Part 1

PUNAINEN LAMPPU

Pieniä kertomuksia

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI

Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

SISÄLLYS:

Punainen lamppu Mies ja nainen Syksy Vanhapiika Muudan matkatoveri Kymmenen vuoden kuluttua Tippana-Liisa Suvinen saari Punaisen painajaisen päiviltä Konttoristi Aku Hambergin romaani

PUNAINEN LAMPPU

Päivällinen oli syöty. Kokoonnuttiin saliin, johon kahvipöytä oli katettu. Herrat sytyttivät tupakkansa. Ja kukin koetti etsiä itselleen mahdollisimman mukavan istumapaikan.

Oltiin huhtikuussa, jolloin päivänvalo jo pitkät tunnit pitää puoliaan iltapimeää vastaan. Ja salissa vallitsi kevätsiintoinen puolihämärä.

Talon emäntä tahtoi sytyttää venetsialaisen peilin edessä olevan kolmihaaraisen pronssijalustan kynttilät. Mutta eräs läsnäolevista naisista, kiiltäväsilmäinen nuori neiti, pyyteli:

— Älähän toki vielä! Nyt on niin ihana valaistus.

Ja joku herroista jatkoi nauraen:

— Eikö hovioikeudenneuvoksetar tiedä, ettei huoneeseen koskaan saa sytyttää kolmea kynttilää? Se ennustaa onnettomuutta...

— Emmehän toki ole taikauskoisia.

Mutta vanha herra, joka uuninnurkan nojatuolissa imi paksua sikaria, hymyili leppeästi sankalasiensa takaa ja virkahti hiljaisella äänellä:

— Kyllä kaikki ihmiset ovat taikauskoisia, kukin omalla tavallaan...

Talon isäntä puuttui nyt puheeseen:

— Älä vain koeta saada meitä uskomaan, että sinä olet! Se ei onnistuisi.

— Minäpä juuri olenkin. Ja uskallanpa lyödä vetoa, että velikin on.

Se nuori neiti, joka ensiksi oli ehdottanut, ettei kynttilöitä sytytettäisi, sanoi nyt:

— Mutta kertokaahan toki meille taikauskostanne; kummitusjutut kuuluvat tähän valaistukseen!

— Kummitusjuttuja en valitettavasti osaa, vastasi vanha herra hymähtäen ja puhalsi kauniin sinisen savuympyrän ilmaan.

Talon emäntä kääntyi hänen puoleensa:

— Mutta kertokaa meille taikauskostanne, herra professori!

Ja muut vieraat yhtyivät pyyntöön.

Vanha professori veti pari pitkää savua sikaristaan, puhalsi ne renkaina suustaan ja aloitti sitten kertomuksensa:

* * * * *

Ikkunasta, joka punainen valo. Minulla ei ole on vastapäätä omaani, loistaa pienintäkään aavistusta, kuka siellä asuu, mikä hän on, mieskö vai nainen, nuori vaiko vanha... En osaa arvailla, mitä hän tekee. En tiedä mitään muuta naapuristani kuin sen, että hänellä on punakupuinen lamppu pöydällään.

Mutta sepä sitten onkin aivan merkillinen lamppu. Se palaa aina. Milloin hyvänsä katsonenkin ulos, aina loistaa ruusunpunainen hohde kolmannen kerroksen kolmannesta ikkunasta. Se syttyy jo aikaisin illansuussa ja palaa vielä, kun yömyöhällä oman lamppuni sammutan. Ja siitä olen päätellyt, että naapurini on joko ihmeellisen ahkera tahi hyvin sairas ja uneton ihminen.

Merkillisen lämpöinen ja merkillisen lempeä on tuo valo. Siinä ei ole sitä koreanpunaisen repivää räikeyttä, joka kiihoittaa ja ärsyttää, eikä helakan majakkavalkean hermostuttavaa huikaisua. Se on melkein kuin ehtooruskon punerrus tyynen järven kalvossa. Todellakin: se johtaa mieleen tuon ihmeellisen iltatunnin, _l'heure rouge'n_, jona maisema saa sadunsiinnon muutamaksi häipyväksi hetkeksi, juuri vähän ennen kuin läpi luonnon käy yön tuloa ennustava väristys...

