Part 1

PUOLAN JUUTALAINEN

Kirj.

Erckmann-Chatrian

Ranskan kielestä suomentanut

B. F. S.

Hämeenlinnassa, Hämäläinen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella, 1879.

Ensimmäinen Osa.

Joulunaatto.

Sali Elsassilaisessa ravintolassa. Pöytiä, penkkejä, rautauuni, iso seinäkello. Ovia ja ikkunoita peräseinässä kadulle päin. Oikealla ovi, joka viepi sisähuoneisin. Kyökin ovi vasemmalla. Oven vieressä iso tamminen tarjinpöytä. Ilta, lamppu palaa pöydällä. Catherine, pormestarin vaimo, istuu rukkinsa ääressä. Metsänvartija Heiniich tulee peräovesta; hän on aivan valkea lumesta.

I.

CATHERINE, HEINRICH.

HEINRICH (jalkojaan koputellen.) — Tulee nyt lunta, rouva Mathis, yhä sitä vaan satelee. (Asettaa pyssynsä seinäkellon taakse).

CATHERINE. — Olette vielä täällä kylässä, Heinrich?

HEINRICH. — Herranen aika, olenhan minä; nyt on joulunaatto, pitäneehän vähän lystäillä.

CATHERINE. — Tiedättehän, että jauhosäkkinne on valmiina myllyssä?

HEINRICH. — Hyvä, hyvä, en ole kiireissäni; Walter nostaa sen paikalla rattailleen.

CATHERINE. — Onko uudestakastaja vielä täällä? Minä luulin nähneeni hänen lähtevän täältä jo aikoja sitten.

HEINRICH. — Ei, eikö mitä! Hän istuu "Kultalampaassa" putelia puistellen. Minä vasta näin hänen rattainsa ryytikauppias Harvig'in kohdalla; siinä sokeria, kahvia, kanelia, kaikkityyni lumen peitossa. He! he! he!.... Sitä on iloinen poika... Hän rakastaa hyvää viiniä.... hän on oikeassa. Me lähdemme yhdessä.

CATHERINE. — Ette pelkää ajavanne kumoon?

HEINRICH. — Vielä mitä! Te lainaatte meille lyhdyn. Tuokaatte vaan mulle mitta valkeata viiniä! tiedättehän te, sitä helppoa Hünevir'in valkoista? (Istuutuu nauraen).

CATHERINE (huutaen). — Lois?

LOIS (kyökistä). — Mitä rouva tahtoo?

CATHERINE. — Yks mitta Hünevir'iä herra Heinrichille.

LOIS (kyökistä). Paikalla.

HEINRICH. — Tuo helppo viini lämmittää; tämmöisellä ilmalla sitä tarvitsee.

CATHERINE. — Niin on, mutta olkaa varoillanne, se on myös voimakasta.

HEINRICH. — Olkaa huoleti, kaikki käy hyvin. Mutta sanokaapa, rouva Mathis, meidän pormestarimme, häntä ei näy....Olisiko hän sairas?

CATHERINE. — Hän on lähtenyt Ribeauville'hen, siitä on jo viisi päivää.

II.

EDELLISET. LOIS.

LOIS (tullen sisään). — Tässä on putelli ja lasi, herra Heinrich.

HEINRICH. — Hyvä, hyvä! (Hän kaataa lasiin). Vai niin! pormestari on Ribeauville'ssa?

CATHERINE. — On, me odotamme häntä tänä iltana tulevaksi: mutta luota vaan miehiin, kuin he ovat kotoa poikessa!

HEINRICH. — Hän varmaankin, on lähtenyt viiniä tiedustelemaan?

CATHERINE. — Aivan niin.

HEINRICH. — No! Voittehan te arvata, ettei serkkunne Both ole laskenut häntä palaamaan aivan paikalla. Kas se on asia, joka minua miellyttäisi, tuo aika ajoin matkusteleminen ympäri viiniseuduissa. Se olisi minusta mieluisempaa työtä, kuin metsiä juosta. — Maljanne, rouva Mathis.

