Part 3

Taloon tullessaan ja sieltä mennessään Tippana-Liisa usein pysähtyi pihalla leikkivien lasten kanssa juttelemaan. Oli erittäinkin yksi tarina, jota hänen tavantakaa oli kerrattava, ja se olikin kertojan lempijuttu. Ei häntä tarvinnut monta kertaa kehoittaa sitä esittämään; riitti kun joku vain sanoi:

— Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin?

Leveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan muulloin niin yksitoikkoisen vakavat kasvot ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän aloitti kertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla luistamaan; se oli kuin katkismuksen ulkolukua rippikoulussa:

— Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli... ja minulla oli punakukkainen kretonkikleninki ja taivaansininen nauha olkihatussani... ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin komesrootin Esteri... ja kaikki herrat kääntyivät kadulla minua katsomaan...

Silloin sanoi aina joku kuulijoista, sillä se kuului ehdottomasti asiaan:

— Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan!

— Eivät... hi-hi-hii... mutta minua kääntyivät... Kysykää vaikka Paakkerskalta, jollette muuten usko; hän tunsi minut jo silloin!

— Uskommehan me. Mutta miten sitten kävi?

— Niin sitten... sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja komea ja kaunis kuin Herran enkeli... Hänellä oli sysimustat viikset ja purppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun hän jouluna tiernapoikien kuninkaana laulaa: "Heroodes hän ajoi hevosilla ja ratsuilla..."

— Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei?

— Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei hänet mukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme onnessa ja autuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin luona kahvilla. Hoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään että parilta aina selkä nyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä kahvitarjotinta tuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle tuttavalle. Sattuipa toisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä tuulella, että hän hienolla valkoisella kädellään taputteli minua poskellekin... silloin minä tietysti niiasin niin syvään että polvet naksahtivat kuin taittuvat päreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina: "jestas!" ja komensi kamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka tuoksui paremmalta kuin Maria Fariina...

— Eikö siellä muuta tarjottukaan?

— Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä annettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja kananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo...

— Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat kuulijat epäillä.

— Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale olekaan.

Ja sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä porttiin päin, mutta heltyi taas, kun rukoiltiin:

— Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun kaunis sotaherrasi joutui!

Silloin Liisa nielasi pari kertaa — ikäänkuin olisi häntä äkkiä ruvennut nikottamaan — ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään jotakin silmistään, ennen kuin vastasi:

— Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon permannon alle.

Hetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi:

— Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni kokopökeröksi... Ja siitä lähtien olen sitten ollut tällainen...

Viimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui ihme: oikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja valuivat virtana kellertäville ja ryppyisille poskille.

Se oli meistä lapsista hirmuisen hauskaa, huippukohta koko Liisan jutussa. Mutta emme me sentään hennonneet nauraa hänelle vasten kasvoja, vaan käännyimme selin ja tirskuimme salaa. Vaistomaisesti kai aavistimme, että Tippana-Liisan itkettäminen joltakin kannalta saattoi olla vähän epäilyttävää ja vähemmän jaloa...

* * * * *

Mutta kerran tapahtui, että eräs joukostamme — se oli rikkaan kauppias Vihlmanin nuorin poika, joka vielä siihen aikaan oli yhtä herttainen lapsi kuin me muutkin, vaikka hänestä sitten myöhemmin tulikin suuri hunsvotti — vahingossa sanoi Liisaa Tippanaksi. Se tapahtui hänen vedotessaan isänsä valistuneeseen mielipiteeseen keisarin hohtokivisten pääsiäismunien mittasuhteista:

— Isä sanoi, että Tippana valehtelee, sillä niin suuria munia eivät edes keisarinkaan kanat milloinkaan muni.

Liisa kuunteli häntä suu auki, ja näytti aivan siltä, ettei hän omia korviaan tahtonut uskoa. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi omituiseen irvistykseen: toinen puoli aivan kuin halpaantui ja jäi hervottomana retkottamaan, mutta toisesta syöksyivät sanat ryöppynä:

— Senkin kirottu Kulta-Villen pentu! Kysy sinä isältäsi, oliko hän keisarin kanapiikana linnassa ollessaan!

