Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

PUNAINEN RUTTO

Kirj.

Jack London

Englanninkielestä suomentanut Ilmari Lehto

(The Scarlet Plague.)

Helsingissä, Kustannusliike Minerva, 1922.

PUNAINEN RUTTO.

I.

Polku kulki pitkin harjannetta, joka kerran oli ollut ratapenger. Mutta moneen vuoteen ei yksikään juna ollut liikkunut sillä. Kummallakin puolella kasvava metsä oli vallannut ratavieren ja kohosi nyt sen ylitse vihreänä puu- ja pensaskatoksena. Polku oli ainoastaan miehen levyinen ja olikin vain villien eläinten pakotie. Siellä täällä todisti ruosteinen, metsän maatuvien ainesten seasta esiinpistävä raudankappale, että kiskot ja pölkyt olivat vielä jäljellä. Eräästä liitekohdasta oli tunkeutunut ylös kymmenen tuuman vahvuinen puu nostaen kiskon pään korkealle ilmaan. Ratapölkky nähtävästi oli naulan kiinnipitämänä seurannut kiskoa ja ollut siinä asennossa niin kauan, että sora ja lehtien jäännökset olivat täyttäneet sen sijan, joten nyt tuo lahoava ja murentuva jäännös työntyi ilmoille omituisesti kallellaan. Vaikka rata oli vanha, huomasi selvästi, että se oli ollut yksiraiteinen. Tätä pakotietä pitkin vaelsi vanha mies oppaanaan nuori poika. He astuivat hitaasti, sillä vanhus oli sangen vanha. Halvauskohtaus oli saattanut hänen liikkeensä hervottomiksi, ja hän nojautui raskaasti sauvaansa. Karkeatekoinen, vuohennahkainen patalakki suojasi hänen päälakeaan päivänpaahteelta. Sen reunoista tunkeutuivat esiin takkuiset, lianharmaat hiukset ohuena kehyksenä. Suuresta lehdestä näppärästi valmistettu lippa varjosti hänen silmiään, ja sen alta tarkasteli hän jalkojensa tietä. Hänen partansa, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla lumivalkoinen, mutta joka näkyi joutuneen saman säiden ja leirin kuluttavan ja tahraavan vaikutuksen alaiseksi kuin hänen tukkansakin, valui melkein hänen vyötärölleen paksuna, liimautuneena kimppuna. Vuohennahkasta tehty yksinkertainen, tiheäkarvainen vaatekappale riippui hänen hartioiltaan suojaten rinnan. Hänen laihat, kuihtuneet käsivartensa ja jalkansa todistivat elämän ehtoopuolta, samalla todistivat niiden arvet ja naarmut sekä ruskea väri, että ne olivat olleet monet vuodet luonnonvoimien vaikutukselle alttiina.

Pojalla, joka hilliten lihastensa liiallista vilkkautta mukautui vanhuksen hitaaseen kulkuun johdattaakseen häntä, oli myös yksinkertainen puku -- rikkoreunainen karhuntaljan palanen. Sen keskellä oli reikä, josta hän oli pujottanut päänsä. Iältään hän ei saattanut olla vanhempi kuin kaksitoista vuotta. Hän oli kiinnittänyt keikailevasti toiselle korvalleen vastairroitetun sianhännän. Toisessa kädessään hänellä oli keskikokoinen jousi ja nuoli ja selässään viinentäysi nuolia. Tupesta, joka riippui kaulan ympäri kulkevasta hihnasta, työntyi esiin metsästyspuukon kulunut pää. Poika oli iholtaan kahvinruskea ja käveli joustavasti, astuen melkein kissan tavoin. Huomattavana vastakohtana hänen auringonpaahtamalle iholleen olivat hänen silmänsä -- siniset, tummansiniset, terävät kuin nuoli. Ne näyttivät kiinnittyvän kaikkeen ympärilläolevaan tavalla, joka ilmaisi tottumusta. Eteenpäin kulkiessaan hän samalla vainusi laajentuneilla, herkillä sieramillaan, jotka välittivät hänen aivoihinsa loppumattoman sarjan sanomia ulkomaailmasta. Myöskin hänen kuulonsa oli tarkka ja niin harjaantunut, että se toimi itsenäisesti. Erikoisesti ponnistelematta hän kuuli näennäisen hiljaisuuden kaikki heikot äänet -- kuuli ja kykeni erottamaan ja luokittelemaan ne -- aiheutuivatko ne tuulen kahistelemisesta lehdissä, mehiläisen surinasta vai hyttysen siiven soinnista, meren etäisestä vyörystä, joka saapui hänen korvaansa vain viihdyttävänä lauluna, vai saiko ne aikaan myyrä, joka työnteli multakasoja aivan hänen jalkainsa alla olevissa käytävissään.

