Part 4

Ajuri — pienikasvuinen, vanhuudesta kyyryselkäinen mies, jonka hyvin laihan kaulan ympäri oli kääritty leveän kauluksen alta esiinpistävä kirjava kaulahuivi ja jonka kellertävänharmaat hapset riippuivat äärettömän suuren lakin alta — moiskahutti suullaan, nykäsi ohjaksia, moiskahutti vielä kerran ja vastasi sukkelaan rämeällä äänellä:

— Kyllä perille viedään, älkää epäilkökään, hyvä herra. No, no!... Sekös kujeilee! Jumala nähköön sitä hevosta! No! — Hän sivautti hevosta piiskalla, johon se vastasi hieman huiskauttamalla häntäänsä. — Minä kyllä tahtoisin mieliksi tehdä, vaan jo se isäntä antoi semmoisen konin, ettei mihin panna... Herratkin suuttuvat, vaan minkäs sille tekee. Ja isäntä sanoi: sinä, sanoo, vaari olet vanha, niin siin' on sulle vanha konikin. Yhenikäisiä, sanoo, olette. Ja muut miehet nauramaan. Mitäs ne, mielellään kyllä kurkkujaan kakistelevat. Tietäähän sen, mitä ne ymmärtävät.

— Eivätkö ymmärrä? kysyi reessä istuja, samalla kertaa ajatellessaan, ettei päästäisi Dunjashaa työhuoneeseen.

— Eivät ymmärrä, hyvä herra, eivät ymmärrä; vielä ne mitä ymmärtäisivät! Tuhmia ovat ja nuoria. Meidän pihassa olen minä ainoa vanha. Ja tokko sitä vanhaa miestä saa loukata? Kahdeksaskymmenes on jo menossa, ja ne vielä nauraa virnailevat. Kaksikymmentäkolme vuotta sotamiehenä palvelin... Tietäähän sen, tuhmia ovat... No, vanha luuska! Siihenkös kohmetuit!

Hän sivahutti taaskin hevosta piiskalla, mutta kun tämä ei ollut siitä milläänkään, niin hän lisäsi:

— Minkä sille tekee: varmaan on jo silläkin toinen kolmatta menossa. Nääs sen, kuinka häntä tutisee...

Erään suuren rakennuksen ikkunassa olevan valaistun kellotaulun osottimet näyttivät puoli kahdeksaa.

— Varmaan ovat jo lähteneet, ajatteli reessä ajaja tohtorista ja hänen rouvastaan. — Vaan ehkä eivät olekaan... Ukko, älä kiirehdi kovin! Aja hiljemmin: ei minulla minnekään kiirettä ole.

— Tiettyhän se, ettei minnekään, ihastui ukko. — Parempihan se onkin hiljakseen ajo. No, vanha!

Ajoivat vähän aikaa ääneti. Sitte ukko kävi rohkeammaksi.

— Sanoppas minulle, hyvä herra, alkoi hän yht'äkkiä puhella, kääntyen herran puoleen, jolloin näkyivät hänen nyrkinkokoiseksi kutistuneet kurttuiset kasvonsa, harva, harmaa partansa ja punaiset silmäluomensa: — mistä se semmoinen ilkeys ihmiseen tulee? Meillä oli muudan ajuri, Ivan nimeltään. Nuori, viidenkolmatta vuotinen, ehkäpä nuorempikin. Vaan kuka sen tietää, minkä tähden ja mistä syystä, itsensä mies surmasi.

— Kuka? kysyi ajaja hiljaa ja käheästi.

— Ka, se Ivan, Ivan Sidorov, mikä meillä ajurina oli. Iloinen mies oli ja ahkera työmies, sen sanon suoraan. Vaan kuulehan! Tämmöinen se oli! Maanantaina kun oli illallinen syöty, pantiin maata. Vaan Ivan pani maata syömättä. Päätäni, sanoo, särkee. Meidän maatessa sitte yöllä nousi ylös ja lähti ulos. Vaan sitä ei kukaan nähnyt. Mentiin aamulla hevosta valjastamaan, niin mies tallin naulassa riippuu. Valjaat oli naulasta ottanut ja pannut viereen maahan ja nuoran naulaan kiinnittänyt... Voi, hyvä Jumala! Ihan se silloin kuin sydämeen koski. Ja mikä siinä syy, että ajuri hirteen menee? Saattaako sitä nyt ajuri hirttäytyä! Ihme, kumma!

