Part 2

Hän käveli puutarhassa iltaan saakka, tehden tuttavuutta ja pitäen kummallisia puheita, joissa jokainen kanssapuhuja vain kuuli vastauksia omille, hulluille ajatuksillensa, jotka ilmestyivät johdottomissa, salaperäisissä sanoissa. Sairas käveli milloin toisen, milloin toisen toverin kanssa ja tuli ennen päivän loppua yhä enemmän vakuutetuksi, että "kaikki oli valmista", niinkuin hän itsellensä sanoi. Kohta, kohta hajoavat rautaristikot, kaikki nämä vangit pääsevät täältä ja kiitävät joka haaralle maailmaa ja koko maailma vävähtää, heittää päähänsä vanhan verhonsa ja ilmestyy uudessa, ihmeellisessä kauneudessa. Hän melkein unhoitti kukan, mutta mennessään pois puutarhasta ja noustessaan portaille, näki hän jälleen tiheässä, pimenneessä sekä jo kasteella peittyvässä ruohossa aivan kuin kaksi punaista kekälettä. Silloin sairas jättäytyi muista jäljelle ja, asettuen vartijan taakse, odotti sopivaa tilaisuutta. Kukaan ei nähnyt, kuinka hän hyppäsi lavan yli, sieppasi kukan ja kätki sen sukkelaan rinnallensa paidan alle. Kun tuoreet, kasteiset lehdet koskettivat hänen ruumiiseensa tuli hän kalman kalpeaksi ja siiristi kauhistuen silmänsä selko selälleen. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa.

Lamput sytytettiin sairaalassa; illallista odottaessaan heittäytyi suuri osa sairaita vuoteesensa, paitsi muutamia levottomia, jotka kiireesti astuskelivat pitkin käytäviä ja saleja. Sairas oli kukkineen niiden joukossa. Hän käveli, puristaen suonenvedontapaisesti kätensä ristiin rintansa päälle; hän ikäänkuin tahtoi pusertaa, musertaa siihen kätkemänsä kukan. Muiden vastaantullessa väistyi hän heistä kauas syrjään, peläten vaatteensa liepeelläkin koskettaa heihin. — Älkää tulko lähelle! Älkää tulko lähelle! huusi hän. Mutta sairaalassa välitti harva sellaisista huudoista. Ja hän astui yhä sukkelammin, otti yhä suurempia askeleita, käveli tunnin, pari, omituisen rajusti.

— Minä väsytän sinun. Minä tukahdutan sinun! lausui hän kolkosti ja vihaisesti. Toisinaan hän kiristi hampaitansakin.

Ruokasalissa annettiin illallinen esille. Suurille pöydille, jotka olivat ilman pöytäliinoja, pantiin muutamia maalattuja ja kulloitettuja puuvateja vetelän vellin kanssa; sairaat istuivat penkille; heille annettiin kullekin palanen mustaa leipää. Puisilla lusikoilla söivät he kahdeksan henkeä kustakin vadista. Muutamat, jotka saivat parempaa ruokaa, söivät erittäin. Ahmittuaan nopeasti annoksensa, jonka vartija toi sairaallemme hänen huoneeseensa, ei tämä siihen tyytynyt, vaan lähti yhteiseen ruokasaliin.

— Antakaa minun istua täällä, — sanoi hän johtajalle.

— Ettekös te ole syönyt illallista? kysyi johtaja, valellen lisäannoksia vateihin.

— Minun on kovin nälkä. Ja minun täytyy hyvin vahvistaa itseni. Ruoassa on koko olemiseni: tiedättehän, etten makaa lainkaan.

-— Syökää, hyvä mies, terveydeksenne. Taras, annahan lusikka ja leipää.

Hän istuutui erään vadin ääreen ja söi vielä äärettömän paljon velliä.