Äkkiä hän jännittyi tarkkaavaiseksi. Korva, silmä ja nenä olivat antaneet hänelle varotuksen yht'aikaa. Hän kosketti kädellään vanhaa miestä, ja he seisahtuivat. Edestäpäin, penkereen toiselta reunalta, kuului ryskettä. Pojan katse oli naulattu pensaiden liikkuviin latvoihin. Suuri karhu, harmaakarhu, ryntäsi näkyviin, mutta huomattuaan ihmisolennon se pysähtyi yhtä nopeasti kuin nämäkin. Se ei pitänyt heistä ja murisi tyytymättömänä. Poika sovitti nuolen jouselle ja veti varovaisesti jänteen tiukaksi. Ei hetkeksikään hän hellittänyt katsettaan karhusta. Vanha mies tuijotti vaaraan vihreän lehtensä alta ja seisoi yhtä äänetönnä kuin poikakin. Muutaman silmänräpäyksen kesti tämä molemminpuolinen tarkastelu; sitten, karhun ilmaistessa yhä suurempaa ärtyneisyyttä, poika osoitti päänliikkeellä, että vanhuksen tuli astua polulta syrjään ja laskeutua ratapenkereeltä. Poika seurasi kulkien takaperin, jousi yhä jännitettynä ja valmiina. He odottivat, kunnes penkereen toiselta puolelta kuuluva pensaiden kahina todisti karhun menneen menojaan. Poika irvisti johtaessaan vanhuksen takaisin polulle.

"Aikamoinen otus, isoisä", virnisteli hän.

Vanha mies pudisti päätään.

"Ne vaan käyvät runsaammiksi päivä päivältä", valitti hän heikolla, epävarmalla äänellään. "Kukapa olisi uskonut, että minä olisin joutunut näkemään ajan, jolloin saa pelätä henkeään Cliff House'iin [San Franciscon läheisyydessä Tyynen meren rannalla sijaitseva suosittu virkistyspaikka. Suom.] johtavalla tiellä. Kun minä olin poika, Edwin, oli miehillä, naisilla ja pienillä lapsilla tapana tulla San Franciscosta tänne kauneina päivinä kymmentuhantisin joukoin. Silloin ei ollut karhuja. Ei, poikaseni. Ihmiset antoivat rahaa nähdäkseen niitä häkeissä, niin harvinaisia ne olivat."

"Mitä _raha_ on, isoisä?"

Ennenkuin vanhus ehti vastata, poika muistikin ja työnsi riemuiten kätensä karhunnahkan alla olevaan pussiin ja otti esille kuluneen ja himmentyneen hopeadollarin. Vanhuksen silmät välähtivät, kun hän vei rahan lähelle niitä.

"En saata nähdä", hän mutisi. "Katsohan, voitko saada selville vuosiluvun, Edwin."

Poika nauroi.

"Oletpa sinä mainio, isoisä", huudahti hän hilpeänä, "kun aina uskottelet, että nuo pikkumerkit tarkottavat jotakin."

Vanhuksen katse ilmaisi hänen tavallista mielipahaansa, kun hän vei rahan uudelleen lähelle silmiään.

