Part 3

No, entäs sitte? Hupsu, hupsu! Ja tuo onneton fellah (hänen päällään oli egyptiläisen puku) — hän on vieläkin vähemmin syyllinen. Ennenkuin heidät sijoitettiin, kuin sillejä tynnyriin, laivaan ja vietiin Konstantinopeliin, ei hän ollut kuullut mitään Venäjästä eikä Bulgariasta. Hänet käskettiin menemään ja hän meni. Ellei hän olisi mennyt, olisi häntä piesty vitsoilla tahikka olisi joku pasha ehkä ampunut hänet revolverilla kuoliaaksi. Hän kulki tuon pitkän, vaivaloisen matkan Stambulista Rustshukiin. Me hyökkäsimme, hän puolustautui. Mutta huomattuaan, että me olemme hirveitä ihmisiä, emme pelkää hänen patenttoitua englantilaista luotipyssyään, vaan yhä vain tunkeudumme eteenpäin, niin hän kauhistui. Kun hän tahtoi juosta pois, niin hyppäsi muuan pikku mies, jonka hän olisi voinut tappaa yhdellä mustan nyrkkinsä iskulla, ja syöksi pistimensä hänen sydämeensä.

Millä lailla hän on syypää?

Ja millä lailla minä olen syypää, vaikka hänet tapoin? Millä lailla olen syypää? Miksi vaivaa minua jano? Jano! Kuka tietää, mitä se sana merkitsee?! Silloinkaan kun me kulimme Rumenian kautta, astuen hirveässä, neljänkymmenen asteen kuumuudessa viidenkymmenen virstan taipaleita, en tuntenut sitä, mitä nyt tunnen. Oi, jospa joku tulisi!

Herra Jumala! Hänellä on tuossa suuressa pullossa varmaankin vettä! Vaan pitää päästä hänen luoksensa. Sekös käy vaikeaksi! Yhdentekevä, päästä täytyy.

Minä ryömin. Jalat laahaavat, heikontuneet kädet jaksavat tuskin liikuttaa hervotonta ruumista. Kuolleen luo on pari syltä, mutta minulle on se enemmän — ei enemmän, vaan pahempi — kuin kymmenen virstaa. Ryömiä kuitenkin pitää. Kaula palaa, sitä polttaa, kuin tuli. Kuoleehan sitä ilman vettäkin pikemmin. Ehkäpä kuitenkin...

Ja minä ryömin. Jalat tarttuvat maahan ja jokainen liike synnyttää sietämätöntä kipua. Minä huudan ja vaikeroin, mutta ryömin sittekin. Vihdoin on hän jo siinä. Tuossa on jo pullokin... siinä on vettä ja niin paljon! Kai enemmän kuin puoli pulloa! Oi, vettä minulle riittää pitkäksi aikaa... ihan kuolemaan saakka!

Sinä pelastat minut, minun uhrini! Minä aloin irroittaa pulloa siteistä, nojaten toiseen kyynärpäähäni, kun yht'äkkiä, kadotettuani tasapainon, kaaduin kasvoilleni pelastajani rinnan päälle. Hänestä lähti jo kova ruumiinhaju.

* * * * *

Sammutin janoni. Vesi oli lämmintä, vaan ei pilaantunutta ja sitä paitsi oli sitä paljon. Tulen vielä elämään muutamia päiviä. Muistan, että "Jokapäiväisen elämän fysiologiassa" sanotaan ihmisen voivan elää ilman ruokaa enemmän kuin viikon ajan, jos vaan saa vettä. Ja sitte siinä vielä on kerrottu eräästä itsemurhaajasta, joka tappoi itsensä nälällä. Hän eli hyvin kauan sen takia, että joi.