— No, jo riittää, jo riittää — sanoi johtaja vihdoin, kun kaikki herkesivät syömästä, vaan sairaamme jäi istumaan vatinsa ääreen, ottaen siitä toisella kädellään velliä, toisella pidellen lujasti rintaansa. — Syötte liiaksi.

— Oi, jospa tietäisitte, kuinka paljon tarvitsen voimia, kuinka paljon voimia! Hyvästi, Nikolai Nikolajevitsh, sanoi sairas, nousten ylös pöydästä ja kovasti puristaen johtajan kättä. — Hyvästi!

— Minnekäs nyt? kysyi johtaja hymyillen.

— Minäkö? En minnekään. Mutta ehkä huomenna näemme toisemme. Kiitän teitä hyvyydestänne.

Ja hän puristi vielä kerran kovasti johtajan kättä. Hänen äänensä vapisi, silmiin kiertyi kyyneleitä. — Rauhoittukaa, hyvä mies, rauhoittukaa, — vastasi johtaja. — Miksi näin synkkiä ajatuksia. Menkää maata ja nukkukaa hyvin. Teidän tulee enemmän maata; jos tulette hyvin makaamaan, niin kyllä kohta parannutte.

Sairas itki ääneen. Johtaja kääntyi vartijain puoleen ja käski heidän pikemmin korjaamaan pois ruo'an. Puolen tunnin kuluttua kaikki sairaalassa jo makasivat, paitsi yhtä ainoata henkeä, joka riisuutumatta loikoi vuoteellaan nurkkahuoneessa. Hän värisi kuin horkassa ja puristi suonenvedontapaisesti rintaansa, joka, niinkuin hän luuli, oli täynnä sanomatonta kuoleman myrkkyä.

V.

Hän ei maannut koko yönä. Hän oli taittanut tuon kukan, sillä hän piti sen teon urotyönä, jonka hän oli velvollinen tekemään. Ensikerran katsellessaan lasioven läpi, käänsivät nuo punaiset lehdet hänen huomionsa puoleensa, ja hänestä näytti, että hän sillä hetkellä täydellisesti ymmärsi, mikä hänen tehtävänsä oli maan päällä. Tässä heleän punaisessa kukassa oli hänen mielestään maailman koko pahe. Hän tiesi, että unikukasta tehdään opiumia; kentiesi tämä ajatus, kasvaen äärettömiin, sai hänen luomaan siitä hirveän fantastillisen aaveen. Kukkanen toteutti itsessään hänen silmissänsä kaiken paheen; se imi itseensä kaiken viattomasti vuodatetun veren (sen tähden se olikin niin punainen), kaikki kyyneleet, ihmiskunnan koko sapen. Se oli salaperäinen, hirveä olento, Jumalan vastakohta, Ahriman, joka oli ottanut vaatimattoman ja viattoman muodon. Se oli siis katkaistava poikki ja tapettava. Mutta sekin oli vielä vähän, — ei pitänyt antaa sen kuollessaan vuodattaa kaikkea pahetta maailmaan. Senpätähden hän piiloittikin sen rinnallensa. Hän toivoi, että kukka huomiseksi kadottaa kaiken voimansa. Sen pahuus menee hänen rintaansa, hänen sydämeensä, ja siellä joko voitetaan tahi voittaa — ja silloin hän itse hukkuu, kuolee, mutta kuolee kunniallisena taistelijana ja ihmiskunnan ensimäisenä taistelijana, sillä tähän saakka ei kukaan ole uskaltanut yhdellä kertaa sotia kaikkea pahetta vastaan maailmassa.

— He eivät nähneet häntä. Vaan minä näin. Voinko minä jättää hänen elämään? Ennemmin kuolema.

