Part 11

[Hänen huulensa lausuivat vain Jeesus ja Katariina, ja niin sanoen hän laski päänsä käsiini sulkien silmänsä Jumalan armossa ja sanoen: Minä tahdon...]

Sienan kaupunki oli kuin sairas, joka turhaan etsii hyvää sijaa vuoteestansa ja luulee heittelehtiessään pettävänsä kivun. Se oli useat kerrat muuttanut tasavallan hallitusta, joka siirtyi konsuleilta kansalaiskokouksille. Aikaisemmin oli valta ollut ylhäisten käsissä; myöhemmin sitä käyttelivät rahanvaihtajat, veranvalmistajat, apteekkarit, turkkurit, silkkikauppiaat ja kaikenlaiset ylempiä ammatteja harjoittavat henkilöt. Mutta koska nämä porvarilliset olivat osoittautuneet heikoiksi ja ahnaiksi, karkoitti kansa heidät vuorostaan ja luovutti vallan pienille käsityöläisille. Vuonna 1368 Jumalanpojan ikimuistettavan lihaantulon jälkeen signoriaan kuului neljätoista hallitusmiestä, jotka oli valittu kutojien, teurastajien, lukkoseppien, suutarien ja muurarien joukosta ja jotka muodostivat Uudistajien Vuoreksi nimitetyn suuren neuvoston. He olivat karkeita plebeijejä, samanlaisia kuin heidän kaupunkinsa vaakuna, pronssinen naarassusi, jota he rakastivat hirmuisella pennunrakkaudella. Mutta kansa, joka oli asettanut heidät tasavaltaa johtamaan, oli jättänyt heidän yläpuolelleen Kahdentoista neuvoston, jonka jäsenet olivat pankkiireja ja rikkaita kauppiaita. Nämä tekivät salaliiton ylhäisten kanssa, keisarin yllyttäminä, myydäkseen kaupungin paaville.

Saksan keisari oli salahankkeen sieluna; hän lupasi sotureitansa sen toteuttamiseksi. Hän kiirehti kovin asian suorittamista, koska arveli voivansa kauppasummalla lunastaa takaisin Kaarle Suuren kruunun, joka oli tuhannenkuudensadankahdenkymmenen floriinin panttina Firenzen pankkiireilla.

Ne Uudistajien Vuoren jäsenet, jotka muodostivat signorian, pitivät kuitenkin ankaraa komentoa ja valvoivat Tasavallan menestystä. Nämä vapaan kansan ylhäisinä virkamiehinä toimivat käsityöläiset olivat kieltäneet kaupunkiin tulleelta keisarilta leivän, veden, suolan ja tulen; hänen täytyi vetäytyä pois huokaillen ja vapisten, ja salaliittolaiset tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Vanhan Remuksen perustaman kaupungin vartijoina he jäljittelivät Rooman ensimmäisiä ankaroita konsuleita. Mutta heidän kultaan ja silkkiin puettu kaupunkinsa soljahti heidän sormistaan kuin rietas ja kavala ilotyttö. Ja huolestunut mieli teki heidät leppymättömiksi.

Vuonna 1370 he saivat tietää, että eräs Perugian aatelismies, ser Nicolas Tuldo, oli paavin lähettämänä saapunut taivuttamaan sienalaisia luovuttamaan yksissä neuvoin keisarin kanssa kaupungin Pyhälle Isälle. Tuo herra oli nuoruutensa ja kauneutensa parhaassa kukoistuksessa ja oli oppinut naisten seurassa sen miellyttämis- ja viettelemistaiteen, jota nyt käytteli Salembenien palatsissa ja rahanvaihtajien myymälöissä. Ja vaikka olikin mieleltään kevyt ja hengeltään turhamainen, hän voitti kuitenkin paavin vuoksi puolelleen paljon porvarillisia ja muutamia käsityöläisiä. Saatuaan kuulla hänen juonistaan Uudistajien Vuoren virkamiehet käskivät tuoda hänet ylhäisen neuvostonsa eteen, kuulustelivat häntä tasavallan sotalipun alla, johon on kuvattu hyökkäävä jalopeura, ja selittivät käyneen ilmi, että hän oli vehkeillyt kaupungin vapautta vastaan.

