Part 2
ANNETTE. — Tulee, minä kuulen kannusten helinän portaissa. (Ovi aukiaa ja Mathis näkyy, suuressa turkissa, aivan valkea lumesta, päässä saukonnahkainen hattu; iso ratsupiiska kädessä, kannukset kantapäissä).
XII.
EDELLISET, MATHIS.
MATHIS (iloisesti), — Ha! ha! ha! minä tassi olen, minä!...
CATHERINE (nousten istuiltaan). — Mathis!.
HEINRICH. — Pormestari!
ANNETTE (juosten häntä syleilemään). — Kas sinäkö se olet!
MATHIS. — Minä... minä... Jumalan kiitos! Lunta meillä on, on sitä. Jätin ajokaluni Béchemiin Juhanan hoteesen; hän tuo sen huomenna.
CATHERINE (tulee häntä syleilemään ja ottaa hänen päältään kauhtanan). — Anna minä otan tämän. Sinä oikein teet meille suuren ilon tullessasi tänä iltana. Mikä levottomuus meillä on ollut!
MATHIS. — Ajattelin sitä, Catherine; sentähden olen palannut. (Katsellen ympäri salin). Ha! ha! ha! vaari Walter ja Heinrich. Teillä tulee olemaan kaunis sää palata kotiin.
CATHERINE (huutaen kyökin ovesta). — Lois... Lois... tuo Herra Mathis'in isot kengät. Käske Nickelin panna hevonen talliin.
LOIS (ovessa). — Paikalla, rouva. (Katselee hetken nauraen, katoaa sitten).
HEINRICH (nauraen). — Neiti Annette tahtoo, että me lähdemme kuutamolla.
MATHIS (samoin). — Ha! ha! ha! on kaunis kuutamo, on kuutamo.
ANNETTE# (vetäen rukkaset hänen käsistään). — Me ajattelimme, ettei serkku Both olisi teitä laskenut matkalle.
MATHIS. — Hoo, minun asiani olivat jo toimitetut eilen aamulla, minä tahdoin lähteä, mutta Both on mua pidättänyt teateriin viedäkseen.
ANNETTE. — Onko saksalainen komentialainen Ribeauvillessä?
MATHIS. — Se ei ole saksalainen, se on muuan Parisilainen, joka tekee luonnollisia kujeita; hän langettaa ihmisiä uneen.
ANNETTE. — Langettaa ihmisiä uneen?
MATHIS. — Niin.
CATHERINE. — Hän varmaan antaa heidän juoda jotakin, Mathis?
MATHIS. — Ei, hän katselee heihin, tehden taikojaan, ja he lankeavat uneen. Se on kummastuttava asia; ellen olisi sitä nähnyt, en voisi sitä uskoa!
HEINRICH. — Ah! sotamies Stenger on siitä äsken mulle puhunut; hän on nähnyt saman asiaa Saverne'ssa. Tuo Parisilainen langettaa ihmiset uneen, ja kun he nukkuvat, hän saa heidän tekemään kaikkea, mitä hän tahtoo.
MATHIS (istuutuen ja alkaen vetää saappaita jaloistaan). — Aivan niin! (Tyttärelleen) Annette?
ANNETTE. — Mitä, isäni?
MATHIS. — Katsopas vähän mun matkanuttuni suureen taskuun.
WALTER. — Ihmiset tulevat liian ilkeäjuonisiksi; kohta tulee maailman loppu. (Lois tulee, tuoden pormestarin kengät).
XIII.
EDELLISET. LOIS.
LOIS. — Täss'on teidän kenkänne, herra pormestari.
MATHIS. — Se hyvä... hyvä. Kuule, Lois; vie pois saappaat; sinun pitää ottaa kannukset irti ja panna ne riippumaan valjaiden kanssa tallin seinälle.
LOIS. — Kyllä, herra pormestari. (Hän menee; Annette, joka on vetänyt nutun taskusta lootan, lähesty isäänsä).
ANNETTE. — Mitä siinä on?
MATHIS (pannen kengät jalkaansa). — Aukaisehan laatikko. (Annette aukaisee laatikon ja ottaa siitä Elsassilaisen päähineen kulta- ja hopeakoristuksilla).