Alunpitäen on tuntemattoman naapurini lampunvalo minua miellyttänyt ja viehättänyt. Pitkinä yksinäisinä iltoina olen tuijottanut siihen samalla tapaa kuin takkavalkeaan tuijotetaan. Ja vähitellen se on käynyt minulle rakkaaksi. Sen olen huomannut erittäinkin muutamina iltoina, joina naapurin lamppu vastoin tavallisuutta ei ole palanut: silloin olen sitä ikävöinyt aivan samoin kuin kaivataan jotakin rakasta elävää olentoa.

Aluksi en ikäväni syytä heti älynnytkään, tunsinpahan vain, että oli painostavan paha ollakseni. Yritin käydä käsiksi työhöni, mutta ei se luistanut; koetin keskittää ajatuksiani johonkin asiaan, ei sekään onnistunut. Vihdoin täytyi minun heittää sikseen kaikki yritykset. Nousin pöytäni äärestä ja sammutin lamppuni mennäkseni makuuhuoneeseen, mutta vilkaisin sentään vielä kerran ulos ikkunasta. Ja silloin se minulle selvisi: naapurini ikkuna oli pimeä. Siitä asti olen tiennyt, että tuota punaista lamppua rakastan.

... Eräänä iltana, jona naapurini lamppu ei palanut, sattui minulle hyvin ikävä mieliharmi. Mikä se oli, ei kuulu tähän. Pääasia on, että minun silloin piti tehdä tärkeä ja ratkaiseva päätös, josta jo pitkät ajat olin ollut epätietoinen ja kahden vaiheilla. No niin, tein päätökseni. Ja tietysti se oli hyppäys hulluun kirnuun.

Siitä lähtien en enää tee mitään ratkaisevaa päätöstä, katsomatta ensiksi, palaako naapurini punainen lamppu. Ja jollei se pala, niin lykkään kiireellisimmänkin asian seuraavaan päivään, eikä mikään maallinen mahti saisi minua toimittamaan sitä "pimeänä iltana".

... Keittäjättäreni oli kolmena lauantaina peräkkäin polttanut puuron. Oli siis saatava uusi. Ensimmäinen, joka tarjolle tuli, oli erinomaisen miellyttävän ja ystävällisen näköinen. Kun hän tuli ovesta sisään, ajattelin: "Kas, kuinka hyvä onni minulla olikin! Tuohan näyttää aivan verrattomalta!" Sovimme ehdoista ja olin juuri sanomaisillani, milloin hänen on taloon tultava, kun onneksi tulin katsahtaneeksi ulos ikkunastani. Lauseeni jäi keskeneräiseksi ja ratkaiseva sana jäi sanomatta, sillä naapurini lamppu ei palanut. Seuraavana iltana pestasin ruman, rokonarpisen ja mörähtelevän matamin; silloin paloi lamppu. Eikä minun ole tarvinnut kauppojani katua: olen lihonut kymmenkunnan kiloa eikä kirjoituspöydältäni ole pienintä paperinpalaa hävitetty. Mutta se sievä ja sorea neitonen joutui eräälle virkatoverilleni, jonka suurin uhrauksin hankkiman itäintialaisen liemimaljakon hän ensi töikseen pudotti lattiaan.

Onko siis ihme, että tunnen taikauskoista luottamusta naapurini punakupuista lamppua kohtaan, että se on muuttunut suojeluspyhäkseni?

