Part 3

"Löysin dekaanus Hoagin virkahuoneestaan yksinään. Hän oli sangen harmaantuneen ja vanhan näköinen, kasvot täynnä ryppyjä, joita en ollut huomannut ennen. Nähdessään minut hän nousi lähteäkseen pakoon ja horjui etäisimpään huoneeseen läjäyttäen oven kiinni perässään ja kiertäen sen lukkoon. Nähkääs, hän tiesi minun olleen tartunnalle alttiina ja pelkäsi. Hän huusi oven takaa, että menisin pois. En koskaan ole unohtava, mitä tunsin astuessani alas hiljaisia käytäviä ja tuota autiota kenttää pitkin. Se ei ollut pelkoa. Olin ollut tartunnalle alttiina. Tiesin sen ja pidin itseäni kuoleman omana. En pelännyt, mutta mieleni valtasi kaamea masennuksen tunne. Kaikki oli pysähtynyt. Se tuntui minusta maailman lopulta -- minun maailmani lopulta. Olin syntynyt ja elänyt yliopiston piirissä. Se oli ennakolta määrätty urani. Isäni oli ollut professorina siellä ennen minua ja hänen isänsä ennen häntä. Tämä yliopisto oli jo puolentoista vuosisadan aikana ollut herkeämättömässä toiminnassa kuni joku oivallinen kone. Ja nyt yhdessä ainoassa hetkessä se oli pysähtynyt. Minusta tuntui kuin pyhä tuli olisi sammunut kaikkein pyhimmän alttarilta. Olin kauhuissani, sanomattomasti kauhuissani.

"Kun saavuin asuntooni, taloudenhoitajatar kirkaisi ja pakeni. Kun soitin sisäkköä, sain tietää hänenkin paenneen. Silloin ryhdyin tutkimaan asioita lähemmin. Keittiössä näin keittäjättären olevan lähtöhommissa. Hänkin kirkaisi ja pudotti kiireissään erään tavaralaukuistaan juostessaan ulos ja sitten yli pihan yhäti kirkuen. Voin vielä nytkin kuulla hänen kirkuvan. Me emme menetelleet siten, kun joku tavallinen tauti ilmestyi. Olimme silloin aivan tyyniä ja käytimme lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat perillä siitä, mitä oli tehtävä. Asia oli nyt toinen. Rutto ilmestyi niin äkkiarvaamatta ja oli niin nopea eikä milloinkaan jättänyt uhriaan elämään. Kun sarlakanväri ilmaantui henkilön kasvoille, oli se varmana merkkinä kuolemasta. Ei ainoankaan tiedetty toipuneen.

"Olin yksin suuressa talossani. Kuten olen kertonut teille ennen, me saatoimme puhella keskenämme pitkin lankoja, jotka kulkivat ilmassa. Puhelimeni soi, ja sain tietää veljeni puhuvan minulle. Hän sanoi, ettei hän tullut kotiin, koska hän pelkäsi, että rutto voisi tarttua minusta. Hän ja kaksi sisartani olivat jääneet professori Baconin luokse. Hän neuvoi minua pysymään kotona ja odottamaan, kunnes saisin selville, olisinko joutunut ruton uhriksi vai enkö.

"Suostuin siihen ja pysyin kotona. Ensi kerran elämässäni yritin keittää. Rutto ei tullut minuun. Puhelimen avulla sain keskustella kenen kanssa vain ja hankkia tietoja. Tulihan minulle myös sanomalehtiä, jotka määräsin heitettäväksi oveni edustalle, josta saatoin ottaa ne ja lukea uutiset. New York ja Chicago olivat täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut. Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niinikään kuolleet. Laki ja järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet. Nälkäiset roskajoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista miljoonittain -- ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja pikkukaupungit tyhjiksi.