"2012!" huusi hän kimeällä äänellään ja alkoi sitten puhella eriskummallisesti. "Sinä vuonna magnaattien johtokunta nimitti Morgan viidennen Yhdysvaltain presidentiksi. Tämä mahtanee olla viimeksi lyötyjä rahoja, sillä sarlakkakuolema tuli vuonna 2013. Oi Jumala! -- en saata ajatella sitä! Siitä on kuusikymmentä vuotta ja minä olen ainoa nyt hengissä oleva ihminen, joka eli noina päivinä. Mistä löysit sen, Edwin?"

Poika, joka oli tarkastellut häntä samanlaisella suvaitsevalla mielenkiinnolla kuin heikkomielisen lörpötystä kuunnellaan, vastasi nopeasti.

"Sain sen Hoo-Hoolta. Hän löysi sen ollessamme paimentamassa vuohia lähellä San José'ta viime keväänä. Hoo-Hoo sanoi sen olevan _rahan_. Onko sinun nälkä, isoisä?"

Vanhus tarttui lujemmin sauvaansa ja ponnisteli eteenpäin. Hänen heikoista silmistään kuvastui ahneus.

"Kunpa Ristihuuli olisi löytänyt ravun... tahi kaksikin", mutisi hän. "Ravut ovat hyvää syötävää, mainion hyvää, kun ei enää ole hampaita ja kun on lastenlapsia, jotka pitävät vanhasta isoisästään ja mielellään pyydystävät rapuja hänelle. Kun minä olin poika --"

Mutta Edwin näki jotakin ja seisahtui äkkiä sovitellen nuolta jouselle. Hän oli pysähtynyt penkereeseen syntyneen syvennyksen partaalle. Entinen viemärijohto oli tässä kohden särkynyt, ja valloilleen päässyt vesi syönyt uoman täyteaineeseen. Vastakkaiselta puolelta työntyi esiin kiskon pää jonkun matkaa yli syvennyksen. Sen ruosteista pintaa ympäröivät köynnökset. Kauempana katseli häntä kaniini vapisevana ja epäröivänä, pensaan suojaan kyyristyneenä. Väli oli runsaasti viisikymmentä jalkaa, mutta nuoli osui maaliinsa; lävistetty kaniini äännähti pelosta ja tuskasta koettaessaan ryömiä vaivaloisesti pensaikkoon. Pojan ruskea iho ja liehuva talja vilahtivat salamana hänen hypätessään alas syvennykseen ja kavutessaan ylös toista seinämää. Hänen laihat lihaksensa olivat kuin teräsponnet ryhtyessään siroon ja tehokkaaseen toimintaan. Sadan jalan päässä tiheässä viidakossa saavutti hän haavoittuneen eläimen, löi sen pään murskaksi puunrunkoa vasten ja ojensi sen isoisän kannettavaksi.

"Kaniini on hyvää, sangen hyvää", vapisi vanhuksen ääni, "mutta kun on kysymys hienomakuisesta herkusta, pidän rapua parempana. Kun minä olin poika --"

"Miksi puhut niin paljon sellaista, jossa ei ole vähintäkään järkeä?" keskeytti Edwin vanhuksen kiihkeän ahneudenilmaisun.

Poika ei puhunut juuri näillä sanoilla, vaan lausui jotakin, joka muistutti niitä etäisesti, mutta joka sisälsi enemmän kurkku- ja umpiäänteitä sekä oli säästävämpi määrittelevien sanaliittojen käytössä. Hänen puheensa erosi melkoisesti vanhan miehen puheesta, ja tämäkin oli huolimattomuuden johdosta pilaantunutta englanninkieltä.

"Tahdon tietää, miksi sanot rapua _hienomakuiseksi herkuksi_? Rapu on rapu, eikö niin? En ole kuullut kenenkään antavan sille niin naurettavaa nimitystä", jatkoi Edwin.