Ja hän makasi, voipuen haaveenomaisessa, olemattomassa taistelussa, mutta voipuen kuitenkin. Aamulla tapasi välskäri hänen tuskin hengissä. Mutta siitä huolimatta sai herääminen jonkun ajan kuluttua voiton hänestä, hän hypähti ylös vuoteeltaan ja alkoi, niinkuin ennen, juosta pitkin sairaalaa, puhellen sairaiden kanssa sekä itsekseen ääneen ja johdottomimmin, kuin konsanaan. Häntä ei päästetty puutarhaan; nähden, että hänen painonsa väheni ja ettei hän vieläkään maannut, vaan käveli kävelemistään, käski tohtori ruiskuttaa ison annoksen morfiinia hänen ihonsa alle. Sairas ei vastustellut: onneksi sattuivat siihen aikaan hänen hullut ajatuksensa ikäänkuin yhteen tämän teon kanssa. Hän nukkui kohta: hurja liike lakkasi ja häntä alati seuraava, hänen epätasaisista askeleistansa syntyvä kova kaiku katosi korvista. Hän vaipui unheeseen ja taukosi ajattelemasta kaikkea, jopa toistakin kukkaa, joka vielä oli taitettava.

Hän taittoi sen kuitenkin kolmen päivän perästä, vartijaukon silmien edessä, joka ei ehtinyt estää häntä sitä tekemästä. Vartija kiirehti hänen jälkeensä. Kovasti, riemuisasti huutaen juoksi sairas sisään ja, syöksyen huoneeseensa, kätki kasvin rinnallensa.

— Miksi sinä kukkia revit? kysyi hänen jäljestänsä juossut vartija. Mutta sairas, joka jo makasi vuoteellaan tavallisessa asennossaan, kädet ristissä rinnan päällä, alkoi puhua sellaista lorua, että vartija ainoastaan ääneti otti hänen päästänsä kiireessä unhottamansa päähineen ja lähti pois. Ja haaveenomainen taistelu alkoi uudelleen. Sairas tunsi, että kukasta pitkinä, käärmeentapaisesti kiemurtelevina virtoina valui pahetta; ne kiersivät hänen, puristivat hänen jäseniänsä ja vuodattivat hänen ruumiiseensa hirveän myrkkynsä. Hän itki ja rukoili Jumalaa, sillä välin myöskin kiroten vihollistansa. Illemmalla kukka lakastui. Sairas tallasi jalkojensa alle mustuneen kukan, kokoili tähteet lattialta ja vei ne kylpyhuoneeseen. Heitettyään muodottoman kukkakimpaleen kivihiilillä kuumennettuun uuniin, katseli hän kauan, kuinka hänen vihollisensa kihisi, kiemuroitsi, ja lopuksi muuttui hienoksi, valkoiseksi tuhkakääryksi. Hän puhalsi ja kaikki katosi.

Seuraavana päivänä tuli sairas huonommaksi. Hirveän vaaleana, posket vajonneina sekä hehkuvat silmät syvään uponneina silmäonteloihin, jatkoi hän horjuen ja usein kompastuenkin hurjaa kävelyään ja puhui loppumatta.

— En tahtoisi turvautua väkivaltaan, — sanoi ylilääkäri apulaiselleen.

— Mutta tästä työstä on tehtävä loppu. Tänään painoi hän vain 93 naulaa. Jos näin jatkuu edelleenkin, niin hän kuolee parin päivän perästä.

Ylilääkäri mietti. — Morfiinia? Chloraalia? sanoi hän puoleksi kysyvästi.

— Eilen ei morfiini enää auttanut.

— Käskettekö sitomaan hänen? Muutoin epäilen, tokko hän jääpi eloon.

VI.

Ja sairas sidottiin. Hän makasi, hullun paitaan puettuna, vuoteellaan, lujasti sidottuna leveillä palttinaliuskareilla sängyn rautaisiin poikkipienoihin. Mutta hurjat liikkeet eivät tauonneet, vaan pikemmin lisääntyivät. Monta tuntia ponnisti hän voimiansa vapautuakseen kahleistaan. Kerran, kovasti tempaisemalla, sai hän vihdoin yhden siteen katkaistuksi, irroitti jalkansa ja pujottauduttuaan muiden alta, alkoi sidotuin käsin kävellä pitkin huonetta, villisti ja epäselvästi huudellen.

