Part 2

Chapter 23,077 wordsPublic domain

-- No tuota -- minä olen tässä miettinyt, että se kai on parasta, että sinä rupeat papiksi puhui "muffa" ja työnsi aivasteltuaan nuuskaa nenäänsä.

-- Miksi niin parasta?

-- Niinpä sitä minä olen arvellut.

-- Mutta miksi?

-- Monestakin syystä. Sinä sovit papiksi: sinulla on hyvä messuääni ja hyvä ulostuonti.

Vaikkapa olisikin.

-- Ja muisteleppa, miten Jumala sinulta otti pois isän! Voi Risto, kun sinä et osaa ajatella, että jo silloin sinua kutsuttiin papiksi.

-- Mistä "muffa" sen niin tietää? Ja tehän olette muuten olleet kovasti vastaan minun koulunkäyntiäni ja nyt noin puhutte!

-- Sinä oot vielä liian nuori etkä ymmärrä. Lapsille on hyvä neuvo aina tarpeen. Luulin sinua ennen pölkkypääksi, ja sentähden vastustin sinun kouluun panemistasi, sinä kun kävit täällä puodissa tekemässä kaikellaista ilkeyttä. Muistatko, että kerrankin kokonaisesta sillitynnyristä laskit suolaveden maahan? Ja jotka ovat sellaisia lapsina, eihän niistä kukaan uskoisi oikeaa miestä tulevan, ei ainakaan pappia.

Risto naurahti ja tuumi:

-- Mutta lakimiehiä niistä tulee hyviä.

-- Vai lakimiehiä -- soo -- oh!

Risto koetti vakuuttavasti selittää ukolle, miten hän itse, toverit ja opettajat uskovat hänen parhaiten soveltuvan lakitieteen alalle.

-- "Elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", vastasi vain ukko, otti hurskastelijan aseman ja oli pyyhkivinään kyyneltä silmistään.

-- Mutta eikö se todella ole yksistään minun päätettävä, miksi minä rupean? kysyi Risto varmasti.

-- Olkoon! Mutta ellet rupea papiksi, niin en minä anna penniäkään, en. En uskalla antaa! Muut ylioppilaat juovat, mässäävät kuin Beliaalin palvelijat. Ja sellainen tulee sinustakin, jos et rupea papiksi. Ja minä käytän rahani uskonnon tarkoituksiin. Ennen rakennan vaikka hihhuleille kirkon kuin heitän niitä Helsingin kapakoihin. Nii-in minä teen. Hiellä ja väellä olen niitä koonnut, valvonut öitäkin ja nytkö...

Vesiä pursuili ukon silmistä.

-- Minulle tekee niin pahaa, ettet sinä tottele minua. Mutta uppiniskainen sinä olet aina ollut... Aina ennen minä tahdoinkin, että sinut olisi ajettu merelle, niin siellä sinusta olisi mies tullut. Tai laitettu sinulle hevonen ja kärryt ja pantu sinut vedättämään kauppiaille jauhoja ja muuta tavaraa. Kovassa työssä oppii kyllä nöyräksi, mutta kun saa vuosikymmeniä laiskuudessa herrastella, niin sitte ei tottele ketään -- ei vanhaa "muffaakaan", joka kuitenkin aina sinun parastasi tarkoittaa...

Risto ojensi sanaa puhumatta kylmästi kättänsä ukolle hyvästiksi ja aikoi poistua. Mutta ukko ei siihen tarttunut. Risto otti askeleen, pari, mennäkseen. Silloin ukko hypähti ylös ja tarttui häneen kiini pajattaen hengästyneenä:

-- Minulla on Risto kymmenen tuhatta markkaa ja kaikki saat, kun rupeat papiksi. Muuten et mitään.

Risto koetti melkein työntää ukkoa ulommaksi itsestään, sillä hänen kuuma hengityksensä ja nuuskahajunsa teki häneen noin likeltä ilettävän vaikutuksen. Ja hän lähti, sillä ukko oli hänen mielestään sietämätön.