No, entä sitte? Jos elänkin vielä viisi, kuusi päivää, mitä siitä lähtee? Meidän miehet ovat poissa, bulgarialaiset hajalla. Lähellä ei ole mitään tietä. Yhdentekevä on kuolla. Kolme päivää kestävän kuolemankamppauksen sijasta olen nyt vain tehnyt itselleni koko viikon kestävän. Eikö olisi parempi lopettaa? Naapurini vieressä on hänen pyssynsä, oivallinen englantilainen ase. Ei tarvitse muuta kuin vain ojentaa kätensä; sitte — yksi silmänräpäys ja on loppu. Patruuneja on tuossa myöskin kasottain. Hän ei ole ehtinyt ampua kaikkia.

Lopettaako siis vai odottaa? Mitä? Pelastusta? Kuolemaa? Odottaa siksi kuin turkkilaiset tulevat ja alkavat nylkeä nahkaa haavoitetuista jaloistani? Ennenpähän itse...

Ei, ei saa masentua; tahdon taistella loppuun, niin kauan kuin voimia riittää. Sillä jos löytävät minut, niin olen pelastettu. Kentiesi sääriluut eivät ole vahingoittuneet; parantavat minut. Saan nähdä kotimaani, äitini, Mashan...

Jumala, älä salli heidän saada tietää, kuinka kaikki todellisuudessa on tapahtunut! Uskokoot, että olen tapettu yhdellä kertaa tälle paikalle. Miten tulee heidän käymään, kun kuulevat, että olen kärsinyt vaivoja kaksi, kolme, neljä päivää!

Päätäni huimaa; matkani naapurini luo on minut kokonaan masentanut. Ja tuossa vielä tuo kauhea haju! Kuinka hän on mustunut... minkänäköinen sitte lienee huomenna tahi ylihuomenna. Ja nyt minä makaan tässä vain sentähden, ettei ole voimia vetäytyä kauemmaksi. Jahka levähdän, niin konttaan entiselle paikalleni; parahiksi tuulikin käy sieltä päin ja puhaltaa löyhkän pois luotani.

Makaan ihan näännyksissä. Aurinko polttaa kasvojani ja käsiäni. Ei ole millä verhoutua. Jospa jo pikemmin tulisi yö: se taitaa olla toinen.

Ajatukset hämmentyvät ja minä vaivun unheeseen.

* * * * *

Nukuin kauan, sillä kun heräsin, oli jo yö. Kaikki entisellään: haavoja pakottaa, naapurini loikoo yhtä suurena ja liikkumattomana.

En voi olla häntä ajattelematta. Todellako jätin kaikki, mikä oli minulle rakasta ja kallista, kävelin tuhannen virstan matkan, kärsin nälkää, vilua ja hellettä, todellako, vihdoin, nyt makaan tässä tuskissani sen takia vain että tuo onneton lakkaisi elämästä? Ja näinköhän olen tehnyt mitään hyödyllistä sotaan nähden, paitsi tätä murhaa?

Murha, murhaaja... Ja kuka? Minä!

Kun hankkiuduin sotaan, eivät äiti ja Masha kieltäneet minua, vaikka itkivätkin minun tähteni. Aatteen sokaisemana en noita kyyneleitä nähnyt. En ymmärtänyt (nyt sen ymmärrän), mitä tein läheisilleni!

Ja onko siinä mitä muisteltavaa? Eihän mennyttä saa palautetuksi.

Vaan mikä omituinen näkökanta tekoni suhteen ilmeni monella tuttavallani. "Sekös on hupsu! Pyrkii, itse tietämättä minne!" Kuinka sopivat sellaiset sanat _heidän_ käsitykseensä sankariudesta, isänmaanrakkaudesta ja muista sellaisista seikoista? Sillä _heidän_ silmissänsähän minä edustin kaikkia näitä hyveitä. Ja kuitenkin kaikitenkin olin "hupsu".

Ja minä matkustan Kishineviin; selkääni sälytetään laukku ja kaikellaisia muita sotatarpeita. Ja minä astun tuhansien mukana, joista ehkä löytyy vain muutamia, jotka, niinkuin minä, lähtevät vapaaehtoisesti sotaan. Muut olisivat jääneet kyllä kotia, jos olisivat saaneet. Kuitenkin kulkevat hekin, niinkuin me, "itsetietoiset", kulkevat tuhansia virstoja ja tappelevat samoin kuin mekin tahi ehkä paremminkin. He täyttävät velvollisuutensa, huolimatta siitä, että heti jättäisivät kaikki siksensä ja menisivät tiehensä — jos vain saisivat.

