Part 12

Mutta ruhtinas esti häntä siitä iskien naarmun hänen kupeeseensa.

Seinään nojautuen doña Maria verhosi itseään käsivarsillaan ja käsillään ja odotti.

Ruhtinas huusi yhä:

— _Puttaccia!_

Ruhtinas ei häntä surmannut, ja se peloitti doña Mariaa.

Sen huomattuaan ruhtinas sanoi iloiten:

— Sinua peloittaa!

Mutta doña Maria osoitti sormellaan Andrian herttuan elotonta ruumista ja vastasi:

— Houkkio! Mitä tuuletkaan minun nyt pelkäävän? Karkoittaakseen pelon ilmeen kasvoistansa hän muistutteli erästä laulun säveltä, jota oli nuorena tyttönä usein laulanut, ja alkoi sitä viheltää.

Ruhtinas raivostui nähdessään hänen uhmailevan ja tuikkasi häntä säilänsä tutkaimella vatsaan huutaen:

— Kas niin! Sinä _sporca puttaccia!_

Doña Maria lakkasi viheltämästä ja virkkoi:

— Hyvä herra, minä en ole käynyt kahteen vuoteen ripillä.

Tämän kuullessaan Venosan ruhtinas ajatteli, että hän voisi kadotukseen jouduttuaan palata yöllä ja vetää hänetkin kerallansa helvettiin. Hän kysyi:

— Ettekö tahdo ripittäjää?

Doña Maria mietti hetkisen ja pudisti sitten päätänsä.

— Siitä ei ole hyötyä. Minä en voi pelastaa sieluani. Minä en kadu, en voi enkä tahdokaan katua. Minä rakastan häntä, rakastan! Sallikaa minun kuolla hänen syliinsä.

Yhtäkkiä hän työnsi säilän syrjään ja heittäytyi Andrian herttuan verta vuotavan ruumiin päälle sitä syleillen.

Hänet siinä nähdessään Venosan prinssi menetti kärsivällisyytensä, joka oli toistaiseksi estänyt häntä surmaamasta naista, koska hän tahtoi antaa hänen sitä ennen kärsiä. Nyt hän lävisti säilällään alastoman ruumiin. Doña Maria kiljaisi "Jeesus!" kiertyi kerälle, suoristautui ja kaikkien jäsenten vähän aikaa väristyä lysähti hengettömänä permantoon.

Ruhtinas iski häntä vielä useita kertoja vatsaan ja rintaan. Sitten hän sanoi palvelijoille:

— Heittäkää nuo haaskat valtaportaitten juurelle ja avatkaa palatsin portti selkoselälleen, jotta ihmiset saavat kuulla kostosta samalla kertaa kuin häväistyksestä.

Hän käski riistää rakastajankin ruumiin aivan alastomaksi.

Palvelijat täyttivät käskyn. Andrian herttuan ja doña Marian ruumiit makasivat koko päivän alastomina portaitten edessä. Ohikulkijat tulivat katsomaan niitä läheltä. Uutisen levittyä kaupungille tunkeili joukko uteliaita palatsin edustalla. Toiset sanoivat: "Oikein tehty!" Useammat joutuivat surkeata näkyä katsellessaan säälin valtaan uskaltamatta kumminkaan valittaa ruhtinaan uhrien kohtaloa, koska pelkäsivät joutuvansa ruumiita vartioivain asestettujen palvelijain rääkättäviksi. Nuoret miehet etsivät ruhtinattaren ruumiista sen kauneuden jäännöksiä, joka oli ollut syynä hänen perikatoonsa, ja lapset selittelivät toisilleen näkemäänsä.

Doña Maria makasi selällään. Huulet olivat auenneet niin että hampaat näkyivät, ikäänkuin hän olisi hymyillyt. Silmät olivat avoimet ja aivan valkoiset. Hänessä nähtiin kuusi haavaa, kolme vatsassa, joka oli pahoin pöhöttynyt, kaksi rinnassa ja yksi kaulassa. Kaulasta oli virrannut runsaasti verta, ja koirat kävivät nuolemassa haavaa.