CATHERINE (Loisille). — Mitä sinä siinä kuuntelet, Lois? Eikö sinulla ole mitään tekemistä? (Lois menee vastaamatta). Pane öljyä pikkulyhtyyn, Heinrich ottaa sen matkalleen.

III.

EDELLISET, PAITSE LOIS.

CATHERINE. — Noiden palvelijoiden pitää kuunnella kaikkea mitä tapahtuu!

HEINRICH. — Minä pidän veikan, että pormestari on lähtenyt hääviiniä hakemaan?

CATHERINE (nauraen). — Se on hyvin mahdollista.

HEINRICH. — On... vast'ikään, kuin istuimme "Kultalampaassa", puhuivat juuri, että Neiti Mathis on menevä naimisiin santarmiston kortteerimestarin, Christianin kanssa. Se oli minun vaikea uskoa. Christian on kyllä suora ja rehellinen mies, ja kaunis mies myöskin, ei voi kukaan sitä vastaan väittää, mutta hänellä ei ole muuta kuin palkkansa, kuin sitä vastaan Neiti Annette on rikkain tyttö koko kylässä.

CATHERINE. — Te luulette siis, Heinrich, että pitää rahoihin aina katsoa.

HEINRICH. — En, en, päin vastoin! Minä vaan arvelin, että pormestari...

CATHERINE. — Niin! kas siinä te petytte, Mathis ei edes kysynyt: Paljonko teillä on? — Hän sanoi paikalla: Jos vaan Annette on tyytyväinen, kyllä minä suostun!

HEINRICH. — Ja neiti Annette on tyytyväinen?

CATHERINE. — On, hän rakastaa Christiania. Ja koska emme muuta tahdo kuin lapsemme onnea, emme katso rikkauteen.

HEINRICH. — Jos te kaikki olette tyytyväiset, olen minäkin tyytyväinen! Christianilla näkyy olevan hyvä onni; minä mielelläni tahtoisin olla hänen sijassaan.

IV.

EDELLISET, NICKEL.

NICKEL (tulee, kantaen jauhosäkkiä päälaellaan). — Tässä on jauhosäkkinne, herra Heinrich; hyvästi mitattu!

HEINRICH. — Se on hyvä, Nickel, hyvä, pane se johonkuhun nurkkaan.

CATHERINE (käyden kyökin ovelle). — Lois, sinä voit valmistaa Nickelin keitoksen.

HEINRICH (nousee istuiltaan). — Ah! katsotaanpa, onko mulla kaikki kapineeni. (Aukaisee laukkunsa). Tuossa ne on ensiksi jauhot... tässä on tupakki, kaneli, jäniksenhaulia... tässä kaksi naulaa saippuata....puuttuu jotakin... Ah! suolat... Olen unhottanut suolat Harvig'in puotiin .. Kyllä vaimoni olisi äänen päästänyt!... (menee ulos).

V.

CATHERINE, NICKEL, sitten HEINRICH.

NICKEL. — Tietäkää, rouva, kuin joki on niin jäätynyt, että, jos myllyä seisottaa, niin jäät tulevat kohta sulunreikään asti, ja jos jauhamista taas pitkittää, voisi käydä niinkuin silloin kuin iso myllyratas särkeytyi. Raelunta vaan sataa... En ymmärrä, mikä tässä on tehtävänä.

CATHERINE. — Täytyy odottaa, kunnes Mathis tulee. Eihän meillä ole enää paljon jauhattavaa tällä viikolla?

NICKEL — Ei, suuri joulutungos on jo ohitse... joku parikymmentä säkkiä.

CATHERINE. — Se on hyvä; sinä voit nyt syödä iltasesi; Mathis ei viivy kaukaa. (Heinrich tulee perältä, pussi kädessä).

HEINRICH. — Tuossa on ostokseni. Nyt minulla on kaikki. (Asettaa pussin laukkuunsa).

NICKEL. — Minä siis voin seisottaa myllyn, rouva Mathis?

CATHERINE. — Tee se, voithan syödä jäljestäpäin. (Nickel menee kyökinovesta, Annette tulee oikealta).

VI.

CATHERINE, HEINRICH, ANNETTE.

