Part 4

Nousee kaoksesta sentään silmiin muutamia selkeäksi piirtyviä kuvia, joitten ympärille päiväkirjan lehtien lakoonisen lyhyetkin lauseet jaksavat kirkkaan valojuovan sytyttää. Eroittautuuhan lohduttomasta harmaudesta sankarihahmoja: Nuorukainen, joka hymysuin kaatuu ja ennen viimeistä hengenvetoaan pakottaa huulensa kuiskaamaan kysymyksen: "Voitimmeko?" Tahi vanha ylimys, joka yksin puolustautuu satoja vastaan ja vihdoin huomatessaan taiston toivottomaksi säästää viimeisen luodin omaa otsaansa varten. Tahi kolme veljestä, jotka ammuttaviksi riviin asetettuina tarttuvat toistensa käsiin ja niin toisiaan sanattomasti hyvästellen kaatuvat valittamatta. Ja sitten _sankarittaret_. Äidit ja puolisot, joiden tuskat ja kärsimykset ovat olleet suurempia ja kirvelevämpiä kuin haavojen poltto heidän poikiensa ja miestensä rinnoissa...

Heitä olen noina kauhun kuukausina monen monet kerrat muistellut. Ja olen itsekseni ajatellut, että heistä useat ovat ansainneet sankariuden sädekehän yhtä hyvällä syyllä kuin taistelutantereitten urhot.

En ole niin paljon ajatellut sankarikuoleman saavuttaneiden omaisia — vaikka heidänkin suruansa olen luullut ymmärtäväni — kuin niitä äitejä ja puolisoja, joilta murhamiehen katala kuula tahi raaka rauta on turvan tahi toivon temmannut. Kunnian kentällä kaatuneiden omaisilla on lohtunaan tieto, että heidän rakkaimpansa kuolema ei ollut tarkoitukseton; runosäkeessä on korulausetta kantavampi totuus: sorea on sotahan kuolo. He kaatuivat ase kädessä aatteen, oikeuden ja vapauden puolesta miehinä taistellessaan. Mutta synkempi on niiden suru, joiden rakkaimmille kohtalo ei suonut edes sodan soreata kuoloa, vaan määräsi elämän sammumaan sokaistujen ihmispetojen murharaivon järjettömyyteen. Missä tällainen suru suurisieluisella alistuvaisuuden tyyneydellä osataan kantaa, siinä on kantajana sankari.

* * * * *

Käpristyneitä papereitani katsellessani viipyvät ajatukseni kauimmin juuri tällaisessa sankaritarinassa. Lyijykynällä hät’hätää lehdelle viskatut sanat eivät sellaisinaan sano paljon, mutta ne riittävät mietteiden virikkeiksi pitkäksi aikaa.

* * * * *

"... Kaikkien muotikauppojen ikkunoissa on nykyisin yksinomaan mustaa. Eikä kaduilla koskaan ole näkynyt niin paljon surupukuisia ihmisiä kuin näihin aikoihin. Kuinka monet mustat suruharsot ovatkaan vapaudenristin keltapunaisten nauhojen veroisia kunniamerkkejä? On niin usein tehnyt mieleni paljastaa pääni oudon ohitsekulkijan mykäksi kunnianosoitukseksi..."

* * * * *

"Parin talven ajan on vierustoverinani teatterissa ollut nuori mies ja nuori vaimo. Miehen tunsin varhaisimman nuoruuteni vuosilta. Olimme ylioppilastovereita, vaikka tiemme sitten sattuivat eroamaan ja me jouduimme jokseenkin loitolle toisistamme. Vaihdoimme kuitenkin sanan silloin, toisen tällöin. Sillä välin tuskin toisiamme ajattelimme.

"Viime päivinä olen nuoruuteni toveria ajatellut paljon, sillä hänkin on joutunut punaisten pyövelien uhriksi — ammuttu jossakin jäällä —, mutta vielä enemmän olen ajatellut hänen rouvaansa, jota en lainkaan tunne, mutta joka nyt ventovieraanakin äkkiä on ikäänkuin läheiseksi muuttunut.