Aluksi tuo taikausko minua hiukan hävetti. Ajattelin: "Sehän on hullua, järjetöntä ja mielenvikaista..." Mutta siitä huolimatta en punaisen lampun lumoista päässyt. Ja vähän ajan kuluttua alkoivat ajatuksenikin muuttua: "Onhan tämä kieltämättä vähän lapsellista, mutta tuskinpa sentään järjettömämpää kuin mikä muu usko hyvänsä! Mikä uskoo mihinkin: toinen maalattuihin kuviin, toinen loistavaan liekkiin! Sytyttäväthän ihmiset vahakynttilöitä pyhimyskuvien eteen omaistensa puolesta, tuntemattoman naapurini lamppu syttyy minun menestyksekseni..." Enkä enää salaakaan, että punainen lamppu on muuttunut tärkeäksi tekijäksi elämässäni. Se määrää työni ja tekoni. Se suojaa minua vaaroilta ja vastoinkäymisiltä, se antaa minulle rohkeutta ja uskallusta. Se on osa minun uskontoani, korkeamman voiman merkkituli...

* * * * *

Vanha professori vaikeni.

Mutta kukaan ei nauranut, vaikka kuulijat olivatkin selvillä siitä, että kertomus oikeastaan oli niin yksinkertainen että sille olisi voinut nauraa. Syntyi tuollainen pieni painostava hiljaisuus, jonka aikana enkelin sanotaan kulkevan huoneen läpi. Mistä se johtui? Olisikohan muillakin, eikä vain professorilla, ollut punaiset lamppunsa?

Mutta sitten talon emäntä nousi tuoliltaan, väänsi sähkövalot palamaan ja istahti pianon ääreen. Hän soitti pitkän kappaleen; ennen kuin se oli lopussa, oli keskustelu jo herännyt alkukuiskauksiinsa.

Kolmihaaraista kynttiläjalkaa ei kuitenkaan koko iltana sytytetty.

MIES JA NAINEN

He tapasivat toisensa kadulla.

Syksyn taivas oli korkea ja sininen, mutta tuuli kuljetteli katuvieren vaahteroiden kellastuneita lehtiä.

Tyttö tuli sikarikaupasta, jossa hän ansaitsi leipänsä, ja mies tuli automaatista, jossa hän söi leipäänsä. Tytön silmät säteilivät ja hymy oli hänen huulillaan; hän rakasti miestä. Mutta mies oli synkkä ja vakava; hän ei enää rakastanut tyttöä, oli kyllästynyt, väsähtänyt...

Tyttö sanoi:

— Tiedätkö, minulla on ollut niin ikävä sinua... Koko päivän olen vain toivonut: kunpa aamiaistunnilla sinut tapaisin —!

Mies ei virkannut mitään; hän ajatteli: Minun täytyy lainata häneltä kaksikymmentä markkaa, muuten en voi mennä kauniin kahvilatyttöni luo...

Ja keltaiset lehdet tanssivat tuulessa.

Mutta kun he olivat vähän aikaa vaitiollen kävelleet, sanoi tyttö hellästi:

— Rakas, näen että sinulla on huolia. Miksi salaat ne minulta? Voithan toki kaikki asiat kertoa omalle pikku tytöllesi. Sano, mikä sinua painaa!

Hän katsoi armastaan kosteakiiltoisin silmin. Mutta mies tuijotti alas katukäytävään ja pyysi lainaksi kahtakymmentä markkaa.

Tytön katse kirkastui; riemuiten hän aukaisi laukkunsa ja pisti kokoonrypistetyn setelin miehen kouraan.

Kuinka iloinen hän olikaan voidessaan auttaa rakastettuaan. Suuri onnentunne täytti hänen pienen sydämensä. Ja hän ajatteli itsekseen: Kylläpä oli hyvä, etten eilen tullut ostaneeksi niitä ruskeavartisia lakkakenkiä, joita varten olen rahojani säästellyt...

Samassa mies muisti, että hänellä oli tärkeä asia toimitettavana.

Ja he erosivat.

Kun tyttö palasi sikarikauppaansa, oli hänen mielensä kirkas ja kevyt. Ja hänen äänestään soivat heleät hopeatiuvut, kun hän ostajia palveli.