ANNETTE. — Hyvää iltaa, herra Heinrich.

HEINRICH (kääntyen sinnepäin). — Ah! Tekö siinä olette, neiti Annette; hyvää iltaa, hyvää iltaa!... Me puhuimme juuri äsken teistä.

ANNETTE. — Minusta?

HEINRICH. — Niin teistä, juuri teistä. (Hän asettaa laukkunsa penkille, sitten ihailevalla katsannolla). Voi kuinka te olette iloinen ja kauniisti puettu. Se on somaa, teidän voisi sanoa menevän häitänne viettämään.

ANNETTE. — Te tahdotte leikkiä laskea, herra Heinrich?

HEINRICH. — En, en minä puhu leikkiä; minä sanon mitä ajattelen, te tiedätte sen. Nuo ihanat punaiset posket, tuo kaunis päähine ja pikku sirosti tehty hame, ja vielä nuo pienet kengät, ei ne ole vanhan metsänvartijan silmäin miellykkeeksi, niinkuin minun. Ne on toista varten, (hän tirkistää silmiään) toista varten, jonka minä hyvin tunnen, he! he! he!

ANNETTE. — Oi, voiko niin sanoa?

HEINRICH. — Voi kyllä, saattaa sanoa, että te olette kaunis tyttö, soreavartaloinen, ja iloinen, ja sievä; ja että toinen iso... te tiedätte kyllä, ruskeilla viiksillään ja suurilla saappaillaan, ei suinkaan ole surkuteltava. En, en surkuttele häntä ollenkaan.

(Walter aukaisee perä-oven ja pistää päänsä sisään. Annette katsoo sinne).

VII.

EDELLISET, WALTER.

WALTER (nauraen). — He! Annette käänsi päänsä. Ei se ole hän, ei se ole hän! (Astuu sisään).

ANNETTE. — Ken se olisi pitänyt olla, vaari Walter?

WALTER (nauraen kohtkulkkua). Ha! ha! ha! Katsokaa noita tyttöjä, viimeiseen hetkeen saakka, eivät ole tietävinään mistään.

ANNETTE (viattomasti). — Minä en ymmärrä, en minä tiedä mitä tässä tarkoitetaan.

WALTER (kohottaen sormeansa). — Ahaa! vai niin se on, Annette! No hyvä, kuulepas, koska pidät kaikki salassa, kosk'et tahdo mitään sanoa, ja koska pidät minua vanhana pölkkypäänä, joka ei näe mitään eikä tiedä mitään, niin minä, Daniel Walter, tulen olemaan se, joka sukkanauhasi kiinnittää.

HEINRICH. — Ei, minä se on oleva.

CATHERINE (nauraen). — Te olette kaksi vanhaa hupakkoa.

WALTER. — Me emme ole niinkään hupsuja, kuin näytämme olevan. Minä sanon solmivani morsiamen sukkanauhan, ja odottaessamme käykäämme yhdessä juomaan aika lasi Christianin kunniaksi. Katsotaanpa, onko Annettella uskallusta kieltää. Minä sanon, että jos hän kieltää, niin hän ei rakasta Christiania.

ANNETTE. — Oh! minä pidän paljon hyvästä viinistä, ja koska mulle tarjotaan, minä sitä juon. Kas niin.

KAIKKI (nauraen). Ha! ha! ha! nyt on kaikki ilmi saatu.

WALTER. — Tuokaa putelli, tuokaa, että me saamme juoda Annetten kanssa. Se on ensimmäinen kerta, mutta minä ajattelen, ett'ei se ole viimmeinen ja että me tulemme juomaan yhdessä joka ristiäisissä.

CATHERINE (huutaen). — Lois!... Lois!... mene alas kellariin. Ota yks putelli koverosta. (Lois tulee, ja asettaa sivumennessä sytytetyn lyhdyn pöydälle, sitten menee hän taas).

WALTER. — Mitä tuolla lyhdyllä tarkoitetaan?

HEINRICH. — Se on pantava kiinni ajokaluihin.

ANNETTE (nauraen). — Te tulette matkustamaan kuunvalossa. (Hän sammuttaa lyhdyn).

WALTER (nauraen). — Niin... niin... kuunvalossa! (Lois tuo puteliin ja lasia, sitten menee hän takaisin kyökkiin. Heinrich kaataa lasiin). Kortteerimestarin ja sievän Annetten terveydeksi. (Kilistävät lasiaan ja juovat).

HEINRICH (asettaen lasinsa pöydälle). — Mahdotonta! Mahdotonta! Se on sama, minun aikoinani eivät asiat olisi käyneet tällä tavalla.

CATHERINE. — Mitkä asiat?

HEINRICH. — Naiminen. (Hän nousee istualtaan, asetakse asentoon ja polkee jalkaansa lattiaan). Ennen miekkasille! (Hän istautuu uudestaan). Niin, jos pahaksi onneksi joku muukalainen olisi tullut ottamaan kauniimman tytön kylästä, sievimmän ja rikkaimman, tuhattulimmainen!... Heinrich Schmidt olisi huutanut: Seis! seis! nähdäänpä tuleeko siitä mitään!

WALTER. — Ja minä, minä olisin tarttunut heinähankooni hyökätäkseni päälle.

HEINRICH. — Niin, mutta tämän ajan nuorella kansalla ei ole enää sydäntä; ne ei ajattele muuta kuin polttaa tupakkaa ja juoda. Mikä kurjuus! En tätä sano soimatakseni Christiania, en, häntä pitää arvossa pitää ja kunnioittaa; mutta minä väitän, että tälläinen naiminen on häpeä kylän pojille.

ANNETTE. — Vaan jos en minä olisi toisesta huolinut?

HEINRICH (nauraen). — Olisi pitänyt lähteä kuitenkin.

ANNETTE. — Niin, mutta minä olisin taistellut vastaan, sen kanssa yhdessä, josta olisin huolinut.

HEINRICH. — Ah, jos se niin on, en sano mitään. Ennenkuin taistelisin Annettea vastaan, olisin kernaammin tahtonut juoda Christianin maljan. (nauravat ja kilislävät lasiaan).

WALTER (juhlallisesti). — Kuule, Annette, minä tahdon tehdä sinulle huvikkeen.

ANNETTE. — Minkä, vaari Walter?

WALTER. — Juuri kuin astuin sisään, minä näin kortteerimestarin kahden santarmin kanssa. Hän riisuu suuret saappaansa ja siitä olen varma, neljännestunnin sisään...

ANNETTE. — Kuunnelkaa!

CATHERINE. — Se on myrsky, joka nousee. Kuin vaan Mathis nyt ei olisi matkalla.

ANNETTE. — Ei... ei... se on hän!... (Christian näkyy peräovessa).

VIII.

EDELLISET, CHRISTIAN.

KAIKKI (nauraen). — Se on hän!... se on hän!...

CHRISTIAN (pyyhkien hattuaan ja koputellen jalkojaan). — Mikä ilma! Hyvää iltaa, rouva Mathis; hyvää iltaa, neiti Annette. (Hän kättelee häntä).

WALTER. — Annette ei erehtynyt.

CHRISTIAN (kummastuneena, nähdessään toisten nauravan). — No, mitä teillä nyt on uutta?

HEINRICH. — Niin, kortteerimestari, me nauramme sille, kuin neiti Annette huusi edeltä käsin: Se on hän!

CHRISTIAN. — Sitä parempi; se osoittaa, että minä olin hänen ajatuksissaan.

WALTER. — Kyllä sen uskon; hän käänsi päätään joka kerran kuin ovi aukesi.

CHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?

ANNETTE. — On, se on totta.

CHRISTIAN. — Jumalan kiitos! kas niin puhua pitää. Minun on hyvin onnellista kuulla Annetten niin puhuvan. (Hän panee lakkinsa naulaan ja asettaa sapelinsa nurkkaan). Se minua lämmittää ja sitä minä tarvitsenkin.

CATHERINE. — Te tulette matkalta, Herra Christian!

