Part 1

PUOLI-LUONNE

Kuvaus

Kirj.

K. A. JÄRVI

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

I.

Oli autettava varattomia tovereita, jotka nyt siirtyivät pois koulun rakkaaksi käyneestä piiristä. Nuo lähtevät, "kokelaat", kuten heitä kaupungissa nimitettiin, olivat kaikkien huomion esineenä. Heistä puhuttiin syrjäisemmissäkin piireissä ja heidät tunnettiin laajoissa kerroksissa. Huomiota he vetivätkin puoleensa, kun he lomahetkinään risteilivät kaduilla tavallista suuremmissa parvissa.

Joukossa oli varattomiakin. Ja heidän avustamiseksi pantiin toimeen näytelmä-iltama, jossa yksi toveri puhui, toinen lausui, muut lauloivat ja näyttelivät.

-- Mutta mistä saadaan näytelmäkappale?

Siinä olikin pulma. Sen pitäisi olla sellaisen, mikä olisi suuren yleisön maun mukainen. Ei sen tarvitsisi niin täyttää taiteen vaatimuksia, vaan siinä pitäisi olla kauniit puvut, runollinen vuoropuhelu, rakkautta ja vastarakkautta, sieviä tyttöjä, mutta vielä sievempiä lauluja. Kaikkien sitä pitäisi ymmärtää ja kaikkien siitä innostua. Lopulta sellainen löydettiinkin.

-- Mutta naisnäyttelijöitä?

Niitäkin piti saataman. Tarkastettiin kaikki kaupungin tytöt, mutta sopivia ei tahtonut löytyä. Tarkastettiin vielä toiseen kertaan ja jo keksittiin sopivat. Mutta oli niilläkin yksi vika: puhuivat huonosti Suomen kieltä. Ja lähtisivätkö sitte?

Valittiin koulun komeimmat herraspojat tekemään kumarrusmatkaa heidän luokseen. Joku oli jo ennestäänkin tuttu, jotta oli toivoa. Ja toivo täyttyi. Tytöt kuuntelivat posket punaisina pyyntöä ja kahvettivat lähetystöä kotonaan. Ja siinä innostuttiin yhteistyöhön.

Mutta vieläkin oli voitettavana nikara. Risto Mustaparran johdolla, joka oli yksi lähteviä ja tulinen suomenmielinen, syntyi vastapuolue, joka ei tahtonut tietää mitään ruotsalaisista tytöistä suomalaisten "kokelaiden" iltamassa.

-- Puhdas, sointuva Suomi pitää lavalta kaikua!, huusi Risto.

-- Tai näyttelemme me itse naisina, lisäsi hän hetken takaa tuolla hänelle tällaisissa tilaisuuksissa omituisella äänellä, jota vastustajat "hävittömäksi" nimittivät. Ja se kuului kyllä yli syntyneen rähinän, se kun tapaili karjumista.

Lopuksi saatiin aikaan kompromissi sellainen, että oli vaadittava tytöiltä ensin kielinäyte, ja jos se ei ollut kelvollinen, niin edelläkäypää, tarpeellista Suomen kielen opetusta.

-- Mutta kuka menee tuollaisia esityksiä tekemään tytöille?, kysäsi itsetietoisen röyhkeästi komein herraspoika ja kumarsi samassa, jotta rillit nenältä hypähtivät.

-- Siitä tulee skandaali!, huusivat herraspojat.

-- Minä menen, vastasi Risto. Minä en häpeä äidinkieltäni.

-- Kuka tässä häpeää?

-- Te juuri!

Kinastus päättyi siten, että tuo komein herraspoika annatti koko toverikunnan pyytää itseään sanoman viejäksi tytöille. Ja hän osasi esittää asian heille sen keveimmässä värityksessä. Hehän tietysti eivät osaisi kirjakieltä, milloin he sitä olisivat oppineet -- ja samassa tuo komea herraspoika, Alvar Antman, nauroi valkeat hampaansa näkyviin --, jotta nyt olisi parasta edeltä vähän harjoitella kirjakielen mukaista Suomea. Voitaisiin aina välipalaksi tanssia, ettei tulisi ikävä.

