Part 5

— Kyllä, silloin ajattelin juuri sitä, mitä ajattelin. Rakastin isää ja tiesin rakastavani. Herra Jumala! Jospa olisi edes joku oikea, teeskentelemätön tunne, joka ei kuolehdu oman _minäni_ sisässä. Sillä onhan maailma olemassa! Kirkonkello siitä muistutti minulle. Kun se kumahti, niin muistin kirkon, muistin kansan joukon, muistin äärettömän ihmislauman, muistin oikean elämän. Kas sinne sitä on itseään pakoon mentävä ja siellä pitää rakastaa. Ja rakastaa niin, kuin lapset rakastavat. Kuin lapset... Sehän on sanottu tässä näin...

Hän meni pöydän luo, aukaisi yhden laatikoista ja alkoi etsiä siitä jotakin. Pieni tummanvihreä kirja, jonka hän kerran oli ostanut eräästä näyttelystä naurettavan halvasta hinnasta, vetelehti siellä nurkassa. Ihastuen sieppasi hän sen käteensä. Lehdet, kapeiksi, kaksipalstaisiksi hienosti painetut, lensivät nopeasti hänen sormiensa välitse, tutut sanat ja lauseet muistuivat hänelle mieleen. Hän alkoi lukea ensi sivulta ja luki kaikki perättäin, unhottaen jo senkin lauseen, jonka vuoksi oli hakenut kirjan. Ja se lause oli hänelle ammoin aikoja tuttu ja ammoin aikoja unhotettu. Kun hän oli lukenut siihen saakka, niin se hämmästytti häntä äärettömän sisällyksensä takia, joka oli lausuttu kuudella sanalla: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi..."

Hänestä näytti, että hän ymmärsi kaikki.

— Tiedänkö minä, mitä nämä sanat merkitsevät? Kääntyä ja muuttua lapseksi!... Se merkitsee, ettei ole ensi sijalle asetettava oma itsensä. Tempaistava on pois sydämestä tuo ilkeä epäjumala, möhömahainen epäsikiö, tuo inhoittava Minä, joka, kuin mato, kalvaa sielua ja tahtoo yhä uutta ja uutta ravintoa itselleen. Vaan mistä minä sen otan? Olet jo kaikki syönyt. Kaikki voimat, koko aika on ollut pyhitetty oman itsesi palvelukselle. Milloin olen ruokkinut sinua, milloin kumarrellut sinulle; vaikka olen vihannut sinua, niin olen sittenkin kumarrellut, uhraten sinulle kaiken hyvän, mitä minussa on ollut. Ja nyt, nyt olen loppuun kumartanut, loppuun kumartanut!...

Hän kertasi noita sanoja, astuen yhä huoneessaan, vaikka jo voimattomin askelin, horjuen, kuin päihtynyt, pää kumarassa itkusta värähtelevällä rinnalla ja pyyhkimättä kyyneleistä kastuneita kasvojaan. Jalat kieltäytyivät tekemästä palvelustaan; hän istuutui hyykistyen sohvan nurkkaan, nojautui sen kylkilaitaan ja, laskien kuuman päänsä käsivarrelleen, itki kuin lapsi. Ja sitä voimien herpautumista kesti kauan, mutta tuskia ei hän enää tuntenut. Lauhtui kuohunut teennäinen viha; kyyneleet vuotivat helpottaen, eikä hävettänyt itku; tulipa kuka tahansa sisään, niin hän ei olisi pidättänyt näitä kyyneleitä, jotka haihduttivat vihan. Hän tunsi nyt, ettei epäjumala ollut vielä kaikkia niellyt, se, jota hän niin monta vuotta oli kumarrellut, että oli vielä rakkautta jäljellä, jopa uhrautuvaisuuttakin, että maksoi vielä vaivaa elää tuota tähdettä tyhjentääkseen. Minne, niihin tarkoitukseen — sitä hän ei tietänyt eikä hänen sillä hetkellä tarvinnutkaan tietää, minne vuodattaa katumustaan. Hän muisti murheet ja kärsimykset, jotka hän oli saanut elämässä nähdä, todelliset elämän surut, joiden edessä hänen tuskansa yksitellen eivät merkinneet mitään, ja hän ymmärsi, että hänen oli siihen suruun sukelluttava, otettava osakseen palanen sitä, ja vasta silloin syntyy hänen sydämessään rauha.

