Part 2

"Antaa mennä", rohkaisi Hoo-Hoo, sillä vanhus alkoi taasen valitella, että vanhoja ihmisiä ei enää kunnioitettu ja että kaikki, jotka olivat joutuneet korkeasta sivistyksestä alkeellisiin oloihin, vajosivat raakuudentilaan.

Kertomus alkoi.

"Maailmassa oli paljon ihmisiä siihen aikaan. San Franciscossa yksinään oli neljämiljoonaa --"

"Mikä se _miljoona_ on?" keskeytti Edwin.

"Selitän sen sinulle, koska tiedän, ettet osaa laskea kymmentä pitemmälle. Levitä kätesi. Niissä on yhteensä kymmenen sormea. Hyvä. Nyt otan tämän hiekkajyväsen -- pidäpä sinä sitä, Hoo-Hoo." Hän pudotti hiekkajyvän pojan kouraan ja jatkoi. "Nyt tuo hiekkajyvänen esittää Edwinin kymmentä sormea. Lisään toisen jyväsen. Se vastaa taasen kymmentä sormea. Jälleen lisään, jälleen lisään ja vieläkin lisään, kunnes on jyväsiä yhtä monta kuin Edwinillä sormia. Se esittää lukua _sata_. Pankaa sana mieleenne -- _sata_. Nyt panen Ristihuulen käteen tämän kiven. Se esittää kymmentä hiekkamuruista eli kymmentä kymmentä sormea eli sataa sormea. Panen käteesi kymmenen kiveä. Ne yhdessä vastaavat _tuhatta_ sormea. Otan raakunkuoren, joka esittäköön kymmentä kiveä eli sataa hiekkajyvästä eli tuhatta sormea...."

Siten hän koetti saada heidät käsittämään lukuja. Vaivaloisesti se kävi ja tarvittiin paljon toistamisia, ennenkuin pojilla oli edes jonkinmoinen aavistus niistä. Kun yksiköt kasvoivat, oli pojilla kummassakin kädessään erikokoisia kappaleita. Vieläkin suurempia määriä edustavat esineet hän asetti lähellä olevalle ajopuulle. Oli vaikeata keksiä sopivia edustajia; miljoonia esittivät luurangoista irrotetut hampaat, ja ravunkuoret olivat tuhansia miljoonia. Tähän hän pysähtyi, sillä pojat osottivat väsymyksen merkkejä.

"San Franciscossa oli neljä miljoonaa -- neljä hammasta."

Poikain katse liukui hampaista käsiin, kädestä toiseen, kivistä ja hiekkäjyväsistä Edwinin sormiin. Sitten se liukui takaisin suurentuviin määriin päin poikien yrittäessä käsittää niin suunnattomia lukuja.

"Olihan siinä kansaa, isoisä", sai Edwin vihdoin virketyksi.

"Kuin hiekkaa tällä rannalla, kuin hiekkaa, jos jokainen jyvänen esittäisi miestä tahi naista tahi lasta. Niin, Edwin poikani, kaikki nuo ihmiset elivät juuri tuolla, San Franciscossa. Silloin tällöin he kaikki tulivat tälle rantamalle -- heitä oli enemmän kuin hiekkajyväsiä. San Francisco oli komea kaupunki. Lahden toisella puolella oli suuri seitsemän miljoonan kaupunki -- toisella puolella, siellä, minne leiriydyimme viime vuonna. Point Richmondista aina San Leandroon saakka ulottuvilla tasangoilla ja mäkimailla asui seitsemän miljoonaa... se on seitsemän hammasta."

Taaskin poikien katse kulki hampaista Edwinin sormiin ja takaisin.