"Mies, joka lähetti tämän sanoman, sähkölennättimen hoitaja, oli yksinään koneineen korkean rakennuksen katolla. Kaupunkiin jääneet -- hän arvioi ne muutamiksi sadoiksi -- tuhansiksi -- olivat menettäneet järkensä pelosta ja juovuttavista juomista, ja yltympäri raivosivat suuret tulipalot. Tuo mies oli sankari -- nähtävästi hän oli joku tuntematon sanomalehtimies. Yhteen vuorokauteen, sanoi hän, ei ainoakaan atlantintakainen ilmalaiva ollut saapunut, eikä Englannista enää lähetetty tietoja. Hän sähkötti kumminkin, että Berliinistä -- se on Saksassa -- oli ilmoitettu Methnikoff-koulun bakterioloogin, Hoffmeyerin, keksineen seerumin ruttoa vastaan. Se oli viimeinen sanoma, jonka Amerikka tähän päivään saakka on saanut Euroopasta. Jos Hoffmeyer keksikin seerumin, se oli liian myöhäistä, sillä muuten olisi Euroopasta tullut löytömatkailijoita tänne luoksemme jo kauan sitten. Voimme siis päättää, että Euroopan kävi samoin kuin Amerikankin ja että parhaimmassa tapauksessa vain muutamat yksilöt säästyivät rutolta.

"New Yorkista saapui sanomia vielä seuraavaan päivään saakka. Sitten nekin loppuivat. Niiden lähettäjä oli joko kuollut ruttoon tahi joutunut ympärillään raivoavien tulipalojen uhriksi. Se, mitä tapahtui New Yorkissa, toistui kaikissa suurkaupungeissa, niinpä myös San Franciscossa, Oaklandissa ja Berkeley'ssa. Torstaina oli kuolevia niin paljon, ettei heidän ruumiitaan voitu korjata pois. Silloin alkoi ryntäys maaseudulle. Kuvitelkaa, pojat, tiheämmissä joukoissa kuin lohet nousevat Sacramento-jokeen, ihmiset riensivät pois kaupungeista, miljoonin joukoin, yrittäessään epätoivoisesti välttää kaikkialla uhkaavaa kuolemaa. He kuljettivat taudin mukanaan. Rikkaatkin, jotka pakenivat ilmalaivoissaan turvaan vuorille ja erämaihin, levittivät siten ruttoa.

"Sadat ilmalaivat suuntasivat kulkunsa Havaijille, jossa rutto jo raivosi, kun he sinne saapuivat tuomaan lisää siemeniä. Sähkösanomat ilmoittivat meille tämän. Mutta ne loppuivat, kun kaikki järjestys katosi San Franciscosta, eikä enää ollut ketään hoitamassa lennättimiä. Se oli outoa ja huumaavaa. Yhteys muun maailman kanssa oli tyystin lakannut. Tuntui kuin maailma oli pyyhkäisty pois. Kuuteenkymmeneen vuoteen ei sitä ole enää ollut. Tiedän, että on olemassa paikkoja sellaisia kuin New York, Eurooppa, Aasia ja Afrikka, mutta niistä ei ole kuultu kuuteenkymmeneen vuoteen ainoatakaan sanaa. Sarlakkakuoleman tulo hajotti maailman erillisiin osiin, auttamattomasti ja täydellisesti. Kymmenen vuosituhannen sivistys ja järjestynyt yhteiskunta raukesi kuin vaahto yhdessä silmänräpäyksessä.

"Kerroin rikkaiden ilmalaivoista. He kuljettivat ruton mukanaan ja kuolivat huolimatta siitä, minne he pakenivat. Ainoastaan yhden eloonjääneen olen nähnyt -- Mungersonin. Sittemmin hän liittyi santarosalaisiin ja nai vanhimman tyttäreni. Hän saapui heimon asuinsijoille kahdeksan vuotta ruton jälkeen. Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias, mutta sai odottaa vielä kaksitoista vuotta, ennenkuin hän saattoi naida. Nähkääs, ei ollut naimattomia naisia, ja monet santarosalaisten vanhimmista tyttäristä oli jo luvattu toisille. Hänen oli pakko odottaa, kunnes Mary'ni oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Nilkku, jonka kuuma surmasi viime vuonna, oli hänen poikansa.

"Mungerson oli yksitoista vuotta vanha ruton raivotessa. Hänen isänsä oli rikas ja mahtava mies, yksi teollisuusmagnaateista. He pakenivat omalla ilmalaivallaan, Kondoorilla, koko perhe, Brittiläisen Columbian erämetsiin. Se on kaukana pohjoisessa. Matkalla sattui jokin onnettomuus, ja heidän oli pakko laskeutua alas lähellä Shasta-vuorta. Olette kuulleet tuosta vuoresta. Sekin on pohjoisessa, pitkän matkan päässä. Rutto puhkesi heidän keskuudessaan, ja ainoastaan tämä poika jäi eloon. Kahdeksan vuotta hän vaelteli yksinään autioiksi jääneissä seuduissa ja etsi turhaan omaa rotuaan. Vihdoin tultuaan etelään hän osui meidän, santarosalaisten, joukkoon.