— Mitenkä niin? kysyi ajaja ryäistyään ja vapisevin käsin kietoutuen tiukemmin turkkiinsa.

— Niitä semmoisia ajatuksia kun ei ole ajurilla. Työ sillä on raskas, vaivaloinen. Aamusin, kun tuskin vielä päivä koittaa, pitää hevonen valjastaa ja ajamaan lähteä. Ja viluhan siinä pakkasessa tulee. Kunpa vain kapakassa lämmitellä kerkiäisi, päivän saatavan saisi, kaksi ruplaa viisikolmatta kopeikkaa täyteen ja sitte — nukkumaan! Ajatellakin tuota vaikea on. Toista se on teidän, herrasmiesten, elämä, teille kyllä voi päähän jos mikä pistää tuollaisesta ravinnosta.

— Mistä ravinnosta?

— Kevyistä ruo'ista. Sillä aamulla kun nousee herra, niin kauhtanaansa pukeutuu, juopi teen ja huoneessaan kävellä alkaa. Kävelee ja syntiä ylt'ympärillä. Olen sitä vähin minäkin nähnyt, ja tiedän. Teginskin rykmentissä — Kaukaasiassa silloin palvelin — oli meillä muudan semmoinen herra, luutnantti ruhtinas Vihljajev; palvelijana hänellä olin...

— Seis, seis! sanoi herra yhtäkkiä. — Tänne näin, lampun kohdalle. Siitä minä kyllä jalkaisin pääsen.

— Kuinka tahdotte; vaikkapa jalkaisinkin. Kiitoksia paljo, herra.

Ajuri käänsi ja katosi alkavaan tuiskuun; herra taas astui kumarassa selin eteenpäin. Kymmenen minutin kuluttua, noustuaan paratiportaita kolmanteen kerrokseen, soitti hän kelloa viheriällä veralla verhotun ja kiiltäväksi puhdistetulla vaskilevyllä varustetun oven kohdalla. Loppumattoman pitkiltä näyttivät hänestä ne muutamat hetket, ennenkuin ovi avattiin. Hänet valtasi mielentylsyys ja unhoitus; kaikki katosi: tuskallinen entisyys, pienessä hutikassa olleen vanhuksen laverrus, joka sattui niin omituisesti kohdalleen ja sai hänet kulkemaan lopun matkaa jalkaisin, jopa se hänen aikeensakin, jossa hän sinne oli tullut. Hänen silmiensä edessä oli vain viheriäinen ovi mustine nauloilleen ja vaskilevyineen, eikä koko maailmassa ollut muuta, kuin se.

— Kas, Aleksei Petrovitsh!

Se oli Dunjasha, joka kyntteli kädessä aukaisi oven.

— Ja herra ja rouva kun vastikään läksivät ulos; ihan justiinsa rappusia alas menivät. Kumma kun ette vastaan tullut.

— Ovatko lähteneet ulos? Sepä nyt oli harmillista, todellakin! valehteli hän niin kummallisella äänellä, että häntä silmiin katselevan Dunjan kasvoille kuvastui epäilys — ja minun kun olisi ollut niin välttämättä tarvis. Kuulkaahan, Dunjasha, minä pistäydyn silmänräpäykseksi herran huoneeseen... Saako? kysyi hän aralla äänellä; — kyllä minä heti, kirjelipun ainoastaan... on vähän asiaa...

Hän katseli kysyvin silmin itsepäisesti Dunjashaa, riisumatta yltään ja liikkumatta paikaltaan. Dunjasha joutui hämilleen.

— Mitä te nyt, Aleksei Petrovitsh, enhän minä ole ennenkään... eikä se ole ensi kertaa! sanoi hän loukattuna. — Tehkää niin hyvin.