— Kauheata! Minä en voi enää elää omalla uhallani ja ansiollani; pitää ja välttämättä pitää liittää itsensä yhteiseen elämään, kiusaantua ja iloita, vihata ja rakastaa ei oman minänsä tähden, joka nielee kaikki eikä anna mitään korvaukseksi, vaan ihmiselle yhteisen totuuden tähden, joka on maailmassa, väitinpä vastaan kuinka paljon tahansa, ja joka puhuu sielulle, vaikka kuinka koettaisinkin tukehduttaa sitä. Niin, niin! kertasi Aleksei Petrovitsh hirveässä mielenkuohussa: — tuo kaikki on sanottu siinä vihreässä kirjassa ja sanottu ikipäiviksi ja oikein.

Pitää "hyljätä oma itsensä", tappaa oma _minänsä_, viskata se pellolle...

— Mitä hyötyä siitä sinulle on, mieletön? kuiskasi muuan ääni.

Mutta toinen, ennen arka ja kuulumaton, jyrähti sille vastaan:

— Vaiti! Mitäs hyötyä hänelle lähtee, jos hän itse raatelee itseään?

Aleksei Petrovitsh hypähti seisaalleen ja oikasihe suoraksi koko kasvultaan. Tuo väite sai hänet ihastumaan. Sellaista hurmausta ei hän ollut koskaan vielä kokenut, ei mistään menestyksestä maailmassa, ei naisen rakkaudestakaan. Tämä hurmaus syntyi sydämessä, syöksyi ulos siitä, pulppusi kuumana, valtavana aaltona ja valui kaikkia jäseniä myöten, silmänräpäykseksi kuohutti ja virkistytti tuon kohmettuneen onnettoman olennon. Tuhansittain alkoi kirkonkelloja juhlallisesti soida. Aurinko loimahti huikaisevasti, kirkasti koko maailman ja katosi...

* * * * *

Lamppu, joka oli palanut loppuun pitkänä yönä, valaisi yhä himmeämmin ja himmeämmin ja sammui vihdoin kokonaan. Mutta huoneessa ei ollut enää pimeä: päivä sarasti. Sen rauhallinen harmaa valo vuoti hiljalleen huoneeseen ja niukasti valaisi panostettua asetta ja kirjettä hurjine kirouksineen, joka makasi pöydällä, sekä keskellä huonetta — ihmisruumista, jonka kalpeilla kasvoilla lepäsi levollinen onnen ilme.

VAROITUSMERKKI.

Simeon Ivanov oli ratavartija rautatiellä. Toiselle asemalle oli hänen kojustaan kaksikymmentä, toiselle kymmenen virstaa. Noin neljän virstan päähän oli edellisenä vuonna rakennettu suuri kehruutehdas; metsän takaa sen korkea torni häämötti, vaan lähistössä, paitsi muita kojuja, ei ollut ihmisasuntoa mitään.