"Joku oli pari päivää sitten tavannut kadulla miehen vanhan äidin. Hän oli ollut niin ihmeen tyyni:

"— Minun täytyy mennä pojanpoikani kanssa sokkosilla leikkimään, sillä miniäni matkustaa etsimään miehensä ruumista...

"Hän oli nyökännyt ja mennyt sokkosilla leikkimään.

"Ja hänen miniänsä oli matkustanut Porvoon ruumishuoneelle, missä mies makasi kohtalotoverinsa vieressä. Hymy oli hänen kasvoillaan, hymy, joka ne kirkasti valoisiksi synkässä kuolemassakin.

"Vaimo polvistui paarien viereen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne sumentuivat hetkeksi. Ja kyyneltensä läpi oli nuori vaimo näkevinään, kuinka punainen murhamies ojensi pistimensä... Mutta seuraavassa tuokiossa häipyi kauhun kuva. Hän näki taas selvästi miehensä marmoriksi jähmettyneet, mutta valoisasti hymyilevät kasvot. Ja hän nousi tyynesti lähteäkseen arkkua hankkimaan.

"Mutta ovella hän kääntyi vielä kerran vainajaa katsomaan. Silloin hän huomasi, että huoneessa oli kolmaskin ruumis.

"— Kuka hän on?

"— Tuntematon punakaartilainen... tuotiin samalla kertaa kuin rouvan mies... mutta ei kukaan ole käynyt kysymässä...

"Nuori rouva kääntyy takaisin katsomaan tuntematonta, jolla on pieni kuulanreikä matalassa otsassaan. Miehen jähmettynyt ilme on synkän tuima, ja kangistuneessa käsivarressa on risainen punainen rääsy.

"Oudot ajatukset täyttävät nuoren naisen mielen: ehkä juuri tuo on hänen miehensä murhaaja... ainakin hän kuuluu samaan joukkoon... Vihan ja inhon leimahdus käy läpi hänen sielunsa. Mutta kun hän kääntää katseensa kohti hymyillen lepäävää miestään, katoaa se heti. Ja sen tilalle tulee ihmeellisen anteeksiantavainen kaiken katkeruuden unhoitus, suuri, sunnuntainen tyyneys.

"Sitten hän menee.

"Mutta kaupungilta hän toimittaa kirstun myöskin tuntemattomalle viholliselle ja lähettää hänelle valkoisia kukkia..."

Sellainen on kertomus. Se on vain yksi monien joukosta, mutta sen yksinkertaisen köyhiin puitteisiin mahtuu kokonainen sielullisten elämysten maailma. Se on tarina sankarittaresta.

1918.

KONTTORISTI AKU HAMBERGIN ROMAANI

I

Aku Hamberg oli tuollainen hiljainen ja harvasanainen työmyyrä, jollaisia vielä toisinaan tapaa syrjäisten pikkukaupunkien tyynissä ja rauhallisissa oloissa, joissa aika on kuin seisahtunut ja ihmiset ovat jääneet omituisiksi uneksijoiksi. Vanha, nukkavieruksi kulunut konttorirotta, kaljupäinen, likinäköinen ja luokkaselkäinen, mutta ahkera ja tunnollinen työmies, tavoiltaan konttorin tarkkaa seinäkelloakin säännöllisempi. — Hän oli vähän yli neljänkymmenen, mutta häntä olisi luullut hyvinkin kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä korvallisilta oli harva tukka aivan harmaa ja sileiksi ajetuissa kasvoissa oli vakoja ja ryppyjä.