"Maailma oli täynnä ihmisiä. Vuoden 2010 väenlasku antoi tulokseksi kahdeksantuhatta miljoonaa koko maailmassa -- kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa. Se oli toista kuin nyt. Ihmiskunta osasi paremmin hankkia ravintoa. Mitä enemmän oli ravintoa, sitä runsaammin oli myös ihmisiä. Vuonna 1800 Euroopassa yksinään oli sataseitsemänkymmentämiljoonaa. Kun oli kulunut sata vuotta -- siis hiekkajyvänen, Hoo-Hoo -- vuonna 1900, oli Euroopassa viisisataa miljoonaa -- viisi hiekkajyvää ja yksi hammas, Hoo-Hoo. Vuonna 2000 Euroopassa oli tuhatviisisataa miljoonaa. Samoin oli kaikkialla maailmassa. Kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä eli maanpallolla, kun sarlakkakuolema alkoi. Olin nuori mies ruton puhjetessa -- kaksikymnentäseitsemän vuotta vanha. Asuin San Franciscon lahden toisella puolella, Berkeley'ssa. Muistathan, Edwin, nuo suuret kivirakennukset, kun tulimme Contra Costan kukkuloilta alas. Niissä kivirakennuksissa asuin. Olin englannin kirjallisuuden professori."

Paljon oli hänen puheessaan sellaista, mikä kävi yli poikien ymmärryksen, mutta he koettivat käsittää edes hämärästi tätä kertomusta, menneisyydestä.

"Mikä virka noilla kivirakennuksilla oli?" kysyi Ristihuuli.

"Muistat, kun isäsi opetti sinua uimaan." Poika nyökkäsi. "No niin, Californian yliopistossa -- se oli nimenä rakennuksilla -- me opetimme nuoria miehiä ja naisia ajattelemaan, juuri niinkuin minä äsken opetin kivien ja hiekkajyvästen avulla teitä ymmärtämään, paljonko ihmisiä silloin oli. Oli sangen paljon opetettavaa. Nuoria miehiä ja naisia, joita opetimme, me sanoimme ylioppilaiksi. Meillä oli suuria huoneita, joissa opetus tapahtui. Minä puhuin heille, neljälle- tahi viidellekymmenelle kerrallaan, juuri samoin kuin puhun nyt teille. Kerroin heille kirjoista, joita olivat kirjottaneet ennen eläneet miehet ja joita joskus olivat myös silloin parasta aikaa elävät miehet kirjoittaneet --"

"Etkö tehnyt muuta? -- vain puhuit ja puhuit?" kysyi Hoo-Hoo. "Kuka metsästi sinulle lihaa ja kuka lypsi vuohet ja hankki kalaa?"

"Luonnollinen kysymys, Hoo-Hoo, luonnollinen kysymys. Kuten olen sanonut, ruoan hankkiminen oli silloin helppoa. Me olimme sangen viisaita. Muutamat harvat hankkivat ruokaa kaikille. Toisilla oli toisia töitä. Minä puhuin, kuten sanotte. Puhuin aina, ja palkkioksi minulle annettiin ruokaa -- paljon ruokaa, hienoa ruokaa, ihanaa ruokaa, ruokaa, jota en ole saanut maistaakaan kuuteenkymmeneen vuoteen ja jota en milloinkaan enää tulekaan saamaan. Olen toisinaan ajatellut, että ylvään sivistyksemme ihmeellisin saavutus oli ruoka -- sen käsittämätön runsaus, sen rajaton vaihtelevaisuus, sen kuvaamaton herkullisuus. Oi, lastenilapset, elämä oli todella elämää silloin, kun meillä oli niin ihmeellistä syötävää."

Pojat eivät jaksaneet käsittää eivätkä kuunnelleet, pitäen näitä sanoja ja ajatuksia vain vanhuksen eksymisenä kertomuksen juonesta. "Ruoanhankkijoita sanoimme kansalaisiksi. Tämä oli pilaa. Me, hallitsevat luokat, omistimme kaiken maan, kaikki koneet, kaikki. Nämä ruoanhankkijat olivat meidän orjiamme. Otimme itsellemme melkein kaiken sen ruoan, jonka he valmistivat, mutta jätimme heille sen verran, että he saattoivat syödä ja tehdä työtä ja hankkia lisää ruokaa --."