Tytöt ottivatkin esityksen omantunnon kannalta. Eivät he olleet muistaneetkaan, ett'eivät he "oikein" osaisi Suomea. Ja he uhrasivat kirjakielen harjoittelemiseen monta tuntia, sillä aikaa oli vielä runsaasti.

Vihdoin alkoi itse näytteleminen. Muuan taidesielu opettajatar saatiin ohjaajaksi. Ja se näytelmä kiinnitti mielet. Kun viikkokausia oli harjoitettu, oli tuo näytelmä muodostunut nauhaksi, joka yhdisti toisiinsa sydämmiä ja niiden muassa palavia tunteita, väkeviä unelmia ja rajuja haaveita. Eivätkä rakastuneet päähenkilöt näytelleet, vaan puhuivat totuuksia toisilleen ja kun aina väliin laulu helähti, sulatti laulaja siihen oman tunteensa salatun tuskan.

Tulipa viimein iltamapäivä. Silloin vielä erityiset miehet harjoittelivat tyttöineen viimeisen kerran muuatta kansallistanssia. Näytelmän pääharjoitus pidettiin samoin. Laulajat soinnuttivat yhteen äänensä ja juhlapuhuja teki monemmoisia liikkeitä kotonaan vesilasin ääressä ensi kerran päällä olevassa, kankealle tuntuvassa hännystakissa. Lausuja huusi, että huoneet vapisivat, ja erityiset miehet kulkivat kutsumassa juhlavieraita. Itse luontokin oli laskenut purjeensa lepoon ja vietti kevätiltaansa sunnuntain koko tyyneydessä. Juhlaa puuhaavien mieltä innosti vielä se, että kaikki, mitä oli tarvittu iltamaan, oli annettu ilmaiseksi ja erityisellä mielenosotuksella.

Risto Mustaparta saneli suustaan iltamassa tuorekkaat tunteensa isänmaasta. Hänhän se oli juhlapuhuja. Hänen sanansa eivät olleet syviä, mutta niiden takana oli sydän, ja se se lämmitti vanhempaakin kuulijaa, Rajaton myötätuntoisuus tuli näytelmän osaksi, sillä yksimielinen hyväksyminen annettiin sille alttiudelle ja sievälle tunteellisuudelle, jolla esiintyjät veivät yleisön mukaansa.

Illan sankareita oli Risto Mustaparta. Kun hän kalpeana, ainoastaan poskien hymykuopissa verinen hehku oli heittänyt ensimmäisen aran katseen yleisönsä yli näyttämölavalta, jossa hän puhui, olivat toverit kummastelleet, mistä jänis nyt oli mennyt hänen housuihinsa. Sillä hän näytti ensin melkein vapisevan. Toiset olivat ymmärtäneet hänen mielenliikutuksensa syyksi sen, että hän ensi kertaa esiintyi suuren, oudon yleisön edessä. Mutta hänen ihailijansa toverit sanoivat hänen olevan niin liikutetun oman innostuksensa suuruudesta, siitä että hän sai suurelle yleisölle puhua isänmaan rakkaudesta. Liikutuksensa syyn ainoastaan Risto itse tiesi. Tuossa ensi penkillä osui heti hänen silmänsä lavalle tullessaan Suoma Moliniin, joka siinä istui omaistensa keskuudessa. Ja sen silmien kääntyminen häneen tärisytti hänen hermojaan. Hän ujostui, tunsi itsensä kömpelöksi ja kädessä vavahti siinä oleva paperi. Ensi kerran tällainen hämmästys häntä rasitti. Mutta hän päätti olla katsomatta Suomaan, ja niin voitti hän pian liikutuksensa. Tuo Suoman katse oli ollut niin kovin terävä ja tarkastava. Mutta kun Risto pääsi puheensa loppuun, oli hän jo aivan tyyni. Lavalta poistuessaan toverinsa häntä jo taas ihailivat ja vanhemmat ihmiset kyselivät, kuka se puhuja oli. Ja päästyään muiden joukkoon tuli Suomakin häntä kiittämään puheestaan, vaikka olikin mahtavan kauppaneuvos Köllerin konttorinjohtajan tytär ja vain satunnaisesti tuttava hänelle: viikko takaperin esitetty hänelle näissä saman iltaman valmistuspuuhissa, sillä Suomakin oli yksi illan pukutanssin suorittajia. Ja sitä paitsi luettiin hän kaupungin ruotsalaisiin tyttöihin. Miksi hän liekin Ristoa tarkastellut hänen lavalle tullessaan? Ehkä hakeakseen ryhdittömyyttä ja epävarmuutta talonpoikaisnuorukaisen esiintymisessä ja sillä sitte nauraakseen. Niin se oli Risto peljännyt ja siitä aristanut, sillä tyttöä pidettiin suuressa arvossa poikien kesken.

