Part 2

Huoneen nurkassa lyö vanha kaappikello kahdeksan; se on perintö hänen lapsuutensa aikoja sitten hajoitetusta kodista, samoin kuin — kahden-istuttava keinutuolikin. Hilja Väänänen viskaa kirjan pöydälle ja ponnahtaa pystyyn. Hän katsahtaa ulos ikkunasta: hiljainen syrjäkatu on aivan autiona ja tyhjänä, yksinäinen lyhtyukko vain kulkee vapoineen pylväältä pylväälle. Hilja Väänänen vetää uutimet ikkunan eteen, sitten menee hän toalettipöytänsä luo, sytyttää kynttilät ja katsoo peiliin.

Hänen huulensa vetäytyvät kummallisen surumieliseen hymyyn:

— Enhän minä vielä ole rumakaan... Hetkisen hän siinä seisoo kuvaansa katsellen. Sitten hän ravistaa päätään ja kaivaa kampalaatikosta kuluneen korttipakan. Kun hän väsyneesti lähtee kulkemaan sohvapöydän luo, sattuvat hänen silmänsä korttipakan päällimmäiseen lehteen, ja hän purskahtaa katkeraan nauruun: se on herttakuningas...

MUUDAN MATKATOVERI

Tämä kertomus on tsaarivallan Venäjältä, jossa vielä oli Jumala, viinaa ja santarmeja. Nykyisin ne, kuten tiedetään, ovat virallisesti poistetut, mutta lienevät kuitenkin kaikki tosiasiallisesti olemassa.

* * * * *

Olimme syöneet hilpeät taiteilijapäivälliset, pietarilaiset ystäväni — kynän, piirtimen ja näyttämön miehiä — ja minä. Olimme pitäneet paljon puheita ja huutaneet huikeasti hurraata, olimme laulaneet ja lausuneet runoja. Ja vähitellen olimme kohonneet sille ihanteellisuuden asteelle, jolla kaikkien valtakuntain rajat ruhjotaan ja taide kruunataan kansainvälisen veljeyden välittömäksi yhdyssiteeksi. Se oli ollut korkea ja kauniisti kimmeltävä hetki. Tulisieluinen ja säihkyväsilmäinen Grigorij Grigorjevitsh oli lyönyt samppanjalasinsa vanhan Vienan parhaimman kabinetin lattiaan niin lujasti, että sirpaleet olivat sinkoilleet nurkkasohvan vihreälle plyyshille ja kattokruunu ollut ilmeisessä vaarassa. Mutta se oli ollut merkkinä yleisen ja yhtäläisen, kädenpuristusten ja kyynelten säestämän suutelemisen alkamiseen. Ja sitten Anton Antonovitsh oli heilauttanut pitkäkiharaista näyttelijäpäätään ja noussut pöydälle; lasit olivat kohonneet "saa svaboodu" — vapaudelle, jonka toivottiin pian koittavan paljon kärsineelle pyhälle Venäjälle. Mutta juuri kun näin oltiin oltu siirtymässä väljästä kansainvälisestä veljeydestä ahtaampaan isänmaallisuuteen, oli ovi äänettömästi auennut ja hovimestari tullut ilmoittamaan, että nyt oli suomalaisen herran lähdettävä, jos mieli iltajunaan ehtiä. Ja suomalainen herra, muistaen matkansa määränä olevan lännen vanhat viljelysmaat, oli noussut, kiittänyt ja lähtenyt.

Kotvan kuluttua hän oli asemalla. Seisoi puolipyörryksissä ihmisvilinässä ja vieraan kielen oudossa surinassa koettaen keksiä joukosta hotellipalvelijaa, jonka hyväntahtoiseen huolenpitoon oli uskonut piletinoston, matkatavaransa ja paikan valtaamisen.

Voi! Siinä olikin tuo mainio mies! Kaikki kunnossa.

— Tänne, tänne!

Ja samassa olin jo vaunuosastossa.

