Part 3

-- Lähdetään vain me kaksi! Käytäisiin sanomassa "muffalle" hyvästit ja valitettaisiin, että on niin paljon rahaa, jotta täytyy lähteä kahden hengen sitä Helsinkiin kuluttamaan, kun täällä ei ole tilaisuutta. Sopisi ehkä ukolle tarjota samalla pientä summaa lainaksi. Mainiota! huudahti Risto lopuksi ja näpsäytti sormeaan.

-- Mutta minäpä mietin sitä asiaa.

-- Miettikääpä! Milloin saa odottaa päätöstä? Risto seisahti juhlallisesti äidin eteen, joka ei voinut olla nauramatta hänen tempuilleen.

-- Näin sitä, äiti, pian keinot keksitään, kun on älyä tuolla!

Risto naputti osottaen sormellaan otsaansa.

* * * * *

Äiti oli päättänyt seurata Riston neuvoa. Varsinkin mielistyi hän tuumaan sentähden, että saisi heti alussa olla Riston kintereillä siellä suuressa pääkaupungissa. Ukko oli häntä viime aikoina niin paljon pelotellut Riston tähden, että hän oli aivan tuskautunut päästämään yksinään Ristoa Helsinkiin. Eihän sitä kehtaisi enää elääkään, jos tuosta pojasta roivaaja tulisi ja saamaton epatto, tuosta, jota niin ainoilla penneillään on koettanut viedä eteenpäin koulussa ja vielä ensi alussa naapurin akkojen pilkatessa. Olisipa niillä sitte tilaisuutta soittaa suutaan ja hivoa hampaitaan hänen kustannuksellaan, jos Ristostakin tulisi sellainen kuin Kaikkosen Konstusta. Ja olisihan se tukalaa kuin lienteästi oman lihansa kärventäminen istua pitkä talvi ilman Ristoa yksinään ja aina olla murheissaan sentähden, kun se on poissa silmistä. Eikä sitte Risto olisi laskemassa sukkeluuksiaan, nauramassa ja laulamassa! Ei muuta kuin syys- ja talvipimeässä aina silmien edessä tuo rannan äkkisyvyys, jonka päällä väikkyy Riston isän haamu ja joka talvellakaan ei tahdo jäähän sulkeutua. Hyi! Sehän olisi hänelle yksinäisyydessään alituinen kyynelten silmäke, mistä lakkaamatta uhoisi murheen usvaa hänen sieluunsa. Teki hyvää jo ajatellakin, että pääsee Riston mukaan sinne ihmisten seuraan, nukkumaan yönsä lähellä oman poikansa sänkyä.

Risto oli tehnyt velkakirjan ja kulki sen kanssa kaupungin herroissa. Muutamat katselivat kultasankasten silmälasiensa takaa ihmetellen häntä, että hän tuollaisissa asioissa kulkee heidän luonaan: Ikäänkuin he olisivat velkapäitä jokaista auttamaan. Muuan ruotsikko-pohatta huomautti jo Ristolle, että sellainen mies, joka pitää niin itsenäisiä puheita suomalaisesta sivistyksestä kuin Risto siellä Kalevalan juhlassa, kai häpeäisikin ottaa lainaa _häneltä_.

Se pisto otti kipeälle. Mutta Risto purasi hammasta, lähti hyvästiä heittämättä ja iski rämisten oven kiinni.

-- Huonon kasvatuksen merkki, arveli, pohatta vihaisena.

Risto meni entisten opettajiensa luo. Ne olisivat auttaneet, mutta eivät voineet. Suuret perheet -- paljon ennestään takuita -- hirveitä maksuja tätä nykyä, ja lopuksi makeita sanoja. Risto kiitteli, kosteli, kumarteli ja pyysi anteeksi.