— Vieköön sun!... huusi sisään tullut vartija. — Piruko sua auttaa! Miehet! Tulkaa joutuun, hän pääsi irti.

Ja kolmen hyökkäsivät he sairaan kimppuun. Alkoi kova ottelu, väsyttävä hyökkääville, tuskallinen itseänsä puolustavalle henkilölle, joka kadotti viimeisetkin voimansa. Vihdoin saivat he hänen kaadetuksi vuoteeseen ja hän sidottiin entistänsä kovemmin.

— Te ette käsitä, mitä teette! huusi sairas hengästyen. — Te hukutte itse! Minä näin kolmannen, vasta puhjenneen. Nyt hän jo on valmis. Antakaa minun lopettaa tekoni! Se pitää tappaa, tappaa, tappaa! Silloin on kaikki lopussa, kaikki pelastettu. Minä lähettäisin teidät, mutta ainoastaan minä voin tehdä sen. Te kuolisitte jo pelkästä kosketuksestakin.

— Olkaa vaiti, herra, vaiti! sanoi vartijaukko, jäätyään vahtimaan vuoteen luo.

Sairas vaikeni yhtäkkiä. Hän päätti pettää vartijan. Hänet pidettiin sidottuna koko päivän ja jätettiin yöksi samaan asemaan. Annettuaan hänelle illallista, teki vartija itselleen tilan hänen vuoteensa viereen ja pani maata. Kotvasen kuluttua makasi hän jo sikeää unta. Vaan sairas kävi työhönsä käsiksi.

Hän väänsi koko ruumiinsa tavataksensa vuoteen rautaista laitaa ja koskettaen siihen hullunpaitansa pitkään hihaan kätketyllä kätensä ranteella, alkoi hän sukkelaan ja kovasti hieroa hihaa rautaa vastaan. Muutaman ajan kuluttua paksu palttina repeytyi ja hän sai etusormensa irti. Nyt kävi työ nopeammin. Aivan uskomattomalla sukkeluudella ja notkeudella sai hän takaa solmun auki, johon hihansa oli sidottu, aukaisi paidan ja sen jälkeen kuunteli hän kauan vartijan kuorsaamista. Mutta ukko makasi sikeästi. Sairas riisui yltään paidan ja pääsi pois vuoteesta. Hän oli vapaa. Hän koetteli ovea: se oli sisältä lukossa ja avain oli luultavasti vartijan taskussa. Peläten herättää vartijan, ei hän uskaltanut etsiä hänen taskuistansa, vaan päätti mennä ulos huoneesta ikkunan kautta.

Oli tyyni, lämmin ja pimeä yö; ikkuna oli auki; tähdet tuikkivat tummalla taivaalla. Hän katseli niitä ja iloitsi siitä, että ne, niinkuin hänestä näytti, ymmärsivät ja säälivät häntä. Hän näki niiden lähettävän maahan äänettömiä, vilkkuvia säteitä ja hurja päättäväisyys kasvoi suuremmaksi. Rautaristikon paksu piena oli taivutettava, oli pujottauduttava kapeasta aukosta umpikadulle, joka oli täynnä pensaita, ja sieltä kiivettävä korkean kiviaidan yli. Siellä oli viimeinen taistelu taisteltava ja sitte — vaikka kuolema.