— Tuossa vastapäätä vain yksi herra... Rupla junailijalle, niin ei tule muita. Ovi kiinni, sen kilpi on jo käännetty osoittamaan "saanjato", varattu, tunkeilijain varalle. Vsjoravnoo!

Hän kumarsi nöyrästi:

— Onnellista matkaa, Teidän jalosyntyisyytenne!

Taisi saada pari ruplaa liikaa juomarahoja, kun noin aulisti aateloi.

Paneusin pitkälleni kaivettuani esiin kuvalehdet, paperossikotelon ja 4711-pullon ohimoitani varten.

Samassa matkatoverini tuli sisään. Pitkä, vaaleaverinen ja avokatseinen herrasmies puettuna hauskaan englantilaiskuosiseen matkapukuun, tuoksuvasauhuinen Briar-piippu hampaissa ja "Times" takin taskussa. Hän kumarsi välinpitämättömästi ja istahti lehteään lukemaan. Mutta minusta tuntui, ettei hän lukenut, vaan kaiken aikaa salaisesti tarkasteli minua. Aivan kuin olisi koettanut arvailla, mikä oikeastaan olin miehiäni. Kun veturi nykäisi junan liikkeelle, viskasi hän lehden verkkoon ja kysyi englannin kielellä, puhuinko englantia. Ja kun näki minun puistavan päätäni, heittäysi hänkin makuulle ja ummisti silmänsä.

Vähän ajan kuluttua vaununpalvelija tuli kysymään, joko tilat sai laittaa yökuntoon. Matkatoverini höristi korviaan ja hymähti, kuten minusta tuntui, tyytyväisesti, kuullessaan kangertelevan venäläisen vastaukseni. Kun rupesimme riisuutumaan, sanoi hän venäjäksi:

— Ette ole venäläinen, kuulin sen puheestanne...

— En; olen suomalainen.

Koska ette puhu englannin kieltä, saan ehkä puhutella saksaksi?

— Olkaa hyvä.

Hän äänsi saksaa itämerenmaakuntalaisten tapaan. Ojensin hänelle korttini ja hän sanoi nimensä. Sitten hän jatkoi:

— Olen englantilainen insinööri ja tulen Siperiasta, jossa olen ollut kolme vuotta kaivostöissä. Minulla ei ole edes kortteja — ymmärrätte: siellä eletään sivistyksen ulkopuolella.

Hän vaikeni; joku pysähtyi osastomme oven eteen.

— Vai Siperiasta, sanoin jotakin sanoakseni.

Matkatoverini säpsähti, vilkaisi arasti ovelle, jonka himmeästä lasiruudusta varjo kuitenkin jo oli kadonnut, ja rupesi sopertelemaan:

— Pelkäsin, että siellä oli urkkija... Olisi vielä voinut luulla minua karkulaiseksi, kun kuuli Siperiasta mainittavan... Ah, ette tunne tätä onnetonta maata... täällä täytyy aina pelätä, elää alituisessa ahdistuksessa... vaikka olisikin aivan syytön... Niin, niin... voitte uskoa minua: olen _todellakin_ englantilainen... Mutta ehkä Teitä jo nukuttaa. Saanko himmentää valon?

Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan, ennen kuin nukahdin. Mutta saatuani unen päästä kiinni, en havahtunut koko yönä — taiteilijapäivälliset olivat olleet perinpohjaiset.

* * * * *

Päivä oli jo hyvin korkealla, kun heräsin. Ilma kiilteli kuin sula kulta. Kun katsahdin ulos ikkunasta, näin suvivihreitä peltoja ja kukkivia omenapuita. Illalla olin nukkunut kaikkein varhaisimpaan kevääseen, nyt heräsin keskelle kukkeata kesää! Ihme oli tapahtunut; sen toteaminen täytti rinnan riemulla. Suven etsintäänhän olin lähtenytkin. Mutta en ollut osannut odottaa sen vielä vastaani tulevan.