ANNETTE. — Oh! Herran päivä, onko se mahdollista?
MATHIS. — Niin... kas sitä... mitä sinä ajattelet siitä?
ANNETTE. — Oh!... onko se minulle?
MATHIS. — No, kelle sitte? Ei suinkaan se ole Lois'ta varten, ajattelen minä! (Kaikki lähestyvät katsomaan. Annette panee päähineen päähänsä ja katsoo peiliin).
HEINRICH. — Tuo se on kauniinta, mitä nähdä voi, neiti Annette.
WALTER. — Ja se sopii sinulle, niinkuin olisi teetetty.
ANNETTE. — Oh! Herranen aika, mitähän Christian ajatellee nähdessään minua?
MATHIS. — Hän ajattelee ainoastaan, että sinä olet kauniin tyttö koko maakunnassa. (Annette tulee häntä syleilemään).
MATHIS. — Se on mun häälahjani, Annette; hääpäivänäsi pane tämä päähine päähäsi, ja sinun tulee se säilyttää aina. Sittemmin, viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua, muistele, että se oli isäsi antama.
ANNETTE (liikutettuna). — Muistan kyllä, isäni.
MATHIS. — Kaikki, mitä minä toivon, on, että sinä tulisit onnelliseksi Christianin kanssa. Ja nyt, tuokaa mulle vähän ruokaa ja putelli viiniä. (Catherine menee kyökkiin. — Walterille ja Heinrichille). — Juottehan te lasin viiniä kanssani?
HEINRICH. — Mielellämme, herra pormestari.
WALTER (nauraen). — Kyllä, sinun tähtesi koettelemme vielä jaksaa. (Catherine tuo kinkun kyökistä, häntä seuraa Lois, joka kantaa lasia ja pulloa).
CATHERINE (nauraen). — Ja minulle, Mathis, et ole tuonut mitäkään! Semmoiset ne ovat, nuo miehet... Siihen aikaan, kuin hän minua tahtoi vaimokseen, tuli hän aina kädet täynnänsä nauhoja; mutta nyt....
MATHIS (iloisella äänellä). — Olehan nyt, Catherine, ole nyt vaiti. Minä tahdoin tehdä sinulle odottamattoman ilon, ja nyt minun täytyy edeltäpäin kertoa, että saali, hattu ja muut kapineet ovat suuressa arkussani, joka jäi rattailleni.
CATHERINE. — Ah! jos minun kapineeni ovat rattailla, niin on kaikki hyvin, en sano enää sanaakaan. (Hän istuutuu ja kehrää, Lois panee pöydälle liinan, asettaa talrikin, putellin ja lasin. Mathis istuikse pöytään ja alkaa syödä hyvällä ruokahalulla. Walter ja Heinrich juovat. Lois menee).
MATHIS. — Kylmä saattaa hyvän ruokahalun. — Terveydeksenne!
WALTER. — Maljasi, Mathis.
HEINRICH. — Maljanne, herra pormestari.
MATHIS. — Eikö Christian ole tullut tänä iltana?!
ANNETTE. — On, isäni, vaan häntä käytiin hakemassa; hän tulee takaisin.
MATHIS. — Vai niin.
CATHERINE. — Hän tuli myöhään, syystä, että hänellä oli ollut toimitus Hövald'in takana, jossa salakauppiaita oli odottamassa.
MATHIS (syöden). — Se on kuitenkin lemmon työtä olla toimituksissa tämmöisellä ilmalla. Joen varrella näin olevan viiden jalan syvyydeltä lunta.
WALTER. — Niin me olemme juuri puhuneet siitä; kerroimme kortteerimestarille, ettei sitte Puolalaisen talven ole nähty moista. (Mathis, joka on kohottanut lasinsa, asettaa sen takaisin pöydälle juomatta).
MATHIS. — Vai olette siitä puhuneet?
HEINRICH. — Sinä vuonna, te luultavasti muistatte, herra Mathis, koko laakso sillan alla oli täynnänsä lunta. Puolalaisen hevonen, sillan alla, sai tuskin päänsä ylös lumesta, ja Kelz tuli apua hakemaan metsänvartian huoneesta.