Kun virallinen illan puoli oli loppunut, poistuivat vanhemmat ihmiset, mutta nuoret vielä jäivät. Tuo näytelmä ja sen harjoitukset, koko iltaman moniviikkoinen edeltäpäinen puuhaaminen oli niin yhdistänyt mielet, että nyt erotessa tuntui kuin rikottaisiin vanha ystävyys, jota jo oli kestänyt niin kauvan. Mutta joku oli jo keksinyt keinon. Siirryttiin näytelmähuoneen lampun valosta kosken ranteelle hyppimään piiriä ja "esiliinaksi" saatiin nuori apulaisopettaja ja tuo taidesielu opettajatar. Nuori mieli kuohui kohta väkevimmässä hurmauksessa ja sydänalassa asusti tyydyttävä ikävä.

-- Tätä tällaista! Juuri tätä tällaista! huudahdeltiin piirin keskeltä.

Kosken kuohu tohisi ilmassa kuin humu jostain kaukaisesta kansanjuhlasta metsien takaa. Vellovan virran tasasen pinnan riento sattui silmään etäämmältä ylempänä ja aallottoman avaran meren näkö alempana. Siinä keskellä kuohui leveä koski tuhansissa aallokoissa. Saaria oli keskellä, kallioita ja louhikoita sekasin ylempänä, ja jalkain juuressa yhdellä saarella vanhan historiallisen linnan jätteet. Sellainen oli paikka, jossa tämä tunteissaan haltiutunut nuoriso vietti juhlaa kevään toivojoukolleen valoisassa Pohjolan suviyössä.

Erityiset kyökkimestarit hääräsivät teen valmistamisessa. Ilmaan kevyesti pystysuoraan kohoava pehmyt savu oli kuin pyhä uhri tälle toimitukselle. Sen ääressä pysyttelivät ujoimmat pojat ja katselivat kuin kurkalta vapaampien toveriensa hauskuutta. Laulu läikkyi. Piiri suureni suurenemistaan. Innostuksen virta irroitti aina yhden ja toisen pojan tuosta ruuhkasta teekyökin ääressä ottamaan osa piiriin.

Kun oli juotu tee, ilmoitti apulaisjohtaja juhlallisesti voiton suuruuden ja miten se oli jaettu. Risto Mustaparralle oli määrätty suurin osa. Hän nousi kiittämään itsensä ja toisten saaneiden puolesta. Hän selitti posket punaisina ja silmissä ennustajan kiilto ei ottavansa tuota lahjaa minään armopalana, ei minään almuna, joka kerjäläiselle kadulle viskataan, ei hän eivätkä hänen toverinsa, vaan veljellisen rakkauden osotuksena. Hän ymmärsi, että se velvoitti paljon. Mutta samalla se rohkaisi. Nuori mieli on oleva kaikkea muuta, vaan ei taipuva vitsa.