Hän oli vastannut noille suutareille ja teurastajille hymyillen ja ylenkatseellisesti. Kuultuaan kuolemantuomiotansa julistettavan hän joutui syvän hämmästyksen valtaan, ja vankilaan takaisin kulkiessaan hän oli kuin huumautunut. Mutta kohta sinne tultuaan hän toipui huumauksestaan ja valitti elämän katoamista niin kiihkeästi kuin nuori veri ja kiivas henki suinkin voi sitä valittaa. Nautintojen, aseiden, naisten, ratsujen kuvat kiitivät hänen mielessään, ja se ajatus, ettei hän saisi enää milloinkaan niistä nauttia, syöksi hänet sellaiseen epätoivoon, että hän takoi nyrkeillään ja otsallaan vankikomeronsa seiniä ja parkui niin, että huuto kuului porvarien asuntoihin ja veranmyyjäin kauppakojuihin saakka. Vanginvartija kiiruhti luo ja havaitsi hänen viruvan veressä ja vaahdossa.

Ser Niccola Tuldo ulvoi siten raivoissaan kolme päivää ja kolme yötä.

Asiasta annettiin tieto Uudistajien Vuorelle. Suoritettuaan kiireelliset asiat ylhäisen signorian jäsenet tutkivat onnettoman kuolemaantuomitun juttua.

Leone Rancati, ammatiltaan tiilenpolttaja, sanoi:

— Sen miehen tulee maksaa päällään Sienan tasavaltaa vastaan tekemänsä rikos, ja kukaan ei voi ostaa häntä vapaaksi siitä velasta anastamatta itselleen kaupunkivaltiomme, oman äitimme, pyhiä oikeuksia. Hänen tulee kuolla. Mutta hänen sielunsa kuuluu Jumalalle, joka on sen luonut, ja soveliasta ei ole, että hän kuolee epätoivossa ja synnissä. Taatkaamme siis hänelle iäinen pelastus kaikin käytettävissämme olevin keinoin.

Matteino Renzano, leipuri, joka oli kuuluisa viisaudestaan, nousi vuorostaan ja sanoi:

— Sinä puhuit hyvin, Leone Rancati. Sentähden on tuomitun luo lähetettävä Katariina, vanuttajan tytär.

Tähän mielipiteeseen liittyi koko signoria päättäen kutsua Katariinan käymään Niccola Tuldon luona vankilassa.

Katariina, vanuttaja Giacomon tytär, levitti siihen aikaan hyveittensä tuoksua koko Sienan kaupunkiin. Hän asui pienessä komerossa isänsä talossa ja käytti katuvaisten sisarten vaatetusta. Valkoisen villahameen alla hänellä oli vyöllään rautaketju, ja hän ruoski itseään joka päivä tunnin ajan. Sitten hän näytti käsivarsiaan, jotka olivat täynnä haavoja, ja sanoi: "Tässä ovat minun ruusuni!" Hän hoiti kammiossaan liljoja ja orvokkeja, joista solmi seppeleitä Neitsyen ja pyhimysten alttareille laulaen kansankielisiä hymnejä Jeesuksen ja Marian ylistykseksi. Niinä murheellisina vuosina, joina Sienan kaupunki oli tuskan tyyssija ja ilon asumus, Katariina kävi vangittujen luona ja sanoi portoille: "Sisareni, kovin mielelläni kätkisin teidät Vapahtajan rakkauden haavoihin!" Niin puhdas ja sellaisen lähimmäisenrakkauden elähdyttämä neitsyt ei olisi voinut kasvaa ja kukoistaa muualla kuin Sienassa, joka tahroistaan ja rikoksistaan huolimatta säilyi Pyhän Neitsyen kaupunkina.