Puhalsi raitis aamutuulonen. Pensaat alkoivat huojua, lentoon pyrähti unelias lintunen. Tähdet ovat sammuneet. Tummansininen taivas on käynyt haaleaksi, peittynyt hienoihin, hiilakoihin pilvenhattaroihin; harmaa hämy kohosi maasta. Tuli kolmas päivä minun... Miksi sitä sanoisi? Elämäksi? Kuoleman kumppanukseksiko?

Kolmas... Montako niitä vielä lienee jälellä? Joka tapauksessa ei monta. Olen tullut kovin heikoksi ja enpä taida kyetä väistymään ruumiista loitommalle. Kohta joudumme samalle tasolle sen kanssa ja sitte emme ole vastenmielisiä toinen toisellemme.

Pitää juoda. Aion juoda kolmasti päivässä: aamusella, puolenpäivän aikaan ja iltasella.

* * * * *

Aurinko nousi. Sen ääretön kehä, jonka poikki kulkevat pensaiden mustat oksat, on veripunainen. Tänään näkyy tulevan kuuma. Naapurini, kuinka sinun käy? Nytkin jo olet hirveä.

Niin, hirveä hän oli. Hänen hiuksensa alkoivat lähteä. Hänen luonnostaan musta ihonsa kävi kalpeaksi ja keltaiseksi; pöhöttyneet kasvot pingottivat sitä niin, että se oli korvan takaa haljennut. Siellä kuhisi matoja. Jalat olivat turvonneet ja kenkien hakasien väliin oli noussut isoja rakkoja. Ja hän itse oli kokonaan paisunut vuoreksi. Mitä tekeekään hänestä aurinko tänään?

Maata niin likellä häntä on sietämätöntä. Minun täytyy kontata etemmäksi, maksoi mitä maksoi. Mutta jaksankohan? Kykenen vielä kättäni nostamaan, pullon aukaisemaan, juomaan, mutta — raskasta, liikkumatonta ruumistani siirtämään? Joka tapauksessa koetan liikkua, vaikka vähänkin, vaikka puoli askelta tunnissa.

Koko aamu kuluu minulta tässä työssä. Kipu on kova, mutta mitä se minulle nyt on? Minä en enää muista, en voi kuvitella itselleni terveen ihmisen tuntemia. Olenpa jo ikäänkuin tottunut kipuun. Tänä aamuna ryömin sittenkin noin kahden sylen verran ja ilmestyin entiselle paikalleni. Mutta kauan en saanut raitista ilmaa nauttia, jos raitista ilmaa voi sanoa olevan kuuden askeleen päässä mätänevästä ruumiista. Tuuli kääntyy ja tuo jälleen minua kohti niin kovaa löyhkää, että minua eltoo. Tyhjä vatsa kutistuu tuskallisesti ja suonenvedontapaisesti; kaikki sisälmykset kääntyvät ylösalasin. Ja pahanhajun saastuttamaa ilmaa oikein valumalla valuu päälleni. Joudun epätoivoon ja itken.