Päästyään ulos puistatti häntä koko kohtaus. Mutta ikuiseksi jäi hänelle mieleen se katse, jonka ukko heitti häneen hänen lähtiessään. Siinä oli vihaa, uhkaa, oikeaa karvasta sappea. Se katse oli vainoava ja se poltti vieläkin häntä.

Papiksi! Hän papiksi! Sellaista ei hän ollut edes koskaan johtunut ajattelemaankaan. Ja nyt ukko tahtoi ostaa hänet papiksi! Jos se olisi ollut joku toinen, niin korvalle olisi hän häntä antanut. Nyt toki pitäisi olla vapaa ja itsemäärääväinen olento, mietti Risto.

Kohtauksestaan "muffan" kanssa selitti Risto vain äidilleen sen, että ukko olisi halunnut hänen papiksi rupeavan.

III.

Huomenna keskipäivällä piti lähtevien kokoontua muutaman toverin asuntoon, josta sitte juhlakulkue kumppanien ja muiden ystävien saattamana oli marssiva läpi kaupungin Hietatorille, missä noustaisiin kärryihin maantie-matkaa varten parikymmentä penikulmaa ennenkun päästäisiin rautatietä ajamaan, sitä kun vasta tehtiin tänne ylöspäin.

Aamulla varhain oli jo Ristokin ylhäällä, sillä ei sitä saanut nukutuksi. Muuan piikaihminen toi hänelle tuoreen kukkakimpun, missä valkoiset ruusut hohtivat ja sen silkkisiin nauhoihin oli kirjoitettu: "Uupumaton työ ja järkkymätön mieli kasvattavat suuria". Kimpun seasta löysi Risto Suoman nimikortin.

Loistivat Riston silmät kimppua katsellessa, mutta loistivat äidinkin. Herrasneiti se oli Ristolle kukkakimpun lähettänyt, oli tuo tuoja vain sanonut ja se jo kutkutti hyvälle äidin naisellista turhamaisuutta. Tutkaili Ristolta, kuka lähettäjä oli, mutta eipä saanut tietää.

-- En osaa itsekään arvata, kuka niistä nyt... sanoi Risto hymyellen.

-- Etkö arvatakaan?

-- En.

-- Niinkuin olisi montakin lähettäjää?

-- Voi niitä on niin monta! kehasteli Risto.

-- Älä mua petkuta!

-- Ei äiti! Tässä on aivan tosi.

Risto oli niin hyvillään, että hänen täytyi kääntyä poispäin naurua äidiltä salatakseen.

Äiti alkoi laitella Ristolle eväitä. Oli ostanut makkarakauppiaalta parasta, mitä oli saanut: monenlaista leikkelystä ja säilykettä. Kun siellä oli niin paljon herraspoikiakin mukana, niin pitihän Ristollakin äidin mielestä olla sellaista syötävää, että voi rennosti vetää eväänsä toveriensa nähtäväksi. Oli niitä keitettyjä muniakin pari tivua eikä äiti ollut unohtanut edes makeisiakaan. Niin tarkkaan olikin äiti tyhjentänyt kassansa Riston lähtöön, ettei jäänyt kuin muuan kuparikolikko hänen kukkaronsa pohjalle taas tällä kertaa.

Risto oli ostanut itselleen sievosen, olalla kannettavan matkalaukun, jonka lukot ja soljet hopealle hohtivat. Sen asetti hän nyt olalleen ja otti kukkakimppunsa käteen. Sitte heitti hän äidille väliaikaiset hyvästit, sillä hänen oli määrä tulla matkakirstun kanssa Hietatorille lopullisille hyvästeille. Ja niin hän lähti astumaan määrättyyn kokouspaikkaan. Äiti silmillään seurasi häntä ylpeänä, ylevänä, että hänellä on tuollainen poika.

Siellä yhteisessä kokouspaikassa oli määrä pitää kekkerit opettajille ja tovereille. Mennessään teki Riston kovasti mieli poiketa Molinin taloon hyvästelemään ja kiittelemään Suomaa, mutta ei hän rohjennut, sillä Molinin rouvaa sanottiin kovasti ylpeäksi naiseksi.