Me muut purskahdimme hillittömään nauruun, mutta Ville Vihlman punastui korviaan myöten ja hiipi häpeissään ulos portista. Sillä hän tiesi, mitä me muut emme tienneet, ettei Liisa linnalla tarkoittanut keisarin palatsia vaan vankilaa, jossa hänen isänsä oli ollut puoli vuotta konkurssirikoksesta.

(Ei muuten ollutkaan ihme, ettemme me sitä tienneet, sillä niin rikas ja mahtava oli kauppias Vihlman, että jo vanhemmatkin ihmiset aikoja sitten olivat hänen linnassaolonsa unhoittaneet lukuunottamatta hänen omaa rouvaansa, joka oli uskovainen, ja Tippana-Liisaa, jolle heidän talossaan kerran oli syötetty pohjaanpalanutta riissipuuroa.)

* * * * *

— — ‒ Niin, niin... Vuosikymmeniä on vierähtänyt; Tippana-Liisa lepää nurmen alla ja hänen kuulijakuntansa on hajaantunut maailmalle. Ville Vihlmanista on, kuten sanottu, tullut hunsvotti, ja mitä muihin tulee, niin enpä enää voisi mennä heidänkään herttaisuudestaan takuuseen. Sen sitävastoin uskallan vakuuttaa, että useimmilla heistä on jokin sellainen juttu, jonka ilmitullessa mieluimmin pujahtaisi ulos portista. Ja ehkäpä on vielä muutamilla aivan yhtä mahdottomia juttuja kuin Tippana-Liisalla, vaikka eivät lyhytjärkisten kirjoissa kuljekaan...

SUVINEN SAARI

I.

Monta ihanaa suvista saarta on tässä kauniissa saaristossa, mutta kaikkein kauniimpia lienee kuitenkin tämä, jolle hyvä hengettäreni suvaitsi kiiltävänä kesäpäivänä minut ohjata. Kallioisia rantoja huuhtova meri on sädehtivämmän sinistä, ilma korkeana kaartuvan silkkilaen alla kristallisemman kirkasta ja tummanvihreitten kuusien neulaset pitempiä ja pehmeämpiä kuin muualla. Kultaisempi on päivän kiilto ja suurempi iltojen hiljaisuus. Eivätkä auringonlaskun värihohteet missään voi olla hienompivivahteisia kuin täällä.

Ikkunani alla on kaksi kirsikkapuuta, joiden marjat hohtavat purppuranpunaisina ja mehukkaan pehmeinä helminä; oksat heilahtelevat ja helmet liikkuvat hiljalleen. Puutarhan punaisen aidan takana on leikattu ruispelto, jonka kullankeltaiset kuhilaat ovat suorissa riveissä kuin järjestykseen tottuneet sotamiehet. Mutta pellon takaisessa metsänreunassa on aukko, josta näkyy meri, aava, ihana ulappa, se, jota minä rakastan paljon enemmän kuin metsiä ja peltoja ja puutarhoja, yhtä paljon kuin kotipuoleni niittytasankojen laajoja lakeuksia, ehkäpä vielä enemmänkin...

* * * * *

Olemme juuri palanneet rysää kokemasta, isäntäni ja minä. Pysähdymme hetkeksi rantakalliolle katsomaan, kun valkoinen matkustajahöyry kiitää ohi saaremme kaupunkiin, kuumeisen hopputyön hyörinään. Vilkahtaa valkoinen liina laivan perältä. Heilutamme lakkejamme vastaukseksi. Ja sitten käännymme poimuttelevalle polulle, joka vie ystävällisen punaisen talomme varjoisaan pihaan.

— Nyt on kaunis huomen, isäntä sanoo.

Ja hänen kesävieraansa nyökkää. Mutta se vilkkuva valkoinen liina leikkii hänen ajatuksissaan: Lieneekö ollut hän, jonka kesällä kerran kohtasin, kun oli heleimmillään heinäkuu ja kedot kukki kauniimmillaan, hän, jota usein olen ajatellut ja jonka itsekseni olen Punahilkaksi ristinyt? Miksikä juuri hän? Ja miksi hän olisi minulle vilkuttanut? — Ikävä nousee mieleeni, mutta se on suloista ikävää, joka ei kalva eikä polta, vaan täyttää sielun vienosti värähtelevällä kaiholla. Se on yksinäisyyden autuutta...