Yön tullen ruhtinas käski asettaa kuin juhlapäivinä pihkatuohuksia palatsin muuriin kiinnitettyihin pronssirenkaisiin ja sytyttää pihalle suuria nuotioita, jotta rikoksentekijät voitaisiin nähdä. Puolenyön aikaan toi eräs hurskas leski lakanoita, jotka levitti ruumiitten yli. Mutta ruhtinas käski heti temmata peitteet pois.

Saatuaan kuulla espanjalaisen Avalos-suvun jäsenen osaksi tulleesta häpeällisestä kohtelusta Espanjan lähettiläs saapui itse ja pyysi hartaasti Venosan ruhtinasta lakkauttamaan solvaukset, jotka herjasivat doña Marian sedän, Pescaran herttuan muistoa ja närkästyttivät monia haudoissaan lepääviä suuria sotapäälliköitä, joiden jälkeläinen tämä ylhäinen nainen oli. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin toimin. Hän kirjoitti asiasta Hänen katoliselle Majesteetilleen. Ruumiit olivat yhä häpeällisesti nähtävissä. Aamupuolella, kun uteliaita ei enää saapunut, vartijat vetäytyivät pois.

Dominikaanimunkki, joka oli pysytellyt koko päivän oven edustalla, pujahti sammuvien tuohusten savunsekaisessa valossa pengermälle, hiipi portaitten luo, missä makasi doña Maria d'Avalos, heittäytyi ruumiin päälle ja raiskasi sen.

Farinata degli Uberti eli kansalaissota

Ed ei s'ergea col petto e con la fronte, Come avesse lo inferno in gran dispitto.

(Inferno, c. 10.)

[... ja kohos rintansa ja otsa ylväs kuin ois hän halveksinut helvettiä.]

[Dante: Helvetti. X laulu. Eino Leinon suomennos.]

Vanha Farinata degli Uberti istui torninsa parvekkeella katse suunnattuna kaupunkiin, jossa kohosi sakarainen harja toisensa vieressä. Lähellä häntä seisoi veli Ambrogio silmäillen taivasta, jossa loimusi illan rusko seppelöiden hehkuvilla kukillaan Firenzen ympärille kehäksi kiertyneitä kukkuloita. Arnon rinteillä kohosi myrttien tuoksu tyynessä ilmassa. Lintujen viimeiset huudot olivat kajahtaneet San Giovannin kirkkaalta katolta. Yhtäkkiä kuuluivat kahden ratsun kaviot soivan särmäisillä kivillä, joita oli noudettu joen pohjasta tien katteeksi, ja ahtaan kadun suusta ilmaantui näkyviin kaksi nuorukaista, molemmat kauniita kuin pyhä Yrjänä. He kulkivat Ubertin ikkunattoman palatsin ohi, ja kun olivat ehtineet ghibellini-tornin juurelle, toinen heistä sylki osoittaen siten ylenkatsettaan, toinen taas kohotti kättään ja pisti peukalonsa etusormen ja keskisormen väliin. Sitten molemmat kannustivat ratsujaan ja ajoivat täyttä laukkaa puusillan yli. Farinata, joka oli siten nähnyt nimeänsä herjattavan, pysyi rauhallisena ja äänetönnä. Hänen kurttuiset poskensa värähtivät, ja kyynel, joka oli pikemmin suolaa kuin vettä, valui hitaasti hänen ruskeihin silmiinsä. Vihdoin hän pudisti kolme kertaa päätänsä ja virkkoi:

— Minkätähden tämä kansa vihaa minua?