* * * * *

Ihan masentuneena, typertyneenä ja melkein tiedottomana makasin minä. Yhtäkkiä... eiköhän se vain ole sairaan mielikuvituksen harhaluuloa? Minusta näyttää, ettei ole. Niin, puhetta se on. Kavioiden kapsetta, ihmisten ääniä. Olin vähällä huudahtaa, mutta maltoin mieltäni. Mitä, jos ne ovat turkkilaisia? Mitä silloin? Näiden tuskien lisäksi tulee vielä toisia, vielä kauheimpia, joista hiukset nousevat pystyyn, jo silloinkin kun niistä sanomalehdissä lukee. Nylkevät nahan, kärventävät haavoittuneet jalat... Hyvä jos vain sen tekevät; hehän ovat kekseliäitä. Onko todellakin parempi päättää päivänsä heidän käsissään, kuin kuolla tähän? Mutta jos ne ovat — meidän miehiä? Kirotut pensaat, miksi olette kasvaneet ympärilleni noin tiheäksi aidaksi? En mitään näe niiden läpi; yhdestä kohdin vain avautuu, ikäänkuin ikkunasta, oksien välistä näkö kaukaisuuteen, loilanteesen. Siellä, näköjään, on puro, josta joimme vettä taistelun edellä. Niin, tuollahan on se iso paasikin, joka oli pantu puron poikki sillaksi. Siitäpä he varmaan ajavat yli. Puhelu hiljenee. En voi erottaa, mitä kieltä he puhuvat: kuuloinkin on käynyt heikoksi. Herra Jumala! jos ne ovat meidän miehiä... Huudan heille; he kuulevat ääneni purollekin asti. Se on parempi kuin joutua bashibusukkien kynsiin. Mikseivät he jo tule? Kärsimättömyys kiusaa minua; en huomaa ruumiinkaan hajua, vaikka se ei ole ollenkaan vähentynyt.

Ja yht'äkkiä näkyy puron ylimenopaikalla kasakoita! Siniset puvut, punaiset housunhulpiot, keihäät. Heitä on kokonainen puolisataa. Edellä, uljaan hevosen selässä, mustapartainen upseeri. Tuskin olivat ne puolisataa päässeet puron yli, niin hän kääntyi satulassaan koko ruumiillaan taaksepäin ja huusi: "Juoksu-u-un ma-ars!"

— Seiskaa, seiskaa, Jumalan tähden! Auttakaa, auttakaa, veljet! huudan minä; mutta jykevien hevosten kavioiden kapse, miekkojen helinä ja kasakkain äänekäs puhelu on minun kähinääni kovempi — ja he eivät kuule minua.

Voi, kirousta! Näännyksissä kaadun kasvoilleni maahan ja alan kovasti itkeä. Kumoon kaatamastani pullosta vuotaa vesi, elämäni, pelastukseni, kuolemani tuonnemmaksi lykkäys. Mutta sen minä huomaan vasta kun pullossa vain on puoli lasillista jäljellä ja kaikki muu on mennyt ahnaaseen, kuivaan maahan.

Voinkin muistella sitä kauhistusta, joka valtasi minun tuon hirveän tapauksen jälkeen? Minä makasin hievahtamatta, silmät puoliummessa. Tuuli kääntyi vähä väliä ja milloin puhalsi päälleni raitista, puhdasta ilmaa, milloin jälleen ympäröi minua löyhkällä. Naapurini kävi sinä päivänä niin hirveännäköiseksi, ettei sitä voi kuvatakaan. Kun kerran aukasin silmäni katsoakseni häneen, niin kauhistuin. Kasvoja ei hänellä enää ollut. Ne olivat hajaantuneet irti luista. Hirvittävä luinen hymy, ikuinen hymy näytti minusta inhottavammalta, kauheammalta kuin koskaan, vaikka monastikin olin pidellyt pääkalloja käsissäni ja leikellyt kokonaisia päitä. Tämä sotilaan puvussa oleva ruumis kiiltonappineen sai minut vapisemaan. "Tämmöistä se on sota", ajattelin minä. "Tässä sen kuva."

Mutta aurinko polttaa ja paahtaa kuin ennenkin. Käteni ja kasvoni ovat ammoin aikoja poltetut. Jäljellä olleen vesitilkan join loppuun. Jano vaivasi niin kovasti, että, päätettyäni juoda pienen kulauksen, joinkin yhteen otteeseen kaikki. Voi, miksi en huutanut kasakoille, kun olivat niin likellä minua! Vaikkapa olisivat olleet turkkilaisia, olisi se sittenkin ollut parempi. Olisivatpahan kiduttaneet tunnin, pari, vaan nyt en tiedä, kuinka kauan tässä vielä täytyy virua ja kärsiä. Äitini, armahin! Revit pois harmaat hiuksesi, lyöt päätäsi seinään, kiroat sen päivän, jolloin minut synnytit, kiroat koko maailman, että se ihmisten kärsittäväksi on keksinyt sodan!

