Part 1

PUNAINEN KUKKA

y.m. kertomuksia

Kirj.

Vsevolod Garshin

Venäjän kielestä suomentanut

Martti Wuori

Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXIV

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

SISÄLLYS:

Vsevolod Garshin

Punainen kukka. Neljä päivää. Yö. Varoitusmerkki. Tarina ylpeästä Aggeista.

VSEVOLOD GARSHIN.

Kun Pietarissa levisi tieto, että Vsevolod Garshin maaliskuun 24 päivänä v. 1888 oli kuollut sen johdosta, että hän saman kuun 19 p. mielipuolisuuden kohtauksessa oli heittäytynyt asuntonsa porraslavalta alas portaiden väliseen aukkoon, niin tämä surusanoma otettiin Venäjällä vastaan mitä haikeimmilla säälin ja kaipauksen tunteilla. Sillä vaikka Garshin kuollessaan olikin vasta kolmenkymmenen kolmen vuoden vanha (hän oli syntynyt Jekaterinoslavin kuvernementissä 2 p. helmikuuta v. 1855) ja vaikka hänen tuotteliaisuutensa, häntä aika ajoin rasittavan sielun taudin takia, olikin jotenkin niukka, niin oli kuitenkin tämä "kieltämätön, omaperäinen kirjailijakyky", jolla lausunnolla Turgenjev kunnioitti nuorta kirjailijaa jo hänen ensimäisen "Neljä päivää" nimisen kuvauksensa ilmestyttyä, ehtinyt herättää niin suurta huomiota, että uskottiin Venäjän saaneen hänestä uuden Dostojevskin, — tietysti, ei kirjalliseen suuntaan, vaan kyvyn laatuun nähden. Paitse Turgenjevia, oli Leo Tolstoillakin, jonka kouluun Garshin, varsinkin sotakertomuksissaan, kuuluu, hänestä suuria toiveita, ja ell'ei Garshinin aikaista kuolemaa olisi väliin tullut, niin näyttää siltä kuin olisi toteutunut Turgenjevin ennustus Venäjän nuorempien kaunokirjailijain suhteen, että "Garshinista yksinään ehkä jotakin tulee". Sillä eipä näistä yksikään näy tähän saakka vielä saaneen Garshinin laajalle levinnyttä kirjailijanimeä syrjäytetyksi.

Kirjailijatoimessaan ei Garshin ehtinyt ulommaksi kertomusten tahi, oikeammin sanoen, kuvausten ja usein hyvin lyhyeidenkin kuvausten ahtaita rajoja. Mutta jotakin omituista, samalla tuskallista ja viehättävää, niissä joka ainoassa on, mikä lukijata kerrassaan ihastuttaa. Tekijän synnynnäinen alakuloisuus on antanut niille niiden synkän värityksen ja ne aatteet, joita hän palveli, syvällisen, siveellisen vaikutuksen.

Eikä ole iso Garshinin jättämä puhtaasti kaunokirjallinen perintökään. Niissä kolmessa pienenlaisessa kirjassa, joihin kaikki hänen teoksensa "kertomusten" nimellä ovat kootut, on näitä kaikkiaan kahdeksantoista kappaletta. Kolmannessa, 1889 vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassa on, paitsi A. Skabitshevskin kirjoittamaa, pääasiallisesti Garshin autobiografiaan ja hänen kirjeisiinsä perustuvaa tekijän elämäkertaa, joka täyttää melkein puolen kirjaa, neljä, ennen ainoastaan sanomalehdistössä painettuina ollutta, pikku kertomusta, kuvaus Ajaslarin tappelusta, johon Garshin itse otti osaa ja jossa häntä ammuttiin jalkaan, "kirjeitä Pietarista", taidearvostelua koskevia kirjoituksia ynnä kolme aivan lyhyttä runopätkää.

PUNAINEN KUKKA.

I.

"Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Pietari I:sen nimessä julistan pidettäväksi tarkastusta tässä hullujenhuoneessa!"