"Mutta kiirehdin liikaa. Kun San Franciscon lahden ympärillä olevista kaupungeista alkoivat kansanjoukot vyöryä maaseudulle ja kun puhelin vielä toimi, keskustelin veljeni kanssa. Sanoin hänelle, että oli järjetöntä paeta kaupungista ja ettei minussa ollut ruton merkkejä ja että meidän oli viisainta eristää itsemme ja sukulaisemme johonkin turvalliseen paikkaan. Päätimme valita yliopiston kemiantutkimusrakennuksen ja kerätä sinne ruokavaroja sekä tarpeen vaatiessa asein estää vieraita tunkeutumasta turvapaikkaamme. Kun kaikki tämä oli päätetty, veljeni pyysi minua pysymään kotona vielä vähintäin vuorokauden, koska rutto saattaisi olla kehittymässä minussa. Suostuin siihen, ja hän lupasi tulla seuraavana päivänä. Sitten pohdimme yksityiskohtaisemmin kemiantutkimusrakennuksen varustamista ruoalla ja puolustusvoimalla, kunnes puhelinyhteys katkesi. Se tapahtui aivan keskellä keskusteluamme. Sinä iltana ei ollut enää sähkövaloa, ja minä istuin yksinäni pimeässä huoneessani. Ei enää painettu sanomalehtiä, joten en tietänyt, mitä tapahtui ulkona kaupungissa. Kuulin kapinoivaa ääntä ja pistoolinlaukauksia ja ikkunasta näin Oaklandin suunnalta tulipalojen loimun punaavan taivaanrantaa. Se oli kauhun yö. En ummistanut silmiäni. Eräs mies -- miksi ja miten, en tiedä -- surmattiin käytävälle taloni edessä. Kuulin itsetoimivan pistoolin nopeasti toisiaan seuraavat pamahdukset, ja muutamia minuutteja myöhemmin tuo haavottunut raukka ryömi ovelleni ja huusi apua. Asestauduin kahdella pistoolilla ja menin katsomaan häntä. Tulitikun valossa näin, että hän kuolisi samalla sekä haavoihinsa että ruttoon. Pakenin sisälle, jolloin kuulin hänen vaikeroivan vielä puolisen tuntia.

"Aamulla veljeni tuli luokseni. Keräsin matkalaukkuun tärkeimmät tavarani, jotka aioin ottaa mukaani, mutta kun näin hänen kasvonsa, tiesin kohta, ettei hän seuraisi minua turvapaikkaamme. Rutto oli saanut hänestä uuden uhrin. Hän aikoi puristaa kättäni, mutta minä peräydyin kiireesti.

"'Katso peiliin', käskin.

"Hän katsoi ja huomatessaan kasvoillaan sarlakanvärin, joka yhä tummeni, hän vaipui hervottomana vieressä olevalle tuolille.

"'Oi Jumala!' hän huudahti. 'Olen saanut sen. Älä tule lähelle. Olen kuoleman oma.'

"Sitten tulivat kouristukset. Hänen kuolontuskansa kestivät kaksi tuntia, ja hän oli selvä viimeiseen saakka. Hän valitti, miten kylmyys ja tunnottomuus kohosi jaloista ylöspäin pohkeisiin, reisiin ja vihdoin sydämeen, jolloin hän kuoli. Siten sarlakkakuolema otti uhrinsa. Tartuin matkalaukkuuni ja pakenin. Kaduilla kohtasi minua kauhea näky. Yhtämittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki kasvoillaan. Berkeley'ssa oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takaa taivaalta auringon himmeänpunainen kehrä. Totisesti, pojat, se tuntui maailman lopun päivältä.