Veli Ambrogio ei vastannut mitään. Ja Farinata katseli edelleen kaupunkia, jonka näki vain silmäluomia polttavan kirpeän harson läpi. Sitten hän käänsi munkkiin päin laihat kasvonsa, joissa liittyivät kiinteästi toisiinsa kotkannenä ja uhkaavat leukapielet, ja kysyi vielä kerran:

— Minkätähden tämä kansa vihaa minua?

Munkki liikahdutti kättään ikäänkuin kärpästä karkottaen.

— Mitä huolittekaan, messer Farinata, irstaasta hävyttömyydestä, jota osoittaa pari Oltamon guelfitorneissa kasvatettua nuorta vintiötä?

FARINATA. En tosiaankaan paljoa välitä noista kahdesta Frescobaldista, roomalaisten hempukoista, parittajain ja porttojen pojista. En pelkää heidän ylenkatsettaan. Minua eivät voi ylenkatsoa ystäväni eivätkä varsinkaan vihamieheni. Mutta tuskallista on tuntea, että Firenzen kansa minua vihaa.

VELI AMBROGIO. Viha vallitsee kaupungeissa siitä saakka, kun Kainin pojat toivat niihin ylpeyden taiteiden keralla ja kun molemmat teebalaiset ylhäiset tyydyttivät veljesvihaansa verta vuodattamalla. Solvauksesta syntyy viha, vihasta solvaus. Ehtymättömän hedelmällisenä synnyttää viha vihaa.

FARINATA. Mutta kuinka voi rakkaus siittää vihaa? Ja minkätähden rakastamani kaupunki vihaa minua?

VELI AMBROGIO. Koska niin tahdotte, vastaan teille, messer Farinata. Mutta te ette saa kuulla suustani muita kuin totuuden sanoja. Kansalaisenne eivät anna teille anteeksi, että olette taistellut Montaperton luona, Manfredin valkoisen lipun alla sinä päivänä, jona Arbian punasi firenzeläisten veri. He ovat sitä mieltä, ettette ollut kaupunkinne ystävä tuona päivänä, tuossa turman laaksossa.

FARINATA. Mitä! Enkö ole sitä rakastanut! Enkö ole rakastanut kaupunkiani, vaikka olen elänyt sen elämää, elänyt ainoastaan sitä varten, sietänyt väsymystä, nälkää, janoa, kuumetta, unettomuutta ja sanoinkuvaamatonta tuskaa maanpaossa, vaikka olen uhmannut kuolemaa joka hetki ja ollut vaarassa joutua elävänä niiden käsiin, jotka eivät olisi suinkaan tyytyneet minun surmaamiseeni, vaikka olen kaikki uskaltanut ja kaikki kestänyt sen puolesta, sen onnen puolesta, temmatakseni sen vihollisiltani, jotka olivat sen vihollisia, vapauttaakseni sen kaikesta häpeästä, saattaakseni sen tahtoen tai tahtomattaan noudattamaan terveellistä neuvoa, valitsemaan hyvän osan, ajattelemaan niinkuin ajattelin minä ja jaloimmat ja parhaat kansalaiset minun kerallani, vaikka olen tahtonut nähdä sen kauniina ja hienona ja jalona ja olen uhrannut tälle ainoalle tahdolleni kaiken omaisuuteni, poikani, sukulaiseni, ystäväni, vaikka olen vain kaupunkini etuja harrastaen esiintynyt vapaamielisenä, saitana, uskollisena, kavalana, jalomielisenä ja rikoksellisena! Kuka siis onkaan sitä rakastanut, ellen minä?

VELI AMBROGIO. Onnetonta, messer Farinata, että leppymätön rakkautenne asesti kaupunkia vastaan väkivallan ja salajuonet ja maksoi kymmenentuhannen firenzeläisen hengen.