Hallitusmiehiltä tiedon saatuaan Katariina lähti vankilaan sen päivän aamuna, jona Niccola Tuldon piti kuolla. Hänen saapuessaan vanki makasi kopin kivipermannolla huutaen herjauksia korkealla äänellä. Katariina kohotti valkoista huntua, jonka autuas Dominikus itse, paratiisista alas laskeutuen, oli asettanut hänen otsalleen, ja paljasti vangin nähtäviin taivaallisen kauniit kasvot. Vangin niitä ihmetellen katsellessa hän kumartui hänen puoleensa ja pyyhki pois vaahdon hänen suupielistään.

Ser Niccolà Tuldo käänsi häntä kohti vielä hurjailmeiset silmänsä ja sanoi:

— Mene tiehesi! Minä vihaan sinua, koska olet Sienasta, joka minut murhaa. Oi Siena, sinä naarassusi, joka isket ilkeät torahampaasi jalon Perugian miehen kurkkuun! Voi sinua, naarassutta, voi sinua saastaista ja raatelevaista narttua!

Katariina vastasi hänelle:

— Veljeni, mitä onkaan jokin kaupunki, ja mitä ovatkaan kaikki maailman kaupungit Jumalan ja enkelten kaupungin rinnalla? Minä olen Katariina ja tulen kutsumaan sinua iäisiin häihimme.

Äänen lempeys ja kasvojen kirkkaus vuodatti samassa rauhan ja valon Niccola Tuldon sieluun.

Hän muisti viattomuutensa päiviä ja itki kuin lapsi. Apenniinien yläpuolelle kohonnut aurinko valaisi vankikomeroa ensimmäisillä säteillään. Katariina sanoi:

— Jo koittaa päivä! Nouse ja käy iäisiin häihimme, veljeni, nouse!

Hän nosti vangin ja vei hänet mukanaan kappeliin, missä veli Cattaneo kuunteli hänen synnintunnustustaan.

Ser Niccola Tuldo otti sitten hartaasti osaa pyhään messuun ja nautti Jeesuksen ruumiin. Sitten hän kääntyi Katariinan puoleen ja sanoi hänelle:

— Pysy luonani, älä minua hylkää, niin omatuntoni on hyvä ja minä kuolen tyytyväisenä.

Kellot alkoivat soida ilmoittaen rikoksentekijän mestaamisen hetkeä.

Katariina vastasi:

— Rakas veljeni, minä odotan sinua teloituspaikalla.

Niccola Tuldo hymyili ja virkkoi ikäänkuin hurmaantuneena:

—- Mitä? Odottaako sieluni riemu minua pyhällä teloituspaikalla?

Katariina mietti ja rukoili sanoen:

— Jumalani, sinä olet lähettänyt hänelle suuren valon, koska hän nimittää teloituspaikkaa pyhäksi.

Ser Niccola sanoi vielä:

— Niin, minä käyn sinne lujana ja iloisena. Minä ikävöitsen sinne päästä, ikäänkuin olisi tuhat vuotta odotettavana, ennenkuin sinut siellä kohtaan.

— Häihin, iäisiin häihin! toisti Katariina poistuessaan vankilasta.

Kuolemaantuomitulle tarjottiin hiukan leipää ja viiniä, hänelle annettiin musta viitta, ja sitten häntä kuljetettiin mäkisiä teitä, torvien pauhatessa, kaupungin kaartin vartioimana, Tasavallan lipun alla. Kadut olivat täynnä uteliaita, ja naiset kohottivat korkealle pieniä lapsiansa näyttääkseen heille miestä, joka meni kuolemaan.

Niccola Tuldo ajatteli Katariinaa, ja hänen huulensa, jotka olivat kauan uhonneet katkeruutta, olivat nyt puoliavoimet, ikäänkuin hän olisi tahtonut suudella pyhää kuvaa.