Viimeistä sanoessaan osui hänen katseensa Suomaan, jonka silmissä oli jotain sellaista lemmen sähköä, mikä väkiselläkin koskettaa nuorukaisen sieluun. Tyttö silmäili häntä innostuneella katseella ja näytti kaikin puolin hyväksyvän hänen puheensa, jolle jotkut taputtivat käsiään, jotkut eivät. Toiset pitivät sen epähienona ja sanoivat, että se oli sitä tavallista "mustapartamaista".

Mutta Suoma vielä jälestäpäinkin katseli Ristoa, kun hän hävisi poikajoukkoon. Kun piiri alettiin, oli Risto siellä myös pyörimässä. Suoma jäätyään piirin sisään otti Riston ja taas heidän katseensa kohtasivat toisensa. He pyörivät kolmeen neljään kertaan yhdessä. Ja kun hajauduttiin kotiin lähtemään, olivat he jo hyvät tuttavat. Risto saattoi hänet kotiinsa. Suoma oli kookas tyttö, ijältään yhdeksäntoista vuotias. Kun hän painoi huulensa kiinni ja otti silmiinsä, suuriin, pikimustiin silmiinsä lujan katseen, niin oli hän kuin sinetöity raha-arkku, jonka kalleuksia ei ole hyvä mennä väkivallalla anastamaan. Hyvästellessään Ristoa pudisti hän hänen kättään lujasti. Poistui sitte vitkallisin askelin katselematta taakseen tai tekemättä muita luikerruksia, joita nuoret tytöt ovat niin auliit jakelemaan.

Riston mieli oli pehmeän hellä mennessään kotiin. Tänä iltana oli hän mielestään onnistunut enemmän kuin mitä ennen yhteensä koko elämässään. Suurempikin yleisö oli jo hänet huomannut ja sitte -- miksi Suoma Molin oli niin paljon hänen kanssaan seurustellut?

Päästyään kotiinsa koetti hän laskeutua levolle. Risto makasi peräkamarissa, äiti kyökissä. Hän kuuli äidin kuorsaavan, nukkuvan raskaasti, raukeasti ja huoletonna. Mutta Risto ei saanut unta. Verekset tapahtumat olivat silmissä vain ja mieli jännittynyt kuvittelemaan kaikellaista. Ajatukset, väkevät mielikuvitelmat työnsivät verta aivoihin ja ruumis hikoili palavasta. Hän hyppäsi ylös, meni ulos alusvaatteisillaan ja istui rannan kivelle. Se kivi oli häneen ennen aina luonut kaihomielisen tunnelman, sillä siltä kiveltä oli hän pienenä poikana katsonut isänsä hukkumista tähän kotirannikon äkkipoukamiin. Aina kun hän tahtoi saada ajatuksilleen syvyyttä, meni hän sille kivelle, sillä sen ympärillä oli hänen mielestään jotain kirkkomaan äänetöntä vakavuutta. Sillä istuessa miete sai kärjen ja tunne tumman pohjan. Mutta nyt ei sekään jaksanut tenhota. Teaatterimaisesti kädet ristissä rinnalla koetti hän silmäillä vettä, mutta näki vaan sen tyynessä kalvossa silmäparin, joka välkkyi itsetyytyväisyyttä. Juhlallisuus katosi mielestä ja hän rupesi tarkastelemaan luontoa. Ei ollut enää kasvistossa kiiltelevää hohtoa eikä tyynen veden sineissä kultaista heijastusta. Ei lintu laulanut eikä kala hypähdellyt. Koko maisema oli kuin suuri soitinkone, jonka ääniin ei kosketettu: mykkä ja sanaton. Kylmää usvaa kohousi vain tuolla etempänä ruohottuneelta matalikolta.