CHRISTIAN. — Hövaldista, rouva Mathis, Hövaldista. Voi sitä lumen tuloa! Olen sitä kyllä nähnyt Auvergnissä ja Pyreneillä, vaan mokomaa en ole koskaan nähnyt. (Hän käy istumaan ja lämmittää käsiään uunin edessä vilusta väristen. Annette, joka on kiiruhtanut ulos, palaa kyökistä tuoden viiniruukun, jonka asettaa uunin päälle).

ANNETTE. — Täytyy lämmittää viini, se on parempaa.

WALTER (nauraen Heinrichille). — Miten hän pitää hänestä huolta! Kyllä hän ei meidän toisien tautta olisi mennyt sokeria ja kanelia noutamaan.

CHRISTIAN. — Te ette vietäkään päiviänne lumessa; te ette ole lämmittelemisen tarpeessa.

WALTER (nauraen). — Ei, lämmin ei meiltä puutu vielä, Jumalan kiitos! Me emme värise niinkuin tuo kortteerimestari. Onpa kumminkin surkeata nähdä kortteerimestaria, joka värisee kauniin tytön edessä, joka hänelle antaa sokeria ja kanelia.

ANNETTE. — Olkaa vaiti, vaari Walter; teidän pitäisi olla häpeissänne ajatella semmoista.

CHRISTIAN (hymyten). — Puolustakaa minua, neiti Annette, älkää antako minua uhriksi tuolle Walter vanhukselle, joka nauraa lumelle ja myrskylle hyvän valkean ääressä. Jos hän vaan olisi viisi tuntia ulkona niinkuin minä, niin tahtoisin nähdä, minkänäköinen hän silloin olisi.

CATHERINE. — Te olette olleet viisi tuntia Hövaldissa Christian? Herra Jumala! kyllä se on kumminkin kauhea virka tuo.

CHRISTIAN. — Minkä sille voi?... Kello kahta käydessä tuotiin meille sana, että salakauppiaat pimeän tultua kulkisivat joen poikki Banc de la Roch'en kohdalla, kuljettaen tupakkia ja jahtiruutia; ei muuta, kuin täytyi nousta ratsun selkään.

HEINRICH. — Ja salakauppiaat tulivat?

CHRISTIAN. — Ei, eihän kurjat tulleet! He olivat saaneet varoituksen; ovat kulkeneet muualta. En vieläkään ole oikein tunnossani, sormeni kuin ovat kohmeessa. (Annette kaataa viiniä lasiin ja tarjoo hänelle).

ANNETTE. — Täss' on, Herra Christian, lämmitelkää itseänne.

CHRISTIAN. — Kiitoksia, neiti Annette. (Hän juo). Se tekee mulle hyvää.

WALTER. — Hän ei ole vastahakoinen, tuo kortteerimestari.

CATHERINE. — Annette, tuo tänne karafiini; tappurani tarvitsevat vettä. (Annette menee vasemmalle karafiinia noutamaan tarjinpöydältä. — Christianille). No yhtä kaikki, teillä on vielä, Christian, onnea; kuulkaa mikä ilma ulkona.

CHRISTIAN. — On se, se alkoi juuri kuin meitä tuli vastaan tohtori Franz. (Hän nauraa). Ajatelkaapa, kuin tuo vanha hupakko palasi Schneeberg'istä, tuoden suuren kiven, jota hän oli ollut kaivamassa ylös raunioista; tuuli vinkui ja peitti hänet melkein rekineen päivineen lumeen.

CATHERINE (Annettelle, joka tuo hänelle vettä). — Se on hyvä... kiitoksia. (Annette menee asettamaan karafiinin tarjinpöydälle, sitten ottaa hän työrasiansa ja istuutuu Catherinen viereen).

HEINRICH (nauraen). — Kyllä hyvin voi sanoa, että kaikki oppineet ovat hulluja. Miten monta kertaa enkö ole nähnyt tuon vanhan tohtorin poikkeavan peninkulman vieläpä kaksikin käydäkseen katsomassa sammaltuneita kiviä, jotka eivät kelpaa miksikään. Eikö pidä silloin pään olla pyörällä?