— Tänään ruvetaan riihtä puimaan, isäntä sanoo ja panee nuuskan. — Suurukselta pannaan kierto käyntiin. Täytyykin mennä sitä rasvaamaan.

Hän kääntyy piennarta kulkemaan riihelle. Mutta minä jään pihaportin luo katselemaan kahta tappelevaa kukonpoikaa, jotka omenapuun siimeksessä ottelevat aivan julmasti. Ne ovat hirmuisen hauskoja elukoita, nuo kaksi valkoista kukonpoikaa tulipunaisine helttoineen. Toinen niistä ei juuri muuta teekään kuin ärsyttää ja uhittelee veljeään, joka kaikesta päättäen on luonteeltaan paljon passivisempi ja tavoiltaan tyyni. Tapelkaa pojat niin saatte tupakkaa! Kas, kas vaan, nyt tuo Sosialisti taaskin... Pidä puoliasi, Porvari!

Täytyy sytyttää piippu ja istahtaa nurmikolle katselemaan ja nauttimaan siitä ylevästä mielenrauhasta, jota puolueitten yläpuolella oleva ihminen aina sanoo tuntevansa seuratessaan kiihkoisten tappelupukarien temmellystä. Tunnen olevani kukonpoikiin nähden vähintäänkin puolijumala. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yht'äkkiä putoaa punehtuvaposkinen omena syliini. Ylevä mielenrauhani on tipotiessään. Ja kun säikähdyksissäni katson puuhun, näen säteilevät naurusuiset kasvot ruskean skauttihatun lierien alta.

Samassa ilmestyy kyökinportaille vanha Siina iso ulkomainen näkinkenkä kädessään. Hän nostaa sen huulilleen ja puhaltaa. Se soi kuin palotorvi. Sellainen on meillä ruokakello täällä saarella. Siihen ei muuten joka mies osaakaan puhaltaa. Yrittipä Oskari, renkipoika, toissa iltana eikä ääntä saanut. Mutta Siina on verraton taituri: tuu, tuu-uu, tuu, kolme kertaa kumeasti ja juhlallisesti.

— Nyt mennään siis syömään.

* * * * *

Tuk, tuk, tuk, tuk... jyskyy puimakone, ja hammasrattaitten heleä metallinsointu kilahtelee. Tomu nousee riihen seinänaukoista savupilvenä taivaalle.

Ruuni ja Musta kiskovat hevoskierron aisoja tyynesti ja tasaisesti. Ja talon nuorin, Aini-tyttö, joka on jälkimmäisen ohjaksissa, selailee vanhaa virsikirjaa, josta on luvannut etsiä minulle sen virren, missä lauletaan:

"Minä vaivainen mato ja matkamies, Mond' vaarallist vaellan retkee..."

Nyt on aika viedä riihiväelle kahvia. Aili-emäntä antaa minulle korit kainaloon ja Alli-neiti kattaa nurmikolle "pöydän". Sitten me kaikin siinä riihen kupeella loikoen tyhjennämme kolme kukkurallista kupposta. Ja tarina käy. Isännällä, jonka veroisia pakinoitsijoita ei tässä maassa monta ole, on aivan loppumaton juttujen varasto. Hän on viisas mies ja lukenut mies ja paljon maailmaa nähnyt. Nähnyt sen vuoksi, ettei ole silmät ummessa ja kuuroin korvin kulkenut. Hänellä ovat sanat vallassaan ja silmäkulmassa se pieni taikapeilin siru, joka kuvastaa meidän, matoisten matkamiesten, naurettavia puolia. Mutta hänen suunsa ympärillä on hyvä hymy sovittavaisena päivänsäteen välkkeenä.

Kun isäntä paukahuttaa nuuskarasiansa kannen kiinni, nousemme. Ja taas jyskyy puimakone ja helähtävät hammasrattaat.