"Talleissa oli useita automobiileja osottaen, että varikoista olivat bensiini ja konetarpeet lopussa. Muistan erikoisesti erään automobiilin. Mies ja nainen lepäsivät kuolleina istuimella nojaten taaksepäin, ja käytävällä sen vieressä oli kaksi naista ja lapsi, joka suunnalta tarjoutui outoja, kamalia näkyjä. Ihmiset hiipivät ohitseni äänettöminä ja salaperäisinä kuin aaveet -- kalpeat naiset kantoivat lapsia käsivarsillaan, isät taluttivat poikiaan kädestä; toiset olivat yksinäisiä, toiset kaksittain tahi suuremmissa ryhmissä -- kaikki pakenivat kuoleman kaupungista. Toisilla oli muonaa, toisilla huopapeitteitä ja arvoesineitä, mutta toisilla ei ollut mitään.

"Jouduin lähelle erästä vihanneskauppaa -- paikkaa, josta sai ostaa ruokaa. Sitä puolusti sen omistaja, mies, jonka hyvin tunsin -- hiljainen, vakava, mutta tyhmä ja itsepäinen. Ovet ja ikkunat oli särjetty, mutta siitä huolimatta hän oli suojassa pöytänsä takana ammuskellen miesjoukkoa, joka käytävältä käsin yritti murtautua sisään. Oviaukossa oli useita ruumiita -- arvatenkin sellaisten, jotka olivat koettaneet ryöstää kauppaa aikaisemmin päivällä. Kun katselin tätä näytelmää etäältä, näin erään rosvoista rikkovan vieressä olevan myymälän, kenkäkaupan, ikkunan ja tahallaan sytyttävän tavarat tuleen. En mennyt auttamaan vihanneskauppiasta. Sivistynyt yhteiskunta horjui liitoksistaan, ja jokaisella oli tarpeeksi työtä itsensä hoitamisessa."

IV.

"Kiiruhdin pois niin nopeasti kuin taisin erästä syrjäkatua pitkin, jonka kulmauksessa näin uuden murhenäytelmän. Kaksi työläisluokkaan kuuluvaa miestä oli parhaillaan ryöstämässä erästä miestä ja naista, joilla oli kaksi lasta mukanaan. Tunsin miehen ulkonäöltä, vaikka minua ei oltu milloinkaan esitetty hänelle. Hän oli runoilija, jonka säkeitä olin aina ihaillut. Kuitenkaan en mennyt auttamaan häntä, sillä samassa kuului laukaus, ja näin hänen vaipuvan maahan. Nainen huudahti kauhusta, mutta toisen hirviön nyrkinisku kaatoi hänet. Huusin uhkauksia, mutta lähdin juoksemaan pakoon, sillä he laukaisivat pistoolinsa minua kohti. Juoksin kulmauksen taakse, mutta siellä sulki tieni tulipalo, joka eteni minuun päin. Kadun kummallakin puolella olivat rakennukset liekkien vallassa ja ilma oli täynnä savun katkua. Tämän synkkyyden keskeltä kuului vaikeroiva naisen ääni. En mennyt auttamaan häntä. Sydämeni kovettui raudaksi nähdessäni niin paljon kamalaa ja kuullessani alati avunhuutoja.

"Kääntyessäni takaisin olivat rosvot hävinneet. Runoilija ja hänen vaimonsa viruivat kuolleina käytävällä. Se oli tärisyttävä näky. Lapset olivat kadonneet, ties' minne. Nyt ymmärsin, miksi kaikki liikkuivat niin salaperäisesti ja kasvot kalpeina. Järjestetyssä yhteiskunnassamme olimme elättäneet laitakortteleissa ja työläiskasarmeissa raakalaisjoukkoa ja nyt, kun meitä oli kohdannut onnettomuus, he hyökkäsivät päällemme kuin pedot, joita he olivatkin, ja hävittivät meidät. Mutta samassa he myös itsekin tuhoutuivat. He myrkyttivät itsensä väkevillä juomilla ja tekivät tuhansia hirveitä tekoja, riitelivät ja surmasivat toisiaan lyhytnäköisyydessään. Näin kuitenkin toisenlaisiakin, parempia työläisiä, jotka olivat liittyneet yhteen ja pakenivat kaupungista suurena joukkona, naiset ja lapset keskellä ja vanhat ja sairaat paareilla. Rattaitten eteen valjastetut hevoset vetivät heidän muonavarojaan. He olivat miellyttävänä vastakohtana noille rosvoille. Kun he tulivat näkyviin ajelehtivien savupilvien keskeltä, olivat he vähällä ampua minut. Tarkemmin nähtyään eräs johtajista pyysi anteeksi ja selitti, että he ampuivat rosvot ja kauppojen ryöstäjät vähääkään arvelematta ja että ainoa keino olla turvassa näiltä oli liittyä yhteen suureksi joukoksi. Silloin näin ensimäisen kerran tapauksen, joita pian näin tuhkatiheään. Erään miehen kasvoille ilmestyi ruton pettämätön merkki. Hänen ympärillään olevat vetäytyivät kauemmaksi, ja hän astui pois joukosta ilman vastaväitteitä. Eräs naisista, hänen vaimonsa nähtävästi, koetti seurata häntä. Hän talutti pientä poikaansa kädestä. Mutta mies käski ankaralla äänellä vaimoaan pysymään muitten mukana joukossa. Joukkoon kuuluvat tarttuivat naiseen ja veivät hänet mukaansa. Näin tämän ja lisäksi näin miehen, sarlakanvärinen merkki kasvoillaan, astuvan kadun toiselle puolelle erään oviaukon eteen. Kuulin pistoolin laukauksen ja näin hänen vaipuvan elottomana maahan.