* * * * *

Hän asui kahdessa pienessä huoneessa Pikku Uudenkadun varrella, aivan kaupungin laidassa, tulliportin vieressä, jonka takaa alkoivat pellot ja laidunmaat. — Vanha ja kuuro puusepänleski kävi siivoamassa huoneet ja keittämässä aamukahvin; aamiaisen ja päivällisen hän söi ruokapaikassa ja illallisen hän laittoi itse.

Päivätyönsä päätyttyä meni Aku Hamberg aina suoraan kotiin. Pitkän matkan hän asteli verkalleen ja juhlallisin askelin, katsomatta ympärilleen ja huomaamatta vastaantulijoita; näytti melkein siltä kuin hän olisi unessa kulkenut. Kun hän tuli kotiin, vaihtoi hän kiiltäväksi kuluneen takkinsa harmaaseen aamunuttuun, sytytti kylmänä vuodenaikana — tulen molempiin uuneihin, joihin siivoojatar jo aamulla oli halot asettanut, veti suuren nojatuolinsa salin uunin luo ja alkoi miettiä elämän korkeimpia kysymyksiä. Aku Hambergin elämänfilosofia ei ollut kovinkaan monimutkainen, sen pääasiallinen sisällys mahtui muutamaan lauseeseen, jota hän tuon tuostakin kertasi pöytätovereilleen ruokapaikassa: Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee! Sillä totuudella oli se kiistämätön etu, että sen voi sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa ja että se sopi valiolauseeksi kenelle hyvänsä, se kun yhtä hyvin ilmaisi optimistisen kuin pessimistisenkin elämänkatsomuksen. Kumpaisenko Aku Hamberg siihen sisällytti, se jäi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, sillä aniharvoin hänen kasvonsa ilmaisivat minkäänlaista mielenliikutusta.

Toisinaan kiersi hän suuren soittolaatikkonsa soimaan ja soitatti sillä mielilevyjään. Silmät ummessa Aku Hamberg silloin istui nojatuolissaan ja lämmitteli jalkapohjiaan. Ikäänkuin vanha nukkavieruksi kulunut konttorirotta olisi muuttunut uuninkupeella sykkyränä kehrääväksi kissaksi! Mutta kun hiillos oli tummunut, sytytti hän lampun ja viritti tulen teekeittiöön. Ja odotellessaan veden kiehumista hän saattoi ottaa hyllyltään jonkun kuluneeksi luetun matkakertomuksen ja syventyä sen mielenkiintoisimpiin kuvauksiin.

Toisinaan Aku Hamberg vietti pieniä juhlia yksinäisyydessään. Silloin sekoitti hän tuoksuavan totijuoman vanhasta kullankeltaisesta konjakista, jota hän joka jouluksi sai isännältään muutamia olkitötteröisiä pulloja. Ja sellaisina iltoina hän myöskin pukeutui juhlalliseen pitkään-takkiinsa, sitoi valkean kaulahuivin taidokkaaseen solmuun ja kaivoi vanhanaikaisen mahonkisen seinäkaapin salaisimmasta lokerosta esille nahkakoteloisen huilunsa. Ja kun höyryävä juoma oli lämmittänyt veret nopeammin kiertämään hänen suonissaan, asettui hän papillisen näköisenä salin suuren seinäpeilin eteen ja alkoi soittaa. Syrjäisen olisi kenties ollut vähän vaikea ymmärtää tuota soittoa, mutta sitä selvemmin ymmärsi sen Aku Hamberg itse. Hänen mielestään siitä huokasi hänen nuoruutensa polttava kaipuu, siinä kimmelsivät hänen aurinkoiset unelmansa, kunnes ne särkyivät niinkuin saippuakupla särkyy; ja lopuksi siitä virisi tähtikirkkaan talviyön tyyni ja rauhallinen virsi. Mutta kun hän oli soittonsa lopettanut, kumarsi hän syvään, ikäänkuin hän olisi kiittänyt näkymätöntä kuulijakuntaa, ja hänen suupielensä värähtelivät liikutuksesta.