Simeon Ivanov oli kivulloinen, monta kovaa kokenut mies. Yhdeksän vuotta sitte oli hän ollut sodassa; oli ollut erään upseerin palvelijana ja tehnyt koko sotaretken hänen seurassaan. Nälkää oli hän nähnyt ja vilua, jos päivänpaisteessakin paahtunut, ja neljän —viidenkymmenen virstan pituisia taipaleita astunut sekä helteessä että pakkasessa: oli hän sattunut kuulasateessakin olemaan, vaan eipä yksikään, Jumalan kiitos, ollut osunut. Kerran seisoi rykmentti ensimäisessä linjassa; koko viikon turkkilaisten kanssa ammuskeltiin: tässä seisoo meidän ketju, tuolla alhon toisella puolen turkkilaisten, ja aamusta iltaan paukuttelevat. Simeonin upseeri seisoi ketjussa myöskin; joka päivä, kolmasti päivässä, kantoi Simeon hänelle rotkosta, jossa rykmentin kyökki oli, kuuman samovaarin ja ruo'an. Astuu, kantaen samovaaria, ihan aukeata ketoa: kuulat vinkuvat, kiviin ropsahtelevat; Simeonia hirvittää, silmiä vetistää, vaan astuu kuitenkin. Herrat upseerit olivat häneen hyvin tyytyväisiä: aina oli heillä kuumaa teetä. Sodasta hän kyllä ehjänä palasi, mutta käsiä ja jalkoja vain kolottaa alkoi. Ja paljon surua hän siitä saakka kokea sai. Kun tuli kotiaan, niin isäukko kuoli; poika oli hänellä neljännellä vuodella, sekin kuoli, kulkutautiin; niin jäi Simeon vaimoineen kahden kesken. Eikä heillä talouskaan oikein mallannut, ja vaikeahan sitä on turvottunein käsin ja jaloin maatakin kyntää. Niinpä kävi heidän mahdottomaksi omaan kylään jäädä; lähtivät muualta onnea hakemaan. Kävi Simeon jos jossakin, vaan ei löytynyt onnea mistään. Vaimo palvelukseen rupesi, vaan Simeon kuljeksii yhä edelleen. Kerran sattui masinalla ajamaan, niin muutamalla pysäkillä näkee, että on tuo asemapäällikkö vähä niinkuin tuttu. Katselee Simeon häntä ja toinen myöskin Simeonin kasvoja tarkastelee. Tunsivat toinen toisensa: oman rykmentin upseeri, näet, oli.

— Sinäkö se olet, Ivanov? kysyy hän.

— Aivan niin, teidän arvonne, minä justiin olenkin.

— Mitenkä olet tänne joutunut?

Kertoi hänelle Simeon, että, näet, niin ja niin.

— Minnekäs nyt olet menossa?

— En voi tietää, teidän arvonne.

— Kuinka niin, hölmö, et voi tietää?

— Aivan niin, teidän arvonne, ei ole, näette, mihin ruveta. Työtä jotakin, teidän arvonne, etsiä pitää.

Katseli häntä asemapäällikkö, mietti ja sanoo:

— Kuulehan, ystävä. Jää sinä toistaiseksi tähän asemalle. Olethan sinä nainut? Missä sinun vaimosi on?

— Aivan niin, teidän arvonne, olen nainut; vaimoni on Kurskin kaupungissa, kauppiaan luona palveluksessa.

— No niin, kirjoita vaimollesi, jotta tulee. Minä toimitan ilmaiseksi piletin. Meillä tässä rautatienkoju piakkoin vapautuu, niin puhunpahan puolestasi liikennetirehtöörille.

— Paljon kiitoksia, teidän arvonne, vastasi Simeon.

Ja hän jäi asemalle. Auttoi kyökkitoimissa, pilkkoi puita, pihan ja laiturin lakasi. Kahden viikon perästä tuli vaimo ja Simeon lähti käsinkuljetettavilla pyörillä kojuunsa. Koju oli uusi, lämmin, puita kuinka paljon tahansa; pieni kasvitarha oli entisiltä vahdeilta jäänyt ja peltomaata pari kaistaletta molemmin puolin rataa. Simeon ihastui kovin ja rupesipa jo miettimään, miten taloutensa järjestää, sekä lehmän että hevosen ostaa.

Annettiin hänelle kaikki tarpeet: sininen lippu, punainen lippu, lyhdyt, torvi, vasara, avain, millä kiskotulkat kiinnitetään, rautakanki, lapio, luutia, pulttia, nauloja ja kaksi pientä kirjaa sääntöjä sekä junain kulkutaulu. Ensi aikoina ei Simeon maannut öisin lainkaan, yhä vaan kulkutaulua tutki: junan piti vasta kahden tunnin perästä tulla, mutta hän jo on oman alueensa tarkastanut, istuu penkillä kojunsa edustalla, ja yhä katselee ja kuuntelee, että eikö jo kiskot tärise ja junan humina kuulu. Ja ulkoa oppi hän säännöt: vaikka huonosti tavata osasi, niin oppipahan ulkoa kuitenkin.