Nyt vasta muistin matkatoverini. Hän oli jo täysissä pukimissa ja katseli hymyillen hämmästystäni:

— Eikö totta: omenankukat ovat jääkukkia kauniimmat? Eiköhän avata ikkunaa?

Se avattiin. Ja me vedimme täysin siemauksin kesäilman suloista palsamia keuhkoihimme. Se hiveli kuin hyväily.

Matkatoverini silmiin nousi kostea kiilto.

— Tiedättekö, sanoi hän, mitä tässä siunatussa suvi-ilmassa on? Vapauden ihanaa aavistusta!

Hän punastui, nähtävästi omia sanojaan tyrmistyen: ikäänkuin olisi pelännyt minun lukeneeni niistä paljastuksen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo pääsi takaisin tasapainotilaan ja lisäsi selitykseksi:

— Niin, näettekö, tässä maassa oleskellessaan oppii vasta vapaudelle antamaan oikean arvon, sillä täällä sitä ei ole kenelläkään...

En ollut mitään huomaavinani, vaan käänsin liiviä napittaessani puheen toisille tolille. Mutta mielessäni ajattelin, että mies ei ole se, miksi hän itseään sanoo. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä varmemmaksi vakaumukseksi tuo vaikutelma muuttui.

* * * * *

Juna pysähtyi ravintola-asemalle. Ja ihmiset kiiruhtivat nielaisemaan kuumia piirakoita ja sitkeitä pihvejä. Kun kello kutsui takaisin vaunuun, näin matkatoverini kiikuttavan suurta paperikääröä.

— Oletteko kylläinen? hän kysyi.

— Totta puhuakseni en ehtinyt montakaan suupalasta ahmaista.

Hän naurahti:

— Ja nyt meillä on pitkä rupeama edessämme. Nähkääs, Venäjällä matkustamiseen vaaditaan tottumusta. Asemilla ei pidä syödä, vaan ostaa itselleen evästä. Nyt pyydän saada tarjota Teille aamiaisen. Taival on pitkä, aikaa on liikenemään.

Hän levitti pöydälle leipää, voita, kurkkuja, suolaa, leikkeleitä... Ja sitten hän otti laukustaan kultatulppaisen kristallipullon ja kaksi pientä lasia.

Kas niin, olkaa hyvä! Hän viskeli ryypyn toisensa perästä kurkkuunsa ja pakotti pakottamalla minut seuraamaan mukana.

— Kurja maa, mutta mainio viina, sanoi hän.

— Eikö niin? Mutta minkälaista Teillä on Suomessa?

— Viinaa on vähemmän ja se on karvaampaa...

— Mutta kurjuutta kai yhtä paljon? Eivätkö sielläkin sorto ja pakkovalta kukoista? Entä se Teidän kenraalikuvernöörinne?

En tiedä, miksi minusta tuntui, että politiikka sillä hetkellä olisi tärvellyt ruokahalun, ja minä vastasin yksikantaan:

— Onhan sitä meilläkin murhetta...

Vaununpalvelija toi teevettä. Ja me sytytimme savukkeet.

Sitten ryypyt rupesivat nukuttamaan.

* * * * *

Kun päivemmällä jossakin Vilnan tienoilla kiisimme läpi kauniitten vainioitten, osoitteli matkatoverini ihania oraspeltoja:

— Katsokaa, kuinka kauniita! Lihavaa maata, hurmeella höystettyä. Se on juonut paljon lämmintä, väkevää verta.

(Eipä hän voinut aavistaa, kuinka paljon punaista ihmisverta sen maan vielä täytyi juoda!)

Hänen sanansa eivät ilmaisseet läheskään niin paljon kuin äänen sävy, jolla ne lausuttiin, ja katse, joka niitä säesti. Minä kuvittelin niiden tulevan täyden sydämen syvänteistä. Ja niihin tuntui mahtuvan kokonainen katkeruuden maailma, mutta myöskin vuoren vankka usko. Usko mihin? Kostoonko? Mene tiedä. Kukapa sydänten salaisinten aivoitusten arvoitukset tulkitsee!