Hän koetti paljain käsin saada paksun rautapienan taivutetuksi, mutta se ei onnistunut. Silloin kiersi hän paitansa pitkistä hihoista nuoran, kiinnitti sen pienan kärkeen ja kävi koko ruumiillaan siihen riippumaan. Kovien ponnistusten jälkeen, jotka melkein veivät kaikki hänen voimansa, taipui piena ja ahdas aukko oli valmis. Hän pujottautui siitä, kutistaen olkapäänsä, kyynärpäänsä ja alastomat polvensa, hiipi pensaiden läpi ja seisattui seinän eteen. Kaikki oli hiljaa; yölamppujen valo valaisi heikosti suuren rakennuksen ikkunoita; niistä ei näkynyt ketään. Ei kukaan huomannut häntä; hänen vuoteensa ääressä vahtiva ukko makasi luultavasti sikeässä unessa. Tähdet tuikkivat ystävällisesti ja lähettivät säteitä aivan hänen sydämeensä asti.

— Minä tulen luoksenne, — kuiskasi hän katsellen taivasta.

Pudottuaan ensi koetuksessa alas, revityin kynsin, kädet ja polvet verissä, kävi hän etsimään mukavampaa paikkaa. Siellä, missä aita yhtyi ruumishuoneen seinään, oli pudonnut pois muutamia tiilejä. Sairas huomasi sen ja käytti sitä hyväksensä. Hän kapusi aidalle, tarttui toisella puolella kasvavan jalavan oksaan ja laskeutui hiljaa puuta myöten maahan.

Hän syöksyi tutulle paikalle rappusten luo. Kukka häämöitti siellä, terälehdet kiertyneinä, ja sen saattoi erottaa selvään kasteista ruohoa vastaan.

— Viimeinen! kuiskasi sairas. — Viimeinen! Tänään voitto tahi kuolema. Mutta se on minusta samantekevä. Odottakaa, — sanoi hän, katsellen taivasta: — minä tulen kohta luoksenne.

Hän katkaisi kukan, repeli sitä ja rutisti ja, pitäen sitä käsissään, palasi samaa tietä takaisin huoneeseensa. Ukko makasi. Jaksaen töin tuskin päästä vuoteensa luo, kaatua kellahti sairas siihen aivan tunnotonna.

Aamulla tavattiin hän kuolleena. Hänen kasvonsa olivat levolliset ja kirkkaat; niiden kuihtuneet piirteet, ohuet huulet ja syvään vajonneet, suljetut silmät ilmaisivat jotakin ylpeilevää onnea. Kun hän pantiin paarille, koetettiin auaista käsi ja ottaa pois punainen kukka. Mutta käsi oli kangistunut ja hän vei voittosaaliinsa kanssansa hautaan.

NELJÄ PÄIVÄÄ

Muistan, kuinka me juoksimme metsää myöten, kuinka kuulat vinkuivat, kuinka niiden taittamat oksat putosivat maahan, kuinka tunkeuduimme orapihlajapensaiden läpi. Laukaukset alkoivat taajeta. Metsänrinteessä näkyi jotakin punaista vilahtavan siellä täällä. Sidorov, nuori ensimäisen komppanian sotamies ("mitenkä hän on meidän ketjuumme joutunut?" tuikahti ajatus päässäni) lyykistyi yht'äkkiä maahan ja katsahti ääneti minuun suurilla pelästyneillä silmillään. Hänen suustansa vuoti verta. Niin, minä muistan sen hyvin. Muistan myöskin, kuinka melkein metsän rinteessä aivan, tiheässä pensaikossa näin... _hänen_. Hän oli iso, paksu turkkilainen, mutta minä juoksin suoraan häntä kohti, vaikka olin heikko ja laiha. Jokin pamahti, jotakin, niinkuin minusta näytti, äärettömän suurta lensi ohitseni; korvissa alkoi soida. "Hän ampui minuun", ajattelin minä. Ja kauhusta kiljahtaen painautui hän selin tiheään orapihlajapensaaseen. Olisi voinut kiertää pensaan ympäri, mutta pelosta ei hän muistanut mitään, vaan ryömi pisteleviä oksia vastaan. Yhdellä iskulla löin pyssyn hänen kädestään, toisella survaisin jonnekin pistimeni. Kuului jotakin mölähdyksen tahi voihkauksen tapaista. Sitte juoksin eteenpäin. Meidän miehet huusivat: huraa! kaatuen, ampuen. Muistan, että minäkin ammuin muutamia laukauksia tultuani jo ulos metsästä kedolle. Yht'äkkiä kaikui "huraa!" kovemmin ja kaikki lähdimme samalla kertaa liikkeelle eteenpäin. Se on, emme me, vaan meidän miehemme, sillä minä jäin. Minusta se näytti omituiselta. Vielä omituisempaa oli se, että kaikki yht'äkkiä katosi; kaikki huudot ja laukaukset vaikenivat. En kuullut mitään, näin vain jotakin sinistä; se oli varmaan taivas. Sitte sekin hävisi.