Oli kesä; työtä vähän, luntakaan nyt ei luoda tarvinnut. Eikä sillä tiellä junatkaan taajaan kulkeneet; kahdesti vuorokaudessa Simeon virstansa tarkastaa, missä ruuvinemiä kiinnittelee, hiekotusta tasoittelee, ojia katsastaa ja lähtee kotiaan talouttaan hoitamaan. Mutta siinäpä taloudessa sitä aina vastusta oli: mitä vaan yrittää tehdä, niin kaikesta ratamestarilta kysyä täytyy ja se taas asiasta liikennetirehtöörille ilmoittaa; ja ennen kuin pyyntö on perille saapunut, niin on jo aika ohi. Ikäväksikin tuo kävi Simeonin ja hänen vaimonsa.

Kului noin pari kuukautta aikaa; alkoi Simeon tutustua naapureihinsa, muihin vahteihin. Toinen oli vanha ukko; kauan jo oli aiottu hänet toiseen vaihtaa: tuskin, näet, kykeni enää kojustaankaan ulkona käymään. Ja vaimonsa hänen puolestaan radankin tarkasti. Toinen ratavahti taas, mikä lähempänä asemaa asui, oli nuori mies, ruumiiltaan laiha ja jäntevä. Hän ja Simeon kohtasivat toinen toisensa ensimäisen kerran radalla, tarkastelulla, keskivälillä kojuja; Simeon otti lakin päästään ja kumarsi.

— Hyvää päivää, sanoo, naapuri.

Naapuri katsahti häneen kieroon.

— Päivää, sanoo.

Kääntyi ja meni tiehensä. Sen jälkeen heidän vaimonsa kohtasivat toisensa. Tervehti Simeonin Arina naapuria; vaan sekään ei paljon tarinoimaan ruvennut, otti ja meni pois. Kerran tapasi hänen Simeon.

— Kovinpa tuo, sanoo, miehesi on harvapuheinen.

Eukko oli vaiti, sitte sanoo:

— Mistäpähän sillä sinulle puhumistakaan olisi? Kullakin on omat asiansa... Jumalan haltuun!

Kului siitä yht' hyvin vielä kuukauden verta aikaa, niin tutustuivat. Tapasivat, Simeon ja Vasili, toinen toisensa radalla, istuutuvat radan varrelle, tupakoivat ja omista oloistaan pakinoivat. Vasili enimmäkseen tuppisuuna istuu, Simeon taas kotipuolestaan ja sotaretkestä kertoo.

— Paljon, sanoo, minä jo olen eläessäni murhetta maistanut, vaikk'ei tuota ole, Jumala nähköön, elämää vielä liioin kulunut. Eipähäntä Jumala ole onnea suonut. Ja minkä kohtalon Jumala kerran suo, niin se sinä pysyy. Niinhän, veikkoseni Vasili Stepanitsh.

Vaan Vasili Stepanitsh kopisti piipunpesän ratakiskoa vastaan, nousi ja sanoo:

— Ei meiltä, hyvä mies, kohtalo elämää syö, vaan ihmiset. Sillä ei maailmassa ole sen nälkäisempää ja julmempaa petoa, kuin ihminen. Susi ei syö sutta, vaan ihminen syö ihmisen elävältä.

— Kyllä, veikkonen, susi suden syö, älä, puhukaan.

— Sanotuksi kun tuli, niin sanoin sen. Vaan ei siltä julmempaa olentoa ole. Joll'ei ihmisten häijyyttä ja ahneutta olisi — niin elää kyllä saattaisi. Jokainen tässä yrittää elävältä siepata, siepata kuin minkä palasen ja nielaista.

— Enpä tiedä sanoa, veliseni, sanoo. Ehkä niin onkin, ja jos niin on, niin varmaan sen on Jumala niin sallinut.