* * * * *

Ihanaa on elää erillään maailmasta, piilossa ja paossa päivän riitoja ja ajan sekasortoa. Ihanaa olla ilman kirjojen syvämielistä viisautta! Lukea vain lehdiltä ja ruohoilta, kallioilta ja mullasta elämän ikuisia oppeja, kuunnella kuusten huminaa ja tohua tuulen. Ja terveellistä on jäädä kahden kesken oman itsensä kanssa ja — jos uskaltaa — tuijotella hetkisen hiukan syvemmälle — omiin silmiinsä. Jos on riittämään voimia, tulee silloin pitäneeksi tuomiopäivää itsensä kanssa. Siihen täällä on tilaisuus. Päivät ovat pitkät: aurinko nousee aikaiseen ja laskee myöhään. Eikä kukaan häiritse.

Ilman kirjoja! En sentään ole aivan ilman. Talossa niitä on paljon. Ja niiden joukosta olen löytänyt erään, joka minulle on käynyt hyvin rakkaaksi ja jota sen vuoksi toisinaan luen. Se on juuri tuo vanha virsikirja, 1700-luvun loppuvuosina präntätty.

Löysin siitä juuri äsken seuraavat rivit:

"Nyt näemme siunatun päivän, Alas taivast paistavan päällem, Joll Jumal' valaise jokapäivä, Meit iloxem, tarpexem täällä..."

Enkä voi sille mitään, että minusta noihin säkeihin mahtuu koko se valkeuden ja auringon siunattu ilo ja riemu, joka ihmisen tällä ihanalla saarella ympäröi.

* * * * *

Kammarissani on punakukkaiset seinäpaperit ja punamattoinen keinutuoli. Sänkyni yläpuolella riippuu Aleksis Kiven kuva ja piirongilla on kaksi verratonta antiikkista kynttiläjalkaa.

Kun aamulla ani varahin päivänsäteet pilkistävät kotikutoisten uudinten lomitse sisään, niin ne muodostavat kauniin sädekehän Suomen suurimman runoilijan pään ympärille. Silloin otan virsikirjani ja luen siitä huomenen ylistystä. Mutta vasta kun kattolampun kristallisärmissä taittuvat säteet siirtyvät kaakeliuunin keltaiselle pinnalle, kiipeen vuoteestani.

Ensimmäinen matkani on aina rantaan. Ei milloinkaan ole vihreä vesi niin jalokivenkirkasta kuin aamutyvenellä. Se tippuu timantteina airojen teristä, mutta kallion kupeella se on smaragdia.

Ja sitten alkaa päivän tyyni, tasainen kulku...

* * * * *

Jos iltapuolella vielä jaksaa tuulla, niin tulee naapurin Heimo, tämän talon tulevan isännän Terhon toveri, hakemaan meitä purjehtimaan valkoisella kutterillaan, piukkavauhtisella "Prahalla".

Siinä käy iloinen melske ja kuuluu helähtelevä nauru, kun talon nuoret liikkeelle lähtevät. Mutta kun päivä laskee ja kokka viiltelee hämäräisen yön tummuvia aaltoja, silloin hiljenee hilpeys ja jokainen miettii omia asioitaan... Mikä mitäkin, mikä elämänsä tehtäviä, mikä pikkuista Punahilkkaa...

Kaunis on öinen ulappa, kaunis pimenevä kotilahti, kauniit saarten ja maitten himmenevät, pehmeät ääriviivat.

Ison-Tärhänän kuusikko muistuttaa Böcklinin Kuoleman saarta, Yrttikari on kuin sadun palmulehto harvaoksaisine ja hoikkarunkoisine mäntyineen. Ja Airiston puolelta vilkkuvat välkähtelevät valot kuin haltijain tulet.

* * * * *

Mutta lauantaiehtoina tulee meille vieraita kaupungista. Hienoja silkkihameisia neitejä ja kovakauluksisia herroja. Silloin pidetään hauskaa kaupunkilaisneitojen ja -herrojen kanssa. Hetket kiitävät nopeaan. Hiljaisilta rannoiltamme raikuu nauru ja kaikuu laulu. Kaupunkilaiset tuovat iloa tullessaan.

Tuovat kuitenkin muutakin: sanomalehtiä ja uutisia melskeisistä tapahtumista ja järjettömistä juonitteluista.