Vanha mies huoahti eikä vastannut, ja he jatkoivat matkaansa äänettöminä. Aaltojen kuohu kävi kovemmaksi, kun he astuivat metsästä merta rajottavalle hiekkakinos-aukealle. Hiekkaisilla mäennyppylöillä oli laitumella muutamia vuohia. Niitä paimensi nahkoihin puettu poika, jota auttoi sudennäköinen, vain vähän paimenkoiraa muistuttava koira. Meren ääneen sekaantui yhtenäinen, kumea haukunta ja mylvinä, joka kantautui sadan kyynärän päässä rannalta sijaitsevilta, aaltojen kuluttamilta kallioilta. Siellä suunnattomat merileijonat nousivat vedestä paistattaakseen päivää tahi tapellakseen keskenään. Rannalla kolmas metsäläispoika hoiteli nuotiotulta, joka lähetti ilmoille sakean savun. Hänen viereensä oli laskeutunut makaamaan useita susikoiria, jotka olivat samanlaisia kuin vuohia paimentava.

Vanhus joudutti askeleitaan nuuskien kiihkeästi, kun hän lähestyi tulta.

"Simpukoita!" hän mutisi hurmioissaan. "Simpukoita! Ja eikö tuo olekin rapu, Hoo-Hoo? Eikö tuo olekin rapu? Oh, te pojat olette hyviä vanhalle isoisällenne."

Hoo-Hoo, joka ilmeisesti oli Edwinin ikätoveri, virnisteli.

"Vallan tarpeeksi, isoisä. Sain neljä."

Vanhan halvaantuneen miehen kiihko oli säälittävä. Hän istuutui hiedalle niin nopeasti kuin hänen jäykistyneet jäsenensä suinkin sallivat ja ryhtyi kohentelemaan hiilloksesta suurta kalliosimpukkaa. Kuumuus oli pakoittanut sen kuoren aukenemaan, joten se oli täydelleen kypsynyt kauniin punaiseksi kuin lohen liha. Pitäen sitä peukalonsa ja etusormensa välissä hän vei sen suuhunsa yhä kiihkosta vapisten. Mutta se oli liian kuuma, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän sylkäisi sen ulos yhtä nopeasti. Hän huudahti kivusta, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään alas poskille.

Pojat olivat täysiä metsäläisiä; he tajusivat humoorin ainoastaan metsäläisten raa'alla tavalla. Heistä tapaus oli hirmuisen hauska ja he purskahtivat nauruun. Hoo-Hoo hyppeli ilmassa Edwinin kieriskellessä riemuitsevana maassa. Vuohia paimentava poika tuli juosten liittyäkseen ilonpitoon.

"Pane ne jäähtymään, Edwin, pane ne jäähtymään", valitti vanhus mielipahoissaan. Hän ei koettanutkaan pyyhkiä pois kyyneliä, jotka vielä virtasivat hänen silmistään. "Jäähdytä myös yksi rapu, Edwin. Tiedät, että isoisä pitää ravuista."

Hiilloksesta kuului kovaa sihinää, kun kuumuus pakotti simpukoiden kuoret avautumaan ja kosteuden haihtumaan. Ne olivat suuria, vaihdellen pituudeltaan kolmesta kuuteen tuumaan. Pojat vetivät ne esiin kepeillään ja asettivat ne suurelle ajopuunkappaleelle jäähtymään.

"Kun minä olin poika, me emme nauraneet vanhempia ihmisiä; me kunnioitimme heitä."