"Minä olisin mennyt metsään hankkimaan itse ruokaa", lausui Ristihuuli uhkaavana, "ja olisin surmannut jokaisen, joka olisi yrittänyt ryöstää sen minulta."

Vanhus nauroi.

"Enkö sanonut, että me hallitsevat luokat omistimme kaiken maan, kaikki metsät ja kaiken muun? Jos joku ruoanhankkija ei tahtonut hankkia meille ruokaa, me rankaisimme häntä ja pakotimme hänet kuolemaan nälkään. Sangen harvat niin tekivätkään. He hankkivat mieluummin ruokaa meille, valmistivat vaatteemme ja tuhansin -- raakunkuori, Hoo-Hoo -- tuhansin tavoin tyydyttivät tarpeemme ja ilahduttivat meitä. Minä olin tuona aikana professori Smith -- professori James Howard Smith. Luentoni olivat sangen populäärisiä -- se on: sangen useat nuoret miehet ja naiset mielellään kuuntelivat minun puheitani, jotka käsittelivät toisten kirjoittamia kirjoja.

"Olin sangen onnellinen ja minulla oli ihanaa syötävää. Käteni olivat pehmeät, sillä en tehnyt työtä niillä, ihoni oli kauttaaltaan puhdas, ja päälläni oli mitä hienoimmat vaatteet --" Vanhus katsahti rääsyisiin nahkoihinsa halveksivasti. "Emme silloin käyttäneet tällaisia. Orjillakin oli paremmat. Myös olimme sangen puhtaita. Pesimme kasvomme ja kätemme useasti joka päivä. Te, pojat, ette milloinkaan pese itseänne, ellette putoa veteen tahi mene uimaan."

"Etkä sinäkään, isoisä", puolusteli Hoo-Hoo.

"Niinpä niin, olen likainen vanha mies. Mutta ajat ovat muuttuneet. Nykyään ei kukaan peseydy, eikä ole mitään mukavuuksiakaan, On kulunut kuusikymmentä vuotta siitä, kun olen nähnyt viimeisen saippuanpalan. Te ette tiedä, mitä saippua on, enkä kerrokaan teille siitä, sillä kerron sarlakkakuolemasta. Te tiedätte, mitä kipu on. Me sanoimme sitä taudiksi. Sangen usean taudin aiheuttavat taudinidut, kuten sanoimme. Pankaa tuo sana muistiinne -- taudinitu. Taudinitu on sangen pieni. Se on melkein kuin puutäi, joita näkee keväällä koirissa, kun ne ovat juosseet metsissä. Mutta taudinitu on hyvin pieni. Se on niin pieni, ettei sitä voi nähdä --."

Hoo-Hoo alkoi nauraa.

"Olet sinä lystikäs, isoisä, kun kerrot semmoisesta, jota ei voi nähdä. Ellet voi nähdä sitä, mistä tiedät, että se on olemassa? Sen haluaisin tietää. Miten voit tietää jostakin, jota et näe?"

"Hyvä kysymys, oikein hyvä kysymys, Hoo-Hoo. Mutta me näimme kuitenkin -- ainakin muutamia. Meillä oli mikroskooppeja ja ultramikroskooppeja. Me asetimme ne silmiemme eteen ja katselimme niiden lävitse. Silloin näimme esineet suurempina kuin ne todellisuudessa olivat ja näimme sellaistakin, jota emme nähneet ollenkaan ilman mikroskooppia. Parhaat ultramikroskooppimme tekivät taudiniduista neljäkymmentätuhatta kertaa suurempia. Raakunkuori on tuhat sormea. Kerätkää neljäkymmentä raakunkuorta. Niin monta kertaa suurempina näimme taudinidut katsoessamme niitä mikroskoopilla. Sitten meillä oli toinen keino, jota sanoimme eläviksikuviksi. Sen avulla saatoimme tehdä neljäkymmentätuhat-kertaisen taudinidun vielä monia tuhansia kertoja suuremmaksi. Siten me näimme näitä olioita, joita paljaat silmämme eivät erottaneet. Ota hiekkamurunen. Riko se kymmeneksi kappaleeksi. Ota yksi niistä ja riko jälleen se kymmeneen osaan. Riko yksi näistä palasista kymmeneen osaan, taasen yksi niistä samoin, ne taas kymmeneen, jälleen kymmeneen, tee niin koko päivän, ja illalla auringon laskiessa sinulla kenties on hitunen, joka on yhtä suuri kuin yksi taudinitu."