MATHIS (huolimattomasti). — He! se on hyvin mahdollista...Mutta nuo, ne ovat vanhoja juttuja; nm ovat kuin akkain lorut, niitä ei ajattele kukaan enää.
WALTER. — Se on kuitenkin hyvin kummallista, ettei koskaan ole saatu selvää murhan tekijöistä.
MATHIS. — Ne olivat ilkiöitä. Ei siitä saa koskaan mitään tietoa! (Hän juo. Sillä hetkellä kuuluu kellon helinä kadulta, sitten seisattuu hevonen ravintolan eteen. Kaikki kääntyvät ovelle päin. Perä-ovi aukenee. Puolalainen juutalainen näkyy kynnyksellä. Hän on puettu ruohonpäiseen, turkiksilla reunustettuun kauhtanaan ja hänellä on näädännahkainen hattu päässä. Pitkät saappaanvarret ylettyvät polviin asti. Hän katselee saliin synkällä katsannolla. Syvä äänettömyys).
XIV.
EDELLISET, PUOLALAINEN, SITTEN CHRISTIAN.
PUOLALAINEN (astuen huoneesen). — Rauha olkoon teidän kanssanne!
CATHERINE (nousten istuiltaan). — Mitä teille pitää, Herra?
PUOLALAINEN. — Lunta on syvältä, tie hankala... käykää panemaan mun hevoseni talliin... Tunnin perästä minä lähden... (Hän aukaisee kauhtanansa, päästää vyönsä ja heittää sen pöydälle. Mathis nousee molemmilla käsillään nojaten tuolinsa sivukaiteita vastaan; Puolalainen katsoo häneen. Mathis horjuu, ojentaa kätensä ja kaatuu, päästäen kauhean huudon. Melu).
CATHERINE (hyökäten siihen). — Mathis!... Mathis!...
ANNETTE (samoin). — Isäni! (Walter ja Heinrich nostavat Matkisin, Christian näkyy perä-ovessa).
CHRISTIAN (kynnyksellä). — Mitä tämä on?
HEINRICH (päästäen Mathis'ilta kaulahuivin kiireesti). — Tohtoria, juoskaa hakemaan tohtoria.
TOINEN OSA.
Kellot. Mathis'in makuukammari. Ovi vasemmalla vieden ravintosaliin. Portaat oikealla. Ikkunoita perällä, kadullepäin. Kirjoituspöytä vanhasta tammesta, kiiltävillä kiskoilla, ikkunoiden välissä. Sänky uutimilla; iso kaappi, pöytiä, tuoleja. Fajansiuuni keskellä seinää. Mathis istuu nojatuolissa uunin vieressä. Catherine, pyhävaatteissaan. ja Tohtori Frantz, lyhyessä nutussa, punaisissa liivissä, polvihousuissa, pitkävartiset saappaat jalassa ja iso Elsassilainen hattu päässä, seisovat hänen vieressään.
I.
MATHIS. CATHERINE, TOHTORI FRANTZ.
TOHTORI. — Voitteko paremmin, herra pormestari?
MATHIS. — Minä voin hyvin hyvästi.
TOHTORI. — Eikö päätänne enää kivistä?
MATHIS. — Ei.
TOHTORI. — Ettekä tunne sohisevan korvissanne?
MATHIS. — Kun sanon teille, että kaikki on hyvin... että olen, kuin ainakin... niin on asia aivan selvä, luullakseni!
CATHERINE. — Kauan aikaa hän on nähnyt pahoja unia, hän haastelee unissaan... nousee juomaan kylmää vettä...
MATHIS. — Ketä tahansa saattaa janottaa yöllä.