Tästä ympärikulustaan ei Risto puhunut sanaakaan äidilleen, joka par'aikaa oli talonkauppojen hieromisessa ja oli sitä mieltä, ettei Risto tarvitsisikaan nyt ensi hädäksi hakea velkaa. Risto oli taas niissä ajatuksissa, ett'ei hän enää Helsingissä kuluta penniäkään äidiltään, vaan suorittaa hänelle asunnostaankin ja ruuastaan kuin vieras ikään. Hän aikoi lähteä vielä toiselle kiertokululle.

Parin viikon takaa sonnusti hän itsensä uudelleen. Hän meni muutaman vanhan merikapteenin luo, jota isä ennen merellä oli palvellut jonkun vuoden. Ei se ollut mikään pohatta, vaan kuitenkin omistaan elävä. Hän otti koko asian kevyeltä kannalta, kirjoitti empimättä nimensä viidensadan markan velkakirjan alle ja tarjosi vielä rommia Ristolle. Meri-ilma lehahti niin tuorekkaana ja raittiina tuosta miehestä, se pudotteli suustaan sanoja tulvimalla ja oli iloinen kuin käki. Se käsitti elämän laajalta, ei takertunut pikkumaisuuksiin eikä valitellut asioitaan. Koko miehen ympäristö virvotti Ristoa kuin suolanen merituuli ja sen huomasi, että tuo mies oli tinkinyt elämässään paljon suurempien pulmien kanssa kuin yhden viidensadan markan takuun. Lähtiessä toivotti hän onnea Ristolle, käski tulla vastakin tarpeessa eikä ujoilla köyhyyttään.

Siinäpä oli mallimies! Tuollaisia se Atlantin aalto muovailee, täysiä, kokonaisia luonteita, joista ei irvistele vastaan joka puolelta pikkumaisuus, mietti Risto pois tullessaan.

Tässähän oli muuan rikas poikamies, kauppias, joka oli ollut hänen kumminsa. Sillähän kerrotaan olevan satoja tuhansia, mitähän jos koettaisi saada toiseksi takaajaksi.

Risto puikahti sisälle konttoriin. Siellä se ukko istuskeli kalotti päässä ja tohvelit jaloissaan. Yksinään souti keinutuolissa. Huoneessa oli pehmeä hämärä ja hiostavan raskas ilma. Ikkunan verho oli alhaalla suojaamassa päivän kilolta. Väsyneesti visersi kanarialintu häkissään heikkoja liverryksiä. Täällä oli tuohon äskeiseen verraten kuin lastiruumassa, jossa ilma on huonoa ja päivän valo niukkaa. Ukko oli jo elämän pilalle potkaisema rahjus ja kanarialintu vankilassaan äänensä pilalle soittanut. Ukko kaipasi terveyttä, mutta lintu viileää metsää.

Risto kumarteli. Ukko tähtäsi häntä. Sitte otti hän pois silmälasinsa, kohousi ylös tuolistaan ja tuli oikein likeltä katsomaan kuin kädestään. Ristoa mieli naurattamaan kohtaus. Hän ihmetteli ukkoa ja kanarialintua.

-- Kuka sinä o'ot? sai ukko viimein kysyneeksi.

-- O'onpa häntä muuan ylioppilas.

-- Jassoo studentti. Täällä on tuolia. Minä vanha mies en osaa olla kohtelias nuorille... --

Ukko koetti saada kasvoihinsa nauruntapaista.

-- Ja tupakkaa on tuolla pulpetilla.

-- Kiitoksia.

Risto paneutui taloksi ja veteli haikuja. -- Vai olette te Mustaparran poika.

-- Olen.

-- Mustaparta oli kelpo merimies.

-- Herra patruuni suo anteeksi, mutta minä pyytäisin vähän avustusta --, alotteli Risto.

Ukko pysähtyi kuin säikäyksen lyömänä kävelystään. Ei ollut sitte kuulevinaan, vaan jatkoi kävelyään. Risto mietti mennä huutamaan hänelle korvaan, että rupeaako se herra patruuni takuuseen.