* * * * *

Illalla istui mies tummakulmaisen kahvilatytön kanssa elävissä-kuvissa.

He puristivat toistensa käsiä ja painautuivat lähelle toisiaan — eikä heillä ollut aikaa kuvien katselemiseen. Ja joka kerran kun valo syttyi, alkoivat he hajamielisinä tarkastella ohjelmalehtisiään.

Sitten he menivät kävelemään. Tyttö oli iloinen ja onnellinen; hän puheli lakkaamatta ja katseli harvasanaista toveriaan ihailevin silmäyksin. Mutta sitten hänkin kävi yht'äkkiä aivan vakavaksi; ja mies kysyi:

— Armas, mikä sinun on?

Mutta samassa mies muisti, että juuri samaa oli häneltä itseltään kysytty aamupäivällä, ja hänen tuli outo ollakseen.

Kahvilatytön silmiin nousivat kyyneleet:

— En tiedä, miksi olen niin levoton... ikäänkuin aavistaisin sinut pian kadottavani...

Mies koetti hellästi silitellä hänen kättään ja sanoi:

— Rakas, tiedäthän ettet milloinkaan minua kadota.

Mutta itsekseen hän ajatteli:

— Alanpahan jo tuostakin saada tarpeekseni!

Kuu pilkisti esiin repalaisen pilven raosta, ja mies huomasi, että sen kalpea naama irvisteli ilkeästi.

* * * * *

Mutta pieni sikarikaupan-tyttö nukkui kauniisti vuoteellaan ja näki kultaista unta armaastaan ja tulevien vuosien suuresta onnesta...

SYKSY

Kirkas syksyinen päivä. Korkea sininen taivas, ilma läpikuultavaa kuin lasi, niin ihmeellisen kevyttä hengittää!

Keuhkotautiparantolan makuuhalli on täynnä potilaita, tilat pitkässä rivissä pienen välimatkan päässä toisistaan. Harmaitten huopapeitteitten alla erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeita ja joku punakampikin, tummia ja vaaleita, nuoria ja vanhoja. Toiset puhelevat salavihkaa vierustovereittensa kanssa, toiset tuijottavat mietteissään taivaan sineen, mutta väsyneimmät makaavat silmät ummessa ja liikahtamatta — heillä on jo auttamattomasti elämä takanaan ja edessään vain lopullinen sammuminen...

Hiljaista siellä on; nekin, jotka keskustelevat, puhelevat vain puoleksi kuiskaten, niin ettei ääntä eroita kuin lähimpiin vuoteisiin. Ei sitä vilkasta sorinaa, joka tavallisesti nousee sieltä, missä useampia ihmisiä on koolla. Ei iloisen naurun helähdyksiä. Joskus vain särähtävää rykimistä tahi tukahduttavan yskän ääntä. Eikä muuta liikettä kuin silloin tällöin kaiteen luona istuvan sairaanhoitajattaren äänetön kulku jonkin vuoteen luo — auttamaan yskivää istualleen, kohentamaan päänalustaa...

Verkkaan vierii aika, minuuttien meno on etanan matelemista. Viipyy puoli ijäisyyttä ennen kuin neljännestuntikaan on kulunut. Ja kuitenkin tuntuu noista ihmisistä, että aika kuluu liian nopeaan! Minuutit ovat liian pitkät, mutta vuodet liiaksi lyhyet...

* * * * *

Kirkkaasti heloittaa päivä. Makuuhallin tiloille näkyy kaistale sinistä taivasta ja metsänrinteen ylin reuna, joka palaa leimuavin väriliekein: keltaista ja punaista, kultaa ja verta, ja liekkien lomissa ikäänkuin viihdykkeeksi hiukan havupuitten tummanvihreää.

Nuori mies, jonka tila on vähän erillään muista, viittaa sairaanhoitajatarta luokseen.

— Sisar, sanoo hän, antaisitteko vielä patjan pääni alle; näkisin paremmin... enemmän tuota kaunista...