Kaksikymmenvuotiaana Aku Hamberg oli säveltänyt "Nuoruuden unelmat", samoihin aikoihin, joihin hänen täytyi oman nuoruutensa unelmasta luopua. Hän oli nimittäin, kuten useat muutkin epäkäytännölliset nuorukaiset, tahtonut ruveta taiteilijaksi. Ja kun hän oli huomannut, ettei hän osannut kirjoittaa runoja eikä maalata tauluja, oli hän alkanut kuvitella koko maailman olevan musiikkia; hän oli kuullut sitä ilmassa, tuulessa, aalloissa, hän oli nähnyt sitä päivänpaisteessa ja kuutamon hohteessa, hän oli tuntenut sitä suonissaan, rinnassaan... Mutta onneksi oli vanha Hamberg ollut erittäin tervejärkinen mies. Hän oli näyttänyt poikansa sävellykset ystävälleen sotilaskapellimestarille, ja kun tämä vain oli kohottanut olkapäitään ja hymyillyt, silloin oli nuori mies muitta mutkitta kytketty korkean pulpetin ääreen. Eikä ollut hänellä sitten ollut voimia siitä irtipäästäkseen. Nyt oli isä jo aikoja sitten kuollut, ja vanha kapellimestarikin heilutti puikkoansa siivekkäille soittajille. Ja Aku Hambergin elämä oli — Jumalan kiitos! — solunut varmasti viitoitetuille reiteille ja turvallisille porvarillisille poluille. Eikä noista taiteilijahaaveista enää ollut muuta jälellä kuin huilu, "Nuoruuden unelmat" ja soittolaatikko.

* * * * *

Hiljalleen olivat vuodet vierineet päivästä toiseen, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen. Pelloilla oli kylvetty ja niitetty, aidanvierustan pihlajissa oli ollut kukkia ja marjoja, lumi oli tullut ja sulanut. Aku Hambergin tukka oli harmaantunut ja hänen selkänsä köyristynyt, ja vanha puusepänleski oli käynyt yhä kuurommaksi. Mutta pienessä kodissa ei ajankulku ollut muuttanut mitään. Sänkykamarin piirongilla olivat parranajovehkeet kahden puolen laatikkopeiliä samassa täsmällisessä järjestyksessä, jossa ne jo toistakymmentä vuotta olivat olleet, vuodetta verhosi kirjava ommeltu peite, ja seinältä tarkasteli kultapuitteinen Napoleon hallitsijakatseellaan kierrekaihtimen kulunutta alppimaisemaa. Salin suurikukkaisen sohvan yläpuolella komeilivat Beethoven ja Liszt, uuninreunustalla pullisteli maapallo pyöreitä muotojaan kahden kirkkaan messinkisen kynttiläjalan välissä, ja mahonkisen seinäkaapin päällä oli strutsinmunasta tehty maljakko, jossa suurennuslasin läpi katseltavia valokuvia säilytettiin. Mutta verenpisaroilla ja piikkisillä kaktuksilla koristettujen akkunain välissä hohti suuri seinäpeili ja sen alapuolella komea soittolaatikko, ja se oli aivan kuin alttari — etenkin silloin kun Aku Hamberg papillisen näköisenä sen edessä seisoi.

II

Oli vielä kesä; elokuu oli vasta ehtinyt puoliväliin. Pelloilla niitettiin kauraa, ja kauempaa tulliportin takaa kuului lehmien ammuminen ja kellojen kalkatus.

Aku Hamberg istui paitahihasillaan avonaisen ikkunansa ääressä ja katseli niittomiesten yksitoikkoisia liikkeitä. Laskevan päivän viistottaiset säteet leikkivät pihlajien pölyttyneillä lehvillä ja pormestarin riihen punamullatulla pärekatolla.