FARINATA. Niin, minä rakastin kaupunkia niin kiihkeästi kuin sanotte, veli Ambrogio. Ja ne teot, joihin rakkauteni minut kiihti, ovat kyllin arvokkaat esikuviksi pojillemme ja poikiemme pojille. Estääkseni niiden muiston häviämistä kirjoittaisin niistä mielelläni, jos minulla olisi kirjallisia kykyjä. Nuorena minä keksin lemmenlauluja, joita naiset ihastelivat ja joita oppineet sijoittivat teoksiinsa. Tuota lukuunottamatta olen aina ylenkatsonut kirjallisuutta samoinkuin taidettakin huolimatta kirjoittaa enempää kuin kutoa villakangasta. Toimikoon kukin minun tavallani asemansa mukaisesti. Teidän, veli Ambrogio, joka olette taitava kirjoittaja, olisi kerrottava niistä suurista yrityksistä, joita olen johtanut. Siitä koituisi teille kunniaa, kunhan ette kertoisi asioista hengenmiehenä, vaan jalosukuisena, sillä ne ovat jalosukuisten ja ritarien tekoja. Siitä kertomuksesta kävisi ilmi, että olen paljon toiminut. Ja minä en kadu mitään tekemääni.

Minä olin maanpakoon ajettu, guelfit olivat murhanneet kolme sukulaistani. Siena otti minut vastaan. Viholliseni pitivät tuota sellaisena rikoksena, että yllyttivät firenzeläiset marssimaan asestettuina vierasvaraista kaupunkia vastaan. Sienan ja maanpakolaisten vuoksi minä silloin pyysin apua keisarin pojalta, Sisilian kuninkaalta.

VELI AMBROGIO. Se on liiankin totta; te liityitte Manfrediin, Lucerian sulttaanin ystävään, astrologiin, uskonluopioon, pannaanjulistettuun.