TOHTORI. — Epäilemättä... mutta teidän pitää olla varova. Te juotte liian paljon valkeata viiniä, herra pormestari; valkea viini tekee luuvalon ja vaikuttaa teissä usein puuskan niskaan: kaksi jaloa tautia, vaan vaarallista. Meidän vanhat maakreivit, markkreivit ja rheinikreivit, Sundgau'n, Brisgau'n, ylä- ja ala-Elsassin herrat, kuolivat melkein kaikki jalkaleiniin tahi halvaukseen. Nyt nämä jalo-arvoiset taudit sattuvat pormestareille, notariuksille, suuremmille porvareille. Se on arvokasta, hyvin arvokasta, mutta surkeata. Teidän kohtauksenne toissa iltani tuli siitä. Te olitte liiaksi juoneet rikeviriä serkkunne Bothin luona, ja sitten on kova pakkanen teidät tapaellut, koska kaikki veri oli päässä.
MATHIS. — Jalkojani palelti, se on totta; syytä ei tarvitse niin kaukaa hakea; Puolalainen juutalainen on syypää kaikkeen.
TOHTORI. — Miten niin?
MATHIS — -Niin, kuin minä ennen aikaan näin miesparan kauhtanan, jonka kortteerimestari, tuo vanha Kelz, toi tänne yhdessä hatun kanssa; tämä näky minua hämmästytti, koska juutalainen edellisenä iltana oli käynyt meillä. Sen koommin en ole koko asiata ajatellutkaan, kun toissa iltana elonkauppias astui sisään ja sanoi samat sanat, kuin toinen. Se vaikutti saman, kuin haahmo olisi astunut huoneesen! Minä tiedän kyllä, ettei haahmoja löydy ja että kuolleet ovat aivan kuolleita, mutta minkä tekee? Ei aina kaikkia muista (Kääntyen Catherinea kohti) Oletko laittanut sanan notariukselle?
CATHERINE. — Olen, saat olla huoleti!.
MATHIS. — Minä olen hyvin huoleti; mutta tämän naimisen pitää tapahtuman niin pian, kuin mahdollista. Kun näkee, miten hyvinvoivalle miehelle, joka on terve ruumiin ja sielun puolesta, sattuu semmoisia puuskia, täytyy kaikki toimittaa valmiiksi, eikä jättää mitään huomeiseksi. Se, mikä mulle tapahtui toissa päivänä, voi mulle sattua tänä iltana, minä voin kuolla siihen paikkaan, enkä olisi nähnyt lastani onnellisena. Kas, niin on asiat! — Ja antakaa minun olla rauhassa teidän selityksistänne. Lieneekö se sitten valkea viini, kylmyys, tahi Puolalainen, joka nosti veren aivoihini, se on yhdentekevä. Minulla on niin selvä järki, kuin kellään toisella; muu ei merkitse mitään.
TOHTORI. — Mutta ehkä olisi hyvä, herra pormestari, lykätä välikirjan allekirjoittaminen myöhempään; ymmärrättehän... mielenliikutus asioissa joita hyvin harrastaa...
MATHIS (nostaen kätensä tuskaisesti). — Herra varjele!... pitäköön itsekukin huolta omista asioistaan. Nuo teidän jos, ja teidän koska, ne saattavat ihmisen pään pyörälle. Toimittakoot tohtorit lääkityksiään ja antakoot toisten tehdä tahtonsa mukaan. Te olette minua parantaneet, hyvä! minä olen terve, sitä parempi! Kutsukaa notarius, antakaa sana vieraille-miehille ja tulkoon kaikki päätetyksi.
TOHTORI (hiljaa Catherinelk). — Hänen hermonsa ovat vielä ärtyväiset; parasta on tehdä, mitä hän tahtoo. (Walter ja Heinrich tulevat vasemmalta, pyhävaatteissaan).
II.
EDELLISET. WALTER. HEINRICH.
WALTER. — Kas niin!... Kas niin! sanovat sinun jaksavan paremmin.
MATHIS (kääntyen). — He! Tekö siinä olette? Tulitte parhaiksi; minä olen iloinen saada nähdä teitä. (Antaa heille kättä).
WALTER (hymyillen). — Johan sinä olet aivan parantunut, Mathis-raukkani?
MATHIS (nauraen). — He! niin, kaikki on ohitse. Mikä kummallinen asia kuitenkin! Se on Heinrich, joka vanhoilla jutuillaan juutalaisesta on mulle tämän saattanut. Ha! ha! ha!