* * * * *

En ole koskaan ollut niin omituisessa tilassa. Tuntuu kuin makaisin mahallani ja näkisin edessäni vain pikkuruisen palasen maata. Muutamia ruohonkorsia, muurahainen, joka yhtä kortta myöten ryömi alassuin, pieniä rikkakasoja viimevuotisesta nurmesta — siinä koko minun maailmani. Ja sen minä näen toisella silmälläni vain, sillä toista painaa jokin kova esine, varmaankin oksa, johon pääni nojaa. Minun on hirveän epämukava olla ja minä tahdon liikuttaa ruumistani, vaan en voi mitenkään ymmärtää, miksi sitä en voi tehdä. Siten kuluu aika. Kuulen heinäsirkkain sirinän, mehiläisen surinan. Muuta ei ole olemassakaan. Vihdoin ponnistan voimiani, saan oikean käteni altani vapaaksi ja, nojautuen molemmin käsin maahan, koetan nousta polvilleni.

Jotakin pistävää ja pikaista lävistää salamana koko ruumiini polvista rintaan ja päähän asti, ja minä kaadun taaskin. Taaskin pimeyttä, taaskaan ei ole olemassa mitään.

* * * * *

Heräsin. Miksi näen tähdet, jotka niin kirkkaina tuikkivat Bulgarian tummansinisellä taivaalla? Enkös ole teltassa? Miksi olen sieltä kämpinyt ulos? Liikahutan ruumistani ja tunnen tuskallista kipua jaloissani.

Niin, olen haavoitettu taistelussa. Vaarallisestiko vai en? Koettelen jalkojani siltä kohdalta, mistä kivistää. Sekä oikea että vasen jalka ovat hyytyneen veren peittämät. Kun kosketan niihin käsilläni, niin tuntuu kipu vieläkin kovemmin. Se on hampaansäryn tapaista kipua: hellittämätöntä, vihlovaa. Korvissa soi, päätä painostaa. Epäselvään käsitän, että molemmat jalkani ovat haavoitetut. Mitäs se sitte merkitsee? Miks'eivät ole korjanneet minua pois? Jokohan turkkilaiset saivat meistä voiton? Alan muistella, mitä minulle on tapahtunut, ensin epäselvään, sitte selvemmin, ja tulen siihen päätökseen, ettemme lainkaan ole voitetut. Sillä minä kaaduin sitä sentään en muista; mutta muistan, miten kaikki juoksivat eteenpäin, vaan minä en voinut juosta, ja minulle jäi vain jotakin sinistä silmieni eteen — ja kaaduin mäen törmälle, aukealle paikalle. Tämän paikan osotti meille pieni komppanian päällikkömme. "Pojat, tuonne!" huusi hän meille heleällä äänellään. Ja sinne me tulimme; emme niinmuodoin ole voitetut... Miksikäs sitte minua ei ole korjattu pois? Tässähän on kedolla aukea paikka, kaikki on näkyvissä. Enkä minä varmaan yksinäni tässä makaa. Ampuivathan kovin taajaan. Pitää kääntää päätä ja katsoa. Nyt on se helpompi tehdä, koska silloin, kun toinnuin ja huomasin ruohon ja muurahaisen, joka ryömi alassuin, koettaessani nousta ylös, en kaatunut entiseen asemaani, vaan selälleni. Senpä tähden näenkin nuo tähdet.