Todellakin, miksi tätä kaikkia, miksi tätä kaikkia puhunkaan? Sittenkin tulee hän perässäni. Pois pitää laittaa. Vaan minne hänet laittaa? Arvaa, ihan varmaan arvaa; ellei jo ole arvannutkin.

Ei Dunjasha mitään arvannut, vaikka olikin äärettömästi ihmeissään vieraan omituisesta nä'östä ja käytöksestä. Hän oli yksin koko kortterissa ja oli tyytyväinen, kun sai edes viisi minuttia olla elävän ihmisen parissa. Pantuaan kynttelin pöydälle, asettui hän oven suuhun.

— Mene pois, mene Jumalan tähden, pyyteli häntä ajatuksissaan Aleksei Petrovitsh. Hän istuutui pöydän ääreen, otti paperiarkin ja alkoi miettiä, mitä kirjoittaisi, tuntien Dunjashan katseen, joka, niinkuin hänestä näytti, luki hänen ajatuksensa.

"Pietari Nikolajevitsh", — kirjoitti hän, pysähtyen joka sanalla, — "minä kävin luonasi hyvin tärkeässä asiassa, joka..."

— Joka, joka, kuiskasi hän, — vaan Dunjasha seisoo siinä yhä paikallaan. — Dunjasha, tuokaa minulle lasi vettä, lausui hän yht'äkkiä kovaan ja päättävästi.

— Hyvä on, Aleksei Petrovitsh. Hän kääntyi ja meni ulos.

Silloin nousi vieras istualtaan ja meni varpaisillaan sukkelaan sohvan luo, jonka yläpuolelle tohtori oli ripustanut revolverin ja ja sapelin, mitkä hänellä oli ollut Turkin sodassa. Tuota pikaa aukaisi hän nahkakotelon, otti siitä revolverin ja pisti sen turkkinsa povitaskuun, otti sitte kotelon laukusta muutamia patruuneja ja pisti nekin taskuunsa. Kolmen minutin kuluttua oli Dunjashan tuoma vesilasi tyhjennetty, kesken kirjoitusta jäänyt kirje kiinni pantu ja Aleksei Petrovitsh lähti kotiaan. "Lopettaa pitää, lopettaa!" pyöri ajatus hänen päässään. Mutta ei hän käynyt heti lopettamaankaan kotia tultuaan; huoneeseen tultuaan ja pantuaan oven lukkoon, heittäytyi hän, riisumatta, nojatuoliin, näki valokuvan, kirjan, tapettien kuvat, kuuli pöydälle unhottamansa kellon tikutuksen ja vaipui mietteisiinsä. Ja istui siten, jänterettäkään hievahtamatta, myöhään yöhön, siihen hetkeen asti, jolloin me hänet tapasimme.

III.

Revolveri ei pitkään aikaan lähtenyt hänen kapeasta taskustansa; sitte, kun se jo oli pöydällä, näyttäytyi, että kaikki patruunat, paitsi yhtä, olivat pudonneet pieneen reikään. Aleksei Petrovitsh riisui turkin yltään ja aikoi ottaa puukon ratkoakseen taskun ja ottaakseen patruunat ulos, mutta muutti mielensä, hymähti vienosti toisella suupielellä ja seisattui.

— Mitä varten vaivata itseäni? Riittäähän se yksikin.

— Kyllä, hyvinkin riittää tuo pikkarainen murunen siihen, että kaikki on lopussa ja i'äksi päiviksi. Koko maailma katoaa; ei jää sääliä, ei loukattua itserakkautta, ei soimausta itseään kohtaan, ei ihmisiä, jotka vihaavat ja ovat olevinaan hyviä ja yksinkertaisia, ihmisiä, joita voi nähdä läpi ja joita halveksii, ja joiden edessä kuitenkin sitä itsekin on olevinaan rakastava ja hyvää suopa. Ei sitte enää petä itseään eikä muita, vaan jälelle jää totuus, ikuinen olemattomuuden totuus.