Pojat eivät olleet huomaavinaan, ja isoisä jatkoi valitus- ja nuhdetulvaansa sekavalla tavallaan. Nyt hän osasi olla varovaisempi eikä polttanut suutaan. Kaikki ryhtyivät syömään käyttäen apunaan ainoastaan sormiaan ja maiskutellen äänekkäästi. Kolmas poika, jonka nimi oli Ristihuuli, ripotti viekkaasti hyppysellisen hiekkaa simpukalle, jonka vanhus oli aikeissa viedä suuhunsa. Kun sora tarttui isoisän ikeniin ja limakalvoon, oli naurunrähäkkä jälleen huumaava. Hän ei ymmärtänyt joutuneensa pilanteon esineeksi, vaan yski ja syljeskeli, kunnes Edwin heltyen toi hänelle kurpitsankuoressa vettä, jolla hän saisi huuhtoa suunsa.

"Missä ravut ovat, Hoo-Hoo?" kysyi Edwin. "Isoisä tahtoo saada maistaa niitä."

Isoisän silmät paloivat jälleen himokkaasti, kun hänelle ojennettiin suuri rapu. Se oli rapu, jossa oli jalat ja kaikki muu täydellisesti, mutta lihaa siinä ei enää ollut. Sormet vapisevina ja etukäteen iloiten vanhus irroitti jalan, mutta huomasikin, että se oli tyhjä.

"Ravut, Hoo-Hoo?" hän valitti. "Ravut?"

"Puhuin leikkiä, isoisä. Ei ole rapuja. En ole löytänyt ainoatakaan."

Pojat joutuivat kokonaan riemun valtoihin nähdessään pettymyksen kyynelten tippuvan vanhuuttaan höperön isoisän poskilta. Sitten Hoo-Hoo asetti varovasti tyhjän kuoren sijaan vastapaistetun ravun. Sen paloteltu, valkea liha lähetti ilmoille herkulliselta tuoksuvan höyrypilven. Se saapui vanhuksen sieramiin, ja hän katsahti alas ihmetyksissään. Hänen paha tuulensa vaihtui välittömäksi iloksi. Hän haisteli ja mutisi ja hyräili, melkein lauloi hilpeydestä, ja ryhtyi syömään. Pojat tuskin huomasivat tätä, sillä he olivat siihen niin tottuneet. Eivät he myöskään huomanneet hänen toistuvia huudahduksiaan ja sananparsiaan, jotka eivät merkinneet heille mitään, kuten esimerkiksi hänen maiskutellessaan ja pureskellessaan: "Majoneesia! Juuri niin -- majoneesia! On kuusikymmentä vuotta siitä, kun sitä valmistettiin viimeisen kerran! Kaksi miespolvea ilman sen makuakaan! Niin, silloin sitä tarjoiltiin joka ravintolassa rapujen kera."

Kun hän ei jaksanut enää syödä, huoahti hän, pyyhki kätensä paljaisiin jalkoihinsa ja silmäili merelle. Täysinäisen vatsan aiheuttama tyytyväisyys loihti hänet muistelemaan entisyyttä.

"Vaikea uskoa sitä. Kauneina sunnuntaipäivinä olen nähnyt miesten, naisten ja lapsien luovan eloisuutta tälle rantamalle. Eikä silloin ollut karhuja uhkaamassa heidän henkeään, ei. Juuri tuolla kalliolla oli suuri ravintola, jossa sai syödä mitä vain halutti. San Franciscossa oli siihen aikaan neljä miljoonaa asukasta. Mutta nyt koko kaupungissa ja sen ympäristössä ei ole kaikkiaan täyttä neljääkymmentä. Tuolla ulapalla näkyi aina laivoja laskemassa Golden Gate'iin [Golden Gate (merkitsee kultaportti):; San Franciscon lahteen johtava luonnonihana salmi. Suom.] tahi liukumassa ulos merelle. Ilmassa liiteli ohjattavia ilmalaivoja ja lentokoneita. Ne voivat lentää kaksisataa mailia tunnissa. New Yorkin ja San Franciscon välisen yhtiön kanssa tehdyssä postisopimuksessa mainittiin se vähimmäksi sallituksi nopeudeksi. Erään uskalikon, ranskalaisen -- olen unohtanut hänen nimensä -- onnistui saavuttaa kolmensadan mailin tuntinopeus, mutta varovaiset ihmiset pitivät sitä liian vaarallisena. Mutta hän oli kuitenkin oikealla tiellä ja olisi onnistunutkin kokeiluissaan, ellei suuri rutto olisi tuhonnut kaikkea. Kun olin poika, eli vielä henkilöitä, jotka muistivat ensimmäiset lentokoneet, ja nyt minä olen nähnyt viimeiset jo kuusikymmentä vuotta sitten."