Poikien epäuskoisuus kasvoi ilmeiseksi. Ristihuuli ilkkui pilkallisesti ja Hoo-Hoo tirskui, kunnes Edwin nykäisi heitä olemaan hiljaa.

"Puutäi imee verta koirista, mutta taudinitu voi pienuutensa vuoksi mennä suoraan vereen, jossa se lisääntyy nopeasti. Ihmisen veressä saattoi ruton päivinä olla tuhannenmiljoonaa -- ravunkuori -- tuhannenmiljoonaa taudinitua. Me sanoimme niitä mikro-organismeiksi. Kun niitä oli miljoonittain tahi tuhansinmiljoonin ihmisen veressä, hän oli sairas. Ne aiheuttivat taudit. Niitä oli monia eri lajeja -- useampia lajeja kuin hiekkajyväsiä tällä rannalla. Me tunsimme vain muutamia niistä. Mikro-organismien maailma oli näkymätön maailma, josta tiesimme sangen vähän. Jotain kuitenkin tiesimme. Oli _bacillus anthracis, micrococcus, bacterium termo_; oli _bacterium lactis_, joka vielä tänäänkin saattaa vuohenmaidon happamaksi, Ristihuuli; oli lukematon joukko _schizomycetes_-eliöitä. Oli paljon muita..."

Vanhus innostui pitämään esitelmää taudiniduista ja niitten luonteesta käyttäen niin suunnattoman pitkiä ja merkityksettömiä sanoja ja lauseita, että pojat naurahtelivat toisilleen ja katselivat autiolle valtamerelle unohtaen isoisän jaarituksen.

"Mutta sarlakkakuolema, isoisä", ehdotti Edwin lopuksi.

Isoisä kokosi muistiaan ja irrottautui kuvitteluistaan, että hän oli pitämässä luentoa toisenlaiselle kuulijakunnalle kuusikymmentä vuotta sitten taudinitujen ja tautien uusimmasta teoriasta.

"Niin, niin, Edwin; olin vähällä unohtaa. Toisinaan entispäivien muistot valtaavat mieleni niin voimakkaasti, että unohdan olevani likainen vanha mies, joka vaellan metsäläistyneitten lastenlapsieni, vuohipaimenten, kanssa koskemattomissa erämetsissä. Ihmistyö oli vain tomua ja tuhkaa; tomua ja tuhkaa oli valtava, mainehikas sivistyksemmekin. Olen isoisä, väsynyt vanha mies. Kuulun Santa Rosan heimoon. Vaimoni kuului siihen heimoon. Poikani ja tyttäreni liittyivät naimiskaupoilla autonkuljettajain, Sacramenton ja Palo-Alton heimoihin. Sinä, Ristihuuli, olet autonkuljettaja. Edwin on Sacramentoheimon jäsen ja Hoo-Hoo Palo-Alton. Palo-Alton heimo on saanut nimensä siitä, että se asustaa lähellä samannimistä kaupunkia. Siellä oli suuri opinahjo. Sen nimi oli Stanford-yliopisto. Muistan selvästi, aivan selvästi. Niin, minun piti kertoa sarlakkakuolemasta. Mihin jäinkään?"

"Kerroit taudiniduista, joita ei voi nähdä, mutta jotka tekevät ihmiset sairaiksi", auttoi Edwin.