Hän kuuli äänensä; hän ei ajatellut enää, vaan puhui ääneen. Ja se, mitä hän sanoi, tuntui hänestä inhottavalta.

— Taaskin samaa... Kuolet, tapat itsesi — etkä kuitenkaan ilman puheitta tule toimeen. Ketäs varten, kenen edessä kujeilet? Itsesi edessä. Oi, jo riittää, riittää... kertasi hän väsyneellä, masentuneella äänellä ja koetti vapisevalla kädellä avata revolverin kovassa kiinni olevaa lukkoa. Vihdoin lukko aukeni; rasvattu patruuna soljahti aukkoonsa; hana kohosi kuin itsestään. Ei mikään voinut estää kuolemasta: revolveri oli mallikelpoinen, ovi oli lukossa eikä kukaan päässyt sisään.

— No, Aleksei Petrovitsh! sanoi hän, kovasti puristaen revolveria.

— Entäs kirje? vilahti yht'äkkiä hänen päässään.

— Miksi, ketä varten? Kaikkihan katoaa eikä jää mitään; mitäs se minuun kuuluu...

— Vaikka vainkin. Mutta kirjoitan sittenkin. Eikö kertaakaan saisi puhua kaikkia ihan vapaasti, mistäkään piittaamatta, ja pääasiallisesti — omasta itsestään. Tämähän on harvinainen, hyvin harvinainen tilaisuus, ainoa laatuaan.

Hän laski pois revolverin, otti laatikosta vihkosen postipaperia ja vaihdettuaan muutamia kyniä, joilla ei voinut kirjoittaa, vaan jotka taittuivat ja pilasivat paperin, sekä tärveltyään muutamia lehtiä, sai vihdoin kirjoitetuksi Pietarissa, Marraskuun 28 p :nä 187-. Sitte läksi käsi itsestään juoksemaan paperia pitkin, muodostaen sanoja ja lauseita, joita hän tuskin itsekään silloin ymmärsi.

Hän kirjoitti kuolevansa tyynesti, sillä mitään ei ollut sääli: elämä oli pelkkää valhetta. Ihmiset, ne joita hän rakasti — jos tosiaan ketään rakastikaan, eikä teeskennellyt itsensä edessä rakastavansa — eivät kyenneet pidättämään häntä, sillä olivat "väljähtyneet". Eikä sitäkään, sillä "mitäpä heissä oli väljähtymistä", pelkästään vain olivat hänessä kadottaneet kaiken mielenkiinnon, niin pian kuin hän oli oppinut heitä tuntemaan. Hän tunsi itsensäkin, tunsi, ettei hänessä, paitsi valhetta, ollut lainkaan mitään; jos olikin elämässään jotakin tehnyt, niin ei sitä ollut tehnyt halusta tehdä hyvää, vaan kunnianhimosta; eikä hän ollut tekemättä jättänyt huonoja ja turmiollisia tekoja sen tähden, ettei hänessä huonoja taipumuksia ollut, vaan kurjasta pelosta ihmisten tähden. Vaan siltä hän ei pitänyt itseään huonompana "teitä, jotka jäätte valehtelemaan ikänne loppuun asti", eikä pyytänyt heiltä anteeksi, vaan kuolee ylenkatsoen ihmisiä, ei vähemmin kuin itseään. Ja ankara, mieletön lause pääsi häneltä kirjeen loppuun:

— Hyvästi, ihmiset! Hyvästi te, verenhimoiset, ilvehtivät apinat!

Kirje oli vain allekirjoitettava. Mutta kun hän oli loppuun kirjoittanut, niin tunsi, että hänen oli kuuma; veri oli noussut päähän ja kolkutti hikisissä ohimoissa. Ja, unhotettuaan revolverin sekä sen, että hän vapautuen elämästä pääsee vapaaksi kuumeestakin, meni hän ikkunan luo ja aukaisi ilmaruudun. Höyryävä pakkasviima tulvahti häntä vastaan. Lumisade oli tauonnut, taivas oli kirkas; toisella puolen katua oleva häikäisevän valkoinen härmän verhoama puutarha loisti kuutamossa. Muutamia tähtiä pilkoitti kirkkaalta taivaalta; yksi niistä oli muita valoisampi ja tuikki punertavalla palolla.