Sisälle mennessään tunsi Risto sen, että hänen ajatuksensa olivat saaneet uuden suunnan tänä iltana. Aatteellisuutta ajatuksilleen oli hän ennen hakenut ja löytänyt tuolta murhe-kiveltä. Nyt tuntui se sen karkottavan niistä. Häntä lämmittivät nyt toiset tunnelmat kuin murheelliset isän muistelut. Edessään oli hänellä uusi tulevaisuus, joka lupasi paljon. Elämää hän nyt tahtoi ajatella eikä kuolemaa. Elämää! Elämää!

Tätä ennen oli hän halunnut olla kaihomielinen, sillä olihan se hänen mielestään hienoa runollisuutta. Ja juuri tuolla kivellä oli hän surrut ja itkenyt -- olemattomia tuskia. Hän oli uskotellut itseään, että joku säe oli särkynyt hänen sielunsa sopusoinnussa ja että sen pakostakin täytyisi valittaa kuin kipeän ainakin. Hän oli ollut näkevinään, ettei kukaan häntä ymmärtänyt ja ettei sentähden hänenkään tarvinnut ketään ymmärtää. Tukkiaksensa turhamielisyytensä karvaimman ruosteen oli hän tahtonut uskoa, ettei elämässä voi olla mitään tosi onnea, vaan että kaikki on vaan näköhäiriötä. Ja tuon tähden surra, mutta osata se tehdä hillitysti ja salatusti, se oli hänen mielestään hienoimpien ihmishenkien perusominaisuus, sillä miksi muuten runoilijat saisivat surusta ihmishenkeen välittömimmästi vaikuttavat luomuksensa. Siksi hänkin oli yksinäisyydessä huokaillut ja haaveikkaassa kuutamo-yössä kaihonnut.

Mutta nyt hän tunsi, että elämässä on onnea, tunsi, että on paljon hurmaavampaa uneksia elämää kuin kuolemaa. Tämä ilta oli hänestä, parinkymmenenvuotiaasta elämän halveksijasta, tehnyt sen ihailijan, sillä ensi kerran oli hänellä mielestään tosi onnea tarjolla, johon hän myös tahtoi tarttua koko nuoren sydämmensä voimalla. Ja nyt vasta hän näyttäisi tovereilleen ja muille, mitä kaikkea _hän_ voi toimittaa.

II.

Kun suomalainen kansallisuus viho viimeinkin oli murtaunut historian näyttämölle luomaan uutta alkuperäistä kulttuuria, niin oli ensimmäinen ehto, että löytyi suomenkielisiä kouluja, ahjoja, joissa taottaisiin se täysilukuinen pyhä falangi, mikä teossa uskaltaisi toteuttaa aatteet. Eri kaupunkeihin puuhasivat sellaisia kansallismieliset miehet, jotka itse olivat saaneet sivistyksensä Ruotsin kielellä. Ristonkin kotikaupunkiin oli sellainen saatu pystöön yksityisillä varoilla ja suurin osa sen koulun oppilasmäärästä oli maaseutujen pimeistä talonpoikaispirteistä ja laitakaupungin ahtaista kammioista. Talonpoikaisylioppilaita täältä lähetettiin parvi joka vuosi yliopistoon. Se houkutteli varsinkin kaupungin vähävaraisia työntämään poikiaan kouluun eivätkä opettajatkaan olleet välinpitämättömiä haaliessaan niitä sinne, varsinkin lahjakkaimpia.

Riston koti oli kaupungin merenpuoleisessa laidassa. Siellä oli hän ollut juuri tukilla seilailemassa, kun hän avojaloin oli lähtenyt äidin käskystä ja hänen kanssaan koetutkintoon päästäkseen suomalaiseen lyseoon. Äidinkin päähän oli ajautunut tuollainen omituinen pisto laittaa Risto lyseoon, kun se kansakoulussa oli niin hyvin edistynyt.