Kohottaudun istuakseni. Se käy hyvin vaikeasti, kun molemmat jalat ovat poikki. Monta kertaa joudun epätoivoon; lopulta, kivun nostamat kyyneleet silmissäni, pääsen istumaan.

Ylläni on palanen tumman sinistä taivasta, jossa helottaa suuri tähti ja muutamia pienempiä, ympärillä jotakin pimeää, korkeata. Ne ovat pensaita. Makaan pensaikossa; eivät ole löytäneet minua!

Tunnen, kuinka hiuksen juuret päässäni liikahtavat.

Mutta mitenkä olen pensaikkoon joutunut, kun minut kedolla ammuttiin? Varmaankin olen tänne haavoitettuna ryöminyt, tiedottomana kivusta. Omituista vain, etten nyt voi hievahtaa, vaan silloin kykenin laahautumaan pensaiden luo. Ehkäpä minulla silloin olikin vain yksi haava ja toinen luoti vasta tässä teki lopun minusta.

Vaaleita, punertavia pilkkuja alkoi pyöriä ympärilläni. Suuri tähti kalpeni, toiset pienemmät hävisivät. Kuu nousi taivaalle. Kuinka ihanata nyt on kotona!

Kummallisia ääniä kuuluu korviini. Ihan on kuin joku voihkisi. Niin, voihkimista se on. Makaakohan lähettyvilläni joku samallainen unhottunut, jolta on jalat poikki tahi jolla on luoti vatsassa? Ei, voihkiminen on niin likellä, eikä ympärilläni ole nähtävästi ketään. Herra Jumala, itsehän minä voihkinkin! Hiljaista, valittavaa voihkimista! Jokohan todellakin koskee niin kipeästi? Varmaankin. Minä vain en käsitä tätä kipua, sillä päässäni on pimeätä, lyijyä. Parempi on taaskin nukkua, maata, maata vain. — Vaan tokkohan koskaan enää herään? Yhdentekevä.

Sillä hetkellä, kun aion käydä maata, valaisee leveä, kalpea kuu valon juova kirkkaasti sen paikan, jossa lepään, ja minä huomaan jotakin tummaa ja suurta venyvän noin viiden askeleen päässä minusta. Siellä täällä sen päällä näkyy välkähdyksiä kuun valosta. Ne ovat nappeja tahi ampumaneuvoja. Siinä on joko kuollut tahi haavoitettu. Yhdentekevä, minä käyn maata...

Ei, se ei ole mahdollista! Meidän miehet eivät ole menneet pois. He ovat täällä, he ovat voittaneet turkkilaiset ja jääneet tälle seisontapaikalle. Miks'ei kuulu puhetta, ei nuotiotulen räiskettä. Kai heikkouteni tähden en kuule mitään. He ovat varmaan täällä.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Kolkkoja, hurjia, käheitä valituksia pääsee rinnastani eikä kuulu niihin vastausta. Kovaan kaikuvat ne öisessä ilmassa. Kaikki muu on ääneti. Heinäsirkat vain sirisevät hellittämättä niinkuin ennenkin. Kuu katselee minua alakuloisesti pyöreillä kasvoillaan.

Jos se olisi haavoitettu, niin kyllä olisi semmoisesta huudosta herännyt. Kuollut se on. Meidänkö miehiä, vai turkkilainen? Voi, Herra Jumala! Niinkuin se ei olisi samantekevä. Ja uni hiipi tulehtuneille silmilleni.