Vähitellen lähestyimme rajaa.

Matkatoverini näytti käyvän silmiinpistävän levottomaksi. Yht'äkkiä hän kysyi:

— On kai Teidän passinne kunnossa?

— On.

— Niin pitäisi minunkin olla. Mutta tässä maassa ei milloinkaan voi olla mistään varma. Yllätyksiä saattaa tulla joka askeleella. Kas tässä! Hän ojensi minulle englantilaisen passin:

— Eikö totta: se on "all right"?

Minusta näytti, ettei hän enää muistanut salata hymähdystään englantilaisia sanoja lausuessaan.

Kun sitten rajalle saavuttaessa santarmit antoivat edellisellä asemalla kokoamansa passit takaisin, ei matkatoverini paperiaan saanutkaan. Hänet kutsuttiin syrjään. Panin merkille, että hän näytti kalpenevan ja horjuvan mennessään. Hänen kasvoihinsa tuli avuttoman masentunut ilme. Ja koko mies oli lysähtänyt kokoon. Mieleeni iski salamana ajatus: nousiko raukalle nyt kahdennellatoista hetkellä tie kultaiseen vapauteen pystyyn?

Mutta eipä noussut. Junan viheltäessä tuloa Wirballeniin palasi hän paikalleen säteilevin silmin ja iloisesti heilutellen kädessään passia.

Minunkin sydämeni sykähteli riemusta. Olisin voinut vannoa, että hän oli karkutielle lähtenyt karkoitettu. Ja vapauden ovi, jota hän rohkeasti oli raottanut, oli nyt sepo selällään. Ihmekö, että hän riemuitsi, että ilon ja onnen kirkastus säteili hänen kasvoiltaan!

Hän puristi salavihkaa kättäni ja kuiskasi:

— Herra Jumala, kuinka onnellinen olenkaan!

* * * * *

Saksalaisessa junassa en häntä enää nähnyt — kai hän oli joutunut toiseen vaunuun.

Vastassani istui tyypillinen venäläinen virkamies. Hänellä oli matkoilla aivan kadehdittava istuallaan-nukkumisen taito ja ruskea parta Aleksanteri III:n tapaan. Kun hän jonkun ajan perästä oli nukkunut kylläkseen, jouduimme puheisiin.

Istuin siinä ajatellen äskeistä matkatoveriani. Hän tuntui niin ihmeen läheiseltä tuttavalta, vaikka olikin vento vieras muukalainen. Olinhan jakanut hänen kanssaan hänen elämänsä ehkä kohtalokkaimman hetken, hänen suurimman riemunsa. Ja se yhdistää ihmiset yhtä lujasti kuin suuri suru. Paremmin ja elävämmin kuin kaunopuheisimmat selittelyt havainnollistivat hänen silmiensä säihky ja hänen miehekäs kädenpuristuksensa minulle vapauden käsitteen...

Silloin sanoa tokaisi ruskeapartainen yht'äkkiä:

— Teillä oli seuraa rajan tuolla puolen...

Oliko tuo mies lukenut ajatuksiani? Hänen sanoissaan oli jokin selittämättömän vastenmielinen tunkeilevaisuuden tuntu, joten vastasin tylysti:

— Niin oli.

Mutta uusi puhekumppanini jatkoi:

— Tunsitteko entuudesta tuon herran?

Nyt minua alkoi kiukuttaa mokoma kuulustelu. Sanoin lyhyesti ja tiukasti:

— En.

Vastauksen olisi voinut tulkita myöskin toisin: "Pitäkää suunne kiinni!" Luultavasti huomasi sen ruskeapartainenkin, sillä aivan anteeksipyytävällä äänellä tuli seuraava kysymys:

— Ette siis tiedä, kuka hän oli?

— En.

Nyt hän hymähti voitonriemuisesti:

— Hän on rajasantarmiston kaikkein ovelin urkkija.