— Pohjantähti, kuiskasi Aleksei Petrovitsh. — Moneen vuoteen en ole sitä nähnyt. Lukiossa, opiskellessani...

Hänen ei tehnyt mieli luoda pois silmiään tähdistä. Joku astui nopeasti katua pitkin, kovasti kopisuttaen paleltuneita jalkojaan katukäytävän paasilla ja kyykistyen kylmästä päällystakkiinsa; vaunun pyörät kulkivat niristen ja naristen jäätynyttä lunta myöten; ohi ajoi ajuri lihavaa herraa kuljettaen ja Aleksei Petrovitsh seisoi yhä, kuin kohmettuneena paikalleen.

— Täytyyhän! sanoi hän itselleen vihdoin.

Hän astui pöydän luo. Ikkunasta pöytään oli kaikkiaan kaksi syltä, mutta hänestä näytti, että hän astui kauan. Pöydän luo tultua hän jo tarttui revolveriin, kun avonaisesta ikkunasta kumahti etäinen, mutta selvä, väräjävä kirkonkellon ääni.

— Kello! sanoi Aleksei Petrovitsh, hämmästyen ja, laskettuaan revolverin jälleen pöydälle, istuutui nojatuoliin.

IV.

— Kello! kertasi hän. — Miksi kello?...

— Soitetaan kai kirkkoon? Rukoilemaan... Kirkko... kuumuus, Vahakynttilät. Vanha pappi, isä Mihail, toimittaa jumalanpalveluksen valittavalla, särkyneellä äänellään; lukkari laulaa möläjää. Nukuttaa; ikkunasta tuskin hämärtää päivänvalo. Rinnallani isä, pää kumarassa, tekee nopeaan pieniä ristinmerkkejä; ukkojen ja akkojen joukossa takanamme kumarrutaan alituisesti maahan asti... Kuinka siitä on kauan!... Niin kauan, ettei tahdo uskoakaan, että se on totta ollut, että itse joskus sen olen nähnyt enkä vain jostakin lukenut tahi joltakin kuullut. Ei, ei, on se ollut kaikki, ja silloin oli parempi olla. Eikä vain parempi, vaan hyvä oli olla. Jospa nyt olisi niin, niin ei olisi tarvinnut revolveria noutaa.

— Lopeta! kuiskasi hänelle ajatus. Hän katsahti revolveriin ja ojensi kätensä sitä kohti, mutta veti sen heti takaisin.

— Arkailet? kuiskasi hänelle ajatus.

— Enkä arkaile; ei sitä. Kauheata ei ole enää mitään. Vaan tuo kellon soitto — mitä varten se?...

Hän katsoi kelloaan.

— Aamukirkkoon, varmaan. Ihmiset menevät kirkkoon; monelle heistä tulee helpompi olla. Niin ainakin sanovat. Ja muistanhan, että minunkin niin oli. Nuori poika silloin vielä olin. Sitte se meni ohi, hävisi. Ja helpompi olla ei minulle sitte enää tullut mistään. Se on totta.

— Totta! Kaikki muka vielä on totta tällaisella hetkellä!

Se hetki tuntui välttämättömältä. Hän käänsi hitaasti päätään ja katsahti taas revolveriin. Se oli suuri, kruununmallinen revolveri, joka joskus aikoinaan oli ollut damaskoitu, vaan sitte oli haalennut pitkäaikaisesta vetelehtimisestä tohtorin kotelossa. Se lepäsi pöydällä perä Aleksei Petrovitshiin päin, joka voi nähdä sen kuluneen puun renkaineen nyöriä varten, ylösvedetyn hanan ja kappaleen seinään päin olevaa piippua.

— Siinä on kuolema. Pitää ottaa ja kääntää ympäri...