Mutta kas! Suoma sattui olemaan avatussa ikkunassa hänen ohi mennessään. Hän nosti lakkiaan huolekkaammin kuin koskaan ennen ja kiitokseksi lähetti Suoma hänelle lämpimän katseen. Yhtään sanaa eivät he vaihtaneet.

Kun Risto pääsi kokouspaikkaan, oli siellä ilo ylimmillään. "Kaikukohon laulu maamme" vyöryi täysinäisenä kadulle ja punssilasit kilisivät vanhempien käsissä. Itse rehtorikin oli saapunut. Koko koulu oli hänelle kuin oma perhe, niin rakas ja mieluisa. Ja kun hän taas laski pois siipiensä suojasta yhden sarjan nuorukaisia, niin teki hän sen samoilla tunteilla kuin jos lähettäisi maailmalle oman poikansa. Hän alkoi pitää puhetta lähteville, hän muistutti heille, kuinka tuo koulu, jossa he olivat saaneet ensimmäisen opillisen kylpynsä, oli kansan perustama ja kuinka heidän suurin velvollisuutensa oli kansan oikeuksien vastaisessa huoltamisessa. Yksilön menestys on kyllä otettava huomioon, mutta kansan kahta enemmän. Uhraavaisuus isänmaalle, rakkaus omaisiin ne ovat saattavat heidät onnellisiin persoonallisiinkin menestyksiin. Risto kiitti puheesta, hyvistä neuvoista ja sitte otti rehtori hyvästit ja poistui.

Lähdön aika tuli. Kulettiin juhlasaatossa Hietatorille, jossa laulettiin "Maamme" ja otettiin lopulliset hyvästit. Risto haki äitinsä, jonka pienosen, mustaverisen muodon saaliin käärittynä hän jo kaukaa huomasi Ja ilmestyi siihen Suomakin. Tahallaan näytti hän pysyttelevän Riston läheisyydessä. Risto heitti hänelle hyvästit ja nyt arvasi äiti, keltä tuo kukkakimppu oli Ristolle tullut. Äidillä oli vielä kaikellaista huomauttamista ja hän silmäsi poikaansa jotain anovalla katseella. Risto sai tavaransa, kohousi kärryihin muutaman toverinsa kanssa, heilautti vielä lakkia hyvästiksi ja kohta oli hänen hevosensa yhtenä siinä matkueessa meneviä, mikä työntyi puolijuoksussa ulos eteläisestä tullista.

Mutta äidillä tultuaan kotiinsa oli melkein paha olla. Pienosessa kyökissään ja kammarissaan saisi hän nyt olla aivan yksin. Hän koetti muistella niitä herkkuja, joita hän oli laittanut Ristolle eväiksi ja joista hän hyvin pienen osan oli jättänyt itselleen. Sitte laittoi hän kahvin tulelle. Juomatta jäi sekin. Rinnassa oli pala, jota ei saanut alas menemään ei herkut, ei kahvit. Hänestä tuntui hellaraudatkin rämisevän nyt niin oudosti ja kun hän tuli kammariin, minkä lattialla lepäili muutamia rikkinäisiä sanomalehtiä, jätteinä Riston lähdöstä, niin painautui hän kyynäspäätänsä vasten ja jäi miettimään. Taisipa siinä silmä käydä kosteaksikin.

IV.

Oli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun Kalevala ensi kerran ilmestyi kirjan muodossa. Sen johdosta vietettiin Kalevala-juhlia ympäri maan. Ristonkin kotiseudun ylioppilaat panivat semmoisen kansanjuhlan toimeen omalla paikkakunnallaan. Täällä ylhäällä pohjoisessa olivat kansanjuhlat vielä aivan tuntemattomia. Vapaaehtoinen palokunta oli vain tätä ennen pannut toimeen vuosijuhliaan luonnon helmassa suurten olutkorien ja sirkusmaisen ohjelman kanssa. Mutta nämä juhlat olivat tuntuneet kaupungin sivistyneistä raskailta ja raaoilta. Käsityöläinen aines ne väritti ja niiden ohjelma päättyi osaa ottavien humaltumiseen. Sivistynyt yleisö olikin sentähden niistä poissa, vaikkapa siellä aina tavallisesti esiytyikin juhlapuhujana, vaikka tosin hyvin kansanomaisena, kaupungin ainoa valtioneuvos.