— No, jos se taas niin päin on, sanoo Vasili, niin ei meillä ole sinun kanssasi mitään puhumistakaan. Jos jokaisen ilkityön Jumalan päälle viskaa ja itse vaan istuu ja kärsii, niin silloin, veikkonen, ei sitä ole enää ihminen, vaan raato. Se sana pysyy.

Kääntyi ja lähti, ei hyvästiäkään sanonut. Simeon nousi myöskin ylös.

— Naapuri! huutaa hän, minkätähden sinä haukut!

Mutta naapuri ei kääntynyt, vaan meni. Kauan katseli Simeon hänen jälkeensä, kunnes Vasili katosi radan käänteeseen. Palasi sitte kotiaan ja sanoi vaimolleen:

— Koko ilves se on meillä tuo naapuri, eikä ihminen.

Yhtä kaikki eivät riitaantuneet, tapasivat toisensa taas, puhelivat, kuin ennenkin, ja yhäti samasta asiasta.

— Voi veikkonen, ell'ei ihmisiä olisi, niin ei sitä me näissä kojuissa istuttaisi, sanoo Vasili.

— Mitäs?... käyhän tuota kojussakin eläminen.

— Käy eläminen, käy eläminen... Voi sinua! Paljon olet elänyt, vähän eläessäsi ansainnut, paljon katsomassa käynyt, vähän nähnyt. Mikä elämä se on köyhälle miehelle, olipa se kojussa tahi muualla, kun sinun nuo nylkijät syövät. Mehun kaiken imevät, vaan annas kun vanhaksi tulet, niin heittävät pellolle, kun minkä raadon ikään, sikojen syötiksi. Paljonkos sinä palkkaa saat?

— Eipä tuota paljoa ole, Vasili Stepanitsh. Kaksitoista ruplaa.

— Ja minä kolmetoista ja puoli. Vaan annas kun kysyn, miksi? Säännön mukaan pitää jokaisen hallitukselta sama saaman: viisitoista ruplaa kuukaudessa, lämmitys ja valaistus. Kukas se sitte meille kaksitoista tahi kolmetoista ja puoli on määrännyt, annas kysyä?... Ja sitte vielä sanot, että käy eläminen! Ymmärrähän, ett'ei siinä ole puhe vain puolestatoista tahi kolmesta ruplasta. Vaikka kaikki viisitoistakin maksaisivat. Olin tässä viime kuussa asemalla; tirehtööri matkusteli, itse hänen näinkin. Sain sen kunnian. Ajaa ihan yksin eri vakonnissa; astui ulos, seisoo. Vaan en jää minä tänne kauemmaksi; menen, minne silmät vie.

— Minnekäs sinä menet, Stepanitsh? Hyvästä ei ole parempaa etsiminen. Tässä suli' on talo, lämpö ja maatakin pikkaraisen. Vaimosikin on hyvä työntekijä...

— Maata! Katselisitpahan minun maatani. Ei risuakaan siinä kasva. Tässä keväällä olin kaalia istuttaa, niin saapui ratamestari. "Mitäs tämä, sanoo, merkitsee? Miksi ilman pyyntöä? Miksi ilman luvatta? Pois, ett'ei kaalin hajuakaan jäisi." Juovuksissaan oli. Toisen kerran ei olisi mitään sanonut, vaan nyt äkämystyi... "Kolme ruplaa sakkoa!..."

Vasili vaikeni, imaisi piippuaan ja lausui sitte hiljaa:

— Pikkuisen vielä, niin olisin hänet kuoliaaksi iskenyt.

— Kovinpa sinä olet, naapuri, tuittupäinen, sanon minä.

— Enkä ole tuittu, totta vaan puhun ja ajattelen. Ja vielä se, senkin punanaama, saapi minulta maistaa. Itse liikennetirehtöörille valitan. Saapas nähdä!

Ja valittikin toden perään.