Mutta varmaan te ja Masha ette saakaan kuulla vaivoistani. Hyvästi äitini, hyvästi morsiameni, rakkahani! Oi, kuinka raskasta, katkeraa! Sydänalaa kouristaa.

Taaskin tuo pieni valkoinen koira! Piharenki ei sitä säälinyt, vaan iski sen pään seinään ja heitti ruomaan, jonne rikat ja likavesi viskataan. Mutta se eli vielä. Ja kärsi vielä kokonaisen päivän. Vaan minä olen sitäkin onnettomampi, sillä kärsin kokonaista kolme päivää. Huomenna on neljäs, sitte viides, kuudes... Kuolema, missä olet? Tule, tule! Ota minut!

Mutta ei tule kuolema eikä ota minua. Ja minä makaan hirveässä päivänpaisteessa eikä ole minulla veden tippaakaan, millä virkistäisin polttavaa kurkkuani, ja kuollut ruumis saastuttaa minua. Se on jo ihan hajaannuksen tilassa. Myriadeja matoja tippuu siitä. Kuinka ne kuhisevat! Kun se on syöty ja siitä ei ole jäljellä muuta kuin luut ja puku, sitte tulee minun vuoroni.

Kuluu päivä, kuluu yö. Yhä samaa. Tulee aamu. Yhä samaa. Kuluu vielä päivä...

Pensaat huojuvat ja suhahtelevat, aivan kuin hiljaa puhelisivat. "Nyt sinä kuolet, kuolet", kuiskailevat ne. "Et saa nähdä, et saa nähdä, et saa nähdä!" vastaavat pensaat toiselta taholta.

— Eipä niitä tässä voi nähdäkään! kajahtaa ääni lähelläni.

Minä säpsähdän ja toinnun kerrassaan. Pensaista katselevat minua jefreitterimme leppeät, siniset silmät.

— Lapiot tänne! huutaa hän. — Tässä on vielä kaksi: yksi meidän ja yksi heidän!

— Ei tarvitse lapioita, ei saa kuopata minua, minä elän! tahdon huutaa; mutta ainoastaan heikko huokaus pääsee kuivettuneilta huuliltani.

— Herra Jumala! Vieläkö hän elää? Herra Ivanov! Miehet! Tulkaa tänne, meidän herramme elää! Ja kutsukaa lääkäri!

* * * * *

Puolen minutin perästä kaadetaan vettä suuhuni, vettä ja vielä jotakin muuta. Sitte kaikki katoaa.

Tasaisesti huojuen liikkuvat kantopaarit. Tämä tasainen liikunto viihdyttää minua. Milloin herään, milloin jälleen nukun. Sidottuja haavoja ei pakota; omituinen, selittämättömän mielihyvän tunne virtaa läpi koko ruumiini...

— Sei-so! Laske aa-las! Sairaanhoitajat, neljäs vaihdos, mars! Paareihin kiinni ! Nos-ta!

Näin komentaa Pjotr Ivanitsh, lasarettiupseerimme, pitkä, laiha ja hyvin lempeä mies. Hän on niin iso, että kääntäessäni silmäni hänen puoleensa, aina vain näen hänen päänsä harvoine, pitkine partoineen ja olkapäänsä, vaikka paareja hartioillaan kantaakin neljä kookasta sotamiestä.

— Pjotr Ivanitsh! kuiskaan minä.

— Mitä, kultaseni?

Pjotr Ivanitsh kumartuu puoleeni.

— Pjotr Ivanitsh, mitä lääkäri teille sanoi? Kuolenko kohta?

— Mitä te, Ivanov, joutavia! Ette te kuole. Teillähän on kaikki luut eheät. Koko onnenpoika! Ei luuta, ei suonta poikki. Vaan kuinka olette elänyt nämä kolme ja puoli vuorokautta. Mitä olette syönyt?

— En mitään.

— Entä juonut?