Hän viittaa naisellisen valkealla kädellään metsänreunaa, ja sisar kääntyy katsomaan.

— Se on todellakin kaunista, sairaanhoitajatar sanoo, tuo patjan ja pönkittää hänen yläruumistaan pystympään. — Onko nyt hyvä?

— On; kiitos!

Sisar nyökäyttää päätään ystävällisesti hymyillen ja poistuu.

Nuoren miehen ajatukset jatkavat samaa kiertokulkua, jota ne viimeisen neljännestunnin ajan ovat suoritelleet:

— Ettäkö syksy todellakin on näin kaunista? Ennen se aina tuntui raskaalta ja vastenmieliseltä, harmaalta ja sumuiselta. Siinä oli kuin kuoleman tuntu, sellainen kostean kylmä henkäys... aivan kuin tuskan hiki... Mutta nythän se onkin muuttunut kiiltävän kirkkaaksi ja seesteiseksi rauhaksi! Paljon ihanampaa se on kuin pölyisen kesän uuvuttava helle, joka polttaa ja raukaisee kuin hivuttava kuume, ihanampaa kuin kevään levottomuus ja tyydyttämätön kaipuu! Viileätä on sen kauneus, intohimotonta, vaikkakin värit heloittavat puhtaina ja sekoittamattomina. Keveätä on sen ilma, niin keveätä, että tekisi mieli lentää siintäviin korkeuksiin, halkoa ilmaa suhajavin siivin, ohjata kohti aurinkoa, kohti väreileviä ja kiiltäviä kultahiukkasia, ja sitten tuulen kantamana kaareillen laskea alas...

— Kuinka hän ei ennen ollut tätä syksyn kauneutta tullut huomanneeksi? Siksikö, että hän, kuten kaikki muutkin nuoret, oli pitänyt kevättä omana vuodenaikanaan? Kevät ja nuoruus — niidenhän sanottiin kuuluvan yhteen: luonnon kevät ja elämän kevät. Hm —!

— Mutta nuorihan hän oli vieläkin, ei kolmeakymmentä vielä pariin vuoteen... Vai olisiko ehkä nyt tämä äkkiä puhjennut tauti jo ehtinyt tehdä hänet vanhaksi? Sehän toki olisi aivan hullunkurista...

Nuoren miehen täytyi naurahtaa moiselle ajatukselle. Hän nauroi ääneensä. Ja toisilta tiloilta käännyttiin häntä katsomaan; lähin naapuri, nariseva vanha herra, mörähti jotakin sopimattomasta iloisuudesta.

Ja nuori mies herkesi naurustaan yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Hänen päähänsä oli iskenyt uusi ajatus:

— Eikö ihminen aina pitänytkin kauniimpana sitä, jota hänen ei suotu saavuttaa? Hänen ei tietysti ollut sallittu elämänsä syksyyn päästä... Sehän oli aivan luonnollinen selitys, aivan selvä...

Vilun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Ja hän veti peitettä ylemmäksi.

- Epäilemättä oli niin. Kuolema oli lähellä, se oli jo kurottanut luiset sormensa hänen kurkkuaan kohti, kohta kai se kuristaisi... Ehkä jo jonkun hetken perästä... Kas noin...

Hän sai ankaran yskänkohtauksen, hän tunsi ilettävän lämpimän veren täyttävän suunsa. Ja sairaanhoitajattaren täytyi kiiruhtaa ojentamaan sylkykuppia. — Vähitellen meni kohtaus ohi; sairaanhoitajatar antoi hänelle lääkkeitä ja asetteli patjat järjestykseen.

Ja nuori mies sai taas kiinni ajatustensa punaisen langan päästä:

— Ei vienyt tällä kertaa, tuskinpa veisi vielä seuraavallakaan kerralla, ehkä ei koko tänä vuonna, kenties ei tulevanakaan... Mutta joka tapauksessa kohta ja aivan varmaan ennen elämän syksyn tuloa...

