Part 2

Katrinan täytyi viedä hänet pois ja koettaa saada häntä rauhoittumaan. Suuri, voimakas poika rokotettiin sen jälkeen, eikä tämä päästänyt ainoatakaan ääntä, mutta kun Katrina jälleen astui esiin tyttöinensä, alkoi sama juttu. Hän ei voinut pysyttää lasta edes sen vertaa hiljaa, että lukkari olisi saanut kertaakaan pistetyksi.

Kaikki muut olivat jo rokotetut paitsi Skrolyckan Klara, ja Katrina oli aivan onneton, kun hänen lapsensa käyttäytyi näin huonosti. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mutta samassa Janne äkkiä astui esille pimeästä oven suusta.

Hän otti lapsen syliinsä, ja Katrina nousi paikaltaan ja teki tilaa hänelle. »Niin, koetahan sinä, jos onnistuisit paremmin!» sanoi hän hiukan ivallisella äänellä, sillä hänen mielestään tuo halpa renkimies, joka Fallan Erikin palveluksessa oli vanhentunut ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, ei ollut häntä itseään lainkaan parempi.

Mutta ennenkun Janne kävi istumaan, heitti hän takin yltään, ja silloin kävikin ilmi, että hän pimeässä nurkassaan oli käärinyt paidan hihan ylös, niin että vasen käsivarsi oli paljas.

Hän halusi myös tulla rokotetuksi, sanoi hän. Häntä oli vain kerran eläissä rokotettu, eikä hän pelännyt mitään niin pahasti kuin isoarokkoa.

Heti kun tyttö näki paljaan käsivarren, vaikeni hän ja tuijotti isään suurin, viisain silmin.

Hän seurasi tarkkaavaisena, miten lukkari piirsi kolme punaista naarmua käsivarteen. Hän katsoi isästä lukkariin ja huomasi kai, ettei isälle kovin pahaa tehty.

Kun Janne Andersson oli rokotettu, kääntyi hän lukkarin puoleen.

»Nyt tyttö on niin rauhallinen, että ehkäpä lukkari voi yrittää uudestaan.»

Niin, lukkari teki uuden yrityksen, ja tällä kertaa se onnistuikin. Tyttö katseli koko ajan rikkