Part 3

MATHIS. — Nuoret ihmiset ovat kunnianhimoisia; ne tahtovat koroitusta virassa, se on aivan luonnollista. Minä pyydän, että te jäisitte tänne kylään kaikesta huolimatta, niinkauan kuin me elämme, Catherine ja minä. Ymmärrättehän, meillä ei ole kuin yksi lapsi, me rakastamme häntä kuin silmäteräämme ja nähdä hänen lähtevän, se murtaisi meiltä sydämen.

CHRISTIAN. — Hyvä Jumala, herra Mathis, minä en koskaan tule niin hyvästi toimeen kuin Annetten perheessä, ja...

MATHIS. — Lupaatteko jäädä, vaikka teille upsierinkin virka luvattaisiin ruualla.

CHRISTIAN. — Lupaan.

MATHIS. — Te lupaatte sen kunniansanallanne.

CHRISTIAN. — Sen teen mielelläni.

MATHIS. — Se on kylliksi. Minä olen tyytyväinen. (Erikseen) Tuo oli tarpeen. (Ääneen). Ja nyt puhukaamme muusta. Te olette viipyneet kauan tänä aamuna, teillä oli varmaan toimituksia? Annette on teitä odottanut, mutta viimein...

CHRISTIAN. — Ah, se on kummallinen asia, jommoista ei ole koskaan tapahtunut mulle. Ajatelkaapa kuin olen lukenut käräjäkirjoja kello viidestä kello kymmeneen. Aika kului, kuta enemmän lu'in, sitä enempää teki mieleni lukemaan.

MATHIS. — Mitä käräjäkirjoja?

CHRISTIAN. — Mieltä liikuttava juttu Puolalaisesta juutalaisesta, joka murhattiin suuren sillan alla. Heinrich oli mulle kertonut tämän jutun toissa iltana, se minun päässäni pyöri. Se on kuitenkin kummallista, herra Mathis, ett'ei mitään koskaan ole saatu ilmi.

MATHIS. — Epäilemättä... epäilemättä.

CHRISTIAN (ihmettelevästi). — Tiedättekö, että sen, joka on murhan tehnyt, on pitänyt olla perinpohjin kavalan veijarin! Kun ajattelee, että kaikki oli turhaan: santarmisto, korkea oikeus, poliisi, kaikki! ja ettei ole voitu löytää vähintäkään jälkeä. Minä olen sen lukenut, minä vieläkin kummastelen.

MATHIS. — Niin, ei se ollut mikään tuhma pöllö.

CHRISTIAN. — Tuhma pöllö!... täytyy sanoakseni, että se oli perin viisas mies, joka olisi voinut tulla viisaimmaksi santarmiksi koko maakunnassa.

MATHIS. — Niinkö luulette?

CHRISTIAN. — Olen varma siitä. Sillä niin paljon keinoja löytyy saattaa ilmi ihmisiä pienemmissä asioissa, ja niin harvat voivat niistä päästä, että tämmöisen rikoksen tekemiseen on tarvittu erinomaista älyä.

MATHIS. — Tuo, jota te sanotte, osoittaa terävää järkeänne. Minä olen aina ajatellut, että tarvitaan tuhat kertaa enemmän sukkeluutta, tarkoitan häijyä sukkeluutta, kuulkaa se, vaarallista viekkautta päästä santarmeista, kuin saattaa konnia ilmi, sillä silloin on koko maailma vasten.

CHRISTIAN. — Se on selvä asia.

MATHIS. — On. Ja vielä, kun joku on tehnyt ilkeän työn, joka on onnistunut, tahtoo hän tehdä toisen, kolmannenkin, niinkuin pelurit. Hän katsoo hyvin mukavaksi olla rahakkaana ilman työtä tekemättä; melkein aina hän uudistaa tekoansa, kunnes hänet viimein tavataan. Minä luulen, että hänellä tarvitsee olla paljon uskallusta pysähtyäkseen ensimmäiseen tekoon.

CHRISTIAN. — Te olette oikeassa, herra Mathis, ja se mies, josta puhumme, on sen jälkeen pidättäinnyt pahoista teoista. Mutta kummallisinta kaikesta on se, ettei koskaan ole löydetty vähintäkään Puolalaisesta; tiedättekö mikä ajatus on astunut minun päähäni?

MATHIS. — Mikä ajatus?

CHRISTIAN. — Siihen aikaan löytyi Wéchem'in varrella useampia kipsi-uunia. Minä arvelen, että ruumis on voitu polttaa jossakin uunissa, ja että se oli syy, minkätähden ei muita kaluja ole löydetty, kuin kauhtana ja hattu. Vanha Kelz, joka oli vanhan tavan noudattajia, ei tullut sitä ajatelleeksi.

MATHIS. — Se on hyvin mahdollista... se ajatus ei ole juolahtanut mieleeni. Te olette ensimmäinen...

CHRISTIAN. — Niin, herra Mathis, minä uskallan pääni sen päälle. Ja tämä ajatus viepi toisiin. Jos tiedettäisiin, kuka siellä poltti kipsiä siihen aikaan...

MATHIS. — Ota vaari, Christian, minä sitä poltin, minä; minulla oli uuni, kun onnettomuus tapahtui.

CHRISTIAN (nauraen). — Oh! te, herra Mathis... (Nauravat kumpainenkin. Annette ja Catherine näkyvät muutamassa ikkunassa perällä).

ANNETTE (ulkoa). — Tuolla hän on! (Christian ja Mathis kääntyvät. Ovi aukenee, Catherine näkyy, sitten Annette).

VIII,

EDELLISET, CATHERINE. ANNETTE.

MATHIS. — No, Catherine, tulevatko toisetkin?

CATHERINE. — Ne ovat jo kaikki salissa; notarius lukee heille välikirjan.

MATHIS. — Hyvä... (Annette ja Christian menevät toisensa luo; he haastelevat hiljaa).

CHRISTIAN (pidellen Annetten käsiä). — Voi neiti Annette, kuin olette sievä tuossa päähineessä!

ANNETTE. — Se on isä, joka sen on tuonut mulle Ribeauville'sta.

CHRISTIAN. — Kas, se on kunnon isä.

MATHIS (katsoen peiliin). — Pitäisi siistitä itsensä tämmöisenä päivänä. (Kääntyen iloisen näköisenä). No nyt, herra kortteerimestari, nyt on se tärkeä hetki tullut.

CHRISTIAN (ilman kääntämättä). — On, herra Mathis.

MATHIS. — No, mutta tiedättekö mitä tehdään, kun koko maailma on yksimielinen, kun isä, äiti ja tytär ovat tyytyväiset?

CHRISTIAN. — Mitä tehdään?

MATHIS. — Toivotetaan hyvää päivää sille, joka on vaimoksenne tuleva, häntä syleillään ja suudellaan, he! he! he!

CHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?

ANNETTE (antaen kätensä). — Oh! en minä tiedä, herra Christian. (Christian suutelee häntä).

MATHIS. — Täytyyhän tutustua!

(Annette ja Christian katselevat toisiansa hyvin rakkaasti. Äänettömyys. Catherine, joka istuu uunin ääressä, peittää silmänsä esiliinaansa; näyttää itkevän).

MATHIS (tarttuen Catherinen käteen). — Catherine, katso nyt noita kunnon lapsia, miten ovat onnellisia! Kun ajattelen, että mekin olemme olleet noin! (Catherine on ääneti. Mathis, erikseen, uneksivan näköisenä). Se on kuitenkin totta, noin minäkin olen ollut. (Ääneen) No niin, kaikki käy hyvin. (Tarttuen Catherinen käsivarteen ja vieden häntä ulos). Tule, pitää vähän jättää nuo lapset yksinään. Varmaan heillä on paljon puhumista toisilleen. — Miksi itket? Oletko pahoillasi?

CATHERINE. — En.

MATHIS. — No, koska sen siis pitää tapahtua, emme voi parempaa toivoa. (Menevät).

IX.

CHRISTIAN, ANNETTE.

CHRISTIAN. — Se on siis totta, Annette, meistä tulee aviopari... aivanko totta?

ANNETTE (hymyillen). — On se, notarius tuolla; jos tahdotte häntä nähdä?

CHRISTIAN. — En, mutta minun on vaikea uskoa onneani. Minä, Christian Béme, paljas kortteerimestari, saan vaimokseni kauniimman tytön koko tienoossa — pormestarin tyttären, herra Mathis'in, arvoisimman ja rikkaimman miehen, — se, näette sen, minusta on kuin uni! Onhan se kuitenkin totta, sanokaa, Annette!

ANNETTE. — On, se on totta!

CHRISTIAN. — Miten onnellisesti voi käydä! Jumala varmaankin suo mulle hyvää, muuten se ei olisi mahdollista. Niinkauan kuin elän, Annette, niin kauan olen muistava sitä kertaa, kun teidät ensin näin. Se oli viime keväänä, lähteen luona, kaikkein kylän tyttöjen keskellä; te nauroitte siinä keskenänne vaatteita pestessä. Minä tulin ratsastaen Waiselonnesta, vanhan Fritz'in kanssa; olimme käyneet erästä sanakirjettä viemässä. Minä näen teidän vielä seisovan siinä, pikkuinen ruiskukankarvainen hame päällänne, valkeat käsivartenne ja punaiset posket, te käänsitte päätänne ja katsoitte minun tuloani.

ANNETTE. — Se oli kaksi päivää pääsiäisen jälkeen, minä hyvästi muistan sen.

CHRISTIAN. — Herra Jumala, minä olin siinä vielä! Minä sanoin Fritz'ille ikäänkuin en olisi ollut millänikään: "Kuka se on tuo kaunis tyttö, vaari Fritz?" — "Tuoko, kortteerimestari; se on neiti Mathis, pormestarin tytär; rikkain ja kauniin näillä tienoin". Paikalla minä ajattelin: "Hyvä, se ei ole sinulle, Christian, se ei ole sinulle, vaikka olet kahdella sotaretkellä ollut ja vaikka sulla on kaks§ haavaa!" — Ja siitä lähtien minä aina ajattelin itsekseni: On niitä onnellisia ihmisiä maailmassa, ihmisiä, jotka eivät koskaan ole ruumiinsa alttiiksi panneet, ja jotka saavat mitä on parainta! Rikas poika tulee, jonkun notariuksen, juomanpanijan, sama minkä, hän sanoo: "Tuo minulle kelpaa". Ja sinne meni!

ANNETTE. — Oh! minä en olisi tahtonut.

CHRISTIAN. — Mutta jos olisitte rakastaneet sitä poikaa?

ANNETTE. — Minä en olisi voinut häntä rakastaa, koska rakastan toista.

CHRISTIAN (ihastuneena). — Te ette koskaan tiedä, kuinka se minua ilahuttaa kuulla teidän sanovan noin... Ette... ette tule koskaan tietämään! (Annette punastuu ja katsoo maahan. Äänettömyys. Christian tarttuu hänen käteensä). Muistatteko sitä toista päivää, leikkuuajan loppupuolella, kun viimeiset lyhteet ajettiin taloon ja te istuitte kuorman päällä, kukkakimpun ja kolmen eli neljän toisen tytön kanssa? Te lauloitte vanhoja lauluja... Kaukaa minä teitä kuuntelin ja ajattelin: — Hän on siellä! — Kohta rupesin laukkaa ratsastamaan maantiellä. Silloin te, minua nähdessänne, äkkiä herkesitte laulamasta. Toiset sanoivat teille: "Laula nyt, Annette, laula!" Mutta te ette tahtoneet enempää laulaa. Miksi ette laulaneet enää?

ANNETTE. — En tiedä... minä häpesin.

CHRISTIAN. — Teillä ei vielä ollut mitään tunteita minua kohtaan?

ANNETTE. — Oh! oli kyllä.

CHRISTIAN. — Rakastitteko minua jo silloin?

ANNETTE. — Rakastin.

CHRISTIAN. — No, sepä oli vasta; tuo asia minua huoletutti, minä ajattelin: hän ei tahdo laulaa santarmin edessä, hän on liian ylpeä.

ANNETTE. — Oh!... Christian!

CHRISTIAN. — Niin, se teki minulle paljon huolta. Minä tulin murheelliseksi. Vaari Fritz sanoi minulle: "mikä teitä vaivaa?" Mutta minä en tahtonut mitään tunnustaa, ja vastasin hänelle: "Antakaa minun olla... Pitäkää huolta palveluksestanne... Se on paljon parempi!" Minä olin suutuksissani itselleni; ellen olisi tuntenut velvollisuuttani, olisin tehnyt kaks juttukirjaa pahantekijöistä yhden asemesta.

ANNETTE (hymyillen), — Se ei olisi estänyt teitä yhtähyvin minua rakastamasta!

CHRISTIAN. — Ei! rakkaus oli minua vahvempi. Joka kerta, kun kuljin ikkunain ohitse ja te katsoitte...

ANNETTE. — Minä katsoin aina. Minä hyvin kuulin teidän tulevan!

CHRISTIAN. — Joka kerta minä ajattelin: Mikä kaunis tyttö!... mikä kaunis tyttö! Se voisi onnestaan kerskailla, joka hänen saisi vaimokseen.

ANNETTE (hymysuin). — Ja te tulitte meille joka ilta.

CHRISTIAN. — Virkatoimista päästyäni. Minä tulin aina ensimmäisenä ravintolaan, sanoen tulevani viiniä juomaan; ja kun te sitä itse toitte mulle, en voinut olla punastumatta. Se on hullua vanhalta sotamieheltä, mieheltä, joka on käynyt sodassa. No, se on kumminkin niin. Te huomasitte sen ehkä?

ANNETTE. — Huomasin... se oli minun mieleeni! (Katsovat loisiinsa ja nauravat yhdessä).

CHRISTIAN (puristaen Annetten käsiä). — Voi Annette... Annette... kuin minä teitä rakastan!

ANNETTE. — Ja minä, minä rakastan teitä myös hyvin, Christian.

CHRISTIAN. — Alusta alkaen?

ANNETTE. — Niin, ensimmäisestä päivästä lähtien, jona minä teidät näin. Kuulkaapa, minä olin juuri tässä ikkunassa Loisin kanssa; me keträsimme, i mitäkään ajattelematta. Silloin sanoi Lois: "Uusi kortteerimestari!" Minä väistin akkunaliinan ja nähden teidän ratsastavan, ajattelin paikalla: tuo minua miellytti hyvin. (Hän peittää kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häpeissään).

CHRISTIAN. — Ja ilman vaari Fritz'ittä en olisi koskaan uskaltanut pyytää teitä vaimokseni! Te olitte niin, niin ylevämpi paljasta kortteerimestaria, ettei mulla koskaan olisi ollut sitä rohkeutta. Jos teille kertoisin, miten minä otin päälleni sen rohkeuden, ette voisi sitä uskoa.

ANNETTE. — Se ei tee mitään, kertokaa vaan.

CHRISTIAN. — No, muutamana iltana, kun hevosia olimme ruokkimassa, Fritz yht'äkkiä sanoo minulle: "Kortteerimestari, te rakastatte neiti Mathis'ta". Tuota kuullessani en tahtonut jaloillani pysyä. "Te rakastatte neiti Mathis'ta. Miksi ette pyydä häntä vaimoksenne?" — Kyllä minä tiedän! Luuletteko minua tuhmaksi? Huolisiko semmoinen tyttö kortteerimestarista? Te ette ajattele mitä te sanotte, Fritz! — "Miksi ei? Neiti Mathis katselee teitä mielihyvällä; joka kerta, kuin pormestari tulee teitä vastaan, huutaa hän teille kaukaa: No hyvää päivää, herra Christian, kuinka voitte! Käykää nyt toki useammin meillä; minä olen saanut volxheimiä, me juomme lasin sitä. Minä pidän virkeistä nuorista miehistä, minä! — Se on totta, herra Mathis sanoi mulle niin".

ANNETTE. — Oh! minä tiesin kyllä, että hän teistä piti. Hän on niin hyvä isä.

CHRISTIAN. — Minä katsoin sitä hyvin kohteliaaksi hänen puolestaan; mutta ruveta uskomaan, että hän antaisi mulle tyttärensä, niinkuin hän antaa kättä, siinä oli minusta suuri eroitus, ymmärrättehän sen? Ja mitä Fritz mulle kertoi, tahi oli kertomatta, se oli mulle yhdentekevää, ja niinä sanoin hänelle: Todistuksena siitä, etten ole niin tuhma, kuin te luulette, on se, että minä haen muutosta toiseen paikkaan! — "Älkää sitä tehkö? Olen varma siitä, että kaikki käy hyvin; teiltä vaan puuttuu rohkeutta; se on kummallista semmoiselta mieheltä, joka on miehuullinen ja sodassa kokenut. Mutta koska te ette uskalla, niin minä uskallan!" — Te? — "Niin minä?" Ja minä en tiedä, miten hän lienee siitä pujahtanut, ennenkuin sain vastanneeksi. Voi, Herra Jumala, hän ei ollut enää pihalla, että olisin voinut kutsua häntä takaisin. Päätäni pyörrytti, minä häpesin itseäni. Minä menin huoneeseni... minä piiloittelin ikkunanluukun taakse... Aika kului kulumistaan .. Fritz viipyi yhä. Mieleni kuvitteli, miten hänelle tehtäisiin esteitä, niinkuin niitä tehdään, tiedättehän: Tyttö on vielä liian nuori... hänellä on aikaa odottaa, j.n.e., j.n.e.; viimein että hänet ajettaisiin ulos!

ANNETTE. — Christian parkaa!

CHRISTIAN. — Vihoviimeinkin minä näen hänen tulevan. Minä kuulin hänen kujalla huutavan mulle: "Kortteerimestari, missä hiidessä te olette?" — No, tässä minä olen! Annettiinko teille rukkaset? — "Rukkaset! Mitä vielä... kaikki tahtoivat teitä, kaikki, isä, äiti"... — Ja neiti Annette? — "Neiti Annette? uskon sen!" Silloin minä, näettesen, tämän kuultua, olin niin onnellinen... eikös vaari Fritz ole hyvä, eikös ole?... no, minä halasin häntä (Panee kätensä Annetten kaulan ympäri) ja likistin häntä... minä likistin! (likistää Annettea, joka nauraa). Ja en ole ollut koskaan niin onnellinen.

ANNETTE. — Aivan kuin minä, kun mulle sanottiin: "Herra Christian pyytää sinua vaimoksensa, tahdotko hänelle mennä?" Paikalla minä huusin: — Toista en tahdokaan; ennen kuolen, kuin lähden toiselle! — Minä itkin, en tiedä mistä syystä, ja turhaan isäni sanoi mulle: "No, no, elä itke; sinä saat hänet, koska häntä tahdot!" Se ei mua kuitenkaan estänyt itkemästä. (Nauravat. Ovi aukenee, Mathis näkyy kynnyksellä; hän on juhlavaatteissa: plyyssi-housut pitkävartiset saappaat, punaiset liivit, kiiltonappinen lyhyt nuttu, leveäliepeinen Elsassilainen hattu päässä).

X.

EDELLISET, MATHIS.

MATHIS (totisella äänellä). — No, lapseni, kaikki on valmisna! (Christianille) Te tunnette välikirjan; jos tahdotte sen uudestaan lukea...

CHRISTIAN. — En, herra Mathis, se on tarpeetonta.

MATHIS. Ei siis puutu muuta, kuin allekirjoitusta. (Käyden, ovelle). Walter, Heinrich, tulkaa sisään; tulkaat kaikki. Elämän suurten asiain pitää tapahtua kaikkein nähden. Se oli meidän vanha tapamme Elsassissa, ja se on kunniallinen tapa. Juuri se vaikutti asiakirjain pyhyyttä enemmän, kuin kirjoitetut sanat! (Mathis'in puhuessa, Walter, Heinrich, Catherine-muori, Lois, Nickel ja vieraita tulee huoneesen. Muutamat menevät Christianille kättä antamaan, toiset toivottavat onnea Annettelle. Kaikki järjestyvät vähitellen ympäri huoneen. Vanha notarius tulee viimeisenä, tervehtien oikealle ja vasemmalle, kirjalaukku kainalossa. Lois työntää nojatuolin pöydän eteen. Yleinen äänettömyys. Notarius istuutuu, ja kaikki miehet ja vaimot tungeikse hänen ympärilleen).

XI.

EDELLISET, WALTER, HEINRICH, CATHERINE, NOTARIUS, LOIS, NICKEL, TALONPOIKIA, VAIMOJA JA MIEHIÄ.

NOTARIUS. — Herrat vieraat miehet, te olette kuulleet luettavan aviokontrahdin Santarmiston kortteerimestarin, Herra Christian Béme'n ja Neiti Annette Mathis'in, Hannu Mathis'in ja hänen laillisen vaimonsa Catherinen, syntyisin Weber, tyttären välillä. Onko kelläkään mitään sitä vastaan muistuttamista? (Äänettömyys). Jos haluatte, luemme sen uudestaan.

USEAT. — Ei, ei, se on tarpeetonta.

NOTARIUS (nousee seisoalle). — Käykäämme siis allekirjoituksiin.

MATHIS (korkealla äänellä, juhlallisesti). — Malttakaa... sallikaa minun sanoa pari sanaa. (Kääntyen Christianiin). Christian, kuulkaa minua. Minä pidän teitä tänäpäivänä omana poikanani, ja minä teille uskon Annetten onnen. Te tiedätte, että se, mikä ihmisellä on kalliinta maailmassa, se on hänen lapsensa, tahi jos ette vielä sitä tiedä, niin myöhemmin tulette sitä tietämään: te tulette tietämään, että niissä meidän on kaikki ilomme, kaikki toivomme ja elämämme; että heidän parasta valveessamme ei mikään ole meille vaivaloista, ei työ, ei rasitus, ei puute; että heille pyhitämme kaikki, ja ett'eivät suurimmat onnettomuutemme ole minkäänarvoisia sitä murhetta vastaan, kun heidät näkee onnettomina! — Te ymmärrätte siis, Christian, miten suuri mun luottamukseni teihin on, miten paljon minä teitä kunnioitan, uskoakseni teille ainoan lapsemme onnen, ilman pelvotta, vieläpä ilolla.

Monta rikasta kosijata on täällä käynyt. Ellen olisi katsonut muuhun, kuin rikkauteen, olisin voinut heitä hyväksyä; mutta paljon edelle rikkautta minä asetan rehellisyyden ja miehuuden, joita toiset katsovat ylen. Niissä on todellinen rikkaus, se rikkaus, jota meidän esi-isämme kunnioittivat ensimmäisiksi, ja jonka minä asetan yli kaiken. Kokoamalla ja rikastumalla voi saada liiaksikin rahaa, vaan kunniata ei koskaan voi saada liiaksi! — Minä olen siis hyljännyt ne, joilla ei ollut muuta, kuin rahaa, ja otan perheeseni sen, jolla ei ollut muuta kuin hyvä käytöksensä, miehuutensa ja hyvä sydämmensä. (Kääntyen läsnäoleviin ja kohottaen ääntänsä) Niin, minä valitsen Christian Béme'n kaikkien joukosta, koska hän on kunnian mies, ja on tekevä tyttäreni onnelliseksi.

CHRISTIAN (liikutettuna). — Herra Mathis, minä sen lupaan teille. (Puristaa hänen kättänsä).

MATHIS. — No kirjoittakaamme alle siis.

NOTARIUS (käännäkse ympäriinsä nojatuolissaan). — Nuo sanat, jotka me kaikki vasta olemme kuulleet, ovat hyviä sanoja, oikeita sanoja, täynnä älyä, ja jotka hyvin osoittavat Herra Mathis'in viisautta. Minä olen tehnyt monta aviokirjaa eläessäni, aina se oli niitty, joka meni talolle, puutarha ryytimaalle, kultarahat hopearahoille! Mutta kun rikkaus menee naimisiin kunnian ja hyvän luonnonomaisuuden kanssa, kas, sitä voi sanoa kauniiksi, sitä minä kunnioitan.

— Ja, uskokaa minua, minulla on kokemusta elämän menoissa, minä ennustan tämän avioliiton teille hyväksi avioliitoksi, onnelliseksi avioliitoksi, semmoiseksi, jota kunnian ihmiset ansaitsevat. Tuommoisia avioliittoja alkaa olla yhä harvemmassa. (Kääntyen pormestarin -puoleen). Herra Mathis?

MATHIS. — Mitä, herra Hornus?

NOTARIUS. — Minun täytyy puristaa kättänne; te puhuitte hyvin!

MATHIS. — Sanoin, mitä ajattelin.

WALTER. — Niin, niin, sinä ajattelet niin; pahaksi onneksi hyvin harvat siinä ovat sun kaltaisesi.

HEINRICH. — Minä en tavallisesti tule liikutetuksi, vaan tuo oli hyvin hyvästi puhuttu. (Annette ja Catherine syleilevät toisiansa itkien. Useampia vaimoja keräytyy heidän ympärille; muutamat itkeä nyyhkyttävät. Mathis aukasee pöytälootan ja vetää siitä suuren pussin, jonka hän asettaa pöydälle notariuksen eteen. Kaikki katsovat ihmetteleväisinä).

MATHIS (totisesti). — Herra Notarius, täss'on myötäjäiset; ne ovat olleet valmiina jo kaksi vuotta. Ne eivät ole velkakirjoja, eikä paperia, ne ovat kultaa: — kolmekymmentätuhatta franc'ia hyvää Ranskan kultaa!

KAIKKI LäSNÄ-OLIJAT (hiljaa). — Kolmekymmentätuhatta franc'ia!...

CHRISTIAN. — Se on liian paljon, herra Mathis.

MATHIS (nauraen sydämen pohjasta). — Olehan nyt, Christian, isän ja pojan kesken ei sitä katsota Kun olemme täältä lähteneet, Catherine ja minä, te hyvin löydätte toisia! — Mikä minua enimmin ilahuttaa, on se, että nämät rahat ovat kunniallista rahaa, rahaa, jotka tiedän, mistä ovat lähteneet. Minä tiedän, ett'ei ole yhtä ainoatakaan väärin ansaittua liardia joukossa; minä tiedän... (Kellon helinä pussissa).

NOTARIUS (kääntyen taaksepäin). — Käykäämme loimeen, herra Christian, käykäämme; teidän nimikirjoituksenne! (Christian menee kirjoittamaan. Mathis jää liikkumattomana seisomaan; tuijottaen pussiin hämmästyneenä).

WALTER (antaen kynän Christianille). — Ei joka päivä tämmöisten kontrahtien alle kirjoiteta, kortteerimestari!

CHRISTIAN (nauraen). — Ah! ei suinkaan, vaari Walter, ei!... (Kirjoittaa ja antaa kynän Catherinelle).

MATHIS (erikseen, katsoen oikealle ja vasemmalle). — Toiset eivät kuule mitään!...

NOTARIUS. — Herra pormestari, nyt on teidän vuoronne ja kaikki on päättynyt.

CATHERINE. — He, Mathis, tuoss'on kynä. Minä en osaa kirjoittaa, minä panin puumerkkini.

MATHIS (erikseen). — Se on veri, joka kohisee korvissani!...

NOTARIUS (osottaen sormellaan paikkaa kontrahdissa). — Tähän, herra pormestari, rouva Catherinen viereen. (Kellon helinä kiihtyy).

MATHIS (erikseen tiukalla äänellä). — Rohkeutta, Mathis!... (Hän lähestyy, kirjoittaa sukkelasti; sitten tarttuu hän rahapussiin ja tyhjentää sen pikaisesti pöydälle. Joitakuita rahoja putoaa lattialle. Yleinen kummastus).

CATHERINE. — Ah! Herra Jumala, mitä sinä teet?... (Hän juoksee poimimaan ne rahat, jotka lattialla pyörivät).