FARINATA. Silloin me joimme paavin pannajulistuksia kuin vettä. En tiedä, oliko Manfred oppinut lukemaan kohtaloita tähdistä, mutta totta on, että hän piti saraseeni-ritareitaan suuressa arvossa. Hän oli yhtä varovainen kuin urhoollinen, viisas ruhtinas, joka käytteli kitsastellen miestensä verta ja kirstujensa rahoja. Hän vastasi sienalaisille tulevansa heidän avukseen. Hän antoi laajan lupauksen herättääkseen samanlaista kiitollisuutta. Varovaisuudesta ja peläten hävittää varojansa hän täytti lupauksensa vain heikosti. Hän lähetti lippukuntanansa sata saksalaista ratsumiestä. Pettyneet ja suuttuneet sienalaiset puhuivat tuollaisen naurettavan avun hylkäämisestä. Minä osasin muuttaa heidän mielensä opettamalla heille, miten asia oli autettavissa. Eräänä päivänä annoin saksalaisten ahmia mielin määrin lihaa ja viiniä ja lähetin heidät muurien ulkopuolelle niin huonoin neuvoin ja sopimattomaan aikaan, että heidät yllättivät ja surmasivat viimeiseen mieheen Firenzen guelfit, jotka ottivat Manfredin valkoisen lipun ja antoivat sen laahata loassa, aasin häntään sidottuna. Minä lähetin heti sisilialaiselle tiedon solvauksesta. Hän vihastui siitä niinkuin olin arvannut hänen vihastuvan ja lähetti kostoretkelle kahdeksansataa ratsumiestä ja hyvän joukon jalkasotilaita, johtajana kreivi Giordano, jota maine väitti Troian Hektorin veroiseksi. Siena ja sen liittolaiset kokosivat hekin sillävälin voimiansa. Meillä oli aivan pian tuhatkolmesataa sotilasta. Firenzen guelfeillä oli enemmän. Mutta heidän joukossaan oli näennäisiä guelfejä, jotka vain odottivat sopivaa hetkeä esiintyäkseen ghibellineinä; meidän ghibelliniemme joukossa sitävastoin ei ollut yhtään guelfiä. Jos minun puolellani niinmuodoin ei ollutkaan kaikkia voiton mahdollisuuksia (niitä ei ole milloinkaan), olivat mahdollisuudet sentään suuret, hyvät ja arvaamatta ilmaantuneet, ja kun en voinut otaksua niiden palaavan, pyrin kärsimättömästi taisteluun, joka onnellisesti päättyessään tuhoisi viholliseni ja häviöksi kääntyessään koituisi vain liittolaisteni vahingoksi. Minä isosin ja janosin tätä taistelua. Viekoitellakseni siihen firenzeläisen armeijan käytin parasta keksittävissäni olevaa keinoa. Lähetin Firenzeen kaksi minoriittimunkkia käskien heitä salaa ilmoittamaan Neuvostolle, että olin joutunut syvän katumuksen valtaan, tahdoin suurella palveluksella hankkia itselleni kansalaisteni anteeksiannon ja tarjouduin avaamaan heille erään Sienan portin kymmenestä tuhannesta floriinista, mutta että asian onnistuminen vaati firenzeläistä armeijaa etenemään mahdollisimman lukuisin joukoin aina Arbian rannoille, ikäänkuin aikomuksena olisi mennä auttamaan Montalcinon guelfejä. Kahden munkkini lähdettyä suuni sylkäisi ulos sen anteeksipyynnön, jonka olin lausunut, ja minä odotin hirmuisen levottomuuden vallassa. Pelkäsin Neuvoston ylhäisten jäsenten käsittävän, että oli mieletöntä lähettää armeija Arbian luo. Toisaalta toivoin tuon suunnitelman miellyttävän plebeijejä päättömyydellään ja otaksuin heidän suostuvan siihen sitäkin mieluummin, kun sitä tulisivat vastustamaan ylhäiset, joita he epäilivät. Ylhäisö tosiaankin vainusi pahaa, mutta käsityöläiset menivät satimeeni. He olivat enemmistönä Neuvostossa. Heidän käskystään firenzeläinen armeija lähti liikkeelle ja toteutti suunnitelman, jonka olin sommitellut sen tuhoksi. Kuinka kauniina sarastikaan päivä, kun ratsastin pienen maanpakolaisjoukon kanssa sienalaisten ja saksalaisten keskellä ja näin aamun valkoisia harsoja rikkovan auringon valaisevan guelfien keihäsmetsää, joka peitti Malenan rinteet! Olin houkutellut viholliseni käsiini. Vielä hiukan oveluutta, ja minä saisin heidät varmaan tuhotuiksi. Kreivi Giordano antoi minun neuvostani sienalaisten jalkamiesten marssia kolmeen kertaan ohi, vaihtaen kaksi kertaa heidän sotilastakkejansa, joten heidän lukumääränsä näytti kolme kertaa todellista suuremmalta: hän esitti ne guelfeille ensin punaisina, ennustaen verta, sitten viheriöinä, ennustaen kuolemaa, ja vihdoin valkoisen ja mustan kirjavina ennustaen vangiksi joutumista. Ne ennustukset olivat pätevät! Kuinka riemullista, kun firenzeläisen ratsuväen kimppuun hyökätessäni näin sen väistyvän ja kierivän kuin varisparven, kun näin lahjomani miehen, jonka nimeä en mainitse, jotten saastuttaisi suutani, iskevän miekallaan alas lipun, jota oli tullut puolustamaan, ja havaitsin kaikkien ratsumiesten, jotka turhaan etsivät valkoisia ja sinisiä värejä, pakenevan silmittömän pelon vallassa ja murskaavan toisiaan meidän syöksyessämme heitä takaa-ajamaan ja pistäessämme heitä kuoliaiksi kuin porsaita. Ainoastaan käsityöläiset pitivät vielä puoliaan; heidät täytyi surmata verisen caroccion ympärille. Lopulta emme nähneet edessämme muuta kuin kuolleita ja pelkureita, jotka pitelivät toisiaan kädestä tullakseen mahdollisimman nöyrästi kontaten rukoilemaan meiltä armoa. Minä pysyttelin loitolla, tyytyväisenä työhöni.