— Se ei ole mahdollista, väitin vastaan.

Puhekumppanini nauroi niin, että tupakan kellastamat hampaat paljastuivat:

— Hih-hih-hih... Ette ole ensimmäinen, jonka hän on pettänyt. Mutta minä tunnen hänet; matkustan täälläpäin ehtimiseen...

Minussa nosti kiehuva kiukku päätään. Mutta se ei kohdistunut valepukuiseen santarmiin, vaan — hänen paljastajaansa, jota nyt tunsin aivan silmittömästi vihaavani. Koetin miettiä, miksi. Siksikö, että hän oli riistänyt minulta kimmeltävän kauniin mielikuvan? Ja kuitenkin hän oli tahtonut tehdä minulle palveluksen. Oliko hän siis hyväntekijä vaiko pahantekijä? Siinä pulma, jota aprikoin junan kiitäessä halki Pohjois-Saksan hämärtyvien seutujen.

Ruskeapartainen istui ja nukkui viattomuuden unta. Ja vähitellen uhkasivat minunkin silmänluomeni painua umpeen. Mutta puolitorkuksissani kuulin salaperäisen kuiskauksen:

— Tohtori Ibsenille tuo herra kerran esittäytyi Gregers Werleksi...

Ja minä olin vastaavinani:

— Ja siitä tuttavuudesta syntyi Villisorsa, mutta tästä vain uneton yö...

Mutta erehdyin: ei siitä tullut sitäkään, sillä nukuin vielä junan porhaltaessa ensimmäiselle Berlinin asemalle.

KYMMENEN VUODEN KULUTTUA

He olivat tavanneet toisensa kymmenen vuotta takaperin vieraalla maalla, etelän kerkeässä keväässä. Olivat kulkeneet yhdessä kukkivien kastanjain alla, istuneet kuutamossa välkkyvän joutsenlammikon partaalla ja koettaneet laskea veden kalvoon kuvastuvien tähtien lukua... Mies oli ollut aivan nuori, nainen koko joukon kokeneempi, mutta yhtä kuumaverinen; koskina olivat heidän suonensa kohisseet. Ja he olivat aukaisseet tuoksuvaan puutarhaan antavan ikkunansa kuullakseen suihkukaivon laulavan solinan ja satakielen viserryksen... Mutta viikon perästä — viikon, jonka päivät olivat lentäneet kuin kultasiipinen perhosparvi ja yöt kiitäneet kuin kiiluvat tulikipunat — he olivat eronneet, sanoneet toisilleen järkevät jäähyväiset aurinkoisena huomenhetkenä. Nainen oli vetänyt sormestaan mustakivisen sormuksen, ja mies oli sanonut:

— Tätä kannan näiden päivien muistoksi!

Siihen oli nainen vastannut:

— Ja kun kymmenen vuoden kuluttua toisemme tapaamme ja elämme muistoina uudelleen tämän viikon, annat sen takaisin... Sillä sen jälkeen sillä ei enää ole mitään virkaa...

Sitten matkusti mies heidän kylmään kotimaahansa muistoineen ja sormuksineen, mutta nainen jatkoi matkaansa yhä etelämmäksi kohti uusia elämyksiä ja vielä kuumempia seikkailuja.

Eivätkä he sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet. Mies oli vain kuullut, että _hänestä_ oli tullut kunniallinen kauppaneuvoksetar. Ja naiselle oli kerrottu, että _hänkin_ jo oli vakaantunut ja hoiti nuhteettomasti valtion virkaa.

* * * * *

Sillä kannalla asiat olivat, kun mies muutamana varhaisena kevätpäivänä kadulla näki kauppaneuvoksettaren, joka maalaisesta tehdasyhdyskunnastaan oli pistäytynyt käynnille pääkaupunkiin. He tulivat samaa käytävää vastakkaisilta suunnilta eikä kohtaamista niin ollen voinut välttää.

Miehen rinnassa läikähti lämmin laine, mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi, että rouva oli melkein toiseksi muuttunut.