"Kun olin saanut vielä kaksi kertaa muuttaa tietäni tulipalojen takia, onnistui minun vihdoin päästä yliopistolle. Kentän reunalla kohtasin yliopiston opettajia, työtovereitani, jotka kulkivat kemiantutkimusrakennusta kohti. He olivat kaikki perheellisiä miehiä. Heillä oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa sekä palvelijattaret. Professori Badminton tervehti minua. Minun oli vaikea tuntea häntä, sillä jossakin tulipalossa oli hänen partansa kärventynyt pois. Hänellä oli päänsä ympärillä verinen side ja hänen vaatteensa olivat tahraiset. Hän kertoi joutuneensa rosvojen hyökkäyksen alaiseksi. Hänen veljensä oli saanut surmansa edellisenä yönä asuntoaan puolustaessansa.

"Kulkiessamme yli kentän hän yhtäkkiä osotti sormellaan rouva Swintonin kasvoja. Ne oli merkityt ruton leimalla. Toiset naiset kirkaisivat kauhusta ja pakenivat hänen luotaan. Palvelijatar hoiti hänen kahta lastaan, jotka myös juoksivat kauemmaksi. Mutta tohtori Swinton, hänen miehensä, jäi hänen luokseen.

"'Mene toisten mukana, Smith', hän sanoi minulle. 'Pidä huolta lapsista. Minä pysyn vaimoni luona. Tiedän, että hän on kuoleman oma, mutta en saata jättää häntä yksin. Jos säästyn, tulen myöhemmin kemiantutkimusrakennukseen. Pitäkää varalla ja päästäkää sisään!'

"Hän jäi. Näin hänen kumartuvan vaimonsa ylitse lieventääkseen hänen kuolinhetkiään. Minä juoksin saavuttaakseni muun joukon. Me olimme viimeiset, jotka otettiin kemiantutkimusrakennukseen. Sen jälkeen suojelimme eristettyä asemaamme kivääreillä. Olimme suunnitelleet rakennuksesta turvapaikkaa kuudellekymmenelle hengelle. Kuitenkin jokainen, joka alunpitäen oli laskettu sinne tulevan, oli tuonut mukanaan sukulaisia ja ystäviä, useinkin kokonaisia perheitä, joten meitä oli siellä nyt yli neljänsadan. Mutta kemiantutkimusrakennus oli laaja ja kun se oli yksinään, ei ollut vaaraa, että ympärillämme raivoavat tulipalot ulottuisivat siihen.

