pitävät kaupan kullankeltaisia omenia, ja kuunteli heidän vapaita tarinoitaan. Hän sanoi oppivansa heiltä Toskanan kaunista kieltä.

Hänen elämästään, josta hän itse ei virkkanut sanaakaan, tiesin vain, että hän oli syntynyt Viterbossa jalosukuisten ja köyhien vanhempien lapsena, oli harjoittanut humanistisia ja teologisia opintoja Roomassa, oli nuorena liittynyt fransiskaanien munkkikuntaan Assisissa, missä työskenteli arkistoissa, ja oli joutunut uskon asioiden vuoksi kokemaan ikävyyksiä ylempiensä hengenmiesten taholta. Olin tosiaankin huomaavinani, että hän taipui omituisiin mielipiteisiin. Hänessä oli uskontoa ja tiedettä, mutta hieman eriskummallista lajia. Hän uskoi Jumalaan Raamatun todistuksen ja Kirkon opin nojalla ja ivaili yksinkertaisia filosofeja, jotka uskoivat siihen itsestään, ilman velvoitusta. Sikäli hän ei eronnut oikeauskoisuudesta. Hänen lausumansa paholaista koskevat mielipiteet sitävastoin olivat merkilliset. Hän arveli, että perkele on paha, mutta ei ehdottomasti, ja oli sitä mieltä, että luontainen epätäydellisyys esti häntä milloinkaan saavuttamasta pahuuden täydellisyyttä. Hän luuli havaitsevansa eräitä hyvyyden merkkejä Saatanan hämärissä toimissa ja vaikka ei rohjennutkaan lausua asiasta mitään ratkaisevaa, ennusteli kuitenkin mietiskelevän arkkienkelin tulevan lopullisesti lunastetuksi, aikojen ehtoona.

Nämä ajatuksen ja mielialan omituisuudet, jotka olivat erottaneet hänet ihmisistä ja syösseet hänet yksinäisyyteen, olivat minulle huvin aiheena. Hän oli varsin henkevä. Hänestä puuttui vain yleisen ja tavallisen vaistoa. Hän eli menneisyyden kuvissa ja tulevaisuuden haaveissa. Nykyisen ajan käsite oli hänelle aivan vieras. Hänen poliittisten aatteittensa lähteenä oli vanha Enkelten Pyhä Maria, mutta myös Lontoon kumoukselliset kokoukset. Ne olivat kristityn sosialistin aatteita. Hän ei ollut niihin erikoisesti kiintynyt. Hän halveksi ihmisjärkeä siinä määrin, ettei pitänyt kovinkaan tärkeänä sitä osaa, joka oli hänelle itselleen suotu. Valtioitten hallitus näytti hänestä suunnattomalta ilveeltä, jota hän ivaili hiljaa, säädyllisesti, niinkuin ainakin mies, jolla on hyvää vaistoa. Siviili- ja rikosasioiden tuomarit häntä hiukan hämmästyttivät. Sotilashenkilöihin hän suhtautui filosofisesti säälitellen. Minä keksin hänessä aivan pian räikeitä ristiriitoja.

Lempeän sydämensä koko voimalla hän toivoeli maailmanrauhaa. Mutta toisaalta häntä miellytti kansalaissota, ja hän piti suuressa arvossa Farinata degli Ubertia, joka rakasti kotikaupunkiaan Firenzeä kyllin voimakkaasti saadakseen sen väkivalloin ja kavaluudella ja punaten Arbiaa firenzeläisten verellä tahtomaan ja ajattelemaan aivan samoin kuin hän itse tahtoi ja ajatteli. Siitä huolimatta oli kunnianarvoinen isä Adone Doni hempeä uneksija. Ajatellessaan Jumalan valtakunnan perustamista tähän maailmaan hän laski toivonsa Pyhän istuimen henkiseen arvovaltaan. Hän arveli Lohduttajan johdattavan paaveja sellaista tietä, heidän itsensä siitä mitään tietämättä. Niinpä hän puhuikin yksinomaan kunnioittavasti Sinigaglian kiljuvasta karitsasta ja Carpineton sovinnollisesta kotkasta. Näitä nimiä hän tavallisesti käytteli, kun olivat puheena Pius IX ja Leo XIII.