WALTER. — Kyllä hän on kummallinen mies, hän rakastaa kaikkea, joka on menneistä ajoista: vanhoja tapoja ja vanhoja kiviä; mutta se ei estä häntä olemasta parhain lääkäri näillä seuduin.

CHRISTIAN (panee tupakkaa piippuunsa). — Epäilemättä, epäilemättä.

CATHERINE. — Mikä myrsky! Toivon Mathis'illa olevan sen verran älyä, että hän taukoo johonkuhun. (Puhuen Walterille ja Heinrichille). Minä käskin teitä jo lähtemään matkalle; te olisitte huolettomina kotonanne.

HEINRICH (nauraen). — Neiti Annette on syypää kaikkeen; hänen ei olisi pitänyt sammuttaa lyhtyä.

ANNETTE. — Oh! te jäätte hyvin mielellänne.

WALTER. — Yhdentekevä, rouva Mathis on oikeassa; olisimme tehneet paremmin kuin olisimme lähteneet.

CHRISTIAN. — Teillä on ankarat talvet täällä.

WALTER. — Ei kaikkina vuosina, kortteerimestari; viiteentoista vuoteen ei meillä ole tänkaltaista ollut.

HEINRICH. — Ei ole ollut; sitten Puolalaista talvea en muista nähneeni näin paljon lunta. Mutta sinä vuonna Schneeberg oli jo valkeana Marraskuun ensimmäisinä päivinä ja kylmää kesti Maaliskuun loppuun asti. Jäiden lähtiessä kaikki joet paisuivat yli ympäristönsä, ei näkynyt muuta kuin hukkuneita hiiriä ja maanmyyriä pelloilla.

CHRISTIAN. — Senkö tautta talvea kutsutaan Puolalaiseksi?

WALTER. — Ei, se on muun asian tautta; kauhean asian tautta, jota näiden seutujen asukkaat aina muistavat. Rouva Mathis muistaa sen myöskin, aivan varmaan.

CATHERINE. — Te olette oikeassa, Walter. Se asia teki aikoinaan suurta melua.

HEINRICH. — Siinä te, kortteerimestari, olisitte voineet ristin ansaita rintaanne.

CHRISTIAN. — Mutta mitäs se on sitte? (Myrskyn pauhina ulkona).

ANNETTE. — Myrsky kiihtyy.

CATHERINE. — Niin tekee, lapseni, kuinhan vaan ei isäsi olisi matkalla.

WALTER (Christianille). — Minä voin teille kertoa asian alusta loppuun asti, sillä minä olen sen itse nähnyt. Kuulkaa, tänäpäivänä on juuri viisitoista vuotta siitä, kuin istuin tämän pöydän ääressä Mathis'in kanssa, joka oli ostanut myllynsä viisi eli kuusi kuukautta sitä ennen, — Diederich Omacht, Johann Roeber, jota kutsuttiin pikku puusuutariksi, ja useampia muita, jotka nyt makaavat kyljellään ison marjakuusen takana. Sinne meidän kaikkein on joutuminen varhemmin tai myöhemmin; onnelliset ne, joiden omaatuntoa ei mikään paina! (Sillä hetkellä Christian kumartuu, ottaa hiilen kopraansa ja sytyttää piippunsa; sitten hän nojautuu kyynäspaillään pöytää vaslen). Me olimme juuri kortinpeluusen rupeamaisillamme ja salissa oli vielä paljon väkeä, niin silloin, kellon lyödessä kymmenen, joku aisakellolla ajava taukosi oven eteen ja paikalla astui muuan Puolalainen sisään, Puolalainen juutalainen, noin neljänkymmenenviiden eli viidenkymmenen mies, vankka ruumiiltaan, somavartaloinen. Luulen näkeväni hänen astuvan sisään ruohonpäisessä, turkiksilla reunustetussa kauhtanassaan, näädännahkainen lakki päässä, pitkä ruskea parta ja jalassa isot topatut jäniksennahkaiset saappaat. Hän oli jyvänkauppias. Hän sanoi sisään astuessaan: "Rauha olkoon teidän kanssanne!" Kaikki katsahtivat sinnepäin ja ajattelivat: "Mistä tuo tulee?... Mitähän tahtonee", koska Puolalaiset juutalaiset, jotka myövät eloa, eivät tule näille seuduille, ennenkuin Helmikuussa. Mathis kysyi häneltä: "Mitä teille pitää olla?" Mutta hän, sanaakaan vastaamatta, alkaa auaista kauhtanaansa ja päästämään isoa vyötänsä, joka hänellä oli ympärillään. Hän asettaa pöydälle tämän vyönsä, jonka sisässä rahat kuuluu helisevän, ja sanoo: "Lunta on syvältä, tie on hankala... käykää panemaan mun hevoseni talliin; tunnin päästä minä lähden". Sitten ottaa hän putellin viiniä, ketäkään puhuttelematta, niinkuin murheellinen ja asioitaan aprikoiva mies. Kello kaksitoista, vartija Jéri astuu sisään, kaikki lähtevät tiehensä. Puolalainen jääpi yksinään. (Kovia tuulen puuskia kuuluu ulkoa, ikkunalasin särkeminen kuuluu).