Aku Hamberg oli väsynyt, konttorissa oli ollut paljon työtä ja kuumuus uuvutti. Kesä saattoi olla hyvä niille, jotka loikoilivat huvilainsa riippumatoissa, mutta kaupunkiin tuomitulle se oli rasitukseksi. Noin mietti Aku Hamberg siinä istuessaan, mutta ei hän siitä ollut nurjamielinen eikä napissut, sillä tyytymättömyyden synnin hän jo aikoja sitten oli saanut tyyten tukahdutetuksi nöyrästä sydämestään.

Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään. Kadulta kuului keveitä, joustavia askeleita — aivan erilaisia kuin korttelin asujainten väsyneet ja laahustelevan raskaat askeleet, jotka hän hyvin tunsi. Ne lähenivät lähenemistään, nyt kuuluivat ne jo kadunkulmasta... nyt puusepän portin luota! Eikä hän enää malttanut mieltään, vaan kumartui ulos ikkunasta katsomaan. Samassa olikin tulija jo ikkunan kohdalla, ja Aku Hamberg vetäytyi nopeasti uutimen suojaan, sillä hän häpesi sekä paidanhihojaan että uteliaisuuttaan. Mutta hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä notkean tyttömäisen vartalon, jota sininen hame ja valkea harsopusero verhosi, ja keltaisen olkihatun leveitten lierien alta vähän pehmeänpörröistä ruskeaa tukkaa ja suuret, hehkuvan tummat silmät. Kun tulija tuli ikkunan kohdalle, näki Aku Hamberg hänen katsahtavan suoraan sisään ja hymyilevän niin että valkeat hampaat hohtivat. Mutta kun tyttö oli mennyt ohitse, kumartui hän uudestaan ulos ikkunasta. Sitä ketterää käyntiä! Lienevätkö Aku Hambergin nuoruuden vaistot heränneet uuteen eloon — hänestä oli tuo käynti aivan kuin musiikkia, niin, siroa, keveästi helmeilevää musiikkia! Ja ahnaasti hän seurasi häntä silmillään, kunnes tyttö seuraavasta kulmasta katosi toiselle kadulle. Silloin heräsi hän tajuihinsa; jos joku nyt olisi nähnyt hänen, vanhan miehen, vahtivan nuorta tyttöä! Ja levottomana hän alkoi tähystellä ympärilleen. Jumalan kiitos! kadulla ei näkynyt ketään, ja pellolla jatkoivat niittomiehet kaikessa rauhassa työtään. Hän siis rauhoittui, valitsi hyllyltä kirjan ja yritti sen avulla päästä toisiin maailmoihin. Mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; tuon tuostakin notkahteli norja vartalo rivien välissä ja suuret tummat silmät tuijottivat kirjainten lomitse lukijaan.

Aku Hamberg koetti suuttua itselleen:

— Niinkuin minä nyt muka en ennenkin olisi naisia nähnyt!

Mutta kun hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, huomasi hän hämmästyksekseen, ettei hän ainakaan hyvin pitkiin aikoihin ollutkaan nähnyt heitä. Ei ollut tullut katsoneeksi... huomaamatta olivat he päässeet ohi. Ei hänellä koskaan ollut mitään vakavampia rakkaudenseikkailuja ollut, ja nuoruusaikojen satunnaiset pienet lemmensynnit olivat jo aikoja sitten unohtuneet. Moneen herran vuoteen hän ei enää ollut naista muistanut olevankaan. Ja nyt piti tuon tyttöletukan —!

Aku Hamberg rupesi miettimään, mikä tuo tyttö oikeastaan mahtoi olla ja mitä varten hän täälläpäin liikkui.

— Tietysti sattumalta, iltakävelyllä... Sillä jos hän täälläpäin asuisi, niin olisinhan hänet jo ennemminkin nähnyt... Mutta entäpä jos hän vasta äskettäin onkin tänne muuttanut? Olisihan sekin mahdollista... Oikeastaan tuota voisi huomisaamuna matamilta kysäistä; hän kyllä tietää tarkkaan kaikki tämänpuolen asiat, vaikkei paljon mitään kuulekaan...