Kadulla oli hiljaa; ei kukaan ajanut eikä kulkenut ohi. Ja tuosta hiljaisuudesta kumahti toinen kellonläppäys; ääniaallot tunkivat sisään avonaisesta ikkunasta Aleksei Petrovitshin korviin. Ne puhuivat hänelle vierasta kieltä, mutta puhuivat jostakin suuresta, valtavasta ja juhlallisesta. Kumahdus kuului kumahduksen jälkeen ja kun kajahti viimeinen lyönti ja ääni väräjäen häipyi avaruuteen, niin Aleksei Petrovitsh ikäänkuin oli kadottanut jotakin.

Kello oli tehnyt tehtävänsä: se muistutti miehelle, jonka pää oli sekaisin, että on olemassa vielä jotakin muuta, kuin hänen oma ahdas pikku maailmansa, joka oli vaivannut hänet uuvuksiin ja vienyt itsemurhaan. Hillitsemättömänä aaltona tulvahtivat hänen ylitsensä muistot, katkonaiset, johdottomat, ja kaikki aivan kuin uusia hänelle. Sinä yönä hän vielä ajatteli monta seikkaa toisin ja muisteli paljon, ja kuvitteli, että muisti koko elämänsä ja näki selvään oman itsensä. Nyt hän tunsi, että hänessä on toinenkin puoli, se sama, josta hänen sielunsa arka ääni oli hänelle puhunut.

V.

Muistatko sinä, mitenkä sinä pienenä poikana asuit isäsi luona yksinäisessä, unhotetussa kylässä? Onneton mies hän oli, isäsi, ja hän rakasti sinua enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Muistatko, mitenkä te istuitte kahden kesken pitkinä talvi-iltoina, hän — tiliensä ja sinä — kirjojesi ääressä. Talikynttilä paloi punaisella valolla, himmeten hiljakseen, kunnes otit sakset ja niistit siitä karren pois. Se oli sinun tehtäväsi ja sinä sen toimitit niin vakaasti, että isä aina loi ylös silmänsä "suuresta talouskirjasta" ja katseli sinua, tavallinen, alakuloinen ja ystävällinen hymy huulillaan. Silmäyksenne kohtasivat toisensa.

— Näes, isä, min' oon jo näin paljon lukenut, puhelit sinä ja näytit lukemasi sivumäärän, puristaen lehdet sormesi väliin.

— Lue, lue, poikaseni! kehoitteli isä ja vaipui jälleen tileihinsä.

Hän antoi sinun lukea kaikkea, sillä ainoastaan hyvä painuu hänen kelpo poikansa sydämeen. Ja sinä luit ja luit, ymmärtämättä niitäkään noista mietteistä, vaan selvään, vaikka omalla tavallasi, lapsen tavoin, vastaan ottaen sieluusi kuvaukset.

— Niin, silloin kaikki näytti siltä, miltä näyttikin. Punainen oli punaista, eikä punaisia säteitä heijastavaa. Silloin ei ollut vaikutelmille valmiita muotoja — aatteita, joihin ihminen valaa kaiken havaitsemansa, välittämättä siitä, kelpaako muoto vai eikö siinä ole halkeamaa. Ja jos rakastit jotakin, niin tiesit rakastavasi; epäilyksiä siinä ei ollut.

Kauniit pilkalliset kasvot katsoivat häntä silmiin ja katosivat.

— Entäs tuo? Rakastitko sitäkin? Toden totta, kyllä tarpeeksi tunteita näyttelitte. Vaan tuntui kuin olisit vilpittömästi silloin puhunut ja ajatellut... Kuinka paljon tuskia olikaan! Ja kun onni tuli, niin se ei ollenkaan onnelta näyttänytkään, ja jos silloin todellakin olisin voinut antaa ajalle käskyn: "odota, seis, tässä on hyvä olla", niin olisinpa vielä ajatellutkin oliko käskettävä vai ei. Vaan sittepä, ja hyvinkin pian, piti jo ajaa aikaa eteenpäin... Vaan mitäs nyt sitä ajattelen! Ajateltava on sitä, mikä oli, eikä sitä, miltä on näyttänyt.