Siitä hän nyt oli vakuutettu, totuus oli selvinnyt hänelle tänä päivänä. Tähän saakka hän toisinaan oli toivonut kestävänsä vielä useita vuosia; olipa hän rohkeimpina hetkinään vielä uskonut siihenkin määrin toipuvansa, että kykenisi jotakin maailmassa tekemäänkin, toteuttamaan edes muutamia nuoruutensa kunnianhimon unelmia. Ja miksei hän olisi toivonut? Uskoihan tuo näyttelijätär-parkakin, joka eli vain puolen keuhkon ja kadehdittavan itsepäisen tahtonsa varassa, että hänellä vielä oli montakin laakerinoksaa taittamatta. Ja kenties olikin. Kukapa sen tiesi! Mutta sen hän _nyt_ tiesi, ettei hänellä itsellään enää ollut laakereita poimittavana...

Hän suuntasi katseensa vielä kerran metsänreunan värihohteeseen, koetti pinnistää näköhermojaan ikäänkuin syövyttääkseen muistiinsa jok'ainoan värisoinnun, kaikki häipyvimmätkin vivahdukset. Sillä hän tahtoi säilyttää mielessään tuon kuvan, jonka kauneus hänelle oli kirkastunut hänen oman kohtalonsa valossa. Mutta kun hän oli imenyt sieluunsa sen kirkkaan hehkun, ummisti hän silmänsä ja alkoi jälleen miettiä:

— Miksi olisi kuolema oikeastaan kauheata? Eihän se ollut muuta kuin ikuista unta, syvää rauhallista nukkumista, ääretöntä ja täydellistä lepoa, jota eivät mitkään sielun tahi ruumiin tuskat enää ulottuneet turmelemaan... Ihanaa raukeamista se oli, pehmeihin untuviin uppoamista... Ei hän koskaan ollut kuolemaa pelännyt; sitä vain että se tulisi liian aikaiseen, ennen kuin vielä oli ehtinyt maailmassa mitään toimittaa...

— Miksihän kuvasivatkaan ihmiset kuolemaa pelottavaksi, miksi viikatteella varustetuksi luurankomieheksi? Miksei hymysuiseksi ja valkopukuiseksi nuoreksi tytöksi, jolla on nuokkuva valmunkukka kädessään? Tahi miksei aivan yksinkertaisesti laupeudensisareksi, tavalliseksi valkoesiliinaiseksi sairaanhoitajattareksi, joka hellävaroen kumartuu yli vuoteitten...

Jostakin kaukaa sisähuoneista kuului muutamia kumeita kellonlyöntejä. Nyt tuli tohtori kohta aamupäiväkierrolleen. Jokin ovi avattiin. Ja tiloilta kuului pientä liikehtimistä, sairaat järjestelivät peitteitään ja oikoivat jäseniään: he valmistuivat tervehtimään lääkäriä. Eikä nuori mies voinut olla naurahtamatta:

— _Morituri te salutant_... Niin, miksei kuolemaa voisi kuvata tavalliseksi mieheksikin... lempeäsilmäiseksi ja hyväntahtoiseksi, vaikkapa sellaiseksi kuin tohtori... Voisihan hänet varmuuden vuoksi pukea pitkään mustaan takkiin, jos niin tahtoisi... se kenties lisäisi juhlallisuutta... ja silloin ihmiset paremmin uskoisivat, että se oli Kuolema...

Sairaan silmissä alkoi lennellä punaisia ja keltaisia kipinöitä ja hänestä tuntui kuin olisi hän kiitänyt huimaavaa vauhtia halki äärettömyyksien. Jossakin kaukana hänen jalkojensa alla paloi maapallo ilmitulessa ja liekit leimusivat kuin veri ja kulta... Mutta hän itse oli hyvin korkealla niiden yläpuolella — ‒.