Ja hän päätti kysyä asiaa puusepänleskeltä, jonka kanssa hän muutoin tuskin kymmentä sanaa kuukaudessa vaihtoi!

Mutta sinä iltana Aku Hamberg valvoi tavallista kauemmin vuoteellaan. Hänestä tuntui, että häntä hiukan hävetti, mutta samalla sekaantui siihen hiven tyytyväisyyttäkin. Ja hän hymähti tuon tuostakin itsekseen:

— Juokseepa se mahla vanhassakin puussa!

* * * * *

Mutta kun matami aamulla toi kahvin, ei hän saanutkaan häneltä asiaa kysytyksi. Hänestä tuntui, että uteleminen ehdottomasti olisi ollut naurettavaa, etenkin kun akalle olisi pitänyt täyttä kurkkua huutaa jokainen sana. Sehän olisi ollut perin koomillista. Ja mitähän olisikaan matami ajatellut? Tietysti hän olisi nauranut, irvistellyt niin, että keltaiset torahampaat, joita Aku Hamberg aina oli inhonnut ja kauhistunut, olisivat ikeniä myöten paljastuneet. Ja pian olisivat korttelin herkät juorukellot alkaneet kilvan kalkattaa... Ei! parempi oli tyynesti odottaa.

— Jos hän asuu täälläpäin, niin kulkee hän tietysti vastakin ikkunani ohi!

Ja niine hyvineen hän lähti työhönsä. Mutta kun hän illalla asteli kotiinsa, oli hänen mielensä lapsellisessa jännitystilassa. Koko matkan hän aivan itsepintaisesti mietti vain samaa asiaa ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa heitelleet arpanappuloita: tulee, ei tule, tulee...

Ja hän tuli. Tuli sinä iltana ja tuli seuraavina. Ja Aku Hamberg istui uskollisesti ikkunassaan odottamassa. Ja yhtä uskollisesti koetti hän torua itseään ja todistella, miten naurettava ja lapsellinen koko tämä juttu oli. Mutta annappa että salin seinäkello seuraavana iltana alkoi kukkua kahdeksaa, silloin pujahti hän nopeasti vartiopaikalleen! — Hämmästyksekseen hän huomasi, että tuo tuntematon tyttö päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä alkoi hänen ajatuksiaan kiinnittää. Saattoipa tapahtua, että hän konttorissakin äkkiä sekaantui yhteenlaskussaan ja kesken kaiken äkkäsi muistelevansa ketterän käynnin kevyttä poljentoa ja tummien silmien syvää katsetta.

Kerran oli isäntäkin huomannut hänen hajamielisyytensä ja naurahtaen kohottanut sormensa:

— Eihän Hamberg toki liene rakastunut?

Aku Hamberg oli lentänyt tulipunaiseksi ja konttorissa oli kuulunut yleistä naurunhihitystä.

Kotona hänestä oli alkanut tuntua merkillisen kolkolta: yksinäisyys, joka aina ennen oli ollut hänen mieluisin toverinsa, se oli nyt muuttunut ilkeäksi viholliseksi, joka ahdisti ja melkein peloittikin; se irvisti häntä vastaan joka nurkasta ja sokkelosta aivan kuin lapsuusaikojen kammottava mörkö. Aku Hamberg pelkäsi jo itsekin menettävänsä mielensä tyynen tasapainon; hän huomasi sielunsa joutuneen auttamattomaan epävireeseen, joka seikka aivan arveluttavasti haittasi hänen hyvinvointiaan. Oikeastaan hänen näin ollen olisi pitänyt olla vihassa rauhansa häiritsijälle, ja väliin hän luulikin vihaavansa häntä, mutta toiselta puolen hänen täytyi tunnustaa, että aivan syytönhän tyttö oli, eikä hän sitäpaitsi mistään hinnasta olisi hennonnut luopua häntä ajattelemasta. Keksipä hän toisinaan itsensä rakentelemasta niinkin rohkeita tuulentupia, että hän unelmistaan havahtuessaan oikein säikähti. Eikö hän jo väliin ollut kuvitellut näkevänsä häntä salin sohvalla istumassa edessään strutsinmunamaljakko ja kuvakiikari?