HEINRICH. — Kuka voi edeltäpäin arvata asian niin käyvän?
MATHIS. — Se on selvä; ja tuo toinen, joka paikalla astui sisään. Mikä sattumus! mikä sattuma! Eikö hänen voi sanoa tulleen aivan kuin kutsumuksen jälkeen?
WALTER. — Toden totta, herra tohtori, saatte uskoa, jos tahdotte, vaan minun itsenikin, nähdessäni tuon Puolalaisen astuvan sisään, hivuskarvani nousivat pystyyn päässäni.
CATHERINE. — Voiko tervejärkisillä ihmisillä olla tuommoisia tuumia?
MATHIS. — No nyt, kun, Jumalan kiitos, olen päässyt siitä, tietäkää, Walter ja Heinrich, että me käymme päättämään Annetten ja Christianin naimisen. Tämä oli kenties varoitus, että tulee jouduttaa asiata.
HEINRICH. — Oh, herra pormestari, ei ole vaaraa.
WALTER. — Se ei ole mitään, se on ollut ja mennyttä, Mathis.
MATHIS. — Ei... ei... minä olen semmoinen, minä käytän hyviä varoituksia hyödykseni. Walter, Heinrich, minä olen kutsunut teidät vieraiksi miehiksi. Välikirja allekirjoitetaan täällä, kello yksitoista, messun perästä; kaikille on sana annettu.
WALTER. — Jos välttämättömästi tahdot?
MATHIS. — Tahdon, välttämättömästi. (Catherinelle) Catherine?
CATHERINE. — Mitä?
MATHIS. — Onko Puolalainen vielä siellä?
CATHERINE. — Ei, hän läksi eilen. Koko tämä asia huoletti häntä hyvin.
MATHIS. — Sitä pahempi sitten, että hän on lähtenyt. Olisin tahtonut nähdä häntä, puristaa hänen kättänsä, kutsua häntä häihin. Minä en tuosta ole ollenkaan miehelle vihoissani; se ei ollut hänen syynsä, että kaikki Puolalaiset juutalaiset ovat yhdennäköiset, että heillä kaikilla on yhtäläinen hattu, yhtäläinen parta ja yhtäläinen kauhtana. Hän on aivan syytön.
HEINRICH. — Ei, häntä ei voi mistään syyttää.
WALTER. — Siis se on päätetty asia, kello yksitoista olemme täällä.
MATHIS. — Niin. (Tohtorille) Ja minä käytän tilaisuutta kutsuakseni teitäkin, herra tohtori. Tehkää meille se kunnia ja tulkaa häihin.
TOHTORI. — Minä tulen, herra pormestari, tulen mielelläni.
HEINRICH. — Jo toista kertaa soitetaan. Lähtekäämme. Hyvästi, herra Mathis.
MATHIS. — Hyvästi vähäksi aikaa. (Kättelee heitä. Walter, Heinrich ja tohtori menevät).
III.
MATHIS, CATHERINE.
CATHERINE (huutaen portaissa). Annette, Annette!
ANNETTE (kammaristaan). — Minä tulen.
CATHERINE. — Joudu jo, toinen kerta on soitettu.
ANNETTE (samoin). — Paikalla.
CATHERINE (Mathis'ille). — Hän ei lopeta koskaan.
MATHIS. — Anna nyt lapsen olla rauhassa, tiedäthän sinä, että hän pukee päällensä.
CATHERINE. — Minä en kuluta kahta tuntia pukeutuessani.
MATHIS. — Sinä... niin sinä... onko se sama asia? Jos te tulette vähän myöhempään, on penkki aina siinä, ei kukaan sitä anasta.
CATHERINE. — Hän odottaa Christiania.
MATHIS. — No niin, eikö se ole luonnollista? Hänen täytyy tulla tänä aamuna; joku asia mahtaa häntä viivyttää. (Annettelle, hymyillen, tulee kaunis Elsassilainen päähine päässä ja kullattu rintavaate päällä).
IV.
EDELLISET, ANNETTE.
CATHERINE. — Joko viimeinkin lopetit!