Ukko käveli. Risto oli vaiti ja mietti uutta alkua. Ukko toi juomapöydältä pallean vesikarahvin ja sanoi Ristolle:

-- Menisitkö hakemaan vettä tähän?

-- Mistä? kysyi Risto ehdottomasti.

-- Sieltä jostain kartanolta.

Risto lähti. Ehkä tuo sitte rupeaa takuuseen, kun näkee, että hän on nöyrä. Risto meni kyökkiin, iski karahvin vanhan palveluspiian nenän eteen ja tuumi, että patruuni tarvitsee vettä. Piika toimitti Ristoa laskemaan kartanolta vesitynnyristä.

-- Mutta, hyvät ihmiset, enhän minä ole teidän palvelijanne.

-- Ka, minä en huomannutkaan.

Piika juoksi laskemaan vettä. Vei sen sitte sisälle patruunille. Risto seurasi perässä ihmetellen huoneiden vanhaa rakennusmallia ja niiden viimevuosisataista sisustamista.

Kohta jäivät taas kahden patruuni ja Risto. Ukko maisteli vettä, valitti sitä kylmäksi ja taas imasi.

-- Minulla on aikomus lähteä syksyllä Helsinkiin jatkamaan lukujani ja minä pyydän patruunia toiseksi takaajaksi viiden sadan markan summalle, puhui Risto palavissaan, sillä huoneessa oli niin tuskauttavan kuuma.

Jo kuuli ukko. Mutta lähti taas kävelemään. Harppaili moneen kertaan lattian kuin kuumilla hiilillä ja tuumi sitte kärsimättömästi:

-- Ei se passaa.

-- Miks'ei?

-- Ei se passaa. Minä olen jo niin vanha, ett'ei minun nimeni kelpaa pankkiin.

-- Patruuni antaa sitte puhdasta rahaa.

-- Ei minulla ole kuin viisi markkaa. Patruuni näytti kukkaroaan Ristolle.

-- Kyllä patruunin nimi kelpaa. Sopiihan koettaa.

-- Ei se passaa. Kuka on toinen takuumies?

-- Kapteeni Hanka.

-- Ei se passaa.

Ukko lähti taas kävelemään. Kääntyi sitte Ristoon päin ja sanoi:

-- Ei se passaa.

-- Hyvästi sitte.

Risto lähti. Hän pääsi ulos vähän matkaa katuristiä, kun patruuni avasi ikkunansa ja huusi takaisin. Risto meni, oli hyvillään, että jo heltyi.

-- Kuinka suuri summa oli?

-- Viisi sataa.

-- Ei se passaa.

-- Hyvästi sitte toistamiseen!

-- Mutta kuule!

-- Kyllä.

-- Sata markkaa minä voisin sinulle taata.

-- Miksikä minä sillä tulen?

-- Mutta jos kapteeni Hanka kirjoittaa minulle kahden sadan propri-takauksen, niin minä annan sen sinulle pariksi vuodeksi lainaan.

-- Ei se passaa, sanoi nyt vuorostaan Ristokin ja läksi.

Risto oli jo tullut ukosta siihen vakuutukseen, että se on ensi luokan saituri. Istui vain kultainsa päällä ja lämmitteli siinä itseään kanarialintuparan laulaessa itsensä näännyksiin hänen huvikseen. Saisi rosvo hangessa mokomaa kävelyttää paljain jaloin jonakuna hyvin, hyvin kylmänä pakkasyönä, jotta oppisi tietämään hänkin, mimmoinen on hätä-huuto, nöyrä avunpyyntö lähimmäiseltään.

Olihan se jo yksi takaaja, mutta mistä sieppaa hän toisen. Hän meni takaisin Hangalle ja kertoi hänelle koko jutun. Kapteeni nauroi ukolla vesissä silmät ja tuumi:

-- Paraalta se herra Mustaparta kävikin pyytämässä.

-- En todella tiedä, mitä minä teen, päivitteli Risto.