Nämät sanat lausuttiin kovalla, kimakalla, heleällä äänellä. Sairaalan kirjuri, joka mustetäplillä tahratun pöydän ääressä kirjoitti sairaan nimen suureen repaleiseen kirjaan, ei voinut pidättää nauruansa. Mutta ne molemmat nuoret miehet, jotka sairasta sinne saattoivat, eivät nauraneet: he tuskin pysyivät jaloillaan, oltuaan kaksi vuorokautta makaamatta tuon mielipuolen seurassa, jonka he vastikään olivat rautatietä myöten sinne tuoneet. Viimeisen edellisellä pysäkillä oli raivo käynyt pahemmaksi; jostakin olivat he saaneet hullujen paidan ja, kutsuttuaan konduktöörin ja santarmin avuksi, pukeneet sen sairaan päälle. Siten olivat he saaneet hänen tuoduiksi kaupunkiin sekä sairaalaan.

Hän oli hirvittävä. Paitsi hulluuden kohtauksessa repaleiksi repimäänsä harmaata pukua, ympäröi hänen runkoansa karkea takki; pitkät hihat puristivat hänen kätensä ristiin rinnan päälle ja olivat sidotut solmuun selän taakse. Tuliset, tuijottavat silmät (hän ei ollut maannut kymmeneen vuorokauteen) hehkuivat liikkumattomasta loisteesta; suonenvedon värähdys, tempoi alahuulta; takkuiset kiharat hiukset valuivat harjana hänen otsallensa; nopein, raskain askelin astuskeli hän nurkasta nurkkaan, tutkivasti katsellen vanhoja kaappeja papereineen ja vahavaatteella peitettyjä tuoleja sekä väliin silmäillen saattomiehiäänkin.

— Viekää hänet osastoon. Oikealle.

— Minä tiedän, minä tiedän. Viime vuonna olin jo kanssanne täällä. Me tarkastimme sairaalaa. Minä tiedän kaikki, ja minua on vaikea pettää, — sanoi sairas.

Hän kääntyi ovelle päin. Vartija aukaisi sen hänelle; astuen yhtä nopein, raskain ja varmoin askelin sekä mielipuolinen pää hyvin pystyssä, lähti hän ulos huoneesta ja melkein juosten meni hän oikealle mieliviallisten osastoon. Saattajat ehtivät tuskin seurata häntä.

— Soita. Minä en voi. Te sidoitte käteni.

Ovenvartija aukaisi oven ja he astuivat sisään sairaalaan.

Tämä oli iso, vanhaan ruunun malliin rakennettu kivikartano. Kaksi suurta salia, joista toinen — ruokahuone, toinen — yhteinen asunto rauhallisia sairaita varten, leveä läpikäytävä, varustettu lasiovella, joka vei kukkaistarhaan, sekä parikymmentä eri huonetta, joissa sairaat asuivat, täyttivät alakerran; siellä oli myöskin kaksi pimeää suojaa, toinen verhottu sisältä patjoilla, toinen laudoilla, joihin raivoisat pantiin, ja äärettömän suuri, kupukattoinen, synkkä huone — kylpyhuone. Yläkerrassa olivat naiset. Sekavaa, ulvomisien ja vaikeroimisien keskeyttämää hälinää kuului sieltä. Sairaala oli rakennettu kahdeksallekymmenelle hengelle, mutta koska se oli yksinään muutamia lähikuvernementteja varten, niin pidettiin siinä aina 300:taan henkeen saakka. Pikkuruisissa kopeissa oli vuoteita nelin, viisin; talviseen aikaan, kun sairaita ei laskettu puutarhaan ja kun kaikki ristikoilla varustetut ikkunat olivat kokonaan kiinni, oli sairaalassa sietämättömän raskas olla.

Uusi sairas vietiin huoneeseen, jossa kylpyammeet olivat. Terveeseenkin ihmiseen saattoi se tehdä tukalan vaikutuksen, saatikka sitte sairaaseen, kiihtyneeseen mielikuvitukseen. Se oli, niinkuin sanottu, suuri, kupukattoinen huone, jonka lattia oli tahmea kivilattia ja jota valaisi yksi ainoa, nurkkaan tehty ikkuna; seinät ja kuvut olivat tumman punaisiksi maalatut; liasta mustuneeseen lattiaan ja sen tasalle oli tehty kaksi kivistä ammetta, aivan kuin kaksi pitkulaista, vedellä täytettyä hautaa. Suunnattoman suuri vaskiuuni silinterinmuotoisine vedenlämmityskattiloineen ja monine vaskisille torvineen ja hanoineen täytti ikkunan vastakkaisen nurkan; kaikella oli sairaalle mielelle tavattoman kamala ja haaveenomainen luonne, ja ammeiden hoitaja, muuan lihava, aina vaitioleva Vähä-venäläinen, lisäsi synkällä näöllään vielä tätä vaikutusta.