Vähän aikaa noustuaan karkeilla tiilillä kivettyä katua saattue saapui eräälle niistä kukkuloista, jotka kohoavat kaupungin yläpuolelle, ja tuomittu näki yhtäkkiä, silmillä, joiden oli määrä kohta sammua, Sienan katot, kupolit, kellotapulit ja tornit ja etäämpänä muurit, jotka noudattelivat kukkulain rinnettä. Tuon kaiken nähdessään hän muisti syntymäkaupunkinsa, hymyilevän Perugian, jota ympäröivissä yrttitarhoissa virtaavat vedet solisevat hedelmäin ja kukkasten keskellä. Hän näki pengermän, joka kohoo yli Trasimenon laakson, missä katse juo päivää riemuiten.

Elämän kaipaus riipaisi jälleen hänen sydäntänsä.

Hän huokasi:

— Oi armas kaupunkini! Oi vanhempieni koti!

Mutta sitten hän jälleen ajatteli Katariinaa, ja se ajatus täytti hänen mielensä riemastuksella ja rauhalla.

Vihdoin saavuttiin torille, missä Camianon ja Granayolan talonpoikaisnaiset levittivät joka lauantai myytäväksi sitruunoita, rypäleitä, viikunoita ja omenia, kutsuen emäntiä luokseen iloisin huudahduksin ja rivonsekaisin puheenparsin. Sinne oli mestauslava pystytetty. Ser Niccola Tuldo näki siellä Katariinan, joka oli polvistunut ja laskenut päänsä mestauspölkylle.

Hän astui portaita ylös kärsimättömän iloisena.

Hänen tullessaan Katariina nousi ja kääntyi häneen päin niinkuin vaimo kohdatessaan jälleen miehensä; hän tahtoi omin käsin paljastaa hänen kaulansa ja sijoittaa ystävänsä mestauspölkylle kuin häävuoteeseen.

Sitten hän polvistui tuomitun viereen. Viimeksimainitun lausuttua kolme kertaa kiihkeästi "Jeesus, Katariina!" pyöveli sivalsi miekallansa ja irtautunut pää putosi neitsyen käsiin. Silloin Katariinasta tuntui kuin uhrin veri olisi tulvahtanut häneen ja täyttänyt hänen suonensa vierien niissä lauhana kuin nisälämmin maito; suloinen tuoksu laajensi hänen sieraimiansa, ja hänen kostuneissa silmissään väikkyi enkelien varjoja. Hämmästyneenä ja hurmaantuneena hän painui pehmeästi taivaallisen hekuman syvyyksiin.

Kaksi Pyhän Dominikuksen sisaruskuntaan kuuluvaa naista, jotka seisoivat mestauslavan juurella, näkivät hänen ojentuvan liikkumattomaksi ja kiiruhtivat häntä nostamaan ja tukemaan. Pyhä nainen tuli tuntoihinsa ja sanoi heille:

— Minä näin taivaan!

Kun toinen naisista aikoi pestä sienellä pois veren, jota oli virrannut neitsyen hameelle, Katariina torjui hänet kärsimättömästi.

— Ei, sanoi hän, älkää ottako minulta pois tätä verta; älkää ottako minulta purppuraani ja hyvää tuoksuani!

Doña Maria d'Avalosin ja Don Fabricion, Andrian herttuan tarina

... Done Marie d'Avalos, l'une des belles princesses du pais, mariée avec le prince de Venouse, laquelle s'estant enamourachée du comte d'Andriane, l'un des beaux prince du pais aussy, et s'estans tous deux cencertez à la jouissance et le mary l'ayunt descouverte... les fit tous deux massacrer par gens appostez; si que le lendemain on trouva ces deux belles moietiez et créatures exposées et tendues sur le pavé devant la porte de la maison, toutes mortes et froides, à la veue de tous les passants, qui les larmoyoient et plaignoyent de leur misérable estat.

(Pierre de Bourdeilles, abbé et seigneur de Branthôme, _Recueil des dames; seconde partie_.)