-- Jaa -- se on tosi, sanoi kapteenikin vakavasti.

Hän seisoi ikkunassaan, helisti avaimia taskussaan ja katsoi ajattelevasti ulos kadulle.

-- Jos herra Mustaparta jättää sen velkakirjan tänne, niin minä koetan hankkia toisen takuumiehen. Täytyyhän nuorukaista auttaa, joka par'aikaa purjehtii kovimmassa Atlantissa. Ehkäpä ne tulevat pasaadi-tuulet vielä teillekin.

-- Herra kapteeni on liian hyvä, suoraan sanoen, minulle.

-- Mustaparta, isänne, oli kelpo mies. Tuleeko pojasta samallainen? Syytä on toivoa, kun annetaan hänelle tilaisuutta tulla sellaiseksi. Mutta murtumaton teidän pitää olla kuin tammilaivan kuve. Elämä on väliin kovaakin...

Risto jätti velkakirjan ja lähti. Tultuaan kotiinsa ei hän taaskaan puhunut äidilleen mitään. Kahden päivän takaa saisi hän kapteenilta lopullisen vastauksen.

Äiti oli jo myönyt talonsa. Hänelle jäi ylitse lähes tuhat markkaa, kun hän suoritti pois velkansa. Sillä hän nyt mietti alkaa uuden elantonsa Helsingissä. Liiat irtaimetkin hän möi.

"Muffa" ei ollut pitänyt äidin aikeesta yhtään. Oli sättinyt Riston siellä kotonaan pahanpäiväiseksi ja vakuutellut äidille, että turmiotasi kohden nyt menet Mutta äiti oli pannut korvansa tukkoon hänen puheilleen. Hänellä oli oikein hyvä mieli, kun nyt pääsi Riston kanssa yhdessä lähtemään.

Muutamana päivänä tuli Risto kotiin ja ihmetteli, että hän on löytänyt kummasti suuren rahasumman. Samassa painoi hän pöydälle äidin nenän eteen viiden sadan markan setelin.

-- Onko tämä raha vai onko tämä jonkinlainen liinapakan merkki? Minä en sitä oikein ymmärrä, mutta rahaksi luulen, puhui hän naama totisena.

-- Tämähän on, hyvä Risto, viiden sadan markan seteli!

-- Siksi minäkin sitä katselin.

-- No, hyvä isä, mistä sinä tuon löysit. Kopeutitko kadulta vai mistä?

-- Kai se on suurempien herrain rahoja.

-- Pitää ilmoittaa siitä sanomalehdessä.

-- Elkää!

-- Aiotko salata? Hyi sinua!

-- Omiksi tarpeikseni murennan sen.

-- Et se soi murennakaan! Äiti jo kiivastui.

-- Murennanpa tietenkin! Katsokaa, äiti, miten minä puhalsin rahoja kämmenistäni!

-- Mutta löysitkö sinä tuon sitte?

-- En tiedä muuta, mutta helposti se lähti. En olisi koskaan uskonut, että rahoja saa niin helposti, aivan vaivatta ja noin vain niin sanoakseni ilmaiseksi.

-- Ota sinusta taas selvä! Mistä se on tuo raha?

-- Se on, äiti, pankista. Mutta keittäkääpä nyt sitä teidän mainiota kahvianne, kun löydettiin näin suuri rahakin!

-- En keitä ennen mitään kuin saan tietää, mistä se tuo raha on.

Risto sytytti paperossin, paneutui sohvalle nojalleen ja tuumi vakavasti savun sekaan:

-- Se on, äiti, minun ensimmäinen velkani. Minä tässä kävin vaihtamassa velkakirjalla. Takaajat ovat Hangan ja Björkqvistin kapteenit.

-- Ja uskoivat?

-- Vielä tuota kysytte!

-- Mutta eihän sinun olisi tarvinnut nyt vielä ottaa velkaa?