Ja kun sairas tuotiin tähän hirveään huoneeseen kylpemään ja, sairaalan ylilääkärin parannustavan mukaan, hänen niskaansa oli pantava iso laastari, niin joutui hän raivoon ja vimmaan. Perättömiä ajatuksia, toinen toistaan eriskummallisempia, alkoi pyöriä hänen päässänsä. Mitä tämä on? Kidutustako? Salainen rankaisupaikka ehkä, jossa hänen vihollisensa olivat päättäneet tehdä lopun hänestä? Kenties itse helvetti? Hänelle tuli vihdoin mieleen, että se oli jotakin kidutusta. Hän riisuttiin, huolimatta hänen hurjasta vastustelemisestansa. Sairaudesta lisääntyneellä voimalla riuhtaisihe hän helposti irti muutamien vartijain käsistä, niin että he kaatuivat maahan; vihdoin sai neljä miestä hänen kumoon ja, tartuttuaan häntä käsistä ja jaloista, laskivat hänen lämpimään ammeeseen. Se näytti hänestä kiehuvalta vedeltä, ja hullussa päässä vilahti johdoton, katkonainen ajatus, että se oli kiehuvalla vedellä ja kuumalla raudalla toimitettava kidutus. Vedestä läkähtyen ja suonenvedontapaisesti taistellen käsillään ja jaloillaan, joita vartijat lujasti kiinnipitelivät, karjui hän, tukehtuen, johdottomia puheita, joita itse kuulematta, on mahdotonta kuvitellakaan mielessään. Siinä oli sekä rukouksia että kirouksia. Hän huusi, siksikuin hänen voimansa uupuivat ja lopuksi lausui hän hiljaa, katkerasti itkien, lauseen, joka ei ollut missään yhteydessä hänen edellisten sanojensa kanssa:

— Pyhä Yrjö-marttiira! Sinun käsiisi annan minä ruumiini. Vaan en henkeäni, oi, en!...

Vartijat pitelivät häntä yhä, vaikka hän jo oli rauhoittunutkin. Lämmin kylpy ja pään päälle pantu jäitä sisältävä rakko tekivät vaikutuksensa. Mutta kun hän, melkein tunnottomana, otettiin ylös vedestä ja asetettiin tuolille istumaan laastarin panemista varten hänen niskaansa, niin viimeiset voimat ja hurjat ajatukset jälleen puhkesivat ilmi.

— Miksi? Miksi!? huusi hän. — Minä en ole tahtonut pahaa kellekään. Miksi tappaa minut? O-o-o! Oi, Herra Jumala! Oi, te, ennen minua kidutetut, teitä rukoilen, pelastakaa...

Polttava kosketus niskaan sai hänen hurjasti taistelemaan. Palvelijat eivät voineet tulla toimeen hänen kanssaan, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. — Eihän sille mitään voi, — sanoi tätä tekoa johtanut sotamies. — Pitää pyyhkiä.

Nämä tavalliset sanat saivat sairaan vapisemaan. Pyyhkiä!... Mitä pyyhkiä? Ketä pyyhkiä? Minua!— ajatteli hän ja peitti kuoleman kauhusta silmänsä. Sotamies tarttui karkeaan pyyheliinaan molemmista päistä ja hieroi sillä, kovasti painaen niskaa, jota tehden hän repäisi irti laastarin ja päällimäisen ihon, niin että siihen tuli avonainen, punainen hieroma. Kipu tästä, joka tyynelle ja terveellekin ihmiselle olisi ollut sietämätön, tuntui sairaasta kaikkein viimeiseltä. Hän tempaisihe hurjasti koko vartalollaan, riuhtaisihe irti vartijani käsistä ja hänen alaston ruumiinsa romahti lattian paasille. Hän tahtoi huutaa, vaan ei voinut. Hän vietiin tunnottomana vuoteeseen ja kohta vaipui hän pitkään, sikeään ja kuoleman tapaiseen uneen.

II.