Ylioppilaat tahtoivat antaa kansanjuhlalleen toisen muodon. Eivät he suostuneet pitämään sitä edes samalla saarellakaan, millä palokunta oli juonut juhliensa muistoksi. He etsivät uuden paikan, vaikkapa se olikin etäämmällä. Santasaarella oli mainio nurmikko, tasanen kenttä, vereksiä havu- ja lehtipuita ympärillä sekä matka sinne sievää vesitietä. Siellä se oli oikea Kalevalan juhlan viettotanner, häpäisemätön ja neitseellinen. Siellä sopi esi-isien koruton runous isännöidä ja siellä nuori polvi ihmetellä sen ihanuutta.

Juhlapuhujaksi oli valittu Risto, vaikkapa hän olikin vasta ensi kesän ylioppilas. Mutta hän sopi siksi erinomaisesti. Ulkomuoto oli hänellä edullinen, ääni kantava ja tottumusta esiintymään puhujana. Viime aikojen yhtenäinen menestys oli puristanut hänestä aivan kuiviin kaiken entisen kaihomielisyyden. Hän oli mies, joka kulki silmät auki ja korvat hereillä. Hän oli sellainen ensi kesän ylioppilas, jossa ei ole mitään keltanokkaa: varma, leikkiä lasketteleva ja arvosteluissaan osaava oikeaan naulaan.

-- Antaapa pojan esiintyä, tuumivat vanhemmat ylioppilaat juhlaa valmistettavassa kokouksessa ja menivät esitteleytymään sinuksi Ristolle.

Risto otti tuon toimen ilolla vastaan. Ei hän pukeutunut frakkiin, sillä se olisi ollut kokonaan ylimyksellistä kansan ja Kalevalan juhlassa. Veti sen sijaan pieksut jalkaansa, varret housujen päälle, suuren tuppivyön puukkoineen uumilleen ja Suomen villaa päälleen vaatteet. Mutta ohimoilleen hän asetti valkoisen ylioppilaslakin, jossa sädehti auringon paisteessa kultainen lyyra. Astuessaan puhujalavalle, sammalilla ja metsäruusuilla köynnöstetylle, herätti hän tällä puvullaan toisissa rajatonta myötätuntoisuutta, mutta toisissa ivahymähdyksiä.

-- Taas on Mustaparta konstailemassa, tuumi toverilleen se komea herraspoika, Alvar Antman, sieltä koulun viime luokilta.

-- On kuin tervajätkä, ensi karaatin tervajätkä, kun ottaisi pois tuon valkoisen lakkinsa, myönnytteli toinen, joka siinä oli saapuvilla ulkomaisessa urheilupuvussaan, polvihousuissa ja sääryssukissa.

Risto puhui ujostelematta, vapaasti. Kertoi, ett'ei Suomen kansan tarvitse muilta kerjätä oman sivistyksensä perustuksia, sillä sillä on Kalevalansa, Kantelettarensa. Siinäkin on se onnellisempi ja itsenäisempi monia muita maailmassa. Jo kaukaisessa muinaisuudessa, ehkäpä kohta silloin, kun sumuinen kaaos oli selvennyt ihanaksi luomakunnaksi, oli Suomen suvulla oman sivistyksen edellytykset -- tässä hän itsekin tiesi laskevansa liikoja, mutta tahtoi silti niin puhua -- ja nämä edellytykset ne ovat ikihongikoissa kajahdelleet niinä tunteen ilmauksina, iloina ja suruina, joita me nimitämme Kalevalaksemme, Kantelettareksemme. Suomen sivistyksen juuret ovat vuosituhansien vanhat. Se sivistys, jonka me saimme Ruotsista kristinopin muassa ja joka tässä maassa yksinomaan isännöi ennen Kalevalan ja Kantelettaren tulemista koko sivistyneelle maailmalle ihailtavaksi ja meille suomalaisille siksi kultaiseksi kulmakiveksi, jolla lepäävät nuoren sivistyksemme tanakat nurkkapylväät, ei ollut meidän, vaan muiden. (Kuului nurinaa kuulijajoukosta.) Suomen oman kansallisen sivistyksen tosi historia alkaa vasta Kalevalan ilmestymisestä...