Me, saaristolaiset, kuuntelemme heidän kertomuksiansa kummissamme. Meistä, joiden päivät soluvat niin tyynesti ja rauhallisesti, on miltei käsittämätöntä, että muualla voi olla niin myrskyistä ja levotonta keskellä kukkean myöhäiskesän hiljaista rauhaa.

Lauantai-illasta maanantaiaamuun kulkee elämä toisessa, nopeammassa tahdissa ja sen poljennot sykähtelevät voimakkaampina. Mutta kun sitten valkoisen laivan kylkeen olemme vieraamme soutaneet ja heille hyvästimme huiskutelleet, silloin alkaa taas arkinen elämä: rauha, hiljaisuus ja yksinäisyys...

Laivan kyljestä rantaan palatessamme nostaa päätään kaihoisa ajatus: pian, aivan liian pian valkenee sekin maanantai, jolloin lähtijäin joukossa nousen veneestä laivalle minäkin. Ja laiva vie minut suvisen saareni korkeasta rauhasta suurkaupungin, rikkinäiseen elämään, touhuun ja kiireeseen.

II.

Olen eksynyt uudelleen suviselle saarelleni aikaisempien syyspimeitten ja ensimmäisten myrskyjen ajaksi. — Sumeat ja sateiset ovat ilmat. Harva se päivä vihmovat matalalla kulkevat pilvet vettä. Myötäänsä ulvoo tuuli nurkissa ja rämistelee peltikattoa ankarasti. Rantakallioiden sileitä kylkiä vastaan räiskyvät vaahtoisat pärskeet. Ja ulapat kohisevat kumean juhlallisesti.

Aikaiseen tulee ilta ja puhde on pitkä. Silloin kokoonnutaan tuvan uunin valopiiriin. Ja siinäkö juttu luistaa!

Talon isäntä se tietysti pakinan aloittaa. Milloin mistäkin. Sodasta ja maailman menosta, sadosta ja ankeista ajoista, menneistä muistoista ja tulevaisuuden toiveista... Ja me muut istumme ja kuuntelemme. Sanomme sanan silloin, toisen tällöin osoittaaksemme mielenkiintoamme. Mutta kun hiipuva hiillos alkaa tummentua, siirtyy jokainen yöpuulleen; kuuntelee hetken aikaa tuulen tohinaa ja sateen rapinaa, ennen kuin nukahtaa...

Sattuu sentään toisinaan, että aamulla herää auringonpaisteeseenkin. Silloin on juhlatunnelmaa kuultavan kirkkaassa ilmassa. Taivas on korkealla. On kevyt hengittää, ja mielen täyttää iloinen rohkeus.

Sellaisina päivinä menee mielellään puutarhaan. Sillä nyt on juuri se aika, jona hedelmät kypsyvät vahankeltaiset ja läpikuultavat astrakaanit, punastuvat, suuret aleksanterit, makeat sävstaholmat ja mehevät luumut ja kriikunat. Oksat taipuvat maata kohti ja ruohossa puiden juurilla on pudonneita omenoita, joita ei enkeli paljastetuin miekoin vartioi...

Öiseen aikaan niitä kylläkin vahditaan. Sillä pimeän turvissa liikkuu varkaita, jotka tuntevat tuoksun jo matkan päähän ja osaavat aidan yli hypätä.

Eilisiltana oli omenavaras vähällä säikyttää renkipoikamme Oskarin kuoliaaksi. Poika oli illansuussa mennyt postia hakemaan ja palasi kotiin pilkkopimeässä. Metsäveräjän luona näki hän äkkiä edessään tumman olennon, joka äänetönnä liikuskeli metsänrantaa pitkin.

— Kuka olet? Oskari huutaa.

Mutta ei saa vastausta olennolta, joka on laiha kuin luuranko ja jolla on pitkät sormet ja haarukanpiikkien tapaiset käyrät kynnet ja tukka pystyssä päälaella.

Poika saa jalat alleen. Ja kun hän läähättäen ja kuolemankalpeana saapuu tupaan, on hän vakuutettu siitä, että äsken näki itsensä paholaisen. Eikä hänen vakaumustaan mikään saa horjumaan, ei meidän yhteinen iloinen naurummekaan.