Hän tointui yöllä. Kaikki oli hiljaa; suuresta viereisestä suojasta kuului makaavien sairaiden hengitys. Jossakin kaukana puheli kummallisella, yksitoikkoisella äänellä itseksensä muuan sairas, joka oli yöksi pantu pimeään huoneeseen, ja ylhäällä, naisosastossa, lauloi käheä kontra-altto jotakin villiä laulua. Sairas kuunteli näitä säveleitä. Hän tunsi kaikissa jäsenissään hirveätä väsymystä ja voimattomuutta; hänen kaulaansa pakoitti kovasti.

— Missä minä olen? Mikä minun on? tuli hän ajatelleeksi. Ja yht'äkkiä muistui hänelle tavattoman selvään mieleen viimeinen kuukausi hänen elämätänsä ja hän ymmärsi olevansa sairas sekä mitä sairasti. Jono eriskummallisia ajatuksia, sanoja ja tekoja muistui hänen mieleensä, saaden koko hänen ruumiinsa värähtelemään. — Mutta sehän on lopussa, Jumalan kiitos, se on lopussa! kuiskasi hän ja nukkui jälleen.

Avonainen, rautaristikolla varustettu ikkuna oli pienelle umpikadulle päin, joka oli korkeiden rakennusten ja kiviaitauksen välissä; tällä kadulla ei kukaan koskaan käynyt ja se oli kasvanut täyteen jonkinlaisia pensaita ja syreenejä, jotka uhkeasti kukkivat siihen vuoden aikaan... Pensaiden takaa, aivan ikkunain vastassa, häämöitti korkea aitaus; sen takaa taas näkyivät suuren puutarhan puiden latvat, joita, niiden läpi pilkoittaen, valaisi kuu. Oikealla kohosi sairaalan valkoinen rakennus, jonka ristikkoikkunoista näkyi valoa; vasemmalla oli ruumishuoneen valkoinen, kuun valaisema umpiseinä. Kuu paistoi ikkunan ristikon läpi huoneen lattialle, valaisten osan vuodetta ja sairaan väsyneitä, kalpeita kasvoja, joiden silmät olivat ummessa: nyt ei hänessä ollut mitään mielipuolista. Olipa vain uupuneen sikeää, raskasta unta, ilman unennäköjä, ilman vähintäkään liikahdusta, melkeinpä ilman hengitystäkin. Muutamaksi silmänräpäykseksi heräsi hän täydessä tajussaan, aivan kuin terveenä, vaan noustakseen sitte aamulla jälleen vuoteestansa entisenä mielipuolena.

III.

— Kuinka te jaksatte? kysyi tohtori häneltä seuraavana päivänä.

Sairas, joka vast'ikään oli herännyt, makasi vielä peitteen alla.

— Mainiosti! vastasi hän, hypähtäen ylös, pannen tohvelit jalkaansa ja tarttuen aamutakkiinsa. — Oivallisesti! Yksi vain ei ole hyvä; kas tässä!

Hän näytti niskaansa.

— Minä en voi kivutta kääntää kaulaani. Mutta ei se mitään tee. Kaikki on hyvin, jos vain sen ymmärtää; ja minä kyllä ymmärrän.

— Tiedättekö, missä olette?

— Tietysti, tohtori! Olen hullujen huoneessa. Mutta jos sen vain ymmärtää, niin on se aivan yhden tekevä. Aivan yhden tekevä.

Tohtori katseli häntä terävästi silmiin. Hänen kauniit, hyvin hoidetut kasvonsa somasti kammattuine kullahtavine partoineen ja levollisine sinisine silmineen, jotka katselivat kultasankaisten silmälasien läpi, olivat liikkumattomat ja läpitunkemattomat. Hän tarkasteli.

— Miksi noin terävästi katselette minua? Te ette näe, mitä minun sielussani on, — jatkoi sairas — vaan minä näen selvästi teidän sieluunne! Miksi teette te pahaa? Miksi olette te koonneet tämän joukon onnettomia ja pidätte heitä täällä? Minulle on yhdentekevä: minä ymmärrän kaikki ja olen levollinen; mutta he? Miksi nämä kiusaukset? Ihmisestä, joka on saavuttanut sen, että hänen sielussansa on suuri ajatus, yhteinen ajatus, — hänestä on yhden tekevä, missä asuu, mitä tuntee. Vieläpä elää tahi olla elämättä... Eikö niin?