Vaikka kunnianarvoisen isän Adone Donin seura oli minulle erikoisen mieluinen, en kumminkaan tahtonut erikoisesti osoittaa hänelle kiintymystäni kaupungissa, koska pidin silmällä hänen vapauttaan ja omaa häiriytymättömyyttäni. Hän puolestaan kohteli minua erinomaisen hienotunteisesti. Mutta kävelyretkillämme me osasimme tavata toisemme ikäänkuin sattumalta. Kahden kilometrin päässä Rooman portista tie painuu kahden ylängön väliin, joilla törröttää alakuloisia lehtikuusia. Pohjoisen savirinteen alla, tien vieressä, kohoo kuivuneen kaivon hieno kehikko. Siinä minä tapasin melkein joka ilta kunnianarvoisen isän Adone Donin. Hän istui kaivonarkulla, kädet kauhtanan hihoihin pistettyinä ja silmäili tyynesti ihmetellen yön asioita. Ja häntä ympäröivän hämärän läpi voi vielä aavistaa hänen kirkkaan katseensa ja hänen litteänenäisiin kasvoihinsa syvään piirtyneen pelokkaan uskaliaisuuden ja ivailevan sulon ilmeen. Me lausuimme toisillemme aluksi juhlallisia hyvän terveyden, rauhan ja tyytyväisyyden toivotuksia. Sitten istuuduin hänen viereensä vanhalle kivikehikolle, jossa voi vielä nähdä eräitä veistokuvien jälkiä. Päivänvalossa siinä voi erottaa erään kuvion, jonka pää oli muuta ruumista suurempi ja joka siivistä päättäen oli enkeli.

Kunnianarvoinen isä Adone Done muisti aina sanoa: — Signore, olette tervetullut Pyhän Klaaran kaivolle. Eräänä iltana kysyin häneltä, mistä syystä tällä kaivolla oli Pyhän Fransiskuksen suosikin nimi. Hän selitti sen johtuvan eräästä sangen sievästä pienestä ihmeestä, jota valitettavasti ei ollut otettu Fiorettikokoelmaan. Minä pyysin häntä sen hyväntahtoisesti minulle kertomaan. Hän kertoi seuraavaa:

"Niinä aikoina, jolloin Jeesuksen Kristuksen köyhä, Fransiskus, Bernardonen poika, kulki kaupungeissa opettaen pyhää yksinkertaisuutta ja rakkautta, hän saapui Sienaan, mukanaan veli Leone, jota hän rakasti. Mutta itarat ja säälimättömät sienalaiset, jotka kerskasivat imeneensä Naarassuden maitoa ja totisesti olivatkin sen lapsia, eivät ottaneet ollenkaan hyvin vastaan pyhimystä, joka neuvoi heitä kutsumaan koteihinsa kaksi iki-ihanaa naista, Köyhyyden ja Kuuliaisuuden. He syytivät hänelle solvauksia ja ivaa ja karkoittivat hänet pois kaupungista. Hän lähti sieltä yöllä, Rooman portista. Hänen vierellään asteleva veli Leone virkkoi:

"— Sienalaiset ovat kirjoittaneet kaupunkinsa porteille 'Siena avaa teille sydämensä, porttejansa avaramman'. Siitä huolimatta, veli Fransiskus, nuo ihmiset ovat sulkeneet meiltä sydämensä.

"Fransiskus, Bernardonen poika, vastasi ja sanoi:

"— Usko minua, veli Leone, sinä Jumalan pieni karitsa, vika on varmaan minun. En ole osannut kolkuttaa heidän sydäntensä ovelle kyllin voimakkaasti ja taitavasti. Olen paljoa huonompi niitä henkilöitä, jotka tanssittavat karhua kaupungin torilla. He näet vetävät luokseen suuret joukot näyttämällä järeätä luontokappaletta, mutta minä, joka näytin taivaanihania naisia, en saanut ketään luokseni houkutelluksi. Veli Leone, minä käsken sinua pyhän kuuliaisuuden nimessä sanomaan minulle: 'Veli Fransiskus, sinä olet vaivainen ihminen, kaikkea ansiota vailla, epämiellyttävä ja todella vahingollinen!' Kun veli Leone ei heti totellut, pyhä mies tuli murheelliseksi sielussaan. Tummaa tietä astellessaan hän muisti rakkaan Assisin, johon oli jättänyt henkiset poikansa ja Klaaran, sielunsa tyttären. Hän tiesi Klaaran joutuneen ankariin koettelemuksiin pyhään köyhyyteen kohdistuvan rakkautensa tähden. Ja hän pelkäsi rakastetun tyttärensä olevan sairaana ruumiiltaan ja sielultaan ja kääntyneen pois hyvistä aikomuksistaan pyhän Damianuksen talossa.