[Ooña Maria d'Avalos, eräs maan kauniita ruhtinattaria, oli naimisissa Venosan ruhtinaan kanssa ja rakastui Andrian herttuaan, joka puolestaan kuului maan kauniisiin ruhtinaisiin. He suostuivat yksimielisesti nautintoon, aviomies yllätti heidät ja antoi vahtisotilaitten surmata molemmat. Seuraavana aamuna nähtiin nämä kauniit rakastavaiset katukivityksellä talon edustalla, molemmat kuolleina ja kylminä, kaikkien ohikulkevien nähtävinä, ja kaikki itkivät ja valittivat heidän surkeata tilaansa.]

Napolissa vietettiin suuret juhlat, kun Venosan ruhtinas, rikas ja mahtava herra, otti puolisokseen doña Marian, Avalosin mainehikkaan suvun jäsenen. Kahdettoista vaunut, joita vetämässä olevat hevoset oli peitetty suomuksilla, höyhenillä tai turkiksilla, niin että muistuttivat lohikäärmeitä, aarnikotkia, jalopeuroja, ilveksiä, panttereita tai yksisarviaisia, kuljettivat kaupungilla alastomia, yltä päältä kullattuja miehiä ja naisia, jotka edustivat Venosan ruhtinaan häihin maan päälle laskeutuneita Olympon jumalia. Eräissä vaunuissa nähtiin nuori siipiniekka poika polkemassa jalkoihinsa kolmea inhoittavan rumaa naista. Vaunujen yläpuolelle kohoavassa kilvessä oli luettavana: _Rakkaus kohtalotarten voittajana_. Tuon piti ilmaista, että aviopuolisot tulisivat nauttimaan toistensa keralla pitkäaikaista onnea. Mutta tuo kohtaloa kestävämpi rakkaus olikin vain väärä ennustus. Kaksi vuotta naimisiinmenonsa jälkeen, ollessaan eräänä päivänä lintujahdissa, doña Maria d'Avalos näki Andrian herttuan, joka oli kaunis ja hyvärakenteinen, ja rakastui häneen. Kunniallisena, jalosukuisena, maineestaan huolehtivana ja ollen siinä varhaisen nuoruuden iässä, jolloin naiset eivät vielä uskalla tyydyttää himojansa, hän ei lähettänyt aatelismiehen luo parittajaa mainitsemaan kohtauspaikkaa, joko jossakin kirkossa tai kotonansa. Hän ei ilmaissut ollenkaan tunteitansa, vaan toivoi hyvän tähtensä johdattavan hänet jälleen sen luo, joka oli vähemmässä kuin silmänräpäyksen ajassa tullut hänelle elämää kalliimmaksi. Hänen odotusaikansa oli lyhyt. Andrian herttua oli havainnut hänet kauniiksi ja lähti kohta kunnioittavasti tervehtimään Venosan ruhtinasta. Jouduttuaan palatsissa kahden kesken doña Marian kanssa herttua pyysi häneltä erittäin lempeästi ja erittäin kiinteästi, mitä doña Maria oli halukas ja valmis hänelle antamaan. Doña Maria vei hänet viipymättä huoneeseensa eikä evännyt häneltä mitään hänen tahtomaansa. Ja kun herttua lausui hänelle kiitoksensa siitä, että hän oli myöntynyt hänen haluunsa, doña Maria vastasi:

— Armollinen herra, se halu oli minun aikaisemmin kuin teidän. Minä olen tahtonut, että olisimme sylitysten, niinkuin nyt, tässä vuoteessa, jossa pidän teitä hyvänä milloin ikänä suvaitsette tänne tulla.

Siitä päivästä lähtien doña Maria d'Avalos otti vastaan Andrian herttuan aina, kun oli siihen tilaisuutta, mikä sattui varsin usein, koska Venosan ruhtinas lähti usein metsälle ja vietti toisinaan kokonaisia viikkoja huvitellen ystäviensä keralla jollakin maatilallansa.