— Turkkilaiselta otin pullon. Pjotr Ivanitsh, nyt en jaksa puhua. Sitte.

— No, Jumalan huomaan, kultaseni, maatkaa makeasti.

Jälleen uni ja unhe...

Minä heräsin osastomme lasaretissa. Vieressäni seisoo tohtori, laupeuden sisaret ja paitsi heitä näen vielä kuuluisan pietarilaisen lääkärin tutut kasvot, jotka ovat kumartuneet jalkojeni yli. Hänen kätensä ovat veressä. Hän puuhaa kotvasen jalkojeni ääressä ja kääntyy puoleeni:

— No, teidän Jumalanne on onnentuoja, nuori mies! Eloon jäätte. Toinen käpälä teiltä kyllä otettiin, vaan mitäpä siitä. Jaksatteko puhua?

Minä voin puhua ja kerron heille kaikki, mitä tässä on kirjotettu.

YÖ.

I.

Taskukello kirjoituspöydällä takoi nopeasti ja yksitoikkoisesti kahta nuottia. Erotusta noiden nuottien välillä oli hienonkin kuulon vaikea huomata, mutta kellon omistajasta, siitä kalpeasta miehestä, joka istui pöydän ääressä, tuntui kellon tikutus kokonaiselta laululta.

— Se on iloton ja alakuloinen, tuo laulu, puhui itsekseen kalpea mies: — aika itse laulaa sitä ja, aivan kuin opetukseksi minulle, laulaa se noin ihmeteltävän yksitoikkoisesti. Kolme, neljä, kymmenen vuotta sitte tikutti kello juuri samalla lailla, kuin nytkin, ja kymmenen vuoden kuluttua tulee se vieläkin tikuttamaan juuri samalla lailla... aivan samalla lailla.

Ja kalpea mies loi kelloon samean katseensa, vaan käänsi oitis pois silmänsä sinne, minne, niitäkään näkemättä, aikaisemmin oli katsonut.

— Kellon tahdin mukaan on koko elämä kulunut näennäisine vaihtelevaisuuksineen, suruineen ja iloineen, epätoivoineen ja hurmauksineen, vihamielisyyksineen ja rakkauksineen. Ja nyt vasta, tänä yönä, kun kaikki suuressa kaupungissa ja suuressa kartanossa nukkuu, ja kun ei muita ääniä ole olemassa, paitsi sydämen tykytystä ja kellon tikutusta, nyt vasta näen minä, että kaikki nuo kaihot, ilot, ihastukset ja kaikki, mitä elämässä on tapahtunut — kaikki on ollut ruumiittomia haamuja vain. Toiset, — niitä, joita olen takaa ajanut, tietämättä minkä vuoksi; toiset, — niitä, joita olen paennut, tietämättä miksi. Silloin en tietänyt, että elämässä on vain yksi todellisesti oleva — aika. Aika, joka kuluu niin säälimättömän tasaisesti, pysähtymättä siinä, jossa kauemmin aikaa tahtoisi pysähtyä se onneton, joka elää hetkeä varten, ja joka ei tee kiirettä vähintäkään edes silloin, kuin todellisuus on niin raskas, että tekisi mieli pitää sitä haihtuneena unena; aika, joka osaa vain yhden laulun, sen, jota minä nyt kuulen niin tuskallisen selvään.

Hän ajatteli sitä ja kello yhä vain tikuttamistaan tikutti, kiusallisesti vedellen ajan i'ankaikkista laulua. Monta seikkaa muistutti hänelle tuo laulu.

— Todellakin kummallista. Minä tiedän, että usein joku omituinen haju, tavaton esine tahi räikeä sävelmä herättää muistiin kokonaisen kuvan kauan sitte eletyistä oloista. Muistan, kuinka kerran olin läsnä erään henkilön kuolinvuoteen ääressä; silloin pysähtyi italialainen posetiivinsoittaja avonaisen ikkunan eteen, ja samalla hetkellä, kun sairas jo oli sanonut viimeiset epäselvät sanansa ja, heitettyään päänsä taaksepäin, koristen teki lähtöä, kuului typerä sävelmä oopperasta "Martta":

Linnuillen Tyttöjen Karaistut on nuolet...

Siitä saakka joka kerta, kun satun kuulemaan tuon sävelmän — toisinaan kuulen sen vieläkin, sillä typeryydet eivät helposti haihdu — ilmestyy oitis silmieni eteen rutistettu päänalainen ja siinä kalpeat kasvot. Ja kun näen ruumissaaton, alkaa pikku posetiivi oitis soittaa korvaani tuota samaa sävelmää:

Linnuillen tyttöjen...

Hyi, kuinka inhottavaa!... Vaan mitä minä aloinkaan ajatella? Niin vainkin: minkä tähden kello, jonka ääneen, näköjään, jo aikoja sitte olisi pitänyt tottua, muistuttaa minulle niin paljoa? Koko elämää. "Muista, muista, muista..." Muistan! Jopa liiankin hyvin muistan, yksin senkin, jota olisi parempi olla muistamatta. Noista muistoista kasvot vääntyvät, nyrkki puristautuu ja lyö rajusti pöytään... Nyt isku vaiensi kellon äänen ja silmänräpäyksen ajan en kuule sitä, mutta ainoastaan silmänräpäyksen vain, jonka jälkeen uudelleen kaikuu röyhkeästi, kiusallisesti ja itsepäisesti:

— Muista, muista, muista...

Kyllä, kyllä muistan. Ei minulle muistuttaa tarvitse. Koko elämä on tuossa kuin kämmenellä edessäni. On siinä ihaeltavaa!

Hän huudahti sen kovaan pakahtuneella äänellä; hänen kulkkuaan kuristi. Hän luuli näkevänsä koko elämänsä; hän muisti koko jonon törkeitä ja synkkiä kuvia, joissa hän itse oli toimivana henkilönä; muisti elämänsä koko lo'an, käänsi ylösalaisin sielunsa kaiken lo'an eikä löytänyt siitä yhtään puhtoista, kirkasta murustakaan, ja oli vakuutettu, ettei hänen sieluunsa ollut jäänyt mitään muuta, kuin lokaa.

— Eikä niin, ettei ole jäänyt, vaan siellä ei ole koskaan edes mitään ollutkaan, oikaisi hän ajatustaan.

Heikko, arka ääni kuiskasi hänelle jostakin kaukaisesta sielun sopukasta:

— Eiköpähän toki ole ollut?

Hän ei kuullut sitä ääntä tahi ainakaan ei ollut kuulevinaan sitä, vaan kiusasi yhä itseään.

— Kaikki olen muistiini johdattanut ja minusta näyttää, että olen oikeassa, ett'ei ole kohtaa, johon pysähtyä, minne jalkaa panna astuakseni ensimäistä askelta eteenpäin. Minnekä eteenpäin? En tiedä, mutta ulos ainakin tästä lumotusta piiristä. Menneisyydessä ei ole tukea, sillä kaikki on valhetta, kaikki petosta. Valhetellut olen itse itselleni ja pettänyt itseäni, mistään välittämättä. Sillä lailla pettää muita veijari, joka sanoo pohatta olevansa ja kertoo rikkauksistaan, jotka ovat jossakin "siellä" "vielä perimättä", mutta jotka ovat olemassa, ja lainailee rahoja oikealta ja vasemmalta. Koko ikäni olen jäänyt velkaa itselleni. Nyt on tullut tilin aika ja — minä olen tahallisen väärän konkurssin tekijä...

Hän mietti näitä sanoja omituisella mielihyvällä. Hän ikäänkuin ylpeili niistä. Hän ei huomannut, että, nimittäessään koko elämätään petokseksi ja sekoittaessaan itseään lokaan, hän nytkin valhetteli samalla pahimmalla valheella maailmassa, valheella omalle itsellensä. Sillä toden teolla ei hän ollenkaan pitänyt itseään niin huonona. Olisipa joku toinen sanonut hänelle edes kymmenennen osan siitä, mitä hän itse syyti päälleen sinä pitkänä iltana, niin ei olisi hänen kasvoilleen noussut häpeän puna, hänen tunnustaessaan moitetta oikeutetuksi, vaan vihan puna. Ja silloin hän kyllä olisi osannut vastata solvaajalle, joka olisi kajonnut hänen kunniaansa, — tuohon, jota hän nyt itse näkyi niin säälimättä jalkojensa alle polkevan.