Joukko silkkihattuisia herroja ja naisia, hienoja ja hoikkia, oli jo siirtynyt kentän toiseen laitaan ja sinne parveilu myötään kasvoi.

... Vieraat ja oudot harrastukset pääsivät muutamiksi vuosisadoiksi temmeltämään meidän rakkaassa isänmaassamme ja seottamaan käsityksiä omasta isänmaasta ja omasta kansasta. Se ilma oli paksumpaa kuin tuon tähän näkyvän Pohjanlahden sumu. Mutta nämä usvat karkoitti Kalevala. Alussa tosin vain vähän syrjemmäksi. Mutta se tuuli, joka alkoi yhä voimakkaammin liehtomaan tuosta maailman mainiosta Kalevalasta, on puhaltanut ja yhä puhaltaa aina kauvemmaksi ne, kunnes ne yön pahoina aaveina kaikkoavat pois kuin varjot aurinkoa pakoon. Silloin on Suomen nuorella niemekkeellä selkeä, kirkas, kuultava, kesäinen aamu.

Mutta meiltä vaaditaan tahtoa ja työtä tämän tuulen lietsomiseen Kalevalasta aina voimakkaammaksi, jotta kerran Suomen itsenäiselle, vapaalle kansalle koettaisi satoisa, hedelmärikas kesän korjuuaika. Nyt on jo Suomella ja suomalaisuudella kevyt keväinen ilma, jonka läpi niin kuuluvasti lainehtii suomalaisen ja kansallisen sivistyksen ehtymättömän, eteenpäin rientävän kosken kohina... Samoin kuin itsenäinen yksilö on kunnioitettavin ihmisistä, samoin itsenäinen kansa kansoista --

Siihen suuntaan se puhe juoksi, kunnes lopulta puhujan huulilta ryöpsähti voimakkaaksi eläköön-huudoksi Suomelle. Puhujan kuulijakunta oli harvennut harvenemistaan ja kiitokseksi kuului vain vähälukuisen joukon hartaat käsien paukutukset pitkän aikaa.

Esitettiin Kalevala-laulua entisen ajan tapaan, annettiin kuvaelmia Kalevalasta ja muuta ohjelman täytettä. Nuokin hienot sielut, jotka puheen aikana siirtyivät kentän toiseen laitaan eri ryppääksi, uskalsivat jo tulla keskemmälle juhlatannerta ja seottuivat muihin juhliviin.

Mutta yht'äkkiä tuonne nurmikon yhteen kulmaan rakentui piiri ja siellä ruvettiin tanssimaan. Laulettiin ruotsalaisia piirilauluja ja nuoret rilliniekka-herrat, äskeiset hienot sielut, siellä pyörittelivät neitejä, joiden kesäisten pukujen värien kuumuus huikasi silmiä. Tuo piirijoukko näytti tahtovan pysyä niin rajoitettuna ja erillään muista.

Suomenmieliset ylioppilaat lähettivät sinne pyrkimään muutaman kansan nuorukaisen, mutta sitä ei huolittu piiriin. Silloin kohosivat heleät veret Riston poskille. Suoma seisoi siinä hänen vieressään kansallispuvussaan. Hän oli ollut yksi innokkaimmista taputtamaan käsiään Riston puheelle. Risto tarttui häneen toisella kädellään, toisella kahmasi muuatta pojantorveloa ja alkoi laulamaan suomalaista piirilaulua. Tuossa paikassa oli laaja, suuri piiri käynnissä ja suomalainen laulu peitti kokonaan ruotsalaisen.