Tuolla Riston kodin luona kaupungin laidassa oli semmoinen varsinaisesta kaupungista ulkoneva niemeke ikäänkuin aallonmurtaja, jonka molemmille kupeille laineet löivät. Se niemeke oli täynnä merimiesten asuntoja, niiden vallassa se oli ollut monet miesmuistit. Siellä olivat ihmiset keskenään kuin veljiä ja sisaria, joskin väliin riitaiset ja toraiset, mutta hetkeksi vain. Tämän niemen asujamet olivat yhteisellä mielihyvällä seuranneet Riston menestystä koulussa. Merimiehet, joiden kaikkien kanssa Risto oli kuin omainen, ilveilivät vielä maailmassa hakevansa niemekkeelleen kaupungin oikeudet ja silloin anovansa Riston pormestariksi. Suvisen illan suussa oli usein sellaista leikkiä laskettu. Ja nyt kun Risto seisoi yliopiston kynnyksellä, ymmärsivät merimiehet niin paljon, että Risto oli tuottava kunniaa koko niemekkeelle.

Seuraavana päivänä lisääntyi vielä Riston arvo hänen omissakin silmissään. Etevinnä laskettiin hän ulos koulusta. Pari poikaa oli hän siinäkin suhteessa lyönyt pois laudalta. Ja kun lähtevät kävivät heittämässä hyvästejä opettajilleen, kääntyi niistä itsekukin erityisesti kysymään Ristolta, mitä hän aikoi lukea yliopistossa. Lakitiedettä, vastasi hän. Hän aikoi tulla asianajajaksi. Hän oli tunnettu väittelytaidostaan, jotenka hänellä asianajajana olisi varma menestys. Niin uskoi Risto ja niin uskoivat Riston toveritkin. Ja nämä pari viime päivää olivat lisänneet Riston itseluottamusta tavattomasti.

Risto tuli kotiinsa hyvästijätöltä opettajien luota. Siellä kotona olisi laitettava vaatteet matkakirstuun ja tehtävä muut valmistelut, sillä huomenna oli lähdettävä kohti Helsinkiä. Kotona oli äidin luona muutamia naapuriston vaimoja vieraina, sillä äiti oli heitä erityisesti kutsunut Riston lähtijäisille. Kahvea juotiin kolmenlaisen leivän kanssa. Risto näytteli heille todistustaan ja kaikki sitä ihmettelivät.

Siklanterska, joka oli joukosta varakkain, aukasi säämiskäkukkaronsa ja pyysi saada tarjota Ristolle viisi markkaa lahjana. Saisi Risto käydä Helsingissä jossain hupipaikassa. Toiset vaimot seurasivat samaa esimerkkiä, paitsi että kipeäsilmäinen Ervastin emäntä antoi kolme markkaa, hänellä kun ei sattunut olemaan enempää. Risto otti lahjat kiitellen vastaan. Mustaparran leski oli sydänjuuriinsa asti liikutettu ja kertoi vesissä silmät, ettei se Jumala silti ole häntä kokonaan hyljännyt, joskin niin surullisella tavalla otti häneltä pois miehen.

-- Onpa hyvä poika kasvamassa ja kyllä se teidät elättää, puhui Siklanterska.

-- Eipä ole sellaista muuta näidenkään toisten joukossa, vaikka on rovastin, jos tuomarinkin lapsia, lisäsi Ervastin emäntä rääsäten nuuskansa kanssa.

Risto meni kammariin laittelemaan matkakirstua valmiiksi. Tuolin selustimella lepäsi frakkipuku. Risto melkein häpesi sitä ja kuvitteli mielessään olevansa naurettavin olento siinä asussa. Mutta kun se sellainen maailman tavan mukaan kuuluu pitävän olla, niin olihan se pitänyt laittaa, niin kallis ja vastenmielinen kummitus kuin se olikin. Ja siinä tuolilla oli kolme kappaletta kiiltopaitaakin kovassa tärkkelyksessään pinta maidon valkoisena. Oli se koko herrastavaraa, jota nyt ensi kerran piti laitella matkakirstuun. Äiti käväsi toisesta huoneesta tarkastamassa Riston puuhaa ja toi sitte toisetkin vaimot kammariin ihmettelemään frakkipukua.