Hänkö itse? Hän oli jo siinä tilassa, ettei enää voinut sanoa itsestään: minä itse. Hänen sielussaan kajahteli ääniä, jotka puhuivat eri tavoin, ja mikä näistä äänistä oikeastaan kuului hänelle, hänen minälleen, sitä ei hän itsekään voinut ymmärtää. Ensimäinen ääni hänen sielussaan, kaikista selvin, ruoski häntä varmoilla, jopa kauniillakin puheilla. Toinen, epäselvä, mutta kärkäs ja itsepäinen tukahutti toisinaan ensimäisen. "Älä kiusaa itseäsi kuoliaaksi", sanoi se. "Petä mieluummin loppuun asti, petä kaikkia. Ole olevinasi toisille muuta, kuin olet, niin on hyvä ollaksesi." Olipa vielä kolmaskin ääni, se sama, joka kysyi: "Eiköpähän toki ole ollut?" mutta se ääni puhui arasti ja tuskin kuultavasti. Sitä hän ei edes koettanut erottaakaan.

— Petä kaikkia... Ole olevinasi muuta, kuin olet... Enkös minä sitä sitte ole koettanutkin tehdä koko ikäni? Enkös sitte olekin pettänyt, enkös olekin näytellyt osaa ilvenäytelmässä? Ja mitä "hyvää" siitä on lähtenyt? Se vain, että vielä nytkin teeskentelen, kuin näyttelijä, nytkään vielä en ole se, mikä toden perään olen. Vaan tokko minä edes tiedän, mitä minä toden perään olen? Liiaksi olen takertunut voidakseni sitä tietää. Mutta saman tekevä, minä tunnen, että tässä jo muutamia tunteja perättäin teeskentelen ja pidän itselleni surkeita puheita, joita itsekään en usko, jopa puhun nytkin ennen kuolemaa. Todellako ennen kuolemaa? Kyllä, kyllä, kyllä! huudahti hän kovaan, joka kerta vihaisesti painaen nyrkillään pöydän laitaan. — Täytyyhän sitä vihdoin viimein selviytyä sekasorrosta. Solmu on niin solmittu, ettei saa auki: se on hakattava poikki. Mitä varten minun pitikään lykätä tuonnemmaksi, raastella sieluani, joka ilmankin jo on riekaleiksi raastettu? Kun se kerran oli päätetty, niin miksi sitte istua, kuin mikäkin pölkky kello kahdeksasta illalla tähän saakka?

Ja hän kävi kiireesti vetämään esille turkkinsa povitaskusta revolveria.

II.

Hän oli todellakin istunut yhdessä kohdin kello kahdeksasta illalla kolmeen asti yöllä.

Seitsemän aikaan illalla, tänä elämänsä viimeisenä päivänä, oli hän lähtenyt asunnostaan, ottanut ajurin, istunut selkä kumarassa rekeen ja ajanut toiseen päähän kaupunkia. Siellä asui hänen vanha ystävänsä, muudan lääkäri, joka, sen hän tiesi, sinä päivänä oli lähtenyt vaimoineen teaatteriin. Hän tiesi, ettei tapaa isäntäväkeä kotona eikä lähtenytkään sinne lainkaan tavatakseen heitä. Sisään, työhuoneeseen hänet varmaan lasketaan läheisenä tuttavana, ja sitä hän vain tarvitsikin.

— Ihan varmaan lasketaan; sanon tarvitsevani kirjoittaa kirjeen. Kunhan vain Dunjasha ei jäisi huoneeseen seisoa töröttämään... No, hyvä mies, annappas nyt luistaa pikemmin! huusi hän ajurille.