— Sepä oli hauskaa, sanoi kauppaneuvoksetar. Mutta miksi Te olette käynyt niin vakavaksi...?

— Niin... vastasi mies ja katsoi kysyjää silmiin. — Ajat muuttuvat ja niiden mukana muutumme mekin...

Mutta hotellin ovella kauppaneuvoksetar virkahti:

— Syön tänä iltana illalliseni yksin, mieheni on yhtiökokouksessa. Tasan kello yhdeksän ruokasalissa. Tuletteko?

— Tulen.

* * * * *

Mies tuli jo neljännestä aikaisemmin. Hänellä oli mustakivinen sormus liivin taskussa. Ja hän mietti itsekseen: Tänä iltana elämme siis yhdessä uudelleen nuo muistot... miten ihanaa se onkaan!

Salissa ei ollut monta vierasta; avara ja kirkkaasti valaistu huone tuntui kylmän viralliselta. Ovien suissa kurkistelivat valkotakkiset tarjoilijat odottavan uteliaina. Ja orkesteri soitti "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu..."

Hän istuutui pilarin suojaan ja antoi tuoda itselleen ulkomaalaisen lehden.

Sitten löi kello yhdeksän. Ja samassa kuului silkin kahinaa. Mies kuuli hovimestarin äänen läheltään:

— Täällä, rouva kauppaneuvoksetar!

Kun hän laski lehden käsistään, seisoi kauppaneuvoksetar hienona ja hymyilevänä hänen edessään:

— Sanoinhan: täsmälleen kello yhdeksän. Pidän edelleenkin aina sanani.

Mies nousi ja suuteli juhlallisesti hänen kättään sanoen:

— Te olette yhtä rakastettava kuin ennenkin.

Mutta itsekseen hän ajatteli: Hyvä isä, kuinka hän on vanhentunut!

He istuivat kahden puolen pöytää.

Kauppaneuvoksetar jutteli vilkkaasti ja eloisasti. Hän puheli lakkaamatta ikään kuin peläten, ettei hän ehtisi saada kaikkea sanotuksi. Hän haasteli politiikkaa ja kansantaloutta, kosketteli valtiopäivävaaleja, kallista aikaa ja pieniä palkkoja, arvosteli oloja ja ihmisiä...

Mies koetti vastailla sanan silloin, toisen tällöin, mutta mietti kaiken aikaa mielessään: Miksi hän puhuu noin paljon eikä sano mitään?

Ja nainen ajatteli puhuessaan: _Siihen_ ei kajota ennen jälkiruokaa, silloin siitä päästään vähällä. Ja hän käänsi puheen kirjallisuuteen.

Tarjoilija toi jäätelön. Kun hän oli mennyt, ajatteli nainen: Nyt on aika! Ja hän kiinnitti kauniin katseen pöytätoverinsa kaulaliinaan sanoessaan ikään kuin alkajaisiksi:

— Uskotteko, että olen onnellinen avioliitossani?

Hänen silmissään oli uneksiva ilme ja hänen äänessään pieni tunteellisuuden värähdys, jonka mies tunsi ennestään.

— Uskon aivan täydellisesti, hän vastasi.

Kauppaneuvoksetar hymähti hiukan surunvoittoisesti:

— Niin... Minulla on todellakin hyvä olla hänen kanssaan.

Tuokion pöytäliinaan tuijotettuaan hän jatkoi:

— Eihän se tietysti ole mitään lemmenhurmaa, mutta hän on hyvä mies ja minä kunnioitan häntä suuresti... Ja meillä on niin kaunis koti. Jospa vain tietäisitte! Minun makuuhuoneeni on kuin unelma... Teidän täytyy se joskus nähdä!

Hänen silmissään välähteli. Mutta mies kysyi:

— Onko Teillä lapsia?

Kauppaneuvoksetar rypisti vähän kulmiaan.

Sitten hän hymähti ylimielisesti:

— No, se vielä puuttuisi!