Mutta yöllä harvenivat punaposkisten kaunottarien rivit tuntuvasti aidanvieren uljaimmasta puusta. Ja ensi yöksi meillä on järjestetty vahtivuorot puutarhaan. Sillä kohtapuoleen ovat kaupungissa syysmarkkinat, joille on saatava vähintään viisitoista korillista puutarhamme antimia.

* * * * *

Täällä kävi eilen vieraita kaupungista. Tulivat ylpeäpurjeisella huvipurrellaan ja nousivat rantavajojen luona maihin. Olivat ihmetelleet minua, kaupunkilaista, joka olin tänne unohtunut yksinäisyyteen, vaikka kaikki muut kesävieraat jo aikoja olivat matkalaukkunsa sulloneet ja hävinneet. Olivatpa vielä isännältä udelleetkin, mikä tuo on miehiään, joka täällä nyt vielä joutilaana maleksii...

Olisivat itseltäni kysyneet, niin olisin vastata osannut:

— Syyssateesta olen tullut nauttimaan ja vonkuvasta tuulesta. Yksinäisyyden ehdotonta rauhaa olen tullut juomaan ja hiljaisuudesta juopumaan. Pimeätä olen tullut ihailemaan ja itseni kanssa keskustelemaan...

Nyt jäivät he vastausta vaille, sillä minä pakenin ullakkokammarin piiloon, kun he tulivat. Eivätkä he minusta nyt muuta tiedä kuin sen, että matkalaukkuni kyljessä on pari tuoretta ulkolaista hotellinleimaa, kammarini pöydällä vanha nahkakantinen virsikirja, savukelaatikko-tapuli ja 350 gramman painoinen omena. Mutta ehkäpä he niistä voivatkin lukea vastauksen kysymykseensä. Ihmiset ovat toisinaan liiaksikin tarkkanäköisiä...

— — — On täällä sitä paitsi muitakin yksinäisiä. Naapuritalossa asuu nuori venäläinen ylioppilas, joka viime talvena karkasi bolshevikien pakkoa — hän oli tykistösotilaana Venäjän armeijassa — ja ajautui monien seikkailujen perästä tälle saarelle, josta ei vielä ole päässyt kotiinsa. Mies on oppinut suomen kielen ja tappaa aikaansa kalastelemalla ja leikkimällä lasten kanssa. Talveksi hän aikoo yrittää kotipuolelleen, vaikka viihtyykin täällä vallan mainiosti.

Olen nähnyt hänet pari kertaa sillalla seisomassa syöttikaloja onkimassa. Hintelä, kalpeakasvoinen mies; musta, pitkäkiharainen tukka ja sysisilmät, joissa on hiukan arka ja säikähtynyt ilme. Olemme tervehtineet toisiamme, niinkuin täällä tapana on, ja jättäneet toisemme rauhaan...

Niitä taitaakin nykyään olla vähän joka paikassa noita venäläisiä harhailijoita. Kuukausi takaperin istuin iltaa samanlaisen isänmaattoman luona Tukholmassa. Hänellä oli lohtunaan gramofooni, joka soitteli aron alakuloisia säveleitä. Tällä ei ole sitäkään, ja pimeät illat ovat pitkät...

* * * * *

En tiedä, olenko milloinkaan nauttinut saariston suuresta rauhasta niin jakamattoman täydellisesti kuin näinä syksyn päivinä, joina kellastus ja kuolema tekee tuloaan luonnon valtakuntaan. Mistä se johtunee? Kenties siitä, että tällä kertaa tulin tänne suoraapäätä "suuresta maailmasta". Samasta touhusta ja kuumeisesta kiireestä vierailla veräjillä, jonne näillä samoilla rannoilla suven korkeina ja kiiltoisina päivinä ikävöin. Tulin elämän rikassykähteisestä yltäkylläisyydestä karuimpaan kotoiseen yksinäisyyteen aivan ilman ylimenoja ja väliasteita. Silmäni olivat jo saaneet tarpeekseen kirjavuudesta; yksinkertaiset viivat ja rauhalliset väripinnat viihdyttävät nyt katsettani kaksin verroin...