VELI AMBROGIO. Onneton asia! Kirottu Arbian laakso! Sanotaan, että siinä on yhä vielä, pitkien aikojen kuluttua, kuoleman tuntu ja että se autiona, villipetojen tyyssijana, täyttyy öisin valkoisten koirien ulvonnasta. Oliko sydämenne niin kova, messer Farinata, ettette heltynyt kyyneliin, kun näitte tuona katalana päivänä Malenan kukkarinteiden juovan firenzeläistä verta?

FARINATA. Ainoa murheeni oli, että olin siten osoittanut vihollisilleni voiton tien ja kukistettuani heidän kymmenen vuotta kestäneen valtansa ja kopeutensa saanut heidät aavistelemaan, mitä voivat toivoa vuorostaan tekevänsä yhtä monen vuoden kuluttua. Ajattelin, että koska Onnen pyörä oli minun toimestani siten käännähtänyt, sama pyörä saattaisi vieläkin kääntyä ja heittää minun puolueeni alakynteen. Tuo aavistus peitti varjollaan iloni häikäisevän paisteen.

VELI AMBROGIO. Minusta tuntui, että inhositte, ja varmaan syystäkin, tuota kavalaa miestä, joka heitti lokaan ja vereen sen lipun, jonka alla oli tullut taistelemaan. Minä puolestani, joka tiedän Herran laupeuden rajattomaksi, en pidä mahdottomana, että Bocca saa osansa helvetissä Kainin, Juudaan ja isänmurhaajan Brutuksen keralla. Mutta jos Boccan rikos on siinä määrin, katala, ettekö ollenkaan kadu, että olette sen aiheuttanut? Ja ettekö luule, messer Farinata, että olette Firenzen armeijaa satimeen houkutellessanne herjannut vanhurskasta Jumalaa ja tehnyt kielletyn teon?

FARINATA. Sille, joka toimii voimakkain ajatuksin ja lujin sydämin, on kaikki sallittua. Pettäessäni vihollisiani olin ylevämielinen enkä petturi. Ja jos luette minulle rikokseksi, että käytin puolueeni voitoksi miestä, joka sivalsi maahan omien joukkojensa lipun, erehdytte pahoin, veli Ambrogio, sillä hänet on luonut konnamaiseksi luonto enkä minä, ja hänen konnamaisuuttaan ei kääntänyt hyväksi luonto, vaan sen tein minä.

VELI AMBROGIO. Mutta koska rakastitte isänmaatanne sitä vastaan taistellessannekin, tunsitte varmaan tuskaa, kun voitte sen kukistaa ainoastaan sienalaisten, kaupunkinne vihollisten avulla. Eikö se teitä hiukan hävettänyt?

FARINATA. Minkätähden olisinkaan hävennyt? Kykeninkö muulla keinolla saattamaan puoluettani takaisin valtaan? Minä liityin Manfrediin ja sienalaisiin. Tarpeen vaatiessa olisin liittynyt Afrikan jättiläisiinkin, joilla on yksi ainoa silmä otsassa ja joiden ravintona on ihmisen liha, kuten heidän näkijänsä, venezialaiset merimiehet, kertovat. Sellaisen harrastuksen toteuttaminen ei suinkaan ole leikkiä, jota leikitään määrättyjen sääntöjen mukaan, kuin shakki- tai tammipeliä. Luuletteko, että vastustajani olisivat pelanneet samoin, jos olisin pitänyt jotakin määrättyä siirtoa luvallisena ja jotakin toista luvattomana? Niin ei olisi suinkaan ollut laita. Me emme pelanneet Arbian rannalla noppaa viiniköynnösristikon alla, taulut polvilla ja pienet valkoiset kivet pisteitten merkitsijöinä. Kysymyksessä oli voiton saavuttaminen. Ja sen tiesi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin.