"Nämä epäilykset masensivat häntä siinä määrin, että hän saavuttuaan siihen kohtaan, missä tie painuu kahden kukkulan väliin, tunsi jalkojensa joka askelella ikäänkuin maahan uppoavan. Hän laahautui kuitenkin tälle kaivolle, joka oli silloin uudenuutukainen ja täynnä kirkasta vettä, ja vaipui voimatonna sille kehikolle, jolla nyt istumme. Jumalan mies makasi kauan kaivon yli kumartuneena. Vihdoin hän kohotti päänsä ja virkkoi iloisesti veli Leonelle:

"— Mitä arvelet, veli Leone, Jumalan karitsainen, mitä näinkään tässä kaivossa?

"Veli Leone vastasi:

"— Veli Fransiskus, sinä näit kaivossa kuun kuvajaisen.

"— Veljeni, virkkoi Jumalan pyhä mies, minä en nähnyt tässä kaivossa sisartamme kuuta, vaan Herramme ihana armo salli minun katsella sisaremme Klaaran omia kasvoja, joissa oli sellainen pyhän riemastuksen hohde, että kaikki epäilykseni samassa hälvenivät ja minulle selvisi, että sisaremme nauttii tänä hetkenä täyttä tyydytystä, jonka Jumala suo valituillensa lahjoittaen heille runsaasti köyhyyden aarteita.

"Niin sanottuaan hyvä pyhä Fransiskus ammensi kämmenpohjaansa muutamia vesipisaroita, joi ne ja nousi virkistyneenä.

"Siitä syystä on tämä kaivo saanut Pyhän Klaaran nimen."

Sellainen oli kunnianarvoisaa isän Adone Donin kertomus.

Saapuessani tuolle mystilliselle kaivolle tapasin joka ilta herttaisen fransiskaaniveljen istumassa sen reunalla. Minä istuuduin hänen viereensä, ja hän kertoi minulle jonkin tarinan, jota ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli niitä tiedossaan ihastuttavia. Hän tunsi paremmin kuin kukaan muu oman maansa muinaismuistot, jotka heräsivät uuteen elämään ja uuteen raikkauteen hänen aivoissaan kuin jonkin sisäisen ja henkisen nuoruuden vaikutuksesta. Hänen valkohaivenisilta huuliltaan kumpusi runsaasti meheviä kuvia. Hänen puhuessaan virtasi kuutamo hänen parrassaan hopeisena purona. Sirkka säesti peitinsiipiensä sirityksellä kertojan ääntä, ja toisinaan kuului hänen suustaan kaikuviin kaikkein suloisimman inhimillisen kielen sanoihin vastaavan huilun lailla valittava rupikonna, joka kuunteli tien toisella puolen, ystävällisenä ja arkana.

Minä lähdin Sienasta kesäkuun keskivaiheilla. Sittemmin en ole nähnyt kunnianarvoista isää Adone Donia, joka säilyy muistissani jonkinlaisena unihahmona. Olen kirjoittanut ne tarinat, jotka hän kertoi minulle Monte Oliveton tiellä. Ne löytyvät tästä kirjasta. Toivoni oli saada niitä toistaessani säilymään edes jotakin siitä sulosta, joka niissä oli Pyhän Klaaran kaivolla.

Pyhä satyyri

Consors paterni luminis, Lux ipse lucis et dies, Noctem canendo rumpimus: Assiste postulantibus.

Aufer tenebras mentium; Fuga catervas daemonum; Expelle somnolentiam, Ne pigritantes obruat.

(Breviarium romanum. Feria tertia; ad matutinum.)

["Sinä isän valkeuden osamies, itse valon valo ja päivä; me lopetamme yön laulamalla: Auta anelevaisia."]

["Poista mielten pimeys, karkoita riivaajien laumat, hälvennä uneliaisuus, jottei se saa valtoihinsa hidastelevia."]

Fra Mino oli kohonnut nöyryytensä nojalla veljiänsä ylemmäksi ja johti nuorella iällänsä viisaasti Santa Fioran luostaria. Hän oli hurskas. Hän pitensi mielellään mietiskelyjänsä ja rukouksiansa ja joutui toisinaan hurmiotilaan. Henkisen isänsä Pyhän Fransiskuksen esimerkkiä noudattaen hän sepitti kansankielellä lauluja, joiden aiheena oli korkein rakkaus, Jumalan rakastaminen. Ja nämä teokset olivat moitteettomia sekä runomitaltaan että ajatuksiltaan, sillä hän oli opiskellut seitsemää vapaata taidetta Bolognan yliopistossa.