— Hyvin mahdollista, vastasi tohtori, istuutuen tuolille huoneen nurkkaan, nähdäkseen sairasta, joka nopeasti käveli nurkasta nurkkaan, kopisuttaen suuria, hevosennahkaisia tohveleitaan ja liehutellen punajuovikkaan, isokukkaisen pumpulisen kauhtanansa liepeitä. Tohtorin seurassa oleva välskäri ja sairaalan päällysmies seisoivat edelleen asennossa oven edessä.

— Ja minullakin se on! huudahti sairas. — Ja kun minä sen löysin, tunsin itseni uudesta syntyneeksi. Tunteet teroittuivat, aivot työskentelee enemmän kuin konsanaan. Mitä ennen saavutti pitkällä jonolla päätelmiä ja arveluja, sen tunnen nyt intuitiivisesti. Minä olen todellisuudessa saavuttanut sen, mihin filosofia on pyrkinyt. Minä elän itsessäni suuria aatteita siitä, että avaruus ja aika vain — ovat kuvitelmia. Minä elän ilman avaruutta, kaikkialla tahi en missään, kuinka tahdotte. Ja sen tähden on minusta yhdentekevä, pidättekö minua täällä vaiko laskette vapaaksi, olenko vapaa vaiko sidottu. Minä olen huomannut, että täällä on vielä muutamia muitakin samallaisia. Mutta muusta joukosta on sellainen olettamus hirveä. Miksi ette päästä heitä vapaiksi? Kuka tarvitsee...

— Te sanoitte, — keskeytti tohtori, — että elätte ulkopuolella aikaa ja avaruutta. Vaan täytyneehän myöntää, että me nyt olemme tässä huoneessa ja että nyt on — tohtori otti kellon esille — puoli yksitoista 6 päivä toukokuuta vuonna 18—. Mitäs te siitä arvelette?

— En mitään. Minusta on yhdentekevä, missä ja milloin olin ja elin. Jos se minusta on yhdentekevä, niin eikö se merkitse, että minä olen kaikkialla ja aina?

Tohtori naurahti.

— Omituista logiikkaa, — sanoi hän, nousten ylös. — Kentiesi olette oikeassa. Näkemiin asti. Ettekö tahdo sikaria?

— Kiitos. — Hän seisattui, otti sikarin ja puraisi hermoisasti poikki sen pään. — Tämä auttaa ajattelemaan, — sanoi hän. — Se on maailma, pienoismaailma. Toisessa päässä alkaalit, toisessa hapet... Semmoinen on maailmankin tasapaino, jossa vastakkaiset alkeet neutraliseeraantuvat. Hyvästi, tohtori!

Tohtori lähti etemmä. Suurin osa sairaita odotti häntä, seisoen asennossa vuoteensa vieressä. Ei mikään päällikkyys nauti sellaista kunnioitusta alemmiltaan, kuin mieliviallisten lääkäri sairailtaan.

Jäätyään yksin, jatkoi sairas kulkuaan nurkasta nurkkaan. Hänelle tuotiin teetä; istumatta tyhjensi hän kahdessa siemauksessa suuren lasin ja melkein silmänräpäyksessä söi hän ison palan valkoista leipää. Sitte lähti hän ulos huoneesta ja kulki, pysähtymättä, muutaman tunnin ajan nopein ja raskain askelin rakennuksen päästä päähän. Oli sateinen päivä ja sairaita ei päästetty ulos. Kun välskäri tuli etsimään uutta sairasta, niin näytettiin hänet käytävän päähän; sairas seisoi siellä, kasvot kiinni puutarhaan vievän oven lasissa, ja katsoa tuijotti kukkalavaan. Hänen huomionsa oli kääntänyt puoleensa tavattoman heleän punainen kukka, muuan unikukan laji.

— Tulkaa punnittavaksi, — sanoi välskäri, koskettaen häntä olkapäähän. Ja kun sairas kääntyi kasvoin häneen päin, niin oli välskäri vähällä horjahtaa pelästyksestä: niin paljon villiä häijyyttä ja vihaa hehkui noissa mielipuolen silmissä. Mutta nähtyään välskärin, muutti sairas oitis kasvojensa ilmeen ja seurasi häntä tottelevaisesti, sanomatta sanaakaan sekä ikäänkuin syviin mietteisiin vajonneena. He tulivat tohtorin huoneeseen: sairas kävi itse suuren kymmenysvaa'an päälle; punnittuaan hänen, merkitsi välskäri kirjaan vastapäätä sairaan nimeä 109 naulaa. Seuraavana päivänä oli 107, sitä seuraavana 106.