Matkusti siitä kerran liikennetirehtööri rataa tarkastelemassa. Kolmen päivän perästä piti Pietarissa suurten herrain sitä tietä kulkeman: revisioonia pitivät, niin täytyi ennen heidän tuloaan saada kaikki kuntoon. Rata tasoitettiin, palkit tarkastettiin, naulat naulattiin, tulkat kiinnitettiin ja patsaat maalattiin; risteyksiin käskettiin keltaista hiekkaa karistelemaan. Lähiputkan eukko ajoi ukkonsakin ulos ruohoa kitkemään. Simeon teki työtä koko viikon; pani kaikki kuntoon, kauhtanansa korjasi ja puhdisti, ja vaskisen lippunsa tiilijauholla oikein kiiltäväksi hankasi. Vasili teki myöskin työtä. Liikennetirehtööri dresiinalla saapui; neljä miestä kamppia väänsi; koneisto surisi ja rattaat kiitivät kaksikymmentä virstaa tunnissa, niin että pyörät vonkuivat. Tuli sitte Simeonin kojun luo; Simeon juoksi ulos ja raportteerasi, kuin sotamies ainakin. Kaikki oli hyvässä kunnossa.

— Joko olet kauan tässä? kysyy tirehtööri.

— Toisesta päivästä toukokuuta, teidän arvonne.

— Hyvä on. Kiitos. Kukas sadannessa kuudessakymmenessä neljännessä numerossa asuu?

Ratamestari, joka hänen seurassaan ajoi, vastasi:

— Vasili Spiridov.

— Spiridov, Spiridov... eikö se ole se sama, joka mennä vuonna muistutuksen teiltä sai?

— Juuri se sama.

— Hyvä on, katsotaan Vasili Spiridoviakin. Anna mennä.

Kävivät miehet kamppiin käsiksi ja dresiina lähti liikkeelle.

Katselee Simeon sen perään ja tuumailee, että jo nyt tulee heillä naapurin kanssa leikki.

Parin tunnin kuluttua lähti hän rataa katsomaan. Silloin näkee, että tuolta radan käänteestä tulee joku, jonka päässä jotakin valkoista häämöittää. Rupesi Simeon tarkastelemaan — Vasiliksi tunsi; kädessä keppi, selässä pieni pussi, poski huivilla sidottu.

— Minnekäs se naapuri on menossa? huutaa Simeon.

Tuli Vasili ihan lähelle: oli kauhean näköinen; kasvot valkoiset, kuin liitu, ja silmät pyörivät päässä; puhua alkoi, vaan ääni katkesi.

— Kaupunkiin, sanoo, Moskovaan... rautatien hallitukseen.

— Vai hallitukseen! Valittamaan siis menet? Älä mene, Vasili Stepanitsh, anna olla...

— Enkä anna. Myöhäistä se on antaa. Näetsen, kasvoihin löi, verille ihan. Niin kauan kuin elän, en sitä sikseen jätä.

Tarttui Simeon hänen käteensä.

— Jätä pois, Stepanitsh; totta sinulle puhun: ei se siitä parane.

— Mitä paranee! Tiedän sen ilmankin, ett'ei parane; totta sinä kohtalosta puhuit. Itseäni en sillä paranna, vaan totuutta, hyvä mies, puolustaa tahdon.

— Vaan sanohan, mistä se tämä kaikki läksi?

— Mistäkö?... Tarkasteli kaikki, — dresiinalta alas astui, — ja kojuun tuli. Jo minä sen tiesin, että kovasti kyselemään rupee, ja kaikki, niinkuin olla piti, järjestin. Käkesi jo lähtemään pois, vaan minä valittamaan. "Tässä, sanoo, hallitus revisionia pitää, sinä senkin mokoma, ja sinä kasvimaasta valittamaan käyt! Tässä, sanoo, salaneuvokset tulee, ja sinä siinä kaalinesi!" Minä en malttanut, sanoin sanan, en häntä juuri niin varsin kovaan, mutta yht'hyvin se tuntui hänestä loukkaavalta. Kun sitte iskee... niin minä vaan seison, ikäänkuin niin olisi ollakin pitänyt. Vaan heidän pois mentyään, sitte hoksasin, otin ja pesin kasvoni ja läksin.

— Entäs koju?

— Eukko jäi sinne. Hän kyllä kaikesta huolen pitää; ja muutoin vähät heistä ja koko heidän rautateistään.