"Meillä oli tarpeeksi muonaa, jota erityinen ravintokomitea ryhtyi hoitamaan. Sen huolena oli jakaa annokset kullekin perheelle ja ruokakunnalle. Pian nimitettiin joukko muitakin komiteoita, joten olomme kävi hyvin säännöstellyksi. Minä kuuluin puolustuskomiteaan, vaikka ensimäisen päivän saimme olla rauhassa rosvoilta. Etäämmällä niitä kuitenkin näkyi; heidän sytyttämistään tulista päättäen he valtasivat kentän etäisemmän reunan. He olivat humalassa, ja usein kuulimme heidän lauleskelevan säädyttömiä lauluja tahi hoilaavan järjettömästi. Kun maailma sortui heidän ympärillään ja ilma oli täynnä tulipalojen katkua, nämä eläimelliset olennot päästivät valloilleen raakuutensa, tappelivat, joivat ja kuolivat. Mutta mitä sillä oli väliä? Jokainen kumminkin kuoli, niin hyvät kuin pahatkin, kelpo kansalaiset ja tyhjäntoimittajat, ne, jotka rakastivat elämää, ja ne, jotka sitä halveksivat. He katosivat. Kaikki katosi.

"Kun oli kulunut vuorokausi, eikä ruttoa ollut ilmennyt, me onnittelimme toisiamme ja aloimme kaivaa kaivoa. Olette nähneet nuo suuret rautaputket, jotka silloin kuljettivat vettä kaikille kaupunkilaisille... Pelkäsimme, että tulipalojen kuumuus räjähdyttäisi ne ja että säiliöt juoksisivat tyhjiin. Sen vuoksi irrotimme sementtikerroksen kemiantutkimusrakennuksen keskuspihasta ja kaivoimme kuopan. Mukanamme oli useita nuoria miehiä, ylioppilaita, jotka tekivät työtä kaivon kaivamisessa yötä päivää. Aavistuksemme toteutui. Kolme tuntia ennenkuin saavutimme vesisuonen, putket kuivuivat.

"Kului jälleen vuorokausi, eikä vieläkään ollut rutto ilmestynyt. Luulimme pelastuneemme. Mutta emme ymmärtäneet sitä, minkä minä jälkeenpäin päättelin olevan asian laidan, nimittäin, että ruton kehittyminen uhrinsa ruumiissa vaati useita päiviä. Mutta kun sen merkki kerran oli ilmestynyt, korjasi se saaliinsa sellaisella nopeudella, että me luulimme ruton kehittymisen olevan yhtä nopean. Niinpä kun oli kulunut kaksi vuorokautta ilman sen merkkejä, me tunsimme ylpeyttä siitä, ettemme olleet saaneet tartuntaa. Mutta kolmas päivä särki harhakuvitelmamme. En voi milloinkaan unohtaa sen edellistä yötä. Vartiopalvelusvelvollisuuteni oli kahdeksasta kahteentoista. Rakennuksen katolta saatoin tarkastaa, miten ihmiskunnan työn tulos hävisi. Lähellä raivosivat niin kauheat tulipalot, että ne valaisivat yön päiväksi. Niitten punaisessa hohteessa olisin voinut lukea hienointakin kirjotusta. Liekit valtasivat syleilyynsä koko maailman. San Franciscossa näytti olevan kahdessakymmenessä eri paikassa tulta ja savua suitsuavia tulivuoria. Oakland, San Leandro, Haywards -- kaikki paloivat; samoin oli laita pohjoisessa aina Point Richmondiin saakka. Tämä näky loihti mieleeni omituisen kauhuntunnelman. Sivistynyt yhteiskunta katosi tulimereen ja kuolonenkelin henkäykseen. Kymmenen aikaan sinä iltana räjähtivät Point Pinole'issa sijaitsevat ruutivarastot perätysten. Vahva rakennuksemme tärisi kuin maanjäristyksessä ja joka ainoa lasiruutu särkyi. Silloin lähdin vartiopaikaltani alas pitkiin käytäviin tyynnyttääkseni hätääntyneitä naisia ja kertoakseni, mitä oli tapahtunut.

"Tuntia myöhemmin, seisoessani pohjakerroksessa ikkunan ääressä, kuulin rosvojen leiristä helvetillistä melua, kirkumista, huutoja ja useita pistoolinlaukauksia. Jälkeenpäin arvasimme, että taistelun oli aiheuttanut terveitten yritys karkottaa ruton uhrit. Olkoon asia miten oli, mutta joukko ruttoon sairastuneita rosvoja juoksi yli kentän kohti rakennustamme. Me varotimme heitä, mutta he kirosivat ja ampuivat yhteislaukauksen. Professori Merryweather, joka seisoi erään ikkunan ääressä, sai kuulan silmiensä väliin ja kuoli paikalla. Me ammuimme vastaan, ja kaikki pakenivat lukuunottamatta kolmea. Yksi heistä oli nainen. He olivat ruton omia ja tietoisuus siitä teki heidät häikäilemättömiksi. Kuin paholaiset, taivaan loistaessa punaisena ja saattaessa heidän kasvonsa hehkumaan, he kirosivat ja ammuskelivat meitä. Erään heistä ammuin omin käsin. Sen jälkeen toinen miehistä ja nainen asettuivat ikkunaimme alle, yhä kiroten meitä. Meidän oli pakko olla heidän kuolemansa todistajina, kun rutto vihdoin vaimensi heidät.