CATHERINE. — Herra Jumala! Mikä nyt tapahtui?

HEINRICH, — Ei se ole mitään, rouva Mathis, se on ikkunalasi, joka särkeytyi; luultavasti on joku ikkuna jäänyt auki.

CATHERINE (nousee istuiltaan). — Minun täytyy mennä katsomaan. (Hän menee).

ANNETTE (huutaen). — Ei sinun huoli lähteä...

CATHERINE (kyökistä). — Ole nyt huoleti, minä tulen paikalla.

IX.

EDELLISET, PAITSE CATHERINE.

CHRISTIAN. — En ymmärrä vieläkään, miten olisin voinut ristin ansaita, vaari Walter.

WALTER. — Kyllä se on mahdollista, Herra Christian, mutta malttakaa: seuraavana päivänä löydettiin Puolalaisen hevonen Wechem'in suuren sillan alta, ja sata askelta etempää, joesta, ruohonpäinen kauhtana ja hattu täynnä verta. Mitä itse mieheen tulee, niin ei ole koskaan voitu saada tietoa, minne hän on joutunut.

HEINRICH. — Kaikki tuo se on puhdasta totuutta. Rothau'n santarmisto tuli seuraavana päivänä, lumesta huolimatta, ja siitä lähtien täällä on solukko majoitettu.

CHRISTIAN. — Eikö laillista tutkintoa ole pidetiy?

HEINRICH. — Laillista tutkintoa! luulen kyllä. Se oli tuo vanha kortteerimestari Kelz, joka otti sen asian huolekseen. Hän on sitä varten matkustanut, koonnut vieraita miehiä, tehnyt asiakirjoja! Puhumatta rauhantuomari Bénédumista, prokuratori Richter'istä ja vanhasta lääkäri Hornuksesta, jotka tulivat katsomaan kauhtanaa, sauvaa ja hattua.

CHRISTIAN. — Mutta pitäisihän epäluulonalaisia löytyä?

HEINRICH. — Se on selvä, se; epäluuloja ei puutu koskaan; mutta todistuksia tarvitaan. Siihen aikaan, näettesen, oli kahdella veljeksellä, Kasper ja Jokel Hierthés, jotka asuivat kylän päässä, vanha karhu, jonka oli korvat ja nenä aivan revittynä, sekä aasi ja kolme isoa koiraa, joita eläviä he kuljettivat markkinoilla niiden tappeluja näyttäen. Tämä tuotti heille paljon rahaa, he joivat viinaa niinpaljon kuin tahtoivat. Juuri silloin, kuin Puolalainen katosi, olivat he Wékhem'issä, ja huhu kävi silloin semmoinen, että he olisivat pedoilleen syöttäneet hänet, ja ettei muuta kuin kauhtana ja hattu voitu löytää syystä että karhu ja koira olivat saaneet mahansa täyteen muista osista. Tietysti nämä kurjat otettiin kiinni, he istuivat viisitoista kuukautta vankeudessa, mutta viimein, kun ei todistuksia saatu heitä vastaan, täytyi heidät kuitenkin päästää vapauteen. Heidän aasinsa, karhunsa ja koiransa olivat kaikki kuolleet. He rupesivat silloin astioita tinaamaan ja Herra Mathis vuokrasi heille latonsa liinapellon kulmassa. He elävät siinä eivätkä maksa koskaan liard'ia vuokraa.