Vasili nousi ja aikoi lähteä.

— Hyvästi, Ivanitsh. Enpä tiedä, tokko sitä löydän mitään oikeutta itselleni.

— Näinkö sinä todellakin jalkasin lähdet?

— Asemalla pyydän päästä tavarajunaan; huomenna olen Moskovassa.

Naapurit heittivät hyvästi; Vasili lähti ja pitkään aikaan ei häntä kuulunut. Vaimo teki työtä hänen puolestansa, ei maannut yöllä eikä päivällä, kuihtui kokonaan, miestään odottaessaan. Kolmantena päivänä tuli revisioni: veturi, pakaasivaunu ja kaksi ensimäistä luokkaa, mutta Vasilia vaan ei kuulunut. Neljäntenä päivänä näki Simeon hänen vaimonsa: hänen kasvonsa olivat itkusta pöhöttyneet, silmänsä punaiset.

— Joko miehesi on palannut? kysyy hän. Ei vastannut muija mitään, viittasi vaan kädellään ja lähti tiehensä.

* * * * *

Ennen muinoin, vielä poikana ollessaan, oli Simeon oppinut pajupilliä tekemään. Ottaa pois pajukepin sydämen, mihin pitää, läpiä leikkaa, toiseen päähän tulpan pistää ja niin mainiosti laittaa, että soita mitä tahansa. Jouto-aikana valmisteli hän pajupilliä ison joukon ja tuttavan tavarajunan konduktöörin kanssa kaupunkiin torille lähetteli, missä hänelle kaksi kopeikkaakin kappaleesta maksettiin. Kolmantena päivänä revisionin jälkeen jätti hän vaimonsa kotia kello kuuden iltajunaa vastaan ottamaan ja itse otti hän puukon ja lähti metsään pajukeppiä itselleen leikkaamaan. Oli tullut oman alueensa päähän; sillä kohdin teki rata jyrkän käänteen; laskeutui alas radalta ja lähti kulkemaan metsään. Puolen virstan päässä oli iso suo ja sen ympärillä kasvoi mitä mainioimpia pensaita pajupilliä varten. Leikkasi koko kimpun keppiä ja lähti kotiaan. Astuu metsän kautta; aurinko oli jo laskemaisillaan, kuoleman hiljaisuus kaikkialla; kuului vaan, kuinka linnut visertelivät ja risut jalkojen alla rasahtelivat. Astui Simeon vielä vähän, ei ollut enää rata kaukana; tuntui hänestä aivan, kuin vielä jotakin olisi kuullut, ikäänkuin jossakin olisi rautaa rautaa vasten hivuutettu. Astui Simeon sukkelampaan. Korjaustyötä ei siihen aikaan heidän alueellaan ollut. "Mitähän se merkitsee?" ajattelee. Astuu ulos metsän laidalle — siinä kohoaa ratapenger hänen edessään; ylhäällä, radalla, istuu kyykkysillään mies ja jotakin tekee; Simeon nousee hiljakseen hänen luo: luuli, että joku oli ruuvin-emiä varastamassa. Katsoo — mieskin nousi ylös; kädessä on hänellä rautakanki; pistää sen kiskon alle ja vääntää kiskon syrjään. Oikein musteni Simeonin silmissä; aikoo huutaa, vaan ei voi. Kun näkee Vasilin, niin ylös juoksuun, vaan tämäkös kankineen avaimineen penkereen toista puolta kieppuen alas vierii.

— Vasili Stepanitsh! hyvä isä, kultaseni, palaa takaisin! Anna kanki, pannaan kisko paikoilleen, niin ei kukaan saa tietää. Palaa takaisin, pelasta sielusi synnistä!

Vaan ei palannut Vasili, otti ja juoksi metsään.

Seisoo Simeon irtiväännetyn kiskon luona; pajukeppinsä on maahan pudottanut. Tulossa on matkustaja- eikä tavarajuna. Ei häntä pysäytetyksi millään saa, kun ei lippua ole. Kiskoa myöskään ei saa paikoilleen; paljain käsin ei käy nauloja kiinnittäminen. Juosta pitää, juosta välttämättä kojusta jotakin kalua noutamaan. Auta, hyvä Jumala!