-- Kun maksaa sata markkaa tuommoinen puku, jossa ei ole takissa etuakaan! päivitteli Ervastin emäntä ja vihelsi kahta kättä yhteen lyöden.

-- Niin ne maksaa, kyllä minä tiedän, puheli vakuuttavasti Siklanterska ja kehui verkaa hyväksi, sillä hän oli asiantuntija, kun oli ennen nuorempana ollut puotineitinä muutamalla kauppiaalla.

Vaimot menivät ottamaan lisää kahvea toiseen huoneeseen. Huoltaen etteivät kiiltopaidat ryvettyisi, koetti Risto sovitella ne matkakirstuun niin mukavasti kuin tila salli. Lomiin asetti hän nenäliinoja ja päälle muuta tavaraa. Kohta olikin pari viikkoa viipyvän matkailijan kirstu täydessä kunnossa.

Nyt minä menen sanomaan "muffalle" hyvästiä, puhui Risto mennessään ulos ovesta.

"Muffaksi" nimitettiin yleensä Mustaparran perheen tuttavien keskuudessa Riston äidin isää, joka eli vielä. Hän oli vuosikymmenet harjoittanut pienoista kauppaa ja hänen talonsa, vanha ränstynyt rakennus, jonka kohdalla kulkiessa katuristikin tuntui pitemmälle tavallista, oli kokonaan toisessa puolessa kaupunkia. Hän oli jo vanha mies ja yksinään eläjä, sillä hänen vaimonsa oli vuosikymmeniä jo maannut turpeen alla. Itse toimitti "Murron ukko", joksi kansa "muffaa" nimitti, talousaskareensa. Hän oli nuorena miehenä ollut kokkina merellä, mutta sitte ruvennut pienoista kauppaa pitämään. Hänellä ei ollut muuta lasta ollutkaan kuin Ulla, Riston äiti, joka oli mennyt naimisiin jo elähtäneelle Mustaparralle, merimiehelle, jonka tuoni oli korjannut vuosia sitte hänen mennessään omassa rannassaan liian heikolle jäälle. Siinä oli semmoinen nielevä kuoppa, kuten kansa kertoi, ja sinnepä se oli Mustapartakin suistunut, vaikka oli aina ivaillut kaikkia kansan juttuja. "Muffa" oli kerettiläinen, joka luki ja veisasi ja kävi kirkossa. Ensi leskimiehen vuosinaan piti hän verhon takana puodissaan uunin aukossa päivittäin alituista tulta pienen viina-astian alla, josta hän silloin tällöin naukkasi ryypyn suolasen lihan kanssa, puoti kun muka oli kovin kylmä. Mutta sittemmin oli hän siitäkin tavasta luopunut.

Täällä se "muffa" istui puodissaan Riston tullessa. Pysyvä hajunsa oli siinä: tupakan, ryytein, petroolin ja maalin yhteen seottunut, pistävä tuoksu. Tavallisesti näki siellä samoja naamoja lähiseudun työmiesluokasta ja ostajat tekivät melkein aina samat kaupat: puoli naulaa kahvia ja sokeria yhteensä, yksi pötky purutupakkaa, viiden pennin edestä lakritsaa j.n.e. Mutta silloin tällöin osui puotiin aivan outokin ja se ikäänkuin virkisti ukkoa.

Hänen vartalonsa ei ollut vielä kovin käyrä, mutta hiukset olivat jäkälän väriset ja päälaelta pois varisseet. Silmissä oli paksu, tylsä katse ja koko leuka aivan sileäksi ajettu. Pukuna oli hännystakin malliin tehty nuttu, jossa napit retkottivat kohonneina ompeluksistaan ja kaulassa kaunistin, molemmat likaiset kuin hänen puotinsa lattia.