He vaikenivat ja katselivat sanattomina kahvikeittiön siniseen väkiviinaliekkiin. Mutta kun huuruisessa lasikuvussa alkoi surista, sanoi kauppaneuvoksetar:

— Antaisimme tuoda kahvin minun huoneeni viihtyisimpään soppeen ja tarinoisimme menneistä päivistä...

Taas hän oli hetken ääneti. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:

— Sanokaa, oletteko milloinkaan toivoneet takaisin niitä menneitä päiviä...

Kysymys tuli liian myöhään. Mies tajusi selvästi, että se oli tarkoitettu kerjäläiselle viskattavaksi almuksi. Hänen rintansa täytti jäätävä tunne, ylpeys nousi, ja hän otti sormuksen taskustaan.

— Tässä on tämä, hän sanoi kovalla äänellä. Löysin sen sattumalta kätköistäni ja samalla muistin, että minun välipuheemme mukaan oli suunnilleen näihin aikoihin luovutettava se rouva kauppaneuvoksettarelle. Myöskin minä pidän edelleenkin sanani.

Hän ojensi sormuksen yli pöydän ja kumarsi kylmän kohteliaasti.

Nainen huoahti helpoituksesta: Nyt olemme siis siitä jutusta päässeet; mutta siroittakaamme sentään vähän sokeria sen päälle... Sen vuoksi hän sanoi lämmöllä:

— Piditte siitä ennen paljon. Muistan niin hyvin sen aamun, jona se ensi kerran oli sormessanne.

Mies oli lukenut hänen ajatuksensa, jonka vuoksi hän vastasi tylysti:

— Ja viimeisen kerran.

— Niin pianko Te todellakin kyllästyitte?

— En minä, vaan sormus; se kävi liian väljäksi ja uhkasi alati pudota...

— Ehkä se nyt sopisi paremmin, ehdotteli rouva.

Mutta miehen mieleen juolahti vuorosana eräästä Hamsunin pikku kertomuksesta:

— Nyt se taasen on liian ahdas... Ja sitä paitsi: eihän sillä enää ole mitään virkaa!

Läheiseen pöytään saapui pariskunta: ryhdikäs, mutta jo hiukan elähtänyt, puhdaspiirteinen nainen ja kaunis nuori mies, ilmeisesti näyttelijä. Kauppaneuvoksettaren pöytäkumppani nousi kumartamaan.

— Kuka on hän, jota tervehditte? kysyi rouva ja mittasi katseellaan tulijaa kiireestä kantapäihin.

Mies mainitsi erään tunnetun laulajattaren nimen. Ja kauppaneuvoksetar sanoi:

— Vai hänkö! Eipä ole aika häntä säästänyt. Huomaamatta-vanhenemisen vaikeata taitoa eivät kaikki opikaan...

— Ei, se on totta, vastasi mies ja korosti vahingossa sanojaan aivan liiaksi.

Itsekseen hän ajatteli: Tuo toinen sen kuitenkin on oppinut paljon paremmin kuin sinä...

Kauppaneuvoksettaan huulet kaartuivat ylimielisen pilkalliseen hymyyn. Ja mies pani merkille, että silmien kulmiin ilmestyi runsaasti hiuksenhienoja ryppyjä.

— Entä nuorukainen, onko hän hänen poikansa?

— Ei, vastasi mies jyrkästi, vaan hänen rakastajansa.

Kauppaneuvoksetar tyhjensi kahvikuppinsa nopeasti ja sanoi:

— On viisainta, ettemme samalla kertaa poistu täältä. Ymmärrättehän: se saattaisi herättää sellaista huomiota, jota miehen: tähden tahdon välttää...

Mies ei voinut tukehduttaa hymyilyä. Mutta rouva jatkoi:

— Te nauratte. Mutta nähkääs: ihmisen, jolla on... entisyys, täytyy olla paljon varovaisempi kuin muiden...