Mutta jos tyttö joskus iltasin sattui viivähtämään sivu tavallisen tuloajan, silloin Aku Hambergin valtasi merkillisen ahdistava pelon ja suuttumuksen sekainen tunne, josta hän ei päässyt vapautumaan ennen kuin kuuli tuttujen askelten lähestyvän.

III

Eräänä kylmän-kirkkaana syyskuun päivänä vei sattuma Aku Hambergin kirjakauppaan; hän oli päivällispaikastaan tullessaan pysähtynyt näyteikkunan eteen, ja joku kirjanotsikko oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän meni sisään. Kaupassa ei ollut ketään, ja hän sai kotvan aikaa odottaa ennenkuin myyjätär tuli varastohuoneesta tiskin luo. Hän otti kirjan tiskiltä, alkoi sitä selailla ja oli juuri kiintynyt jotakin kuvaa tarkastelemaan, kun neiti astui hänen luokseen. Sen vuoksi hän ei heti nostanut kirjasta katsettaan.

— Mitä saisi luvan olla? kysyi neiti kohteliaasti.

Silloin Aku Hamberg havahtui. Tuo pehmeäsointuinen ääni ei ollut entisen myyjättären, joka oli vanha ja sorakieli. Hän nosti siis silmänsä kirjasta, mutta oli vähällä horjahtaa, sillä tyttö, joka hänen edessään seisoi, oli juuri hänen suurisilmäinen ja ruskeatukkainen tyttönsä. Hän lensi tulipunaiseksi, hänen silmäinsä edessä parveili kultaisia kipinöitä, ja hän alkoi avutonna änkyttää:

— Oletteko _Te_ tää-äällä?... O-onko se mahdollista?

Toinen tuijotti häneen aivan hämillään ja ollenkaan käsittämättä, mistä oikeastaan oli kysymys. Vihdoin hän virkahti kevyesti ja hymysuin:

— En todellakaan ymmärrä tätä. Kuinka Te voisitte tuntea minut? Tämä mahtaa olla joku erehdys...

Silloin huomasi Aku Hamberg tehneensä tyhmyyden ja käyttäytyneensä hullunkurisesi. Hän oli aivan hämillään ja pinnisteli ajatuksiaan jonkun selityksen keksiäkseen. Mutta hän ei keksinyt, vaan seisoi siinä nolona ja punaisena ja räpäytteli silmäluomiaan lasiensa takaa.

Lieneekö tytön päähän pälkähtänyt tehdä pientä pilaa vai heräsikö hänessä kenties säälintunne, joka tapauksessa hän sanoi:

— Olisitteko ehkä nähnyt minut jossakin?

Aku Hamberg loi häneen kiitollisen katseen ja vastasi hiljaa ja nöyrästi:

— Niin. Olen nähnyt Teidät monta kertaa... joka ilta. Te kuljette kotiin mennessänne minun ikkunani ohitse.

Tyttö naurahti heleästi:

— Ja Te istutte joka ilta ikkunassanne! Onko Teillä ehkä juorupeilikin?

— Ei ole, vastasi Aku Hamberg yhtä nöyrästi kuin ennenkin. — Mutta minun ikkunani ohitse ei niin monta ihmistä kulje, etten heitä muistaisi...

— Tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin! virkkoi tyttö viehkeästi nauraen.