Myönnän kumminkin, veli Ambrogio, että olisi ollut parempi ratkaista riita vain firenzeläisten kesken. Kansalaissota on niin kaunis ja jalo ja hieno asia, että pitäisi varoa sekoittamasta siihen vieraita käsiä, jos se suinkin käy päinsä. Se olisi jätettävä omien kansalaisten tehtäväksi, ennen kaikkea ylhäisten, jotka kykenevät sitä suorittamaan väsymättömin voimin ja hienoin oivalluksin.

Ulkoisista sodista en tahdo sanoa samaa. Ne ovat hyödyllisiä tai välttämättömiäkin yrityksiä, joihin ryhdytään valtioitten rajojen puolustamiseksi tai laajentamiseksi tai kauppiaitten liiketoiminnan edistämiseksi. Useimmissa tapauksissa ei koidu hyvää hyötyä eikä suurta kunniaa, jos käy itse sellaisia suuria sotia. Älykäs kansa jättää ne mielellään palkkasoturien asiaksi luovuttaen koko yrityksen kokeneille päälliköille, jotka osaavat voittaa paljon vähällä väellä. Siinä tarvitaan ainoastaan ammattitaitoa, ja kysymykseen tulee enemmän kullan kuin veren vuodattaminen. Sydän ei voi olla siinä mukana. Ei näet olisi ollenkaan viisasta, jos vihaisimme muukalaista, koska hänen etunsa ja omat etumme ovat ristiriitaiset; sitävastoin on luonnollista ja järkevää vihata maanmiestä, joka vastustaa sitä, mitä itse pidät hyödyllisenä ja hyvänä. Ainoastaan kansalaissodassa voi osoittaa terävää älyä, taipumatonta tahtoa ja vihan ja rakkauden täyttämän sydämen voimaa.

VELI AMBROGIO. Minä olen kaikkein köyhin köyhien palvelija. Mutta minulla on yksi ainoa herra, joka on taivaan kuningas; pettäisin hänet, ellen sanoisi teille, messer Farinata, että ainoa täyttä kiitosta ansaitseva soturi on se, joka marssii ristin alla laulaen: _Vexilla regis prodeunt_.

Autuas Dominikus, jonka henki nousi kuin aurinko valheen yön pimentämälle kirkon taivaalle, opetti, että sota harhaoppisia vastaan on sitä hyväätekevämpi ja laupiaampi, mitä katkerampi ja tuimempi. Hän, joka apostolien ruhtinaan nimeä kantaen iski lingonkivenä kerettiläisyyden Goliatia otsaan, varmaan asian oikein oivalsi. Hän kärsi kidutuksensa Comon ja Milanon välillä. Hän on veljeskuntani suurena kunniana. Jokainen, joka vetää miekkansa sellaista sotilasta vastaan, on toinen Antiokhos Herramme Jeesuksen Kristuksen silmissä. Mutta Jumala, joka on asettanut valtakunnat, kuningaskunnat ja tasavallat, sallii niitä asevoimin puolustettavan ja kääntää kasvonsa niiden päällikköjen puoleen, jotka häntä avukseen huutaen tarttuvat miekkaan ajallisen isänmaansa menestyksen hyväksi. Ja hän kääntää kasvonsa pois siitä kansalaisesta, joka lyö omaa kaupunkiansa ja vuodattaa sen verta niinkuin teitte voimallisin aikomuksin te, messer Farinata, ollenkaan pelkäämättä, ettei Firenze uuvuttamananne ja raatelemananne kykenisi enää vastustamaan vihollisiansa. Vanhoista aikakirjoista havaitaan, että sisäisten sotien heikontamat kaupungit helposti joutuvat vaaniskelevan muukalaisen saaliiksi.