Hän ojensi kätensä herttaisesti hymyillen:

— Kiitos tästä illasta ja näkemiin! Hädin tuskin mies sai jäämään hampaittensa taakse hävyttömyyden: Kauppaneuvoksettaren sänkykamarissako?

Silkinkahina loittoni ovelle.

Mies katsahti hänen jälkeensä ja huomasi vasta nyt, että hänen leningissään oli kylmän teräksen kiilto. Ja hän ajatteli: Sehän sopiikin aivan yhtä hyvin kuin punainen raakasilkki sopi silloin kymmenen vuotta takaperin.

Hetken kuluttua mies lähti. Kulkiessaan naapuripöydän ohi hän huomasi, että siinä riideltiin, ja hänen huulensa kiertyivät hienoon vihellykseen.

Mutta ulkona paistoi kuu. Oli pakastanut iltamyöhällä ja Esplanaadin vesilätäköt olivat hauraan jääkuoren peitossa, joka rasahteli anturoiden alla.

Katua astellessaan miehemme mietti: Ajat muuttuvat ja niiden mukana muutumme mekin; mutta muuttuukohan myöskin kuuhut meidän kerallamme? Hänestä tuntui näet aivan mahdottomalta, että sama kuu, jonka säteet tänä iltana kimaltelivat likaisilla lumijätteillä, kymmenen vuotta takaperin oli valanut hopeitaan joutsenlammikon pintaan ja kukkivaan kastanjapuistoon, jonka tuoksuissa satakieli oli visertänyt...

"TIPPANA-LIISA"

Aamukävelylläni tuli kadulla vastaani muudan vanha nainen, joka yht'äkkiä herätti eloon muiston lapsuuteni kaukaisesta kaupungista.

Naisella oli yllään vihreäksi kulunut "sirkkelinuttu" ja päässään samettihilkka, sellainen, jollaisia pienet lapset käyttävät. Lapsellisista kehyksistä eroittuivat iän kurttuisiksi uurtamat ja keltaisiksi kuivaamat akankasvot irvokkaana karrikatyyrinä, jonka nähdessäni muistin elävästi "Tippana-Liisan".

Hän oli melkein samanlainen: yhtä muodoton ja yhtä lohduttoman ruma.

Mistä hän oli nimensä saanut, sitä en koskaan tullut saaneeksi selville; en myöskään mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli; Tippana-Liisaksi häntä vain sanottiin — nimittäin takanapäin; hänelle itselleen oli sanottava vain Liisa.

Hän oli "kummallinen", lyhytjärkinen, olematta silti varsinaisesti vähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala ja kaiuttoman kumea. Hänen silmänsä tuijottivat jäykästi eteensä ja hyvin harvoin hymy valaisi hänen kasvojaan.

Hän eli almuista, mutta ei koskaan kerjännyt, sillä hän oli "parempain ihmisten lapsia" ja synnynnäinen ylpeys asui hänen sydämessään. Määräpäivinä hän ilmestyi porvariskotien keittiöihin; pari tusinaa oli sellaista taloa, jota hän veroitti vuoron perään. Tullessaan hän asettui ovensuuhun istumaan, puheli palvelijoille ilmasta ja kaupungin kuulumisista, kyseli kohteliaasti herrasväen vointia ja muita mahdollisia perheuutisia, kunnes oli saanut saatavansa: kyökin pöydälle katetun aterian. Sen hän söi äänettömänä ja suurella hartaudella. Mutta heti syötyään hän lähti kiittämättä — eihän tarvinnut kiittää siitä minkä piti oikeutenaan periä. Ja asianomaisissa taloissakin katsottiin Tippana-Liisan ruokintaa aivan luonnolliseksi verovelvollisuudeksi, milteipä lain määräämäksi rasitukseksi. Se johtui siitä, ettei hyväntekeväisyyttä vielä siihen aikaan oltu säännöstelty, se oli vapaaehtoisuuden varassa ja juuri sen vuoksi se oli muuttunut kunnia-asiaksi.

* * * * *