Iloja pitäessä oli jo hiostuttu läpimäriksi, niin että ruumis illan tullen vavahteli uupumusta. Mutta silti hypittiin vielä sydän väsyksissä. Jo alkoi laumoittain nuoriakin lähteä pois, sillä olikin jo yö alkamassa.

Höyryaluksella lähtivät Risto ja Suomakin jo kaupunkiin. He olivat jo täydet tutut. Yhteinen seurustelu oli alkanut aina siitä saakka, kun Risto ylioppilaana palasi pääkaupungista. Karsain silmin sitä seurustelua kyllä katseltiin Suoman kotona, mutta molemmat antoivat sen asian olla semmoisenaan.

Kun he pääsivät kaupungin rantaan, erkautuivat he joukosta aivan kahden kesken. Suoma oli pukeutunut yön kolakkuutta vastaan ohueen sadetakkiin, joka kokonaan peitti hänen kauniin kansallispukunsa, mutta sen sijaan esitti hänen vartalonsa kaikessa pehmeässä pyöreydessään.

He eivät vielä menneet suoraan kotiinsa, vaan nousivat kosken parrasta ja kävelivät hiljalleen ruohoista puistoa. Kesäinen auer leijaili lehdikkokankailla tuolla ulompana. Kalojen pyydystäjiä souteli vielä kosken alapuolella, vaikka juuri kirkon kello helähdytti kahtatoista. Kohta perästä löi vartija kolmikulmaan lyhyeen ja kiirehtivästi.

-- Sinä Suoma et uskaltaisi lähteä kävelemään nyt yöllä tuota jokiviertä ylös, puhui Risto ja katsoi veitikkasilmällä Suomaa.

-- Jopa nyt! Miksi en uskaltaisi?

-- Mutta etkö sinä kunnioita isiltä perittyjä hyviä tapoja ja pelkää huhuja?

-- Luuletko nyt? Minä nyt uskaltaisin lähteä sinun kanssasi vaikka pimeimpään metsään. Ja vaikka kenen kanssa.

-- Oho!

-- Minä olen varma itsestäni -- ja muistakin.

-- Niin sinä sanot. Koetetaanpa, uskallatko!

-- Koetetaan vain! Vaikka ei silti nyt, kun minä tulen olleeksi poissa kotoa kohta kaksitoista tuntia.

-- Katsos nyt! Jänestyspä kohta tulikin!

-- Minulleko? Tule vain!

Ja Suoma hyppäsi lähdön merkiksi muutaman askeleen etemmäksi Riston edelle, joka nauraen seurasi perässä. Mentäessä piti Suoma Ristolle pienen, naisia koskevan siveellisen esitelmän, jossa hän tuli siihen loppupäätökseen, että nainen on yhtä vapaa kulkemaan mielensä mukaan kuin mieskin, jos hän vain luottaa itseensä. Risto huomasikin jo, että tällä tytöllä ovat hermot jotain toista ainetta kuin tavallisilla.

He kävelivät aina ylemmäksi jokivierustaa. Tulivat viimein pieneen kuusikkoon, missä ranta putosi alas jyrkkänä kuin seinä. Siinä oli penkki ja siihen he istahtivat. Risto sytytti paperossin ja siihen he jäivät hetkeksi äänettöminä katsomaan jokea. Se virta kulki mahtavasti kuin vallat ajaen nelipyöräisillä. Ei se puikkelehtanut kuin puronen aina jostain sopivasta kolosta, vaan suoraan ja varmasti suunnitti kulkuaan mereen.

-- Menetkö sinä, Risto, syksyllä Helsinkiin?, alotti Suoma puheen.

-- Niinhän olisi aikomus.

-- Miksi sinä oikein aiot lukea?

-- Olen tässä vähän kahdella päällä. Kotiväki tahtoisi, että minun pitäisi ruveta papiksi, mutta minä itse lukisin mielelläni lakitiedettä.