Vanhus jatkoi lörpötystään; pojat eivät siitä välittäneet, sillä he olivat kauan sitten tottuneet hänen kielevyyteensä ja sitäpaitsi heidän sanavarastostaan puuttuivat useimmat hänen käyttämänsä sanat. Saattoi huomata, että näissä hajanaisissa yksinpuheluissa vanhuksen kieli kävi huolitellummaksi saaden paremman muodon ja lauserakenteen. Mutta kun hän puheli suoraan pojille, se vaipui suurimmalta osalta heidän kömpelöihin ja yksinkertaisiin muotoihinsa.

"Mutta silloin ei ollut paljon rapuja", jatkoi vanhus. "Ne oli pyydystetty loppuun ja ne olivat suurta herkkua. Niitä oli lupa pyydystää vain kuukauden ajan vuodessa. Mutta nyt niitä saa koska haluaa. Ajatelkaahan -- saa rapuja niin paljon kuin haluttaa ja milloin vain haluttaa, Cliff House'in rannan hyöystä!"

Äkillinen sekasorto vuohien keskuudessa sai pojat jalkeille. Nuotion ympärillä olevat koirat alkoivat säestää murisevaa toveriaan, joka vartioi vuohia. Nämä syöksyivät kohti suojelijoitaan, ihmisiä. Puolitusinaa petoa, laihaa ja harmaata, oli väijymässä hiekkakumpujen takana ja uhittelemassa koiria. Edwin ampui nuolen, mutta se osui harhaan. Silloin Ristihuuli otti linkonsa, samanlaisen kuin Daavidilla oli ollut taistelussa Goliatia vastaan, ja singautti sillä kiven, joka vinkui omasta vauhdistaan lentäessään ilmassa. Se osui maaliinsa ja sai aikaan, että sudet vetäytyivät takaisin eukalyptusmetsän synkkään syvyyteen.

Pojat nauroivat ja paneutuivat pitkälleen hiedalle isoisän huoatessa raskaasti. Hän oli syönyt liiaksi ja alkoi valitella kädet ristissä vatsallaan.

"Mit' ompi meillä päällä maan, on katoovaista kaikkenaan", mutisi hän. Sen oli hän ilmeisesti lainannut jostakin. "Niin -- katoovaista kaikkenaan. Kaikki ihmistyö tällä maapallollamme raukesi kuin vaahto. Ihminen kesytti hyötyä tuottavat eläimet, hävitti vahingolliset ja puhdisti maan villistä kasvillisuudesta. Ja sitten oli hänen itsensä vuoro, ja alkuperäisten elämänmuotojen vyöry murskasi hänen kättensä työn. Rikkaruohot ja metsä valtasivat hänen peltonsa, petoeläimet hänen karjalaumansa; nyt ovat sudet vallanneet Cliff House'in rantaman." Tuo ajatus saattoi hänet kauhistumaan. "Missä neljämiljoonaa ihmistä kävi huvittelemassa, siellä nyt harhailevat villit susilaumat, ja muotileijonaimme metsäläistyneet jälkeläiset puolustautuvat esihistoriallisilla aseilla näitä petoja vastaan. Saattaako sitä ajatellakaan! Ja sarlakkakuolema oli syynä --"

Ristihuulen huomio kiinnittyi outoon sanaan.

"Aina hän sanoo tuota samaa", virkkoi hän Edwinille. "Mitä on _sarlakka_?"

"Syksyisten vaahterain sarlakanväri saa minut värisemään pahemmin kuin sotatorvien törähdykset", puheli vanhus.