FARINATA. Sanohan, munkki, tuleeko jalopeuran kimppuun käydä sen valvoessa vai nukkuessa. Minä puolestani olen pitänyt hereillä Firenzen jalopeuraa. Kysykää Pisan miehiltä, olisiko heille koitunut iloa, jos olisivat käyneet sen kimppuun, kun olin sen kiihtänyt raivoon. Tutkikaa vanhoja historioita, niin havainnette myös, että ne kaupunkivaltiot, joissa vallitsee sisäinen kuohunta, ovat valmiit korventamaan ulkoisiakin vihollisia ja että rauhassa laimennut suku on liian kiihkoton, kyetäkseen taistelemaan muuriensa ulkopuolella. Tietäkää, että tulee varoa loukkaamasta sellaista kaupunkia, joka on kyllin valpas ja ylevä pitääkseen vireillä sisäistä sotaa, ja lakatkaa väittämästä, että olen heikontanut syntymäkaupunkiani.

VELI AMBROGIO. Tiedätte kuitenkin, että se oli vaarassa tuhoutua Arbian turmiokkaan päivän jälkeen. Kauhistuneet guelfit olivat poistuneet sen muurien sisäpuolelta lähtien omaehtoisesti maanpakolaisuuden tuskaiselle tielle. Kreivi Giordanon Empoliin kutsuma ghibeliinien valtakokous päätti hävittää Firenzen.

FARINATA. Se on totta. Kaikki tahtoivat, ettei siihen jäisi kiveä kiven päälle. He sanoivat: "Tuhotkaamme se guelfein pesä." Minä yksin nousin sitä puolustamaan. Ja minä yksin varjelin sen kaikesta vahingosta. Firenzeläiset saavat kiittää minua ilmasta, jota hengittävät. Jos niissä, jotka minua solvaavat ja sylkevät kynnykselleni, olisi vähänkään sydämen hurskautta, niin he kunnioittaisivat minua isänään. Minä olen pelastanut kaupunkini.

VELI AMBROGIO. Sen tuhottuanne. Mutta luettakoon tuo Empolin päivä sittenkin ansioksenne tässä ja tulevaisessa elämässä, messer Farinata! Ja kertokoon pyhä Johannes Kastaja, Firenzen suojelija, Herramme kuulleen ne sanat, jotka lausuitte ghibellinien kokouksessa! Suvaitkaa toistaa minulle nuo kiitettävät lausumanne. Niitä on selostettu eri tavoin, ja minä tahtoisin tietää ne täsmällisesti. Onko totta, kuten useat sanovat, että otitte aiheeksi kaksi toskanalaista sananlaskua, joista toinen koskee aasia ja toinen vuohta?

FARINATA. Vuohesta ei tule enää mitään mieleeni; aasi sitävastoin on säilynyt paremmin muistissani. On mahdollista, että sekoitin kaksi sananlaskua, kuten sanotaan. Se ei minua liikuta. Minä nousin ja puhuin suunnilleen näin:

"Aasi rikkoo nauriit niinkuin osaa. Aasin esimerkkiä noudattaen tekin rikotte käyttelemättä arvostelukykyä, tänään samoinkuin eilen ja huomenna samoinkuin tänään, ollenkaan oivaltamatta, mitä tulee hävittää, mitä säästää. Mutta tietäkää, että minä olen kärsinyt ja taistellut vain saadakseni elää omassa kaupungissani. Niinpä puolustankin sitä ja kuolen, jos vaaditaan, miekka kädessä."

Sitten poistuin enempää virkkamatta. Ne juoksivat jälkeeni, kokivat rukouksillaan minua tyynnyttää ja vannoivat olevansa loukkaamatta Firenzeä.

VELI AMBROGIO. Kunpa poikamme voisivat unohtaa, että olitte Arbian luona, ja muistaa, että olitte Empolissa! Te elitte julmana aikana, ja enpä luule, että guelfin enempää kuin ghibellininkään on helppo voittaa itselleen iankaikkista autuutta. Jumala teitä varjelkoon helvetistä, messer Farinata, ja ottakoon teidät kuoltuanne pyhään paratiisiinsa!