"Siihenhän pääsin. Kun joku henkilö sai taudinituja vereensä, hän ei sitä huomannut niin kauan kuin niitä oli vähän. Mutta jokainen itu jakautui kahdeksi uudeksi iduksi. Kun ne täten alati jakautuivat, oli niitä pian monta miljoonaa. Silloin henkilö oli sairas. Hänessä oli tauti, jolle annettiin nimi sen itujen mukaan. Se saattoi olla tuhkarokkoa, se saattoi olla influenssa tahi keltakuumetta; tauteja oli tuhansittain.

"Taudinidut olivat omituisia. Aina ilmestyi uusia, ennen tuntemattomia. Kauan, kauan, hyvin kauan sitten, jolloin oli vähän ihmisiä, oli vähän tautejakin. Mutta ihmiset lisääntyivät ja elivät yhdessä suurissa kaupungeissa ja yhteiskunnissa. Silloin ilmestyi uusia taudinituja, uusia tauteja, jotka aikojen kuluessa surmasivat miljoonia ja tuhansiamiljoonia ihmisiä. Mitä tiheämmässä ihmiset asuivat, sitä hirvittävämpiä tauteja esiintyi. Kauan ennen minun aikojani, keskiajalla, raivosi musta surma, joka kulki yli Euroopan useita kertoja. Oli tuberkuloosi, joka levisi kaikkiin tiheästi asuttuihin paikkoihin. Sata vuotta ennen syntymääni tuli paiserutto. Afrikassa oli unitauti. Bakteriologit taistelivat näitä vastaan ja hävittivät niitä, juuri niinkuin te ajatte sudet pois vuohien läheisyydestä tahi surmaatte moskiittoja, jotka laskeutuvat ihonne pinnalle. Bakterioloogit --"

"Mutta mikä se on, isoisä?" keskeytti Edwin.

"Sinä, Edwin, olet vuohipaimen. Sinun tehtävänäsi on vartioida vuohia. Tiedät yhtä ja toista vuohista. Bakterioloogit vartioivat taudinituja. Se oli heidän tehtävänsä, ja he tiesivät paljon niistä. Niin, kuten sanoin, bakterioloogit taistelivat ituja vastaan ja hävittivät niitä, toisinaan. Oli olemassa pitaali, kauhea tauti. Sata vuotta ennen syntymääni saivat bakterioloogit selville pitaalin aiheuttajan. He tunsivat sen täydellisesti. He piirsivät kuvia siitä. Olen nähnyt tuollaisia kuvia. Mutta kuitenkaan he eivät voineet hävittää sitä. Vuonna 1984 ilmestyi pantoblast-rutto eräässä maassa, jonka nimi oli Brasilia. Se nieli miljoonia uhreja. Mutta bakterioloogit keksivät sen idun ja saattoivat hävittää sen, joten pantoblast ei voinut jatkaa tuhojaan. Heillä oli seerumia, jota he ruiskuttivat ihmisten ruumiiseen. Se tappoi pantoblastidut tappamatta ihmistä. Vuonna 1910 raivosivat pellagra ja koukkumato. Bakterioloogit hävittivät ne helposti. Mutta vuonna 1947 ilmestyi uusi tauti, jota ei ennen milloinkaan oltu nähty. Sen uhreiksi joutuivat vain kymmenen kuukauden vanhat tahi siitä nuoremmat lapset. Tauti teki heistä aivan kyvyttömiä: he eivät voineet liikuttaa jalkojaan eivätkä käsiään, eivät voineet syödä eikä tehdä mitään muutakaan. Kului yksitoista vuotta, ennenkuin bakterioloogit keksivät keinon hävittää tuon omituisen taudin ja pelastaa lapset.