"Se on samaa kuin punainen", vastasi Edwin. "Sinä et tiennyt sitä, koska kuulut autonkuljettajiin. Sen heimon jäsenet ovat kaikki järjestään tietämätöntä väkeä. _Sarlakka_ on punaista -- minä tiedän sen."

"Punainen on punaista, vai mitä?" intti Ristihuuli. "Mitä siis hyödyttää viisastella ja sanoa sitä sarlakaksi?"

"Isoisä, miksi puhut niin paljon sellaista, mitä kukaan ei ymmärrä?" jatkoi hän. "Sarlakka ei merkitse mitään, mutta punainen on punaista. Miksi siis et sano sitä punaiseksi?"

"Punainen ei ole paikallaan", kuului vastaus. "Rutto oli sarlakanväristä. Kasvot ja koko ruumis kävivät sarlakanvärisiksi yhden tunnin ajalla. Enkö minä tietäisi? Enkö nähnyt sitä tarpeeksi? Sanon, että se oli sarlakanväristä, koska -- niin, koska se oli sarlakanväristä. Ei ole toista sopivaa sanaa."

"Punainen kyllä kelpaa minulle", Ristihuuli yhä vastusteli itsepäisesti. "Isä sanoo punaista punaiseksi, ja luulen, että hän on asiasta perillä. Hän sanoo, että kaikki kuolivat punaiseen ruttoon."

"Isäsi on rahvaan mies ja alhaista sukua", kiivastui isoisä. "Enkö minä tietäisi autonkuljettajien historiaa. Sinun isoisäsi oli autonkuljettaja, palvelija, eikä hänellä ollut sivistystä. Hän teki työtä toisten hyväksi. Mutta isoäitisi oli hyvää syntyperää, vaikka lapset eivät tulleet häneen. Muistan hyvin, kun tapasin heidät ensimäisen kerran heidän ollessaan kalastamassa Temescal-järven rannalla."

"Mitä on _sivistys_?" kysyi Edwin.

"Punaisen sanomista sarlakaksi", ilkkui Ristihuuli ja kääntyi ahdistaakseen isoisää. "Minun isäni kertoi ennen kuolemaansa, että sinun vaimosi kuului Santa Rosan heimoon eikä ollut paljon mikään. Isä sanoi, että hän oli ollut _piianletukka_ ennen punaista kuolemaa, vaikka en tiedä, mitä _piianletukka_ on. Sano, mikä se on, Edwin."

Mutta Edwin oli yhtä tietämätön ja pudisti päätänsä.

"On totta, että hän oli tarjoilijatar", myönsi isoisä. "Hän oli siitä huolimatta hyvä nainen, ja sinun äitisi oli hänen tyttärensä. Naisia oli kovin vähän ruton jälkeen. En olisi saanut toista naista vaimokseni. Mitäpä siitä, vaikka hän olikin _piianletukka_, kuten isäsi suvaitsee nimittää häntä. Mutta ei ole kaunista puhua esivanhemmistaan tuolla sanalla, Ristihuuli."

"Isä sanoo, että ensimäisen autonkuljettajan vaimo oli _lady_ --"

"Mikä on _lady_?" Hoo-Hoo kysyi.

"Autonkuljettajien heimoon kuuluvat vaimot ovat _ladyjä_", ehätti Ristihuuli.

"Ensimäinen autonkuljettaja oli Bill, rahvaan mies, kuten sanoin", selitti vanhus, "mutta hänen puolisonsa oli _lady_, ylhäinen lady. Ennen sarlakkakuolemaa hän oli Van Wardenin puoliso. Van Warden oli teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies ja yksi niistä kahdestatoista, jotka hallitsivat Amerikkaa. Hänen omaisuutensa oli miljaardi kahdeksansataa miljoonaa dollaria -- raha, joka on pussissasi, Edwin, on dollari. Sitten tuli sarlakkakuolema ja se teki hänestä Billin, ensimäisen autonkuljettajan, vaimon. Billillä oli tapana lyödä häntä. Olen nähnyt omin silmin."