ANNETTE. — Olen lopettanut, minä olen valmis.
MATHIS (katsoen Annettea liikutetun näköisenä). — Voi kuinka olet kaunis, Annette!
ANNETTE. — Minä olen ottanut päähineen.
MATHIS. — Siinä teit oikein. (Annette katsoo peiliin).
CATHERINE. — Herran aika... emme kuuna päivänä joudu alkuun; lähtekäämme, Annette lähtekäämme! (Menee ottamaan messukirjansa pöydällä).
ANNTTE (katsoen ulos ikkunasta). — Eikö Christian ole tullut vielä?
MATHIS. — Ei, hänellä on varmaan asioita.
CATHERINE. — Tule nyt! hän saa sinua nähdä myöhemmin. (Hän menee, Annette perästä).
MATHIS (huutaen). — Annette... Annette... sinä et sano minulle mitään?
ANNETTE (tullen takaisin häntä suutelemaan). — Sinä tiedät hyvin, että minä sinusta pidän!
MATHIS. — Tiedän... tiedän... Mene nyt, lapseni, äidilläsi ei ole malttia.
CATHERINE (ulkona, huutaen). — Kolmannen kerran soittavat. (Annette menee).
MATHIS (äkäisesti). — Kolmas kerta, kolmas kerta. Eikä voisi luulla papin heitä odottavan alottaakseen. (Ulko-ovi kuuluu sulkeutuvan. Kirkon kellot soivat; kansa pyhävaatteissa kulkee ikkunain ohitse; sitten kaikki hiljaa).
V.
MATHIS (yksinään).
MATHIS. — Ne ovat poikessa... (Hän kuuntelee, sitten nousee hän istuiltaan ja katsahtaa ulos ikkunasta). Niin, kaikki ihmiset ovat kirkossa. (Hän kävelee edestakaisin, ottaa nuuskua toosastaan ja vetää sitä nenäänsä päristen). Hyvästi menee. Kaikki on käynyt hyvin. Mikä muistutus, Mathis, mikä muistutus!... vähäpätöinen seikka, ja juutalais-juttu nousi kuolleista ja kaikki meni helvettiin päin. Se on samaa, kuin viedä sinut hirteen! (Hän miettii; sitten inholla) En tiedä, missä ihmisellä toisinaan on päänsä. Eikö pidä olla hullu? Jyvänkauppias, joka astuu huoneesen, toivottaen hyvää iltaa... ikäänkuin ei kaikki Puolalaiset juutalaiset, jotka myövät jyviä, olisi yhdennäköisiä! (Hän kohottaa olkapäitään sääliväisesti, sitten tyyntyy jälleen äkkiä). Jos minä huutaisin halki maailman, ei se muuttaisi asiaa ollenkaan. Hyväksi onneksi ihmiset ovat niin tuhmia, etteivät ymmärrä mitään. (Hän katsoa tihruuttaa, sitten istuutuu jälleen keinutuoliinsa). Niin... niin... (Hän korjaa tulta). Se on kuitenkin tuo Parisilainen, joka On syy kaikkeen... se teki minun levottomaksi. Tuo kurja tahtoi langettaa minuakin uneen, mutta minä ajattelin paikalla: Seis!... seis... Ole varuillasi, Mathis, tuo tapa langettaa ihmisiä uneen on saatanan keksintö; sinä voisit kertoa juttuja... (Hymyillen). Pitää olla viisas, ei pidä pistää kaulaansa hirsinuoran solmuun. (Hän nauraa ilkeästi). Sinä kuolet vanhana, Mathis, ja rehellisimpänä miehenä koko maakunnassa; olet näkevä lapsesi lapsenlapset ilossa; ja sun haudallesi pannaan kaunis kivi, kultakirjaimilla kirjoiteltu ylhäältä alas. (Äänettömyys). No niin, kaikki on käynyt hyvin!... Se vaan, koska sinä näet unta, ja Catherine räkättää kuin harakka tohtorin edessä, sentähden sinä makaat tuolla ylhäällä avain taskussa; seinät kuulkoot, jos tahtovat. (Nousee istuiltaan). Ja nyt käykäämme vävyn rahoja lukemaan, että vävy meitä rakastaa (hän nauraa) ja että vävy auttaisi appea, jos appi puhuisi tuhmuuksla juotuaan vähän liikaa. He! he! he! hän on sukkela mies, Christian, se ei ole mikään Kelz, puoleksi kuuro j& sokea, joka tekee asiakirjoja kyynäränpituisia, jotka eivät sisällä mitään; ei, hän voi asiaa kääntää hyvälle uralle. Ensimmäisen kerran, kuin hänet näin, sanoin itsekseni: — Sinä olet tuleva vävykseni; ja jos Puolalainen tahtoisi nousta eloon, sinä sysäät hänet jälleen toiseen maailmaan!