"Huolimatta kaikista näistä taudeista, ennen tunnetuista ja uusista, maailmassa oli ihmisiä enemmän kuin koskaan ennen. Se johtui helposta ravinnonsaannista. Mitä helpommaksi kävi hankkia ravintoa, sitä enemmän oli ihmisiä; mitä enemmän oli ihmisiä, sitä tiheämmässä he asuivat; mitä tiheämmässä he asuivat, sitä enemmän ilmestyi uusia tauteja. Oli varottavia ääniä. Jo niin aikaisin kuin vuonna 1929 Soldervetzsky selitti bakterioloogipiireissä, ettei ihmiskunta ollut turvassa muutamilta uusilta taudeilta, jotka olivat tuhansia kertoja tuhoisampia kuin mitkään ennen tunnetut ja saattaisivat surmata miljoonia ja tuhansia miljoonia ihmisiä. Te huomaatte että mikro-organismien maailma pysyi hämärän peitossa loppuun saakka. Tiedettiin että sellainen maailma oli olemassa. Sieltä vähän väliä lähti uusia ituarmeijoita surmaamaan ihmisiä. Muuta ei tiedetty. Tuossa mikro-organismien maailmassa saattoi olla erilaisia taudinituja yhtä paljon kuin hiekkajyväsiä tällä rannalla. Siinä samassa maailmassa oli alati uusia ituja. Kenties sieltä on elämän alku etsittävissä -- tuosta ihmeellisestä rehevyydestä ja runsaudesta päättäen, josta Soldervetzsky ja useat muut jo ennen häntä olivat huomauttaneet..."

Kun vanhus oli päässyt tähän, nousi Ristihuuli seisaalleen kasvoillaan syvän halveksimisen ilme.

"Isoisä", julisti hän, "Sinä väsytit minut tuolla tolkuttomuudellasi. Mikset kerro punaisesta kuolemasta? Ellet kerro, sano se sitten, että tiedämme lähteä takaisin leirille."

Vanha mies katsoi häneen ja alkoi itkeä hiljaa. Iäkkyyden heikot kyyneleet putoilivat hänen poskilleen, ja hänen kahdeksankymmenenseitsemän ikävuotensa aiheuttama väsymys kuvastui hänen surun murtamista kasvoistaan.

"Istuudu takaisin", tyynnytteli Edwin. "Isoisä juuri alkaa kertoa sarlakkakuolemasta, eikö niin? Kohta hän alkaa. Istuudu, Ristihuuli. Jatka, isoisä."

III.

Vanhus pyyhki kyyneleensä tahraisiin rystysiinsä ja alkoi uudestaan kertoa heikolla, värisevällä äänellään, joka tuli varmemmaksi ja voimakkaammaksi, kun hän pääsi kertomuksensa vauhtiin.

"Rutto puhkesi vuonna 2013. Olin kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha ja muistan hyvin. Langattoman sähkölennättimen avulla --"

Ristihuuli ilmaisi äänekkäästi suuttumuksensa, ja isoisä ryhtyi sovitteluihin.

"Me puhuimme silloin kautta ilmojen tuhansien mailien päähän. Saimme sanoman, että New Yorkissa oli esiintynyt outo tauti. Tuossa Amerikan ylväimmässä kaupungissa eli silloin seitsemäntoistamiljoonaa ihmistä. Sanoma ei herättänyt huolestusta. Sehän oli pikkuseikka. Oli ollut vain muutamia tapauksia. Mutta taudin uhrit olivat kuolleet kovin pian. Ensimäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi. Vuorokauden kuluttua Chicagosta ilmoitettiin tautia tavatun sielläkin. Samana päivänä levisi tieto, että Lontoossa, joka oli Chicagon jälkeen maailman suurin kaupunki, oli taisteltu salaa ruttoa vastaan jo kahden viikon aikana. Kaikki uutiset ja sähkösanomat oli sensuroitu -- se on: ei annettu muuanne levitä tietoa, että Lontoo oli ruton saastuttama.