Sitten olivat he molemmat vähän aikaa vaiti. Aku Hamberg mietti itsekseen, kenen näköinen neiti oli. Ja tyttö järjesteli — ikäänkuin jotain odottaen — tiskin sinisiä vihkopinoja. Vihdoin sanoi Aku Hamberg vähän värähtelevällä äänellä:

— Tiedättekö, neiti, olen ihaillut Teidän käyntiänne... se on aivan kuin musiikkia...

Neiti punastui ja katseli kulmainsa alta hiukan epävarmana tuota omituista miestä; hän oli kahden vaiheilla: oliko ukko todellakin naivi, kuten hän ensin oli olettanut, vaiko synnissä harmaantunut pukki. Siksi hän vastasi mahdollisimman välinpitämättömästi:

— Olette liian kohtelias.

Mutta samassa helähti ovikello, tuli joku ostaja, ja Aku Hamberg otti lakkinsa, kumarsi ja meni. Vasta kadulle tultuaan hän muisti, että kirjanosto oli unohtunut. Mutta eihän sillä nyt väliä ollutkaan — saattaisihan hän toisella kertaa, päivälliseltä tullessaan poiketa uudelleen kirjakauppaan.

Vähän myöhemmin korkealla konttorituolilla istuessaan hän yhtäkkiä muisti, kenen näköinen tyttö oli. Emmy Strömerin Leonorana — toistakymmentä vuotta takaperin Aku Hamberg oli käynyt Helsingissä ja nähnyt Trubaduurin. Ja hänen siinä tervantuojien tilejä laskiessaan soi kaiken aikaa hänen korvissaan: "Katkera nyt on kuolema, kun sinut nähdä sain..."

Mutta illalla istui hän ikkunassaan uskollisesti odottamassa. Pimeni pimenemistään, pellon takaa häämötti metsänreuna uhkaavan mustana, ja kadunkulmien kaarilamput syttyivät. Aku Hambergin olisi tehnyt mieli avata ikkuna, mutta ilma oli kylmä, ja hän pelkäsi nuhaa. Läheisen katulyhdyn kuutamoinen hohde valaisi kadun hänen ikkunansa edessä, niin että selvään voi eroittaa ohikulkijat, ja ulkoa saattoi myöskin huomata hänet, sillä uuninreunustan toisessa kynttilässä oli tuli. Senpä vuoksi hän istuikin sangen rauhallisena ja vihelteli kreivi Lunan aariaa. Seinäkello oli jo kahdeksan kertaa kukahtanut, ja vihellellessään hän tyytyväisenä muisteli mitä tyttö oli sanonut: "tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin". Samassa kuuluivatkin jo kadulta askeleet, ja Aku Hamberg lakkasi viheltämästä. Hän valmistui kohteliaasti kumartamaan, siirsi uutimen reunan syrjään, tirkisteli vihertävään hämärään ja kuunteli lähestyviä askeleita ja oman sydämensä levotonta tykytystä. Nyt! Mutta tyttö kulki kiireesti ohi eikä vilkaissutkaan ikkunaan.

Ensimmältä tuntui Aku Hambergista kuin olisi häntä sivallettu piiskalla vasten kasvoja; hänen oli melkein mahdoton uskoa omia silmiään, joiden edessä maailma hetkeksi musteni. Mutta vähitellen hän tyyntyi. Hän kääntyi katsomaan kynttilän heikosti lehahtelevaa liekkiä ja alkoi lohdutella itseään sillä, että oli niin pimeä.

— Tietysti häntä palelikin; hän tahtoi pian päästä lämpimään...

Näin puheli Aku Hamberg siinä tuolissa istuessaan. Toisteli samoja sanoja monet kerrat ja ajatteli samoja ajatuksia.

Väliin kääntyi hän uloskin katsomaan. Siellä oli aivan hiljaista. Kaupunki nukkui. Taivaalla kimaltelivat tähtitarhojen tuhannet tulet...

IV

Taaskin ilta. Ja taivaan sinisilkillä tuhansia timantteja...

Ja taaskin Aku Hamberg istuu ikkunassaan.