Käyskellessään nyt eräänä iltana luostarin holvikaarten alla hän tunsi hämmingin ja alakuloisuuden tulvahtavan mieleensä muistaessaan erästä Firenzen naista, jota oli rakastanut nuoruutensa kukkeimpana aikana, jolloin pyhän Fransiskuksen kaapu ei vielä suojellut hänen lihaansa. Hän rukoili Jumalaa karkoittamaan tuon kuvan. Mutta hänen sydämensä jäi murheelliseksi.

— Kellot, mietti hän, lausuvat niinkuin enkelit: Ave Maria; mutta niiden ääni sammuu taivaan sumuihin. Luostarin seinään on se mestari, jota Perugia pitää, kunnianansa, maalannut ihmeellisesti ja moneen kertaan Marian katselemassa Vapahtajan ruumista sanomattoman rakkauden ilmein. Mutta yö on peittänyt harsoonsa Mariain silmien kyynelet ja heidän huultensa äänettömät nyyhkytykset, ja minä en voi itkeä heidän kerallansa. Tuo pihamaan keskellä sijaitseva kaivo oli äsken juomaan pyrkivien kyyhkysten piirittämä, mutta linnut lensivät pois löytämättä vettä sen kehän uurteista. Katso, Herra, minun sieluni vaikenee niinkuin kellot, himmenee kuin Marian kuvat ja kuivuu niinkuin kaivo. Minkätähden, oi Jeesus, minun Jumalani, sydämeni on autio, pimeä ja mykkä, vaikka sinä olet sen aamunkoitto, linnunlaulu ja kunnailta kumpuava lähde?

Hän pelkäsi palata kammioonsa, ajatteli rukouksen voivan karkoittaa alakuloisuuden ja tyynnyttää levottomuuden ja astui matalasta ovesta luostarin kirkkoon. Mykkä pimeys täytti rakennuksen, jonka oli kohottanut sataviisikymmentä vuotta sitten suuri Margaritone. Fra Mino kulki pääkäytävää, meni San Michelelle omistettuun kuorikappeliin, jonka seiniin oli maalattu pyhimyksen elämäntarina, ja polvistui sinne. Holvista riippuvan lampun himmeässä valossa ei kumminkaan voinut nähdä paholaista vastaan taistelevaa ja sieluja punnitsevaa ylienkeliä. Kuutamo vain loi ikkunasta kalpean säteen holvikaaren alla alttarin oikealla puolella sijaitsevaan Pyhän Satyyrin hautaan. Tämä altaan muotoinen hauta oli kirkkoa vanhempi ja aivan samanlainen kuin pakanain sarkofagit, lukuunottamatta ristin kuvaa, joka oli kolmeen kertaan uurrettu sen marmorisivuihin.

Fra Mino oli kauan pitkällään alttarin edessä, mutta ei kyennyt rukoilemaan, vaan tunsi tänä yön hetkenä joutuvansa saman uneliaisuuden valtaan, joka oli rasittanut opetuslapsia Öljymäen tarhassa. Ollessaan siinä pitkänänsä, rohkeuden ja järjenkin jättämänä, hän näki Pyhän Satyyrin haudasta nousevan valkoista utua ja havaitsi siinä kohta suuren joukon utuhahmoja, jotka kaikki olivat naisia. Ne leijuivat hämärässä ilmassa, ja harsomaisten tunikkain alta kuulsivat heidän kevyet ruumiinsa. Fra Mino näki vielä, että heidän joukossaan oli nuoria miehiä, jotka pukinkavioillaan kiitäen ajoivat heitä takaa. Heidän alastomuutensa ilmaisi heidän himojensa kamalaa kiihkeyttä. Mutta nymfit pakenivat, ja heidän nopeiden askeltensa alle kasvoi kukkaniittyjä ja virtaavia vesiä. Ja joka kerta kun pukinkavioinen ojensi kätensä ja luuli jonkun heistä tavoittavansa, nousi yhtäkkiä maasta halava, joka peitti luonnotaren onttoon runkoonsa kuin luoksepääsemättömään luolaan; ja vaalean lehvistön täytti hiljainen hyminä ja ivallisen naurun helinä.