MATHIS (erikseen). — Se oli vereni!... (Ääneen) Minä tahdon, että notarius lukee myötäjäiset kaikkein nähden! (Eriskummallisella hymyllä) Olisivat voineet luulla pussin pohjassa olevan kuparilanttia.

CHRISTIAN (vilkkaasti). — Ah! Herra Mathis, mitä ajattelettekaan?

MATHIS (ojentaen käsivartensa). — Kuulkaa A Christian, salaisuudet ovat konnia varten! Kunniallisten ihmisten kesken pitää kaiken tapahtuman päivänvalossa. Jokaisen pitää voida sanoa: minä olin siellä; minä näin myötäjäiset pöydällä, kauniissa kultarahoissa. (Notariukselle) Lukekaa, herra Hornus.

WALTER (nauraen). — Sull'on joskus hullut tuumat, Mathis.

NOTARIUS (totisesti). — Herra pormestari on oikeassa, se on säännöllisempätä. (Hän alkaa lukea. Mathis kumartuu, käsillään nojautuen vasten pöytää, katsomaan. Kaikki lähestyvät. Äänettömyys).

MATHIS (erikseen, tuijottaen rahaläjiin). — Se oli veri!...

KOLMAS OSA.

Pormestarin uni. Kammari ylikerrassa Mathis'in luona. Alkovi vasemmalla,, ovi oikealla, kaksi ikkunaa perällä. Yö.

I.

MATHIS, WALTER, HEINRICH, CHRISTIAN, ANNETTE, CATHERINE, LOIS (kantaen sytytettyä lamppua ja karafiinia). — (He tulevat äkisti ja näyttävät olevan viinistä ilahutetut).

HEINRICH (nauraen). — Ha! ha! ha! kaikki päättyy hyvin... jotakin tarvittiin hyväksi lopuksi.

WALTER. — Sitä vastenhan me joimme volxheimiä! Kauan muistellaan Annetten aviokontrahtia.

CHRISTIAN. — No, se on siis päätetty, Herra Mathis, te makaatte täällä?

MATHIS. — On, se on päätetty. (Loisille) Lois, pane lamppu ja karafiini yöpöydälle.

CATHERINE. — Mitä juonia nuo nyt ovat, Mathis?

MATHIS. — Minun on tarpeen raitista ilmaa, en tahdo vielä tulla halvatuksi.

ANNETTE (hiljaa Christianille). — Pitää antaa hänen tehdä tahtonsa mukaan; kun hänellä on oikkunsa...

CHRISTIAN. — No, Herra Mathis, koska luulette täällä olevanne paremmin...

MATHIS. — Niin! minä tiedän, mitä tarvitsen. Kuumuus on syy mun kohtaukseeni; tämä on tekemässä muutoksen. (Hän istuikse ja alkaa riisuutua. Laulu kuuluu alakerrasta).

HEINRICH. — Kuulkaapa, miten toiset iloitsevat. Tulkaa, vaari Walter, käykäämme takaisin alas.

WALTER. — Sinä jätät meidät kauniimpana hetkenä, Mathis, sinä hylkäät meidät!

MATHIS (pikaisesti). — Minä teen itselleni oikeutta, mitä hittoa! Puolesta päivästä puoleen yöhön, siinä on aivan kylliksi.

CATHERINE. — Niin on, tohtori on käskenyt hänen olla varova, ettei valkea viini tekisi hänelle pahan kepposen; hän on jo sitä liiaksi juonut sitten tämän aamun.

MATHIS. — Se on hyvä... se on hyvä .. minä juon vähän kylmää vettä ennen maata panemista, se minua jäähdyttää. (Kolme eli neljä pitovierasta tulee sisään toisiaan työntäen).

ENSIMMÄINEN. — Ha! ha! ha! se käy hyvin... se käy hyvin.

TOINEN. — Hyvää iltaa, herra pormestari, hyvää iltaa.

KOLMAS. — Kuulkaapa, Heinrich, te ette tiedä yövartian olevan tuolla alhaalla.

HEINRICH. — Mitä hän tahtoo?

ENSIMMÄINEN. — Hän haluaa sulkea salin baarin. Nyt on sulkemistunti.