Juoksee Simeon kojuunsa päin, hengästyy. Juoksee — tuossa paikassa uupuu maahan. Jo on metsästä ulkona, vaan kojuun vielä sata syltä jälellä, ei enempää, — mutta tehtaalta päin jo humina kuuluu. Kello on kuusi. Kahden minuutin perästä kulkee juna sivu. Herra Jumala! pelasta viattomat ihmisparat! Jo on Simeon näkevinään, kuinka veturi tarttuu vasemmalla pyörällään irroittuneeseen kiskoon, vävähtää, kallistuu, alkaa pölkkyjä repiä ja pirstaleiksi silpoa, siinä vielä käänne ja jyrkkä penger, yhdentoista sylen puote, ja siellä kolmannen luokan vaunut kansaa täpö täynnä, pikkuisia lapsiakin on. Siellä istuvat nyt kaikki, eivätkä tiedä mistään mitään. Voi Herra Jumala, neuvo minua!... Ei, mahdotonta juosta kojuun ja ehtiä ajoissa takaisin.

Eikä ehtinyt Simeon kojuun asti juosta, kääntyi takaisin ja juoksi entistään pikemmin. Melkein tunnotonna juoksee; itse ei tiedä, mitä edessä tulee. Juoksi irtiväännetyn kiskon luo: siinä hänen keppinsä maassa olivat. Kumartui, sieppasi yhden, itsekään tietämättä, mitä varten; ja juoksi eteenpäin. Hänestä tuntuu, että juna jo tulee. Kuulee kaukaisen vihellyksen, kuulee kuinka kiskot tasaisesti ja hiljakseen täristä alkoivat. Juosta etemmäksi ei jaksa; seisattui tuosta kauheasta paikasta sadan sylen päähän; samassa ikäänkuin valo yht'äkkiä hänen ajatuksensa valaisi. Otti lakin päästään ja siitä huivin; sivalsi puukon saappaan varresta ja teki ristinmerkin. Herra Jumala siunaa!

Iski puukolla vasempaan käsivarteensa yläpuolelle kyynäspäätä; veri pärskähti esiin, kuumana suihkuna pulppusi; siihen liinansa kasteli, aukoi, levitteli, keppiin sitaisi ja nosti ylös punaisen lippunsa.

Seisoo siinä, lippuaan huiskuttaa, ja tuolla juna jo tulossa. Ei näe sitä junan kuljettaja, lähemmäksi ajaa, ja sadan sylen päästä ei saa raskasta junaa seisautetuksi!

Ja veri pulppuamistaan vaan pulppuaa; Simeon painaa haavaansa kylkeään vastaan, kiinni tahtoo puristaa, vaan ei ota veri tauotakseen; syväänpä näkyi kättään haavoittaneensa. Jo alkoi päätä pyörryttää; silmissä mustia kärpäsiä lentelee; sitte kokonaan musteni; korvissa soi, kuin kirkonkellot ikään. Ei näe junaa, ei huminaa kuule; yksi ajatus vain päässä pyörii, että en saa seisautetuksi, uuvun, lipun pudotan; ja juna kulkee ylitseni... Auta, Herra Jumala, lähetä toinen sijaan...

Ja mustaksi kävi hänen silmissään, sielussa kaikki tyhjäksi, lipun pudotti. Vaan ei pudonnut lippu maahan: sen otti jonkun käsi jo. nosti korkealle tulevaa junaa vastaan. Kuljettaja näki sen, sulki regulaattorin ja laski vastahöyryn. Juna seisattui.

Ihmiset hyppäsivät ulos vaunuista, ryhmiin keräytyivät. Näkevät: maassa makaa mies verissään, tunnotonna; toinen vieressä seisoo, verinen lippu kepin nenässä.

Katsahti Vasili ympäriinsä, päänsä kumarsi.

— Sitokaa minut, sanoo: minä sen kiskon väänsin.

TARINA YLPEÄSTÄ AGGEISTA.

[Kansantarun mukaan.]