-- Omasta takaa on aikomus tästä puoleen elää.

-- Etkä minulle puhunut mitään. Taisit pelätä, ett'et saakaan.

-- Oho! Se ei koskaan johtunut mieleenikään. Mietin vain, otanko viisi tuhatta vai viisi sataa, keksi Risto leveästi.

Äidille oli mieluista kuulla ja nähdä Riston puuhia. Osottihan tuo oikeaa miehen kuntoa, yritteliästä mieltä.

Syyslukukauden alussa matkusti Risto äitineen Helsinkiin, hän itse lukemaan lakitiedettä, mutta äiti pitämään täyshoitolaisia. Taas sai hän lähtiessä Suomalta kukkakimpun, mutta ei mitään muuta, vaikkapa hän olikin koettanut tinkiä tytöltä ikuista rakkauden valaa itselleen.

VI.

Helsingissä vuokrasi Mustaparran leski itselleen kolme huonetta ja kyökin muutaman laitakadun varrella, huoneiden vuokrat kun olivat keskemmällä kaupunkia kovin kalliit. Katu loppui siinä pian suureen kivilouhokseen. Näköala huoneista oli pimeä ja iloton. Työkansan olutpuoteja ja ruokakauppoja oli läheisyydessä, joista ympäristöön levisi oma hajunsa ja ilmaan oma raskautensa. Talo missä hän asui, oli suuri puutalo, joka sisälsi noin kolmekymmentä huonetta. Ihmisiä siinä oli kaikellaisia, mutta paraasta päästä sellaisia puoliherramaisia käsityöläisiä, joiden puvuissa, niin pääkaupungin mallisia kuin olivatkin, loinen elukka ei ollut tapaamaton olento. He lemusivat omaa kotoista löyhkäänsä ja puhuivat paksuja tyhmyyksiä, mutta aina muistaen herrasarvonsa muka.

Väliin soi koko kartano riidasta ja torasta, huudoista ja kirouksista, kun eukkojen kesken oli syntynyt kina lapsistaan. Niitä olikin kokonainen armeija kartanossa, paljasjalkaisia, kuluneissa koristelluissa ketineissä, naamat liassa ja suut täynnä huutoa tai rumia sanoja. Se oli hirveää mellakkaa silloin, toinen ei kuullut toistaan, sähistiin vain vihasta punaisina, karjuttiin, poljettiin jalkaa ja syljettiin ikäänkuin he olisivat tahtoneet syödä toisensa. Ja silloin muuttuivat rouvattelemiset kamalimmaksi herjaukseksi ja muistettiin toistensa pahimmatkin synnit.

Riston äiti kuunteli rintojaan painellen tätä elämää. Mutta hänet sekotettiin joukkoon, kun oli ensi alussa joskus heidän kanssaan muutaman sanan vaihtanut. Lopulta näki hän paraaksi olla heille mykkä kuin kivi.

Heidän talonsa omisti eräs leski, joka miehensä kuoltua oli lisännyt maailmaa parilla uudella tulokkaalla. Se oli pulska ja lihava ihminen, verevä ja väkevä, joi olutta ja kulki erinomaisen koreassa puvussa. Oikein hakemalla etsi hän miesten seuraa, eikä niitä puuttunutkaan: nuoria kisälliä taskussa punssipullo, merimiehiä sievässä humalassa, lakki takaraivalla, ja elähtäneitä leskimiehiä huulilla tehty hymy. Ja aina oli leski rahan puutteessa. Riston äidiltäkin oli hän kerjennyt noplia hyvän summan edeltäpäin ja välillä oli olemassa kova vuoden vuokrasopimus, ett'ei päässyt hän pois muuttamaan, vaikka olisi sitä sydämmestään halunnut opittuaan tuntemaan talon tavat, sillä kaiken hyvän lisäksi asui vielä talossa muutamia sellaisia naisia, joiden luo issikat öisin toivat vieraita.