Kaikkien naisten piilouduttua halaviin pukinkavioiset istuutuivat äkkiä versoneelle nurmelle, puhalsivat ruohopillejänsä ja loitsivat niistä säveliä, jotka olisivat voineet saada levottomaksi koko luomakunnan. Ihastuneet nymfit kurkistivat lehvien lomitse, poistuivat vähitellen varjoisista piilopaikoistaan ja lähestyivät soittajia huilujen vastustamattoman helinän kiehtomina. Silloin ihmis-pukit syöksyivät heihin käsiksi pyhän vimman valtaamina. Nymfit yrittivät vielä hetken laskea leikkiä ja ivailla julkeiden hyökkääjien sylissä. Sitten nauru taukosi. Pää taaksepäin heitettynä, silmissä riemun ja kauhun kosteus, he kutsuivat äitiänsä, huusivat "Minä menehdyn" tai vaipuivat tuimaan äänettömyyteen.

Fra Mino aikoi kääntää päänsä toisaalle, mutta ei voinut, ja hänen silmänsä pysyivät auki vastoin hänen tahtoansa.

Nymfit olivat kietoneet käsivartensa pukinkavioisten nivuslihoille, purivat, hyväilivät ja ärsyttivät karvaisia rakastajoitansa, sulkivat heidät syleilyynsä ja upottivat heidät lihaansa, joka oli levottomampi ja vilkkaampi kuin läheisten piilipuiden alitse juoksevan puron vesi.

Tuon nähdessään Fra Mino lankesi syntiin, totiseen ja tahalliseen. Hän himoitsi olla eräs noista puolittain ihmisen ja puolittain eläimen kaltaisista peikoista ja painaa heidän tavallaan povellensa sen Firenzen naisen, jota oli rakastanut nuoruutensa kukoistusaikana ja joka oli kuollut.

Mutta samassa ihmis-pukit jo hajaantuivat. Toiset keräsivät hunajaa tammien kannoista, toiset vuolivat ruokoa huilun muotoon tai hypähtelivät vastatusten puskien toisiaan sarvekkailla otsillaan. Ja nymfien liikkumattomat ruumiit, lemmen viehättävät ryöstösaaliit, lepäsivät niityllä hajallaan. Fra Mino huokaili kivipermannolla, sillä synnin himo oli ollut hänessä niin kiihkeä, että hän nyt tunsi sen koko häpeän.

Yhtäkkiä eräs makaavista nymfeistä käänsi sattumalta katseensa häneen ja huudahti:

— Mies! Mies!

Hän osoitti sormellaan ja virkkoi kumppaneilleen:

— Katsokaa, sisaret, se ei ole mikään vuohipaimen. Hänen vaiheillaan ei näy ruokohuilua. Hän ei nähdäkseni myöskään ole isäntänä yhdessäkään noista maakartanoista, joiden mäenrinteellä, viinitarhojen yläpuolella sijaitsevaa pientä puutarhaa suojelee pyökinrungosta veistetty Priapus. Mitä hän tekee joukossamme, ellei ole vuohipaimen, häränajaja eikä puutarhurikaan? Hän on synkän ja tylyn näköinen, ja mahdotonta minun on havaita hänen katseestaan, että hän rakastaa niitä jumalia ja jumalattaria, jotka kansoittavat suuren taivaan, metsät ja vuoret. Hänellä on yllään barbaarinen puku. Hän on kenties skyyttalainen. Käykäämme lähemmäksi tuota muukalaista, sisaret, ja katsokaamme, eikö hän ole tullut vihollisena hämmentämään lähteitämme, hakkaamaan puitamme, repimään vuoriamme ja ilmaisemaan julmille ihmisille onnellisten olosijojemme salaisuutta. Tule kerallani, Mnais; tulkaa, Aigle, Neaira ja Meliboia.

— Mennään! vastasi Mnais, ja otetaan aseet mukaan!

— Mennään! huusivat he kaikki yhdessä.