Doña Marian maatessa ystävänsä kanssa hänen imettäjänsä Lucia seisoi koko ajan ovella vahdissa sormiellen rukousnauhaansa ja alinomaa peläten ruhtinaan palaavan ihan odottamatta.

Ruhtinas oli mies, jonka mustasukkaista ja väkivaltaista luonnonlaatua kovin pelättiin. Vihamiehet moittivat häntä kavalaksi ja julmaksi. He nimittivät häntä ketun ja suden sekasikiöksi ja haisevaksi pedoksi. Ystävät sitävastoin ylistivät häntä siitä, että hän säilytti uskollisesti mielessään kokemiensa oikeiden ja väärien tekojen muistoa eikä voinut kärsivällisesti sietää solvausta.

Rakastavaiset olivat kokonaista kolme, kuukautta nauttineet toisiansa ja tyydyttäneet haluansa häiriytymättä ja pelkäämättä, kun imettäjä eräänä päivänä tuli doña Marian huoneeseen ja sanoi hänelle kahden kesken:

— Kuulehan, rakas pieni päärlyseni; minä en puhu nyt kukista enkä makeisista, vaan vakavasta ja peloittavasta asiasta. Hänen ylhäisyytensä Venosan ruhtinas on saanut kuulla jotakin pahaa sinusta ja Andrian herttuasta. Näin hänen äsken nousevan pihalla ratsun selkään. Hän puri viiksiänsä, mikä on aina paha merkki. Hän puhui kahdelle miehelle, jotka eivät näytä kunniallista elämää viettäviltä; kuulin vain hänen sanovan heille: "Nähkää joutumatta nähdyiksi." Sellaisen kehoituksen lausui heille jalo ruhtinas. Pahaksi onneksi hän vaikeni nähdessään minut. Pieni kaunis päärlyni, niin totta kuin Jumala on pyhässä sakramentissa, jos ruhtinas tapaa sinut Andrian herttuan seurassa, hän surmaa teidät molemmat, ja sinä muutut vainajaksi. Entä minä, minne joudunkaan silloin minä?

Imettäjä puhui ja rukoili vielä kauan. Mutta doña Maria d'Avalos lähetti hänet pois mitään vastaamatta.

Oli kevätaika, ja doña Maria lähti sinä päivänä kävelemään kaupungin ulkopuolelle toisten naisten seurassa. He astelivat kukkivan orjantappuran reunustamaa tietä, ja eräs seuralaisista virkkoi:

— Doña Maria, toisinaan koirat lähtevät noudattelemaan matkustavien jälkiä. Nyt meitä seuraa iso mustan- ja valkoisenkirjava koira.

Ruhtinatar käänsi päätänsä ja tunsi dominikaanimunkin, joka tapasi loikoa varjossa Venosan palatsin pihamaalla ja talvisin lämmitellä keittiössä.

Havaittuaan, ettei hänen valtiattarensa huolinut mitään varoituksista, imettäjä juoksi ilmoittamaan asiasta Andrian herttualle. Tällä aatelismiehellä oli puolestaan syytä pelätä, että hänen kauniin lempensä salaisuus tulisi onnettomalla tavalla ilmi. Edellisenä iltana hän oli nähnyt kahden pyssyillä varustetun rosvon kulkevan jäljissään ja oli surmannut toisen miekallaan. Toinen oli paennut. Andrian herttua uskoi nyt varmaan, että nuo kaksi rosvoa oli palkannut Venosan prinssi.

— Lucia, sanoi hän imettäjälle, minun tulee kovin pelätä vaaraa, kun se uhkaa minun ohellani doña Mariaa. Sano hänelle, että vaikka asia onkin minulle vaikea, minä en palaa hänen huoneeseensa, ennenkuin ruhtinaan epäluulot ovat hälvenneet.

Imettäjä kertoi nuo sanat jo samana iltana doña Marialle, joka kuunteli niitä kärsimättömänä, purren huuliansa veriin asti.