Hoo-Hoo, joka oli loikoillut vatsallaan ja kaivanut veltosti varpaansa hiekkaan, kirkaisi äkkiä ja tutki ensin varpaansa kynttä ja sitten pikku kuoppaa. Molemmat toiset pojat ryhtyivät hänen kerallaan kaivamaan, kunnes he olivat saattaneet päivänvaloon kolme luurankoa. Kaksi oli kuulunut täysikasvuisille, yksi oli kasvuiässä olleen lapsen. Vanhus ryömi katsomaan löytöä.

"Ruton uhreja", päätti hän. "Tuolla lailla heitä kuoli kaikkialla viimeisinä päivinä. Tämä lienee ollut perhe, joka on tartuntaa paetessaan saanut surmansa Cliff House'in hiedalla. He -- mutta mitä teetkään, Edwin?"

Kysymys tehtiin hätääntyneellä ja pelästyneellä äänellä. Edwin oli alkanut koputella hampaita erään luurangon leuoista metsästyspuukollaan.

"Ripustan ne nauhaan", vastasi hän.

Kaikki pojat olivat kovassa touhussa. Syntyi sellainen koputus ja takominen, ettei isoisän lörpötystä kuullut kukaan.

"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen. Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön ennenkuin se alottaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä. Kun lisäännymme ja tunnemme tilanpuutetta, alamme surmata toinen toisiamme. Luulen, että te kiinnitätte silloin päänahkoja vyöhönne -- niinkuin sinä, Edwin, siivoin pojanpojistani, nyt jo pidät tuota kurjaa sianhäntää. Heitä se menemään, Edwin poikani, heitä se menemään."

"Mitä tolkuttomuutta se vanha höperö taas vatvoo", huomautti Ristihuuli, kun pojat olivat saaneet kaikki hampaat irrotetuiksi ja koettivat jakaa ne tasapuolisesti.

He olivat sangen vikkeliä ja jyrkkiä liikkeissään, ja heidän puheensa, siinä heidän pohtiessaan parempien hampaiden jakoa, oli sekavaa kinastelua. Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei ymmärtäisi siitä mitään. Täten hän kuitenkin puhui vain pojille. Kun hän puheli yksikseen, hänen kielensä vähitellen puhdistui miltei mallikelpoiseksi. Lauseet tulivat pitemmiksi, sointuvammiksi ja sulavammiksi. Ne johtivat silloin mieleen luentojenpitäjän.

"Kerro meille punaisesta kuolemasta, isoisä", pyysi Ristihuuli, kun hammasjupakka oli saatu onnelliseen päätökseen.

"Sarlakkakuolemasta", korjasi Edwin.

"Mutta älä kiusaa meitä tuolla hassulla puhetavallasi", jatkoi Ristihuuli. "Puhu järkevästi, isoisä, niinkuin Santa Rosan-heimon jäsenen tulee. Muut santarosalaiset eivät puhu niinkuin sinä."

II.

Vanhus näytti olevan hyvillään, kun hän oli saanut kehotuksen kertoa. Hän selvitteli kurkkuaan ja alkoi.

"Pari-, kolmekymmentä vuotta sitten kertomustani kuultiin mielellään. Mutta nykyään kellään ei ole mielenkiintoa --"

"Kas siinä taas!" huudahti Ristihuuli kiivastuneena. "Lopeta tuo loruileminen ja puhu järkevästi. Mitä on _mielenkiinto_? Sinä puhut kuin pieni lapsi, joka ei tiedä oikeita sanoja."

"Anna hänen olla rauhassa", pyysi Edwin, "muuten hän suuttuu eikä kerro laisinkaan, jätä hassunkuriset paikat väliin. Kyllä me ymmärrämme ainakin hiukan siitä, mitä hän puhuu."