Nuori mies heräsi, kun tohtori tuli hänen tilansa viereen ja tarttui hänen kalvoseensa. Mutta hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut kuin hiukan raottaa silmiään. Hän näki lääkärin seisovan siinä vuoteensa vieressä kello kädessä, ja vähän etempänä oli sairaanhoitajatar. Tohtorin valoisat kasvot olivat vakavat ja hän rypisti otsaansa ja puisteli päätään. Ja nuori mies kuuli hänen puoleksi kuiskaten sanovan sisarelle: — Kuume tuntuu taaskin nousseen... Samassa alkoi nariseva vanha herra rykiä särkyneesti ja ankarasti.

VANHAPIIKA

Kaikilla naisilla on unelmainsa ritari, kaihojensa sulho, ikävänsä sankari...

Hilja Väänäsen unelmien sankarina oli ollut entisaikaan — hänen vielä tyttökoulussa ollessaan - tulisilmäinen, tummatukkainen ja kuumaverinen taiteilija, joko runoilija tahi säveltäjä, kenties sentään kernaammin jälkimmäinen. Kuuluisa mies, suuri mestari, jota ihailtiin ja jumaloitiin, joka laakeroituna kulki ruusuin sirotettua tietään voitosta voittoon. Joka päivä hän odotti häntä, joka yö hän uneksi hänestä. Kun hän iltasin ummisti silmänsä, näki hän hänet säihkyväkatseisena vierellään. Autuas riemu täytti hänen sielunsa, ja hän kuiskasi uudelleen ja yhä uudelleen:

— Kuinka saatoit _sinä_ huomata minut, valita juuri minut, tyytyä vain minunlaiseeni —?

Silloin suuri mestari loi häneen katseen niin syvän, että hän tunsi kokonaan siihen vajoavansa, hukkuvansa, ja sanoi lämpimällä, soinnukkaalla äänellään:

— Sinä, sinä, sinä!

Kolme kertaa. Ei tosin mitään muuta. Mutta eikö siinäkin ollut tarpeeksi! Riemuiten Hilja Väänänen ajatteli, miten häntä mahtoivatkaan kadehtia kaikki koulutoverit — Helmi, joka luuli laihaa kurjenkaulaansa kauniiksi, Fanni, joka kähersi tukkaansa, ja Hilma, niin etenkin Hilma, jolla aina muka oli hienommat leningit kuin toisilla. Ja hän nukahti onnelliseen hymyyn.

Mutta toisinaan hän saattoi herätä keskellä yötä, ja silloin hänet aina valtasi niin sanomattoman kiihkeä ikävä, että hän purskahti hillittömään itkuun. Sellaisina hetkinä hän pelkäsi, ettei hänen mestarinsa koskaan tulisikaan —

* * * * *

Vuodet vierivät. Hilja Väänänen oli jo lopettanut koulun ja palveli konttorissa. Mutta yhä odotteli hän untensa urhoa saapuvaksi.

Siihen aikaan oli sankari jo vähän muuttunut. Hänen ei enää tarvinnut olla taiteilija, eikä hänellä välttämättä tarvinnut olla mustia kiharoitakaan. Mutta kuumaverisen ja ruskeasilmäisen hänen vieläkin piti olla. Hän oli muuttunut miehekkäämmäksi; rinta oli leveä, ryhti suora ja käsivarret voimakkaat. Merkillistä! hänhän muistutti aivan elävästi konttorin vahtimestaria... Sen oli Hilja Väänänen huomannut eräänä aurinkoisena kevätaamuna, kun vahtimestari oli seisonut hänen pöytänsä lähellä kirjeitä kopioimassa. Hän oli salaa tarkastellut nuorta miestä, joka tyyneesti oli pyöritellyt puristimen ratasta, ja hänen poskiaan oli äkkiä alkanut polttaa. Tosin oli vahtimestarilla hiukan punaiset ja karkeat kädet, hänen käytöstapansa oli vähän kankeata ja hänen liikkeensä kulmikkaat, mutta hän oli niin miehisen ja terveen voimakkaan näköinen —!