Äiti oli sanomalehdissä ilmoitellut itselleen ruokavieraita, ylioppilaita, jotka ovat vaatimattomia, mutta tahtovat puhtaan asunnon. Tulihan niitä katsomaan, moittivat huoneita pimeiksi, seutua ikäväksi ja menivät tiehensä. Tuli toisia, tinkivät maksusta ja tekivät samoin. Viimein sai hän neljä papiksi lukevaa, jotka tinkivät niin vähään, ettei hän voittaisi mitään, mutta pelosta, ettei hän saisi ketään, otti hän kuitenkin heidät. Saisihan edes huoneille vuokran. Ne asuivat puoli kuukautta, kauhistuivat kartanon elämää ja muuttivat pois. Pois olisi muuttanut Riston äitikin, mutta sitä tekemästä esti vuoden hyyrysopimus. Viimein sai Risto houkutelluksi pari omaa ylioppilastoveriaan heille asumaan. Äiti tiesi ne köyhiksi eikä hänen hellä sydämmensä sallinut ottaa niiltä enempää kuin että juuri tuli omilleen. Ne olivat vielä varattomampia kuin Risto. Kuinka hän sitte...?

Parikin huonetta jäi asukkaitta. Niiden tyhjyys pelotti äitiä, kun hän ajatteli, että aivan hukkaan menee kallis hyyry. Hän ilmoitti taas sanomalehdissä: konttoristeille tai muille siivoille nuorille herroille. Sydän ahdistuksessa odotti hän uusia vuokralaisia. Kohta tulikin muuan nuori mies. Hän puhui huonosti Suomen kieltä, sanoi olevansa insinööri ja teki varsin vaativia huomautuksia huoneista ja niiden sisustuksesta. Kysyi, onko ilmanvaihdostorvia, ovatko lattiat kylmät ja kuinka monenlaista lajia on päivällisessä. Äiti koetti selittää, kaunistellakin, vaikka olikin varma, ettei noin suuri herra tulisi hänen luokseen asumaan eikä hän osaisi sitä majoittaa. Mies oli hyvin arvosteleva, sanoi maksavansa vähän enemmänkin, kunhan hän saa kelpo hoidon ja puhalteli huoneet täyteen sikaarin savua. Sitte hän lähti. Ensi näkemältä näytti insinööri Punkt, jonka hän sanoi nimensä olevan, hienolta herralta äidistä, sillä hänen pukunsa oli muotikas ja koko hänen olentonsa käskevän ylimyksellistä. Eikä äiti uskonut, että hän tulisi uudeksi asukkaaksi, vaikka hän lähtiessään lupasikin ottaa yhden kammarin ja tulla tavaroineen huomenna. Mieliksi hän lie vain sen sanonut, mietti äiti.

Mutta seuraavana päivänä hän tuli ja talottui. Äiti ihmetellen katseli hänen tavaroitaan, joita oli pienonen, höyläämätön laatikko, jollaisessa lasitehtaat lähettävät tuotteensa maailmalle, tyhjä sikaarilaatikko ja muutamia poria, meisseleitä ja pistimiä siinä.

Sillä aikaa kun äiti oli valmistelemassa kahvia uudelle tulokkaalle, kerkesi tämä asettaa koko ammattinsa ikkunalle: pari suurta mustaa pulloa, joissa oli jotain hapon seotusta, niissä nauhoilla ympäröittyjä metallilankoja, jotain sähkön valmistamiskommervenkkiä, muutamia posliinisia telefooninastoja, pari sähkösoittokelloa ja telefoonin kuulostin. Ja ikkunaan oli tuota pikaa liisteröitynä valkonen paperikaistale seuraavalla kirjoituksella: "Telefonmekanikern ingeniören Agis Punkt uppsätter och reparerar alla slags elektriska apparater. Stort lager af elektriska varor."

Ja kun Mustaparran leski toi kahvea, tuumi herra insinööri osottaen laitoksiaan:

-- Eikö se otta kaunis ulos?