Ja ollut oli hyvin vähän: ainoastaan lapsuus. Siitäkin oli muistiin jäänyt vain hajanaisia palasia, jotka Aleksei Petrovitsh ahnaasti alkoi kerätä kokoon.

Hän muistaa pienen talorähjän, makuuhuoneen, jossa hän makasi vastapäätä isää, muistaa punaisen maton, joka riippui isän vuoteen yläpuolella; joka ilta, nukkuessaan, katseli hän tuota mattoa ja löysi sen kummallisista koristeista yhä uusia muotoja: kukkia, petoja, lintuja, ihmismuotoja. Hän muistaa erään aamun ja hajun oljista, joilla uuni pantiin lämmitä. Nikolai-poika oli kantanut eteisen täyteen olkia ja sylyksittäin syytää niitä uunin suusta sisään. Valkea palaa rattoisasti ja kirkkaasti ja savu antaa mieluisan, hiukan kirpeän hajun. Aleksei oli valmis istumaan uunin edessä kokonaisen tunnin, mutta isä kutsui häntä teetä juomaan ja sen jälkeen alkoi opetus. Hän muistaa, miten hän ei ymmärtänyt kymmenmurtolukuja, miten isä kiukustui ja kaikilla tavoin koetti selittää niitä hänelle.

— Hän ei taitanut itsekään osata niitä silloin oikein hyvin, ajatteli Aleksei Petrovitsh.

Sitte — Biblian historia. Se miellytti Alekseita enemmän. Ihmeellisiä, valtavia ja haaveellisia kuvia! Kain, sitte Joosepin historia, kuninkaat, sodat. Mitenkä kaarneet kantoivot ruokaa profeetta Eliakselle. Ja siinä oli kuva: Elias istuu kivellä, kädessä iso kirja, ja kaksi lintua lentää hänen luokseen, nokassaan jotakin ympyriäistä.

— Isä, katsohan: Eliakselle kaarneet leipää toivat, vaan meidän Korppi viepi meiltä kaikki.

Kesy korppi, jonka nokka ja kynnet olivat punaisiksi maalatut, — se oli Nikolain keksintö, — hyppii syrjittäin sohvan selkälaitaa pitkin ja yrittää, kaulaansa kurottaen, vetää seinältä pronssipuitteita. Puitteissa on pikkarainen vesimaalilla maalattu nuoren miehen kuva, jonka ohimohiukset ovat sileiksi su'itut ja joka on puettu tummanvehreään virkapukuun olkaimineen, tavattoman korkeine punaisine kauluksineen ja tähtineen napinlävessä. Se on isä itse, viisikolmatta vuotta sitte.

Korppi ja kuva vilahtivat ja katosivat.

— Mitäs sitte vielä? Tähdet, luola, seimi. Muistan, että seimi oli minulle vielä aivan uusi sana, vaikka kyllä aikaisemmin tunsinkin seimet tallissa ja navetassa. Vaan tämä seimi näytti joltakin erityiseltä.

Uutta Testamenttia ei opetettu samalla lailla, kuin Vanhaa, ei paksun kuvakirjan mukaan. Isä itse kertoi Alekseille Jesuksesta Kristuksesta ja luki usein sivumääriä Evankeliumia.

— Ja jos joku lyö sinua oikealle korvalle, niin käännä hänelle vasen. — Ymmärrätkös, poikaseni?

Ja isä alkoi pitkän selityksen, jota Aleksei ei kuunnellut. Hän keskeytti yht'äkkiä opettajansa.

— Isä, muistatko, kun setä Dmitri Ivanovitsh kävi meillä? Silloin tapahtui ihan sillä lailla: hän löi Tuomoa poskelle ja Tuomo vain seisoo ja setä Dmitri Ivanovitsh löi häntä toisellekin poskelle; ja Tuomo seisoo yhä. Minun tuli häntä niin sääli ja minä rupesin itkemään.

— Niin, silloin itkin, — sanoi Aleksei Petrovitsh, noustuaan tuolilta ja alkaen astua edestakaisin huoneessa: — minä silloin rupesin itkemään.