(Hän tulee totiseksi ja menee kirjoituspöytänsä luo, jonka aukaisee. Sitten hän istuutuu, vetää pohjasta suuren pussin täynnä kultarahoja, jonka tyhjentää eteensä ja alkaa lukea verkkaan, järjestäen rahatukut huolellisesti. Tässä työssä on hän juhlallisen näköinen. Vähänväliin hän seisattuu lukemisessaan, katselee jotakuta rahaa, ja alkaa uudestaan, punnittuaan sitä hyppysillään. — Hiljaa).
Sanoo 30 tuhatta... (lukien rahatukut) niin, kolmekymmentä tuhatta livreä... kauniit myötäjäiset Annetten puolesta... He! he! he! se on kaunista kuulla noiden helisevän... santarmi on oleva tyytyväinen. (Hän lukee edelleen, sitten tarkastaa hän yhtä rahaa suuremmalla huomiolla kuin loisia). Vanhaa kultaa... (Hän kääntää sitä vasten valoa). Ah! tämä tulee vielä vyöstä... se on meille tehnyt paljon hyvää, se vyö... (Uneksuen)... niin... niin... ilman sitä olisi ravintola mennyt nutin päin... Tuli hyvissä ajoin... kahdeksan päivää myöhemmin ja husaari Ott olisi tänne ajaa körryyttänyt... Mutta me olimme valmiit, meillä oli rahaa... se oli, niinkuin luulettelin! setä Martine'n perintöä... (Hän panee rahan takaisin erääsen tukkuun, jota hän tasoittaa). Vyö meiltä kiskoi pahan okaan jalasta. Jos Catherine olisi tiennyt... Catherine-rukka! (Katsellen rahatukkvja) Kolmekymmentä tuhatta livreä. (Kellon helinä; hän kuuntelee). Se on myllyn kello. (Huutaen). Nickel! Nickel! (Ovi aukenee, Nickel näkyy kynnyksellä, kirja kädessä).
VI.
MATHIS. NICKEL.
NICKEL. — Te kutsuitte minua, Herra pormestari?
MATHIS. — Onko kukaan myllyssä?
NICKEL. — Ei, herra, kaikki meidän joukkomme on kirkossa. Mylly seisoo.
MATHIS. — Minä kuulin kellon äänen. Olitko sinä suuressa salissa?
NICKEL. — Olin, herra, vaan en kuullut mitään.
MATHIS. — Se on kummallista... minä luulin... (Hän panee pikkirillinsä korvaansa. — Erikseen). Taas alkaa korvissani sohista. (Nickelille). Mitäs sinä teit siellä?
NICKEL. — Minä lu'in "Ontuvaa sanansaattajaa".
MATHIS. — Varmaan satuja kummituksista.
NICKEL. — Ei, herra pormestari, lystin jutun erään pienen kylän väestä Sveitsissä, jotka olivat rosvoja ja jotka saatiin ilmi 23 vuoden perästä muutaman veitsenterän kautta, joka löytyi erään sepän luona muun raudan romun seassa. Kaikki otettiin kiinni yhdessä kuin sudenpesästä, äiti, kaksi poikaa, ukkovaari. Ne hirtettiin kaikki toinen toisensa viereen. Katsokaa... (Hän osottaa kirjaa).
MATHIS (jyrkästi). — Se on hyvä... se on hyvä... Tekisit paremmin, kun lukisit messuasi. (Nickel menee).