"Muffan" talossa oli useita hyyryläisiä ja hänen omassa hallussaan yksi suurempi huone, kyökki ja puoti. Ei hän ollut varaton. Elämänsä pitkään oli hänellä aina ollut toinen käsi kiinni rahassa. Puodin tulot olivat kyllä olleet päivässä muurahaisen kantamuksia, mutta vuosikymmenien kuluessa oli niistä karttunut aimo mätäs, jonka kupeet olivat hopeaa ja huippu väärentämätöntä kultaa. Muuten oli hän itse aina puotinsa hoitanut. Suuremmilta kaupungin kauppiailta hän ottikin käteisellä rahalla tavaransa ja antoi köyhän kansan maksaa hänelle tavarain pienentelemisestä.

"Murron ukko" tunnettiin laajalti kaupungissa. Hänellä oli omat mieltymyksensä ja niistä tiesi moni kertoa. Jos kaupungissa kuoli joku herrassäätyläinen, niin varmasti puikkelehti ukko jossain katuristeyksessä ruumissaattoa katsomassa. Joka sunnuntai kävi hän kirkossa ja tiesi sentähden aina tarkasti luetella kuolleet, kuulutetut ja syntyneet. Ruotsia hän mielellään puhui, niin töykeästi kuin se kävikin häneltä, eikä hän suvainnut yhtään kissoja. Kerran pimeässä oli hän sellaista elukkaa hirveästi säikähtänyt ja siitä saanut niihin ikuisen kammon. Muutenkin oli hän kovasti taikauskoinen. Kaupungissa ei pidetty yhtään huutokauppaa, jossa ei ukko olisi ollut saapuvilla ja "Murron markasta" niissä tavallisesti alettiin huutamaan. Hänellä oli alahuoneet täynnä kamaa, jota hän niistä oli ostanut. Siellä oli tavaraa herrasneitien hienoista silkkisistä tanssikengistä rikkinäiseen pataraniin saakka. Voipa sanoa, että ukolla oli erityinen makasiini oman kaupunkinsa viimeisen parin kolmenkymmenen vuoden muodeista ja käytetyistä tavaroista. Usein sai hän niitä hirveän kasan yhdellä markalla ja tavallisesti huusikin hän sellaista, mikä ei muille kelvannut. Hänen luonteessaan oli jotain vanhojen kalujen kokoilijan kiihkoa.

Silmälasit nenällä istuskeli "muffa" avattu virsikirja edessään Riston tullessa puotiin.

-- Tulin sanomaan "muffalle" hyvästiä, kun tässä tulee huomenna Helsinki-matka.

-- Joko ovat paperit selvinä?

-- Tässä on pesti.

-- Vai tämmöinen. Osaako tätä meikäläinen lukea? Ohoo. Hyviä numeroita -- neljä kymmenistä -- viisi yhdeksäistä... Mutta matkarahat -- mistä ne?

-- Ovat valmiit, kun vaihdetaan vain pienemmiksi.

-- Käypä tänne sisälle, puhui ukko, viimeisen sanan kahdenkertaisella pehmennyksellä, sillä häneltä olivat hampaat poissa edestä.

Risto tuli sisälle suureen huoneeseen, johon ei ollut hienostusta laitellut mikään naiskäsi. Päällystetyn sohvan vaate oli hajalla ja pisti niin ärsyttävästi silmiin. Ikkunoilla kitui pari kukanruokoa eikä toisia ikkunoita vielä oltu otettu pois. Ilman havuja oleva sylkilaatikko oli uunin edessä täynnä kaikkea pientä heittotavaraa ja katto oli hämähäkin verkoista yltäkylläinen.

-- Istupa nyt, niin minä keitän kahvea.

Ukko köpyytti puotiin verhon taakse ja pisti tulen petrooli-keittiöön kahvipannun alle. Kyökkiä ei hän koskaan käyttänyt, vaikka se olikin hänellä, vaan piti kylmillään kauppatavaran säilytyspaikkana.

Kohta tarjoskeli ukko vieraalleen kahvia, jonka hän tapansa mukaan höysti voilla itselleen.