"Tilanteemme oli uhkaava. Ruutivarastojen räjähdys oli rikkonut kemiantutkimusrakennuksesta ikkunat, joten ruumiista saattoi vapaasti levitä taudinituja keskuuteemme. Terveyskomitea kutsuttiin tehtäväänsä ja se suoritti sen uhrautuvasti. Vaadittiin, että kaksi miestä lähtisi ulos korjaamaan ruumiit etäämmälle. Tämä merkitsi todennäköisesti heidän oman henkensä menetystä, sillä suoritettuaan velvollisuutensa heidän ei ollut lupa palata turvapaikkaan. Eräs professoreista, joka oli poikamies, sekä eräs ylioppilaista tarjoutuivat vapaaehtoisiksi. He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat sankareita. He uhrasivat oman henkensä, jotta toiset voisivat elää. Suoritettuaan tehtävänsä he pysähtyivät ja katsoivat meihin surullisesti. Sitten he huiskuttivat käsiään jäähyväisiksi ja astuivat hitaasti yli kentän palavaa kaupunkia kohti.

"Kuitenkin kaikki varovaisuus oli hyödytöntä. Päivän valjetessa näimme ensimäisen uhrin keskuudessamme -- professori Stoutin perheen nuori lastenhoitajatar sai sen ensiksi. Ei ollut aika antautua heikkohermoisuuden ja tunteellisuuden valtaan. Koska hän saattaisi olla ainoa, joka oli saanut ruton, me ajoimme hänet pois rakennuksesta ja käskimme hänen mennä. Hän horjui hitaasti yli kentän väännellen käsiään ja itkien surkeasti. Olimme petoja, mutta mitä muutakaan olisimme voineet tehdä. Meidän joukkomme käsitti neljäsataa henkeä; sen hyväksi tuli yksilöiden uhrautua.

"Erääseen laboratorioon oli sijoittautunut kolme perhettä, ja samana päivänä iltapuoleen saimme tietää, että heistä oli kokonaista neljä kuolleena ja seitsemän lievemmin tahi pahemmin sairaana. Silloin valtasi kauhu meidät. Jätimme kuolleet siihen, mihin he olivat vaipuneet, ja pakotimme vielä elävät eristäytymään toiseen huoneeseen. Rutto vaati uusia uhreja joukostamme, ja niin pian kuin sen merkki näyttäytyi, me lähetimme onnettomat eristettyihin huoneisiin. Pakotimme heidät kulkemaan yksin, jottei meidän olisi tarvinnut koskea heihin. Se oli sydäntä vihlovaa. Rutto yhä lisääntyi, kunnes huone toisensa perästä luovutettiin kuolleille ja kuoleville. Ja me, jotka vielä olimme sen saastasta vapaita, pakenimme toiseen kerrokseen ja yhä ylemmäksi kuoleman vyöryn tieltä, joka valtasi rakennuksen huone huoneelta ja kerros kerrokselta.

"Turvapaikkamme muistutti nyt ruumishuonetta. Me, jotka olimme vielä jääneet henkiin, pakenimme yön pimeydessä ottamatta mukaamme mitään muuta kuin aseita, ruutia ja suuren määrän säilykeruokia. Pysähdyimme kentälle, vastaiselle puolelle rosvojen leiristä, ja toisten jäädessä vartioiksi lähdimme kaupunkiin partioretkelle hankkiaksemme hevosia, automobiileja, rattaita ja vaunuja tahi mitä tahansa, johon vain voisimme lastata tavaroitamme, kuten olin nähnyt aikasemmin yhteenliittyneiden työmiesten tehneen helpottaakseen kulkuaan maaseudun vapauteen.