Tietäen ruhtinaan olevan poissa kotoa hän käski imettäjäänsä heti noutamaan Andrian herttuan ja tuomaan hänet luokseen. Hänen saavuttuaan doña Maria virkkoi:

— Jalo herra, teistä loitolla viettämäni päivä on minulle kidutusta kauheampi. Minulla on kyllin rohkeutta kuollakseni. Mutta poissaoloanne en uskalla kärsiä. Teidän ei olisi pitänyt minua rakastaa, ellei teillä ollut riittävästi voimia. Teidän ei olisi pitänyt minua rakastaa, jos jokin muu asia oli teille rakkauttani kalliimpi, vaikkapa kunniani tai elämänikin. Joko näette minut joka päivä, samoinkuin tähän asti, tai ette näe minua enää milloinkaan; muuta mahdollisuutta ei ole.

Toinen vastasi:

— Olkoon menneeksi, hyväksi onneksemme; eihän meillä voikaan olla pahaa onnea! Minä rakastan teitä joka tapauksessa niinkuin tahdotte ja enemmän kuin omaa henkeänne.

Sinä päivänä, joka oli torstai, he viipyivät kauan aikaa toistensa syleilyssä. Seuraavan viikon maanantaihin saakka ei tapahtunut mitään huomattavaa, mutta silloin ruhtinas ilmoitti puolisolleen lähtevänsä sangen lukuisan seurueen kanssa Roomaan, jonne hänet oli kutsunut paavi, hänen sukulaisensa. Parikymmentä satuloitua ratsua oli tosiaankin pihalla odottamassa. Ruhtinas suuteli puolisonsa kättä kuten ainakin erotessaan hänestä joksikin aikaa. Satulaan noustuaan hän kääntyi vaimonsa puoleen ja sanoi:

— Jumala teitä varjelkoon, doña Maria!

Niin hän lähti seurueineen. Arvellessaan joukon ehtineen kaupunginmuurien ulkopuolelle ruhtinatar lähetti imettäjänsä kutsumaan Andrian herttuaa. Vanha nainen rukoili häntä siirtämään toistaiseksi kohtauksen, josta voi koitua pahat seuraukset.

— Kyyhkyläiseni, sanoi hän polvistuen ja kädet ristissä, älä ota tänään vastaan Andrian herttuaa! Minä kuulin ruhtinaan palvelijain hiovan aseitansa koko yön. Kuule vielä eräs asia, kukkaseni: se kelpo veli, joka tulee aina keittiöön saamaan jokapäiväistä leipäänsä, kumosi äsken hihallansa suola-astian. Suo rakastajallesi hiukan lepoa, hempukkani. Sitä mieluisampaa on nähdä hänet jälleen, ja hän rakastaa sinua sitäkin enemmän.

Mutta doña Maria d'Avalos vastasi:

— Kuule, imettäjä, ellei hän ole luonani neljännestunnin kuluttua, lähetän sinut takaisin veljiesi luo vuoristoon.

Andrian herttuan saavuttua doña Maria kavahti hänen kaulaansa kiihkeän ilon vallassa.

— Herrani, sanoi hän, päivä on meille hyvä ja yö sitäkin parempi. Minä pidän teidät luonani päivänkoittoon asti.