* * * * *

Loion silmät ummessa, vaikka ammoin aikoja jo olen ollut valveilla. Ei tee mieli avata silmiä, sillä suljettujen luomien läpi tunnen auringon paisteen; jos aukaisen silmät, niin niihin koskee. Ja parempihan onkin olla hiljaa, hievahtamatta... Eilen (eilenhän se taisi olla?) minut haavoitettiin; on kulunut vuorokausi, kuluu toinen ja minä kuolen. Yhdentekevä. Parempi on olla hievahtamatta. Olkoon ruumis paikoillaan.

Kuinka hyvä olisi pysäyttää aivojenkin toiminta; mutta sitä ei saa millään pidätetyksi. Ajatukset, muistot ahtautuvat päähäni. Mutta se ei kuitenkaan ole pitkäksi aikaa, kohta tulee loppu. Sanomalehtiin jää vain muutama rivi, että häviömme muka ei ole suuri: haavoitettuja niin ja niin monta; kuollut vapaaehtoinen sotamies Ivanov. Ei, eivät nimeäkään mainitse; sanovat vain: yksi kuollut. Yksi sotamies, niinkuin tavallinen koira vain...

Kokonainen kuva loimahtaa kirkkaasti mielikuvituksessani. Siitä on jo kauan; muutoinhan kaikki, koko elämäni, se elämä, jolloin en vielä tässä loikonut jalat poikki, oli jo kauan sitte... Astuin katua; kansanjoukko pidätti minua. Kansa seisoi ja katseli äänettömänä jotakin valkoista, veristä, surkeasti uikuttavaa. Se oli pikkarainen, sievä koira; raitiovaunu oli ajanut sen yli. Se oli kuolemaisillaan, niinkuin nyt minä. Muuan piharenki survasi kansan syrjään, tarttui koiraan niskasta kiinni ja vei pois. Kansanjoukko hajaantui.

Vieköhän minut kukaan pois? Ei, makaa vain ja kuole. Vaan kuinka ihana on elämä... Sinä päivänä (jolloin sille koiralle onnettomuus tapahtui) olin minä onnellinen. Olin jonkinlaisessa hurmoksessa, ja olihan siihen syytäkin. Te, muistot, älkää kiusatko minua, jättäkää minut rauhaan! Mennyt onni, nykyiset tuskat... jospa jäisivätkin vain vaivat, eivätkä kiusaisi minua muistot, jotka ehdottomasti saavat minun tekemään vertauksia. Oi, ikävä, ikävä! Olet haavoja pahempi.

Vaan tuleepa väri. Aurinko paahtaa. Aukaisen silmäni, näen samat pensaat, saman taivaan, mutta päivän valossa. Ja tuossapa naapurinikin. Se on turkkilainen, kuollut ruumis. Kuinka tavattoman suuri! Minä tunnen hänen: se on se sama...

Edessäni makaa ihminen, jonka minä olen tappanut. Minkä tähden tapoin hänen?

Hän makaa siinä kuolleena, verisenä? Miksi ajoi kohtalo hänet tänne? Kuka on hän? Kentiesi on hänelläkin, niinkuin minulla, i'äkäs äiti, joka kauan iltasin tulee istumaan matalan majansa ovella, katsellen kaukaista pohjoista kohti, odotellen, eikö palaja poikansa armas, työntekijänsä, elättäjänsä.

Entäs minä? Minä myöskin... Minäpä vaihtaisinkin jo hänen kanssaan. Kuinka onnellinen hän on: ei hän kuule mitään, ei tunne haavan kipua, ei kuoleman tuskaa, eikä janoa. Pistin on tunkeutunut suoraan hänen sydämeensä... Tuossa on hänellä takissa iso reikä; sen ympärillä verta. _Sen tein — minä._

Minä en tahtonut sitä tehdä. Minä en tahtonut pahaa kellekään, kun sotaan lähdin. Ajatus, että minunkin tulisi ihmisiä tappaa, ikäänkuin kaikkosi minusta. Minä ajattelin vain sitä, kuinka minä asetan _oman_ rintani luotien eteen. Ja minä lähdin ja tein sen.