Fra Mino näki, kuinka he noustuaan poimivat kahmalollisin ruusuja ja etenivät häntä kohti pitkänä jonona, aseinaan ruusuja ja okaita. Mutta etäisyys, joka oli aluksi näyttänyt hänestä vähäiseltä, koska hän oli otaksunut melkein voivansa heitä käsin koskettaa ja oli tuntenut heidän hengityksensä ihossaan, näytti yhtäkkiä suurenevan, ja hän näki heidän saapuvan ikäänkuin jostakin kaukaisesta metsästä. Kärsimättöminä pyrkien häntä tavoittamaan he juoksivat uhaten häntä armottomilla kukillaan. Uhkauksia kuului urkenevan heidän kukoistavilta huuliltaankin. Mutta heidän lähetessään heissä tapahtui muutos: joka askelella heidän sulonsa ja hempensä hieman väheni, ja heidän nuoruutensa kukoistus kuihtui ruusukimppujen kuihtuessa. Aluksi painuivat silmät syvemmälle onkaloihinsa ja suu riutui. Taannoin aivan puhtaaseen ja hohtavaan kaulaan ilmaantui syviä ryppyjä, ja sitten valahti kurttuiselle otsalle harmaita hiustukkoja. He kävelivät; heidän silmäluomensa olivat punaisiksi tulehtuneet, ja huulet painuivat ikeniin. He kävelivät kantaen lakastuneita ruusuja käsivarsillaan, jotka olivat mustuneet ja vääntyneet kuin Chiantin talonpoikien talviöinä polttama vanha viinivarsi. He kävelivät, pää tutisi, ja laihat reidet huojuivat.

Saavuttuaan siihen, missä Fra Mino oli kauhun hyytämänä, he olivat inhoittavia kaljupäisiä ja partaisia noitia, nenä leukaa hipomassa, rinnat tyhjät ja riippuvat. He tungeksivat hänen ympärillään.

— Kas tuota sievää hempukkaa, sanoi eräs. Hän on valahtanut valkoiseksi kuin palttina, ja hänen sydämensä tykyttää kuin koirien pureman jäniksen. Aigle, sisareni, mitä hänelle teemme?

— Parahin Neaira, vastasi Aigle, pitää avata hänen povensa, temmata sieltä sydän ja asettaa sieni sijalle.

— Eipä suinkaan! virkkoi Meliboia. Niin ollen hän saisi liian kalliisti maksaa uteliaisuutensa ja sen huvin, jonka meidän yllättäminen hänelle tuotti. Riittää, kun tällä kertaa annamme hänelle kevyen ojennuksen. Kurittakaamme häntä kelpo tavalla.

Sisarukset ympäröivät kohta munkin, vetivät hänen kaapunsa pään yli ja vitsoivat häntä niillä okaisilla oksilla, jotka olivat heidän käsiinsä jääneet.

Veri alkoi virrata, kun Neaira viittasi herkeämään.

— Riittää! virkkoi hän. Se on minun kosijani! Minä huomasin taannoin, kuinka hellästi hän minua silmäili, ja tahdon tyydyttää hänen halunsa heti hänelle antautumalla.

Hän hymyili, ja samalla kutitteli suusta ulkoneva pitkä musta hammas hänen sieraintansa. Hän kuiskasi:

— Tule, kaunoiseni!

Sitten hän yhtäkkiä raivostui:

— Hyi! Hyi! Hänen aistinsa ovat turtuneet. Hänen kylmäkiskoisuutensa loukkaa kauneuttani. Hän ylenkatsoo minua; kostakaa puolestani, kumppanini! Mnais, Aigle, Meliboia, kostakaa sisarenne kärsimä häväistys!

Tuon kuultuaan kaikki kohottivat okaisen vitsansa ja kurittivat onnetonta Fra Minoa niin tuimasti, että hänen ruumiinsa oli: kohta pelkkää haavaa. Toisinaan he hetkeksi taukosivat yskiäkseen ja rykiäkseen ja alkoivat sitten entistä kiivaammin liikuttaa raippojansa. He lakkasivat vasta voimien uupuessa.

— Minä toivon, virkkoi sitten Neaira, ettei hän toiste kohdista minuun sellaista ansaitsematonta solvausta, joka saa minut vieläkin punastumaan. Säästäkäämme hänen henkensä. Mutta jos hän ilmaisee leikkiemme ja ilojemme salaisuuden, niin surmaamme hänet. Näkemiin asti, korea hempukkani!

Tuon sanottuaan eukko kyykistyi munkin yli ja valeli hänet saastaisella vedellä. Sisarukset tekivät samoin kukin vuorollansa ja palasivat sitten toinen toisensa jälkeen Pyhän Satyyrin hautaan, johon puikahtivat kannessa olevasta pienestä raosta jättäen uhrinsa sietämättömän löyhkän lätäkköön.

Viimeisenkin hävittyä näkyvistä kuului kukko laulavan. Fra Mino voi vihdoin nousta. Väsymyksen ja kivun murtamana, vilusta turtuneena, kuumeissaan vapisten, saastaisen nesteen usvain puolittain tukehduttamana, hän järjesti pukuaan ja laahautui kammioonsa päivän koitteessa.