VII.
MATHIS (yksinään), sitten CHRISTIAN.
MATHIS (ylenkatseellisesti). — Ihmisiä, jotka hirtetään kahdenkymmenenkolmen vuoden perästä vanhan veitsenterän tautta? Typeriä! pitää tehdä kuin minä, ei pidä jättää todistuksia. (Jatkaa lukuaan). Minä sanoin kolmekymmentä tuhatta livreä... se on hyvä summa se... yks... kaks... kolme... (Hänen sanansa loppuvat. Hän ottaa rahatukut ja antaa heidän pudota pussiin, jonka hän kuroo huolellisesti). Kyllä heillä on onnea! Ei minulle annettu tämmöisiä lahjoja; on täytynyt kaikki ansaita liardi liardilta. Sanalla sanottu... muutamat syntyvät hyvällä onnella, toiset ovat pakoitetut itse hankkimaan aseman elämässä. (Nousee seisalleen). Kas niin, nyt on kaikki järjestyksessä. (Joku koputtaa lasi-ovea, hän katsoo. — Hiljaa). Christian! (Kohottaen ääntänsä). Käykää sisään, Christian, käykää sisään! (Menee ovea kohti, Christian näkyy).
CHRISTIAN (puristaen hänen kättänsä). — herra Mathis, te voitte paremmin?
MATHIS. — No, en voi huonostikaan. Kuulkaas, Christian, minä juuri lu'in Annetten myötäjäiset... kauniita heliseviä rahoja... kaunista kultaa. Semmoinen työ aina huvittaa, yksin silloin kuin ne täytyy antaa. Ne herättävät muistoja työnteosta, hyvästä käytöksestä, terveestä ruumiista; näkee, niin sanoakseni, silmäinsä edessä kulkevan koko nuoruutensa, ja ajattelee, että ne tulevat hyödyttämään omia lapsia; se aina liikuttaa, hellyttää sydäntä!
CHRISTIAN. — Minä uskon teitä, herra Mathis; Työllä ansaittu raha on ainoa, joka hyödyttää; se on kuin hyvä siemen, joka aina nousee ja joka terän tekee.
MATHIS. — Juuri niin minäkin ajattelin. Ja minä ajattelin myös, että ihminen on hyvin onnellinen, kun hyvä siemen lankiaa hyvään maahan.
CHRISTIAN. — Te tahdotte saada välikirjan allekirjoitetuksi tänäpäivänä?
MATHIS. — Tahdon, kuta ennemmin se tehdään, sitä parempi. En ole koskaan rakastanut jättää asioita toistaiseksi. En voi kärsiä ihmisiä, jotka eivät ole nerokkaita. Kerran, kuin on sovittu, on väärin lykätä asiata viikkaudesta vilkkauteen; se osoittaa vähän lujuutta, ja miehillä pitää olla vakavuutta.
CHRISTIAN. — Voi, herra Mathis, minä en pyydä parempaa; mutta minä ajattelin, jos ehkä neiti Annette...
MATHIS. — Annette rakastaa teitä... vaimoni myös... koko maailma... (Sulkee kirjoituspöydän).
CHRISTIAN. — No, kirjoittakaamme siis alle.
MATHIS. — Niin, ja kun välikirja on allekirjoitettu, toimitamme häät.
CHRISTIAN. — Herra Mathis, ette voi sanoa mulle mitään miellyttävämpää.
MATHIS (hymyillen). — Emme ole nuoria, kuin kerta; pitää hyväkseen käyttää nuoruuttaan. Nyt ovat myötäjäiset valmiit, ja toivon teidän tyytyvän niihin.
CHRISTIAN. — Te tiedätte, herra Mathis, minä en tuo mukanani paljon, minulla ei ole...
MATHIS. — Te tuotte myötänne miehullisuutenne, hyvän kavioksenne ja teidän arvonne; mitä muuhun tulee, minä sen asian otan huolekseni: minä tahdon, että teillä on varoja. Ainoastaan yksi lupaus teidän pitää tehdä, Christian.
CHRISTIAN. — Mikä lupaus?