-- Lue lakia!

-- Niinkö sinäkin ajattelet?, kysäsi Risto nopeasti, silmissä elävä kirkkaus.

-- Kuka nyt papiksi?, ja Suoma nauraen katsahti häneen.

-- Luuletko, ett'en siksi sopisi?

-- En juuri luule sitäkään, mutta --

-- Mitä mutta?

-- Onhan niitä muita papiksi rupeavia. Elä nyt sinä...!

-- En todella minä itse tahtoisikaan, mutta kun muut --.

-- Muutko määräävät _sinun_ elämän suuntasi? Risto punastui.

-- Ei nyt niinkään. Mutta on niillä muillakin sanomista --.

-- Etpä sinä enää muista edes äskeistä puhettasikaan. Itsenäisyydestähän sinä siinä niin erinomaisesti puhuit.

Risto ei vastannut sanaakaan. Tuntui siltä hänestä, että hän oli joutunut alakynteen.

-- Ethän sinä pahastune, että minä sekaun asioihisi. Eikähän minulla ole siihen oikeuttakaan, mutta tulin leikin vuoksi vaan kysyneeksi.

-- Kyllä sinulla on, Suoma, oikeutta...

Risto siirtyi lähemmäksi tyttöä, joka punastui ja katseli hajamielisesti.

-- Lupaatko, Suoma, minulle tämän kätesi?

-- En minä tule papin rouvaksi, nauroi Suoma vastaan posket verenhelakkaina.

-- No jos et papin, niin muun --.

-- Kylläpä minä kerkeän lupautua toiste, sitten kun sinäkin olet _jotain_.

-- Mitä sinä tuolla "jotain" tarkoitat?

-- Kyllä sen sinulle vielä selvitän.

-- Mutta on minulla kuitenkin toivoa.

-- On, vastasi Suoma nauraen.

-- Mutta tätä vartenko sinä minua tänne viekottelitkin?

-- Juuri tätä.

Suoma silmäsi pieneen kultakelloonsa, rippikoululahjaan.

-- Voi et arvaa, kuinka paljon kello on jo.

-- Neljä, nauroi Risto.

-- Alottaa kahta.

Suoma hypähti kiivaasti ylös ja alkoi mennä rientoaskelin. Risto pysytteli muassa.

-- Tämä on jo liikaa, puhui Suoma.

-- Taidat saada nuhteita.

-- Olisiko kumma, jos saisinkin. Ja saankin --.

-- Kyllä minäkin saan olla vielä kontrollin alla tänä iltana, nauroi Risto.

-- Kenen?

-- Äitini. Ei hän pane koskaan ennen maata senjälkeen kun tulin ylioppilaaksi, ennenkun minä olen tullut kotiin. Arvaathan mitä varten?

Suoma naurahti.

-- Hän rakastaa sinua niin paljon.

-- Ei kai se valvominen vihasta lähde, myönsi Ristokin.

Tuittuisena palasi Risto vaarin luota. Siellä oli nyt oikein väellä oteltu, miksi mieheksi Risto vasta maailmassa rupeaisi. Lakimieheksi! Lakimieheksi!, oli Risto huudahdellut.

-- Mutta minä en anna penniäkään, ell'et ala papiksi lukea, sanoi vaari varmaan ja lujasti kuin olisi lapiolla tyyneesti asettanut viimeisen leivän uuniin ja sitte pistänyt pellin kiinni yhtä tyyneesti ja tasaisesti.

-- Minäkö papiksi? En koskaan --!, oli Risto huutanut lähtiessään.

Ja hän tuli vihaisena kotiinsa, viskasi lakkinsa jonnekin syrjään, paneutui pitkälleen sohvalle ja sanoi:

-- Äiti! Tuo teidän isänne on lurjus. Minä en tästä lähtien tunnusta häntä enää sukulaisekseni. Hyi! Hän on puistauttava kuin sillit hänen puotinsa tynnyrissä. Hän on --, niin hän on sanalla sanoen lurjus.