"Tilanne näytti vakavalta, mutta me Californiassa, kuten muuallakin, olimme levollisia. Olimme varmoja, että bakterioloogit löytäisivät keinon tuhota tämän uuden taudin aiheuttajan, kuten ennenkin oli tapahtunut. Mutta pelkoa herätti se tavaton nopeus, jolla tauti kehittyi ja surmasi ihmisiä, ja se, että jokainen, johon se ilmestyi, oli ehdottomasti kuoleman oma. Ei kukaan parantunut siitä. Oli ollut olemassa vanha aasialainen kolera, joka oli niin nopea, että saattoi olla päivällispöydässä illalla jonkun aivan terveen miehen kanssa ja seuraavana aamuna aikaisin nähdä hänet ruumisvaunuissa kadulla. Mutta tämä uusi rutto oli nopeampi sitäkin -- paljon nopeampi. Sen ensimäisten oireiden ilmaantumisesta kului uhrin kuolemaan vain yksi tunti. Joskus kului useampia tunteja, mutta useat kuolivat jo kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua.

"Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin kulovalkean vaikutuksesta. Useimmat uhrit eivät lainkaan huomanneet sydämen sykinnän ja ruumiinlämmön lisääntymistä, vasta kun heidän ihonsa väri muuttui, tiesivät he olevansa tuomittuja. Tavallisesti sen yhteydessä oli kouristuskohtauksia, mutta ne eivät kestäneet kauan eivätkä olleet kovia. Jos uhri kesti ne, tuli hän aivan levolliseksi ja tunsi vain, miten hänen jäsenensä alkoivat nopeasti turtua. Se alkoi jaloista, ensin jalkapohjat, sitten sääret, reidet ja yhä ylöspäin, kunnes turtumus oli saavuttanut sydämen, jolloin hän kuoli. He eivät hourineet eivätkä nukkuneet, vaan pysyivät levollisina ja selvinä, kunnes sydän kangistui ja pysähtyi. Toinen kummallinen seikka oli se tavaton nopeus, jolla kuolleitten ruumiit hajaantuivat perusaineisiinsa. Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan silmien edestä. Tämä oli yhtenä syynä ruton tavattomaan leviämiseen. Ruumiissa olleet tuhannetmiljoonat idut pääsivät näet vapaiksi hetkessä.

"Sen vuoksi bakterioloogeilla ei ollut onnea taistellessaan tätä tautia vastaan. He saivat surmansa laboratorioissaan tutkiessaan sarlakkakuoleman aiheuttajaa. He olivat sankareita. Kaatuneitten tilalle astui alati uusia. Lontoossa onnistuttiin eristämään rutto. Sähkölennätin tiedotti uutisen kaikkialle. Trask oli sen miehen nimi, jolle se onnistui, mutta kolmenkymmenen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Silloin ryhdyttiin kaikissa laboratorioissa toden perään etsimään jotakin vastamyrkkyä, joka tappaisi rutonidut. Kaikki lääkkeet olivat turhia. Nähkääs, koko asian ydin oli löytää lääke tahi seerumi, joka tappaisi ruumiissa olevat taudinidut vahingoittamatta itse ruumista.... He koettivat surmata sitä toisien tautien iduilla, joita he istuttivat potilaan vereen. Nämä idut saattoivat näet olla ruton itujen vihollisia --"

"Sinä et näe näitä ituolentoja, isoisä", intti Ristihuuli, "mutta kuitenkin lörpöttelet yhä niistä, ikäänkuin ne todellakin olisivat jotakin, vaikka ne eivät ole yhtään mitään. Mitä ei näe, sitä ei ole olemassa, se on varma. Taisteltiin olemattomia olentoja vastaan olemattomilla olennoilla! Silloin he mahtoivat olla narreja. Sen takia he heittivät henkensä. En tosiaankaan aio kuunnella tuollaista pötyä, sen sanon."

Isoisä oli valmis itkemään, mutta Edwin kiivastui ja alkoi puolustaa vanhusta.