Olen muistellut nuoruuteni ystävää, taidemaalaria, joka Parisista tullessaan aina matkusti suoraapäätä, Helsinkiä karttaen, Kuusamoon. Ja ymmärrän nyt tuon hänen "omituisuutensa" täydellisesti.

... Pilvet näkyvät hajaantuvan; illaksi seestyy taivas. Ja silloin syttyvät tähdet. Aion nousta Myllykalliolle niitä katsomaan. En olekaan niiden tuiketta muistanut moniin aikoihin. Viimeksi taisin sitä tuijotella, kun se Tyko Brahen Hven-saaren kohdalla Juutinrauman aaltoihin kuvastui...

* * * * *

Viereisellä saarella on huvila. Sitä minä vihaan. Vihasin sitä jo suvella, mutta nyt, kun se ikkunaluukkuineen ja telkittyine ovineen kallionhuipulla törröttää kuin mikäkin kaiken katoavaisuuden muistomerkki, vihaan sitä vielä enemmän.

Huvilat ovat hullutuksia. Onhan vallan järjetöntä koettaa siirtää sirunen kaupunkia ja hiven kaupunkilaisuutta maaseudun ihanuuteen! Rakennetaan korkeaharjainen talo mäen nyppylälle, hiekotetaan pari käytävää, jotka reunustetaan ulkomaisilla näkinkengillä, laitetaan kukkapenkki ja isketään nurmikkoon pölkynpää, johon pannaan lasipallo — ja luullaan, että nyt ollaan maalla! Vaikkei sitä itsekään uskota. Sillä kaupungista tuodaan ruoka ja juoma ja kaikki elämänmuodot.

Ei! Huvilat ovat — epärehellisyyttä. Ei sitä silti maalla eletä, vaikkapa sinne joka ehtoo laivalla ajetaankin! Maalla _elää_ vain se, joka sieltä saa leipänsä ja särpimensä; se, joka työllään tekee kamaran omakseen; se, joka on siellä kotonaan — eikä vain yö- ja sunnuntaivieraana.

... Tuon naapurihuvilan luona ovat koivut keltaisemmat kuin muualla. Siellä on syksy muuttunut kuolemaksi jo silloin, kun se muualla vielä on vain kesän täyttymyksen siunausta. Mutta siellähän ovatkin jo luukut ikkunain edessä ja ihmiset ovat päässeet oikeaan kotiinsa...

Koisaaressa 1918.

PUNAISEN PAINAJAISEN PÄIVILTÄ

Sankarittarille.

Sattuu käsiini muutamia paperinpalasia, joille verisinä kapinanpäivinä olen mielialojani purkanut. Se on kirjava kokoelma niin ulkonaiselta muodoltaan kuin sisällykseltäänkin. Milloin on mikäkin siekale sormiin sattunut, ja käsiala on epätasaista ja vaihtelevaa. Kaikki paperit ovat rypistyneitä ja moneen kertaan taitettuja ja taivutettuja. Ne ovat olleet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin piilotettuina, etteivät niitä nuuskijat löytäisi. Ja muistiinpanojen sisällys! Toisena päivänä toivorikasta haaveilua jonkun voitonvarman viestin johdosta, toisena alakuloista apeutta ja toimettomuuteen tuomitun synkeätä sisunpurkamista.

Tiedot tapahtumista toistuvat yksitoikkoisen säännöllisesti: "tänään tuli tieto uusista murhista", "kerrotaan uhriksi joutuneen sen ja sen", "nyt ovat tappaneet...", "parast'aikaa kuuluu kiivasta kivääriammuntaa aivan läheltä" j.n.e. loppumattomiin. Kokonaiskuvaksi hahmottuu mielikuvitukseen harmaa hirviö, jonka muodoton ruumis on täynnä verisiä juovia ja jonka silmät kiiluvat kamalina liekkeinä... Punainen painajainen! Ilman selviä ääriviivoja, ilman alkua ja loppua, jostakin etäisyydestä esiin matava ja johonkin kaukaisuuden usvaan häipyvä... Ruumistunut kaos!