Hänen tuli hirveän sääli noita kuusivuotiaan pojan kyyneleitä, ikävä sitä aikaa, jolloin vielä saattoi itkeä sen tähden, että hänen läsnäollessaan lyötiin puolustuksetonta miestä...

VI.

Ikkunasta puhalsi yhä kylmä ilma; vyöryvä höyry ikäänkuin valui huoneeseen, jossa jo alkoi tuntua viluiselta. Iso, matala lamppu läpikuultamattomine kupuineen, joka seisoi kirjoituspöydällä, paloi kirkkaasti, mutta valaisi vain kirjoituspöydän pinnan ja osan lakea, muodostaen sinne väräjävän pyöreän valokehän; muu osa huonetta oli aivan puolipimeänä. Siinä saattoi eroittaa kirjakaapin, suuren sohvan, vielä jonkun huonekalun, seinäpeilin, johon kuvastui valaistu kirjoituspöytä, ja suuren haahmon, joka rauhattomasti liikkui huoneessa nurkasta nurkkaan, kahdeksan askelta edes ja takasin, vilahtaen joka kerta peilissä. Toisinaan Aleksei Petrovitsh pysähtyi ikkunan luo; kylmä höyry valui hänen kuumeisen päänsä päälle, avoimelle rinnalle ja kaulalle. Hän vapisi, vaan ei virkistynyt. Hän haparoi edelleen katkonaisia ja hajanaisia muistelmiaan, muistellen sadottain pikkuseikkoja, sekaantui niihin eikä voinut käsittää, mikä niissä oikeastaan oli yhteistä ja tähdellistä. Sen hän vain tiesi, että kahdenkymmenen vuoden vanhaksi, jolloin isä lähetti hänet lukioon, hän oli elänyt aivan toisellaista sisällistä elämää ja hän muisti, että silloin oli parempi olla.

— Mikä sinua vetää tuonne puolitajuiseen elämään? Mitä hyvää oli noissa lapsuuden vuosissa? Yksinäinen lapsi ja yksinäinen aikaihminen, ihminen, joka "ei viisastele", niinkuin itse sitä nimitit kuoleman jälkeen. Sinä olit oikeassa, hän oli ihminen, joka ei viisastellut. Elämä oli nopeasti ja helposti hänet murjonnut, rikottuaan hänessä kaiken hyvän, millä hän nuoruudessaan oli varustautunut; vaan eipä se ollut mitään pahaakaan tuonut sijaan. Ja hän eleli loppuikänsä voimattomasta lemmestä, jonka melkein kokonaan oli sinuun kohdistanut...

Aleksei Petrovitsh muisteli isäänsä ja ensi kerran monien vuosien kuluttua tunsi rakastavansa häntä huolimatta kaikista hänen viisastelemattomuuksistaan. Hänen teki mieli nyt, vaikkapa silmänräpäykseksi, siirtyä lapsuuden aikaansa, kylään, pieneen taloon ja hyväillä tuota maailman murjomaa miestä, hyväillä koruttomasti, lapsen tavoin. Hän halusi sitä puhdasta ja korutonta rakkautta, jonka ainoastaan lapset tuntevat, ja ehkäpä vielä jotkut ihan puhtaat, koskemattomat aikaihmistenkin luonteet.

— Eikö toden perään voi palauttaa sitä onnea, sitä kykyä tuntea, että puhuu ja ajattelee totta? Kuinka monta vuotta olenkaan kokenut tätä! Sitä puhuu innokkaasti, aivan kuin vilpittömästi, vaan sielussa aina kuitenkin piilee mato, joka jäytää ja imee. Se mato on — ajatus, että etköhän toki, ystäväni, valhettele tuota kaikkea? Ajatteletkohan sinä todenperään sitä, mitä nyt puhut?

Aleksei Petrovitshille syntyi päähän vielä lause, nähtävästi, mieletön:

— Ajatteletkohan sinä todenperään sitä, mitä nyt ajattelet?

— Se oli mieletön, mutta hän ymmärsi sen.