Kohta senjälkeen he suutelivat ja hyväilivät toisiaan. Riisuuduttuaan he sijoittuivat vuoteeseen ja syleilivät toisiansa niin kauan, että olivat vielä illan tullen kiinteästi toisiinsa pusertuneet. Koska heitä kovin hiukaisi, doña Maria otti kapioarkustansa kanapiiraan, säilyhedelmiä ja viinipullon, jotka oli muistanut sinne tallettaa. Heidän syötyään ja juotuaan mielin määrin, kaikenlaista mairetta toisilleen osoittaen, nousi kuu ja ilmaantui ikkunaan niin tuttavana, että heidän teki mieli toivottaa se tervetulleeksi. He istuutuivat parvekkeelle, hengittelivät siellä taivaan raikkautta ja yön viehkeyttä katsellen kiiltomatojen leikkiä tummissa pensaissa. Ei kuulunut muuta kuin hyönteisten hyrinää ruohikosta. Sitten kuului joku kulkevan kadun poikki, ja doña Maria tunsi kerjäläismunkin, joka nähtiin alinomaa palatsin keittiössä ja pihamaalla ja jonka hän oli kohdannut eräänä päivänä kulkiessaan kukkain reunustamaa polkua kahden muun naishenkilön seurassa. Hän sulki hiljaa ikkunan ja meni jälleen vuoteeseen ystävänsä kanssa. He olivat viettäneet tunnin toisiansa syleillen ja kuiskien toisilleen kaikkein suloisimpia asioita, mitä Rakkaus on milloinkaan johdattanut ihmisten mieliin Napolissa tai muualla koko maailmassa, kun kuulivat yhtäkkiä portaista askelten kolinaa ja aseiden helinää. Samassa näkyi oven raoista punainen valo. He kuulivat imettäjän äänen huutavan: "Jeesus Maria! Minä kuolen!" Andrian herttua nousi, sieppasi miekkansa ja sanoi:

— Tulkaa, doña Maria! Meidän täytyy hypätä ikkunasta.

Mentyään parvekkeelle ja kumarruttuaan katsomaan hän huomasi, että katua vartioitiin ja että siinä kohosi kokonainen peitsimetsä.

Hän palasi doña Marian luo, joka sanoi hänelle:

— Kaikki on lopussa! Mutta minä en pahoittele mitään tekemääni, rakas jalo herrani.

Hän vastasi:

— Olkoon menneeksi!

Sitten hän kiiruhti vetämään jalkaan polvihousunsa.

Ovea tärisyttivät ankarat ulkoapäin tulevat iskut, ja kehä alkoi hajota.

Herttua virkkoi vielä:

— Tahtoisinpa tietää, kuka on meidät pettänyt ja myynyt.

Hänen etsiessään jalkineitaan ovenpuolisko paukahti rikki ja joukko asestettuja ja tuohuksia kantavia miehiä syöksähti huoneeseen. Heidän joukossaan oleva Venosan ruhtinas huusi:

— Käykää rakastajan kimppuun! Tappakaa! Tappakaa!

Herttua asettui vuoteen eteen, jossa doña Maria makasi, ja vastusti kolmea miestä, jotka kävivät hänen kimppuunsa (prinssi oli tuonut mukanansa kaikkiaan kuusi miestä, jotka olivat hänen ystäviänsä tai palvelijoitansa). Vaikka soihtujen valo häikäisi hänen silmiänsä, Andrian herttua kykeni väistämään useita iskuja ja antoi puolestaan sangen tuimia. Mutta sitten hän kompastui permannolla lepääviin pöytäastioihin, joissa oli piiraan ja makeisten jäännöksiä. Hän horjahti taaksepäin. Havaitessaan makaavansa selällään, miekka kurkulla, hän tarttui miekkaan vasemmalla kädellä; miehen vetäessä säilä leikkasi kolme sormea ja vääristyi. Andrian herttuan aikoessa nousta eräs hyökkääjistä iski häntä päähän puhkaisten hänen kallonsa. Kaikki kuusi miestä syöksyivät nyt hänen kimppuunsa ja surmasivat hänet niin hätäisesti, että haavoittivat toisiaankin.

Kun tuo oli tehty, Venosan ruhtinas käski heitä pysyttelemään rauhallisina. Sitten hän asteli kohti doña Maria d'Avalosia, joka oli siihen saakka pysytellyt vuoteen reunalla, ja ajoi hänet miekkansa kärjellä siihen nurkkaan, jossa oli hänen kapiokirstunsa. Siinä hän piti doña Mariaa ahdistuksessa ja sanoi hänelle:

— _Puttana!_

Häveten alastomuuttansa doña Maria aikoi vetää verhokseen peitteen, joka riippui vuoteesta.