-- Etköhän nyt silti liiaksi parjaa? Jumala sen tiennee, eiköhän hän liekin oikeassa.

-- Äiti! Tekin? Mistä se ukko näitä asioita ymmärtää? Ei niin mistään! Olisi edes päivänkään ollut koulussa.

-- Mutta näkee sitä elämässä paljon syrjästäkin.

-- Tekin olette niin pelkuri, niin saamarin pelkuri! Enkä minä tahdo vaarilta kopeikkaakaan, en killinkiäkään. Pitäköön markkansa! Ne ovat homeessa ja liekö, tuo niitä rehellisesti ansainnutkaan.

-- Mutta millä sinä luet? Ei suinkaan minulla ole antaa.

-- Kyllä nerokas mies saapi. Minä puhallan kultaa kouristani, noin kämmenistäni. On maailmassa kultaa, mutta ei niinkään kykyä.

-- On sitä, mutta harvoilla sitä on.

-- On sitä monella -- jokaisella lurjuksella. Ja lurjuksista ei tässä maailmassa ole suinkaan puutetta.

-- Minä olen tässä uskonut ja luulotellut, että sinä minut vanhoilla päivilläni elätät. Mutta taitaa kohta saada ruveta epäilemään. Kuka sinua auttaa, kun sinä hylkäät ensimmäisen tarjouksen?

-- Äiti näkee aina parhaakseen kajota tuohon elättämiseen. Luuletteko sitten, ett'en vielä pysty elättämään? Kyllä sen teen. Hankin teille patjat haahkan untuvista, jott'ei ota vuoteessa kipeälle raihnautuneessa ruumiissanne. Ja siihen kannan teille pannukakkua ja piirakaisia. Eikö sovi sitte lökötellä, kun poika on herra?

Risto nauroi jäi äidin suukin jo kääntyi hymyyn.

-- Kyllä kai sinä puhua osaat, kunhan osaisit muutakin.

-- Osaan minä tehdä rahaakin.

-- Väärää taitaa tulla.

-- Eipä vain. Oikeaa Suomen mynttiä. Sellaista jossa on keisarin kotka. Minä kirjoitan velkakirjoja ja vaihdan ne joillekin hupsuille rahaksi.

-- Vai sillä tavalla. Lue, Risto-rakas, sitte papiksi! Minunkin on sitte hauska pastorin äitinä laskea juustoja ja munia, punnita voita ja läskiä, kun sinulle anteja tuodaan. Ja papiksi kun luet, pääset aivan velatta.

-- Olisihan se, äiti, mojoa sekin, kun ei olisi ollenkaan sydäntä, vaan suuri vatsa, noin suuri vatsa, niin silloin täyttäisi Limingan rovastin leveän tuolin.

Risto osotti kädellään kyynärän verran ulos vatsastaan. Äiti nauroi vedet silmissä.

-- Juopa nyt tässä kahvia, hunsvotti, sitten!

-- Te sitä saatte lähteä sinne Helsinkiinkin minulle kahvin keittoon. Lähdettehän?

-- Kun olisikin tilaisuutta lähteä, niin sen tekisin mielelläni.

-- Myödään tämä pöksä ja muutetaan pääkaupunkilaisiksi! Lähtekää te pitämään sinne ylioppilaita ruokavieraina ja kiskotaan niiltä niin paljon, jotta molemmat elämme kaupantekijäisiksi!

-- Eipä minusta ole herroille ruuan laittajaksi.

-- Vai ei! Osaattehan te keittää; kahven varsinkin niin erinomaisen.

-- Kun en olisi niin vanha, niin lähtisin koettamaan.

-- Ei vanhuus haittaa. Ei vanhoja tapeta Helsingissäkään.

-- Mutta mitähän sitte, jos lähtisinkin.

Äiti istuutui miettimään käsi poskelle sitä asiaa, taisihan sitte olla Riston parissa, tarkastella hänen elämätään ja varoittaa, jos on syytä. Ehkä sitte vaarikin saisi oikean pitkän nenän.