— Jos näin käypi edelleenkin, niin ei hän elossa pysy, — sanoi tohtori ja käski ruokkia häntä niin hyvin kuin suinkin.

Mutta huolimatta tästä ja sairaan tavattomasta ruokahalusta, laihtui hän päivä päivältä ja välskäri kirjoitti kirjaan joka päivä yhä pienemmän naulaluvun. Sairas ei maannut melkein ollenkaan ja vietti kaiket päivät alituisessa liikkeessä.

IV.

Hän tiesi olevansa hullujen huoneessa; tiesipä olevansa sairaskin. Samoin kuin ensimäisenäkin yönä, heräsi hän toisinaan keskellä hiljaisuutta koko päivän kestäneen rajun liikkeellä-olon jälkeen, tuntien kolotusta kaikissa jäsenissään ja hirveätä painoa päässänsä, mutta täydessä tajunnassaan. Kentiesi vaikutelmien poissaolo yön hiljaisuudessa ja hämärässä, kentiesi vasta heränneen ihmisen aivojen heikko työkyky tekivät sen, että hän sellaisina hetkinä selvään käsitti tilansa ja oli ikäänkuin terve. Mutta tuli päivä; valon ja elämän heräämisen ohessa sairaalassa, valtasivat vaikutelmat hänen jälleen; sairaat aivot eivät jaksaneet niitä kestää ja hän oli hullu uudelleen. Hänen tilansa oli kummallista säännöllisten johdelmien ja mahdottomuuksien sekamelskaa. Hän käsitti, että hänen ympärillään oli kaikki sairaita, mutta samalla näki hän jokaisessa heistä jonkun salassa piilevän tahi kätketyn henkilön, jonka hän tunsi ennen tahi josta hän oli lukenut tahi kuullut. Sairaala oli täynnä kaikkien aikojen ja kaikkien maiden ihmisiä. Siellä oli sekä eläviä että kuolleita. Siellä oli sekä kuuluisia että maailman mahtavia ja sotilaita, viimeisessä sodassa kuolleita ja heränneitä. Hän luuli olevansa jossakin lumotussa taikapiirissä, joka oli itseensä koonnut maan kaiken voiman ja pöyhkeässä innostuksessa piti hän itsensä tämän seuran keskuksena. Kaikki nuo hänen sairaalatoverinsa olivat tulleet sinne toimittaakseen teon, joka hämärästi näytti hänestä jättiläisyritykseltä ja tarkoitti kaiken pahan hävittämistä maan päältä. Hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtuva, mutta hän tunsi itsessään kylliksi voimia sen toteuttamiseksi. Hän osasi lukea toisten ihmisten ajatuksia; näki esineistä koko heidän historiansa; sairaalan puutarhassa kasvavat suuret jalavat kertoivat hänelle kokonaisia tarinoita menneistä ajoista; tämän todellakin jo hyvin kauvan sitte rakennetun kartanon piti hän Pietari Suuren rakentamana ja oli vakuutettu, että keisari asui siellä Pultavan tappelun aikana. Hän luki sen seinistä, rappeumista, tiilien ja kaakelien palasista, jotka hän löysi puutarhasta; kartanon ja puutarhan koko historia oli niissä kirjoitettu. Ruumishuoneen pieni rakennus oli hänen mielestänsä täynnä kymmeniä, satoja jo ammoin aikoja kuolleita ihmisiä, ja hän katsoi tarkasti siihen ikkunaan, joka oli puutarhan nurkkaan päin, nähden valon epätasaisessa heijastuksessa vanhoista taivaankaaren värisistä, likaisista laseista tuttuja kasvoja, jotka hän oli nähnyt jolloin kulloin elämässään tahi valokuvissa.