Äiti oli valkonen ja punanen, tuskin pysyi tarjotin hänen kädessään ja kun hän pääsi kyökkiinsä, päästi hän ilmoille kaikella jännityksellä tukahduttamansa naurun, jotta seinät järisivät. Ihmetellen hän kertoi miehestä Ristolle hänen tultua luennolta. Risto otti hiivoja asiaksi, meni esitteleimään hänelle ja palasi kohta sydänalaansa naurusta pidellen.

Kyllä nyt olemme saaneet oikein sankari Agiksen asukkaaksemme, nauroi Risto äidille palattuaan kyökkiin mahtavassa honotuksessa, jonka äärimmäiset ääniaallot heikkona hyminänä kuuluivat herra Agiksenkin huoneeseen, joka paraikaa galvanoi -- kuten hän Ristolle sanoi.

Mutta herra Agis oli hyvin mieltynyt asuntoonsa, haki taskuistaan jotain paperossin päätä ja asettui sitä sitte tyytyväisenä imemään. Nyt alkoi hän asettaa kaappiin vaatteitaan tuosta omituisesta lautalaatikosta ja syventyi hetkeksi niiden kehnoutta tutkimaan. Mutta murheen hän ei antanut rasittaa mieltänsä, vaan vihelsi iloista marssia ja asteli huoneen lattiaa kuin onnellisin olento maailmassa.

-- Jasso pöytä olla valmis! sanoi hän iloisesti äidin kutsumukseen ruoalle ja astui saliin aterioimaan yhdessä Riston ja hänen tovereittensa kanssa. Risto esitteli herra insinööri Agis Punktin tovereilleen, jotka katselivat miestä arvonannolla, sillä hänen ulkomuotonsa oli sievä ja päällä oleva puku soma. Sen lisäksi oli käytöksessä kaunis pyöreys ja hänen tapansa syödä ylimyksellinen. Herra Agis oli käytöksellään pannut nuo talonpoikaisylioppilaat ujoilemaan itseään, mutta Risto tuskin voi olla nauramatta muistaessaan hänen purkkejaan ja yli olkansa hän kohteli herra Agista. Kun sitte päivällisen jälkeen Risto kertoi tovereilleen sen ympäristön, jossa tämä hieno sielu majaili, niin nauroivat he yhdessä, mille herra Agis varmaan olisi suuttunut. Itseään häntä ei enää nähty sinä päivänä. Oli vain varoittanut äitiä, ettei hänen tavaroihinsa saataisi koskea, sillä ne olivat hengenvaarallisia ja kuolema voisi olla seurauksena.

Sitten oli hän mennyt ulos. Ja kun äiti seuraavana aamuna meni viemään kahvia hänelle, tapasi hän matot lattialla kummallisesti läjässä, yhden vaatekappaleen siellä ja toisen täällä, itse herra Agiksen poksahtelemassa syvintä unta sängyssään ja tyhjän pullon sängyn vieressä. Äiti ymmärsi jo, kummoinen on hänen uusi asujamensa.

Mitään kauppaystäviä ei herra Agiksella näkynyt. Risto niitä odotteli hartaimmalla halulla ja käski äidinkin osottaa hänellekin, jos hän sattuisi huomaamaan. Mutta ei tullut ketään. Päivillä herra Agis jotain viilaili huoneessaan, mutta yöt hän oli melkein aina poissa. "Karhuja" hänen luonaan kävi ja renttumaisia herrasmiehiä. Äiti odotti maksoa huoneesta ja ruoasta puoli toista kuukautta, ennenkun meni velkomaan. Herra Agis ei ollut muistanutkaan, että on jo kulunut kuukausi. Hän lupasi viikon takaa maksaa, söi ja joi rentona vain.