Saattoipa tapahtua toisinaan, kun Hilja Väänänen hämärissä istui yksinäisen kammarinsa takkavalkean ääressä tahi toukokuisen illan suussa ikkunassaan, että hän rakenteli toisenkinlaisia tuulentupia: hän oli suuren maalaispappilan emäntänä, vanhana ja arvokkaana ruustinnana; lapset olivat täysikasvuisina jo pesän jättäneet, kahden olivat he rovastin kanssa jääneet viettämään tyynen elämänsä rauhallista ehtoota; nyt oli lauantai-ilta; rovasti istui siellä kammarinsa kirjoituspöydän ääressä saarnaansa valmistelemassa; piiat olivat kylällä; hän tässä vain katseli liekkien punaista leikkiä tahi kalpeitten tähtien syttymistä ja muisteli elämänsä pitkän poutapäivän herttaista paistetta...

Mutta kun hän sellaisina iltoina sitten valvoi vuoteellaan, ilmestyi hänen haaveittensa pappilaan sangen usein myöskin nuori apulainen, jolla oli vahtimestarin verevät kasvot ja voimakkaat käsivarret. Ja miten olikaan, niin muuttui hän itsekin äkkiä vanhasta ruustinnasta nuoreksi pastorskaksi!

* * * * *

Mutta vuodet vierivät, vierivät...

Konttorin vahtimestari meni naimisiin makkarapuodin tukevavartaloisen myyjättären kanssa kadun toiselta puolen. Ja Hilja Väänäsen nuoruuden kukoistus alkoi vähitellen kuihtua; hän olikin jo ehtinyt jättää taakseen kolmen vuosikymmenen taipaleen. Mutta yhä vieläkin uneksi hän ritaristaan, yhä vieläkin hän odotti häntä.

Kun hän talvi-iltoina konttorista tullessaan näki tähden lentävän, huokasi hän:

— Tule pian!

Ja kun hän suvisunnuntaisin pistäytyi maalle tervehtimään koulutoveriaan Fannia, joka oli hyvätuloisen kauppiaan vaimona ja neljän punaposkisen palleron äitinä, poimiskeli hän mielellään päivänkakkaroita, joiden terälehdistä saattoi laskea: tuleeko vai eikö tule —.

* * * * *

Keväällä, huhtikuussa. Sumuisen harmaa sunnuntai-iltapäivä.

Hilja Väänänen on juuri tullut päivällispaikastaan, vaihtanut korkeakantaiset kävelykenkänsä pehmeisiin huopatohveleihin ja heittäytynyt leposohvalleen. Kädessään hänellä on sinikantinen kirja, Hall Cainen "Vaimo, jonkas minulle annoit", mutta hän ei lue sitä, tuijottaa vain sen kansilehteen ja miettii...

Sunnuntain raukea hiljaisuus. Hirveä, harmaa ikävä tuntuu niin sanomattoman painostavalta. Ei niin mitään, mikä antaisi elämälle vaihtelua ja väriä. Ei mitään! Sen jälkeen kun äitikin kuoli, on olemassaolo käynyt vielä entistään tyhjemmäksi ja tarkoituksettomammaksi. Kirottu ainainen ikävä ja yksinäisyys!

Vuosien kuluessa Hilja Väänänen on muuttunut sangen vaatimattomaksi. Hän on jo aikoja sitten luopunut tuon "suuren onnen" odotuksesta. Nöyrästi hän on alistunut siihen vakaumukseen, ettei sitä hänen osalleen olekaan suotu. Mutta sitä kiihkeämmin hän on alkanut toivoa itselleen pientä onnea, vaikkapa vain vähäpätöistä murua, pikkuista pisaraa... Taitaisipa hän jo tyytyä ihan ohimenevään episoodiinkin, satunnaiseen seikkailuun, melkein mihin tahansa, keneen hyvänsä, joka vain muutamaksikin hetkeksi voisi tuoda vaihtelua yksitoikkoisuuteen...