Sillä välin tuli kirkas, hyvä ilma; sairaat olivat päivät pitkään ulkona puutarhassa. Heidän puolensa puutarhaa, vaikka olikin pieni ja kasvoi tiheästi puita, oli joka paikassa, missä vain oli mahdollista, istutettu täyteen kukkia. Johtaja pakoitti kaikkia vähänkin työhön kykeneviä tekemään siellä työtä; kaiket päivät lakaisivat he käytäviä ja karistelivat niiden päälle hiekkaa, kitkivät ja kastelivat kukka- ja hedelmälavoja, jotka he itse olivat kaivaneet. Puutarhan nurkka oli kasvanut täyteen tiheitä kirsimarjapensaita; pitkin tarhaa ulottui jalavakuja, sen keskelle, pienelle keinotekoiselle törmälle, oli sijoitettu puutarhan kaikkein kauniin kukkaslava; heleitä kukkia kasvoi pitkin ylimmän kerroksen laitaa ja sen keskellä koreili suuri, harvinainen, keltainen, punatäpläinen georgiini. Se oli koko tarhan keskuksena, hallitsi sitä ja huomata saattoi, että monet sairaat antoivat sille jonkinlaisen salaperäisen merkityksen. Uudesta sairaasta näytti se myöskin joltakin tavattomalta, joltakin puutarhan ja sen kartanon palladiumilta. Kaikki tienvarret olivat samoin sairaiden istuttamat. Siinä oli jos jonkinlaisia kukkia, joita tapaa vähävenäläisissä puutarhoissa. Siinä kasvoi, likellä rappusia, kolme omituista unikukan lajia, ne olivat tavallisia paljon pienemmät ja erosivat muista erittäin heleän punaisen värinsä kautta. Nämä kukat ne hämmästyttivätkin sairasta, kun hän ensimäisenä päivänä tulonsa jälkeen sairaalaan, katseli puutarhaan lasioven läpi.

Mentyään ensi kerran puutarhaan, katseli hän, laskeutumatta rappusien astimilta, ennen kaikkia näitä heleitä kukkasia. Niitä oli kaikkiaan vain kaksi; sattumalta kasvoivat ne erillään toisistaan ja kitkemättömällä paikalla, niin että ne olivat tiheän heinikon ympäröimät.

Sairaat tulivat toinen toisensa perästä ulos ovesta, jonka luona vartija seisoi ja antoi kullekin heistä paksun, valkoisen, pumpulilangoista kudotun päähineen, jossa oli punainen risti otsassa. Nämä päähineet olivat olleet sodassa ja olivat ostetut huutokaupassa. Mutta sairas antoi tietysti tälle punaiselle ristille eritysen, salaperäisen merkityksen. Hän otti päähineen päästänsä ja katseli ristiä, sitte unikukan kukkasta. Kukkaset olivat heleämmät.

— Se voittaa, — sanoi sairas — mutta katsotaanhan.

Ja hän laskeutui alas portailta. Vilkaistuaan ympärilleen ja näkemättä vartijaa, joka seisoi hänen takanaan, astui hän lavalle ja kurotti kätensä kukkaseen päin, mutta ei kuitenkaan taittanut sitä. Hän tunsi poltetta ja pistosta kurottamassaan kädessä sekä sitte koko ruumiissaankin, ikäänkuin joku kova, hänelle tuntemattoman voiman survaus olisi lähtenyt punaisista terälehdistä ja tunkeutunut hänen ruumiiseensa. Hän meni lähemmäksi ja ojensi kätensä aivan kukkaan kiinni, mutta kukka, niinkuin hänestä näytti, puolustihe, laskemalla itsestään myrkyllistä, kuolemaa tuottavaa hengitystä. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää; hän teki viimeisen hurjan ponnistuksen ja tarttui jo kukan varteen, kun raskas käsi yht'äkkiä laskeutui hänen olallensa. Se oli vartija, joka tarttui häneen.

— Ei saa taittaa, — sanoi vanha Vähävenäläinen. — Äläkä astu kukkaslavalle. Teitä on täällä hulluja paljon; jos jokainen taittaa kukkasen, niin jääpi koko puutarha tyhjäksi, — sanoi ukko vakuuttavasti, pitäen sairasta kiinni olkapäästä.

Sairas katseli häntä kasvoihin, irroitti ääneti itsensä hänen käsistänsä ja lähti kovassa mielenliikutuksessa kulkemaan käytävää pitkin. — Voi, onnettomia! ajatteli hän. —Te ette näe, te olette niin sokaistut, että puolustatte häntä. Maksoi, mitä maksoi, mutta minä teen lopun hänestä. Ellei tänään, niin huomenna koettelemme voimiamme. Ja jos minä hukun, niin eikö se ole yhdentekevä.