WALTER. — Mathis on liian hyvä niitä roistoja kohtaan. Aikoja sitten hänen olisi pitänyt ajaa ne matkoihinsa.

CHRISTIAN. — Se, minkä te mulle kerrotte, minua kummastuttaa. En ole koskaan kuullut puhuttavan sanaakaan siitä.

HEINRICH. — Ette ole sattunut kuulemaan... Olisin luullut teidän tietävän sen paremmin kuin me.

CHRISTIAN. — En, ensikertaa minä sitä kuulen. (Catherine tulee).

X.

EDELLISET, CATHERINE.

CATHERINE. — Olin varma siitä että Lois oli jättänyt kyökin ikkunan auki. Turhaan häntä käskee panemaan ikkunat kiinni; ei se tyttö kuule mitään. Nyt ovat kaikki lasit rikki.

WALTER. — No! Rouva Mathis, tämä tyttö on nuori; hänen iällä on kaikenlaista päässä.

CATHERINE (istuutuen). — Fritz on ulkona, Christian, hän tahtoo puhutella teitä.

CHRISTIAN. — Fritz, santarmi?

CATHERINE. — Niin, minä käskin häntä sisään, vaan hän ei tahtonut. Hän on virka-asioissa.

CHRISTIAN. — Ah, hyvä, minä tiedän, mitä se on. (Hän nousee, ottaa hattunsa ja käy ovelle päin).

ANNETTE. — Tulettehan te takaisin, Christian?

CHRISTIAN (ovessa). — Tulen... hetken päästä (menee).

XI.

EDELLISET, paitse CHRISTIAN.

WALTER. — Kas hän vasta on kunnon mies, laupea mies, mutta joka ei päästä kaikkia kurjia nenällensä.

HEINRICH. — On se, Herra Mathis'illa on hyvä onni löytäessään tuommoisen vävyn; siitä asti, kuin minä olen häntä tuntenut, on hänelle kaikki onnistunut. Ensin hän ostaa tämän ravintolan, jossa Georges Houte joutui häviöön. Jokainen ajatteli, ettei hän voisi sitä koskaan maksaa, ja katsokaa vaan miten hän kaikessa menestyy; hän kokoaa, hän kokoaa; hän maksaa! hän ostaa ison niityn Bruchesssa, liinapellon Houx'ssa, kaksitoista tynnyrinmaata Finckmath'ia, Trois-Chenes'n sahan; sitten myllynsä, sitten lainamakasiininsa. Neiti Annette kasvaa. Herra Mathis panee rahansa hyvää korkoa vastaan; hän saa pormestarin nimen. Häneltä ei puuttunut enään kuin vävy, kunnollinen mies, säädyllinen, tarkka! joka ei syydä rahaa ikkunoista ulos, joka on hänen tyttärensä mieleen ja jota jokainen pitää arvossa. No paikalla Christian Béme ilmaisekse, vakava mies, josta ei voi sanoa muuta, kuin hyvää! — Mitäs sitte?! Herra Mathis on tullut maailmaan hyvän tähden aikana! Sillä aikaa, kuin toiset hikoovat verta, saadakseen vuoden lopussa tulot ja menot käymään yhteen hän ei koskaan lakkaa rikastumasta, laajentamasta omaansa ja onnistumasta. — Eikös se ole totta, rouva Mathis.

CATHERINE. — Emme voi valittaa, Heinrich, päinvastoin.

HEINRICH. — Niin, ja kauniinta kaikista on se, että te sen ansaitsette, ei kukaan teitä kadehti; jokainen ajattelee: He ovat kunnon väkeä, he ovat työllään ansainneet rikkautensa. — Koko maailma on iloinen neiti Annetten puolesta.

WALTER. — Kyllä se on kaunis avioliitto.

CATHERINE (kuunnellen). — Kas, Christian tuossa tulee.