Sitte muutamana päivänä tuli hänen luokseen hirveän äkäisenä eräs kaupungin räätäleistä. Ja hänen käyntinsä päättyi siihen, että hän vei mennessään herra Agikselta päältä hänen uuden muodikkaan pukunsa. Nyt otti äitikin hänet lujemmalle. Mutta sitte eräänä iltana hän lähti ulos eikä enää palannut. Sinne hän oli jättänyt huoneeseensa purkkinsakin isännättömiksi ja tuon melankoolisen lautalaatikon. Risto työnsi suutuksissaan purkit ja muut resut lautalaatikkoon, niin hengenvaarallisia kuin ne olivatkin, otti ikkunasta siihen liisteröidyn paperin ja painoi sen liistereineen ilmoituksineen laatikon kylkeen ja muutamana pimeänä iltana kuletti laatikon asiaankuuluvilla tiedonannoilla poliisikammariin. Sinne se jäi, mutta miehestä ei kuulunut sen enempää kuin että hän oli muutaman överstin poika ja ollut ennen teknillisen koulun oppilaana, mutta että kotonsa oli hänet hyljännyt.

Silloin saivat huoneet taas olla tyhjinä. Koko ympäristö kidutti äitiä päivä päivältä. Hän olisi jo mielellään lähtenyt pois koko kaupungista, mutta vuoden vuokrasopimus pidätti. Outo hän oli kaupungissa, ei tuntenut sen oloja ja tapoja ja sentähden hän ei voinut menestyä.

Vielä sai äiti asukkaikseen toisia: konttoristeja, virkaheittoja ja palkattomia, jotka syötyään aikansa näkivät paraaksi jättää maksamatta. Lopullinen tieto, minkä hän useastakin kuuli sitte, oli se, että nyt ovat jättäneet kaupungin. Äiti istahti silloin itkemään, mutta Risto puri hammastaan.

Seuraavan kesän loppupuolella oli mennyt sekä äidin säästö tuhat että Riston viisisataa markkaa. Eläneet he nyt olivat melkein vuoden pääkaupungissa ja Risto saanut hyvän alun luvuissaan. Mutta kun he sitte molemmat tulivat kohti pohjoista kotiaan, oli heidän käsityksensä Helsingin ruokavieraista kokonaan vastakkainen kuin heidän sinne mennessään.

"Muffa" veret laihoilla poskillaan pauhasi, että niinhän hän oli ennustanutkin. Mutta ei uskottu häntä, mentiin vain sinne.

-- Joko nyt oot päässyt tuon pojan tuumien perille?, ärhenteli hän äidille.

Taloonsa hän otti heidät asumaan, sillä äiti saisi alkaa pitää huolta kaupasta. Ja mihinkäpä se Ristokaan meni. Hänet otti vaari luokseen asumaan melkein samoilla tunteilla kuin pelkuri ottaa verimadon ikeniinsä. Ensi viikkona ei hän puhunut mitään Ristolle, katseli häntä ilkeästi syrjäkareittain ja koetti pysytellä loitolla hänestä. Äidin asema oli talossa kuin hienosen lastun kahden järeän myllykiven välissä.

Salaa ukolta koetti hän taivuttaa Ristoa kääntymään papin uralle, niin ukko leppyisi ja antaisi rahojakin. Risto ei kieltänyt, ei myöntänyt, kulki hajamielisenä päivät pitkät, eikä hänkään etsinyt ukon seuraa.

Itsekseen hän mietti papiksi rupeamista. Mielikuvituksessaan puki hän itsensä mustaan, polviin ulottuvaan papin takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin. Niin -- pianhan tuon puvun voisi hankkia itselleen: pian papillisen opinarvon. Mutta, entäs papin sydämmen? Mistä sellaisen mielen hän saisi, että itse täydellä vakaumuksella uskoisi ja voisi muita saattaa uskomaan yliluonnollisia. Se ei ollut luettavissa, ei ostettavissa. Se oli lahja niille, joilla se oli, jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Leivän tähden alkaa lukea papiksi, häntä kauhistutti.