"Kuuleppas, Ristihuuli, uskot sinäkin, että on olemassa paljon sellaista, mitä et ole nähnyt."

Ristihuuli pudisti päätään.

"Uskot, että kuolleet harhailevat. Et ole milloinkaan sitä nähnyt."

"Olenpahan viime talvena, kun olin isän kanssa metsästämässä susia."

"No, miksi aina syljet, kun menet poikki virtaavan veden", Edwin yhä kiristi.

"Jotta huono onni pysyisi etäällä", puolusteli Ristihuuli.

"Uskot siis, että on olemassa huono onni?"

"Varmasti."

"Etkä ole milloinkaan nähnyt sitä", julisti Edwin riemuiten. "Olet yhtä hupsu kuin isoisä ja hänen itunsa. Uskot sellaiseen, mitä et näe. Jatka, isoisä."

Kun Ristihuuli oli joutunut häviön puolelle tässä metafyysillisessä väittelyssä, vaikeni hän ja isoisä jatkoi. Poikien keskinäinen kinastelu keskeytti usein isoisän puheen, vaikka emme sitä merkitsekään tähän pidentämään kertomustamme. Myös kuului heidän keskuudestaan alituinen matala ääni, jolla he lausuivat selittelyjä ja arveluja toisilleen yrittäessään seurata isoisää hänen outoon, kadonneeseen maailmaansa.

"Sarlakkakuolema puhkesi San Franciscossakin. Ensimäinen kuolemantapaus sattui maanantaiaamuna. Torstain seuduissa ihmisiä kuoli San Franciscossa ja Oaklandissa kuin kärpäsiä. Heitä kuoli kaikkialla -- vuoteisiinsa, työnsä ääreen, kaduilla kävellessään. Tiistaina minä näin ensimäisen tapauksen -- neiti Collbranin, erään luennoillani kävijän, joka oli luentosalissa aivan silmäini edessä. Huomasin puhuesssani, että hänen kasvonsa tulivat äkkiä sarlakanvärisiksi. Keskeytin puheeni. Kaikki katsoivat häneen, sillä he tunsivat pelkoa ja tiesivät, että rutto oli tullut. Nuoret naiset kirkaisivat ja juoksivat ulos huoneesta. Nuoret miehetkin juoksivat ulos, kahta lukuunottamatta. Neiti Collbranin kouristukset olivat aivan lieviä eivätkä kestäneet kahtakaan minuuttia. Toinen nuorista miehistä toi hänelle lasin vettä. Hän joi hiukkasen ja huudahti:

"'Jalkani! Niissä ei ole tuntoa!'

"Minuutin kuluttua hän virkkoi: 'Minulla ei ole jalkoja. En tunne, että minulla olisi. Polvenikin ovat kylmät. Tuskin tunnen, että minulla on polviakaan.'

"Hän lepäsi lattialla päänalaisenaan pinkka muistikirjoja. Emme kyenneet tekemään kerrassaan mitään hänen hyväkseen. Kylmyys ja turtumus kohosivat ylöspäin sydäntä kohti ja kun se oli saavutettu, hän oli kuollut. Kellon mukaan se kesti viisitoista minuuttia -- katsoin ajan -- sitten hän oli kuollut. Hän oli ollut sangen kaunis, voimakas ja terve nuori nainen. Kuitenkin kului vain viisitoista minuuttia ensi oireista hänen kuolemaansa. Se osottaa, miten nopea sarlakkakuolema oli.

"Siitä huolimatta noina viitenätoista minuuttina, jotka olin hänen kuolinvuoteensa ääressä, hälyytys oli levinnyt yli koko opiston. Tuhatlukuiset oppilasjoukot olivat lähteneet luentosaleista ja laboratorioista jättäen ne autioiksi. Kun menin antamaan tiedon tapauksesta tiedekunnan dekaanukselle, näin yliopiston olevan autiona. Kentältä vielä kiiruhti muutamia jälkeenjääneitä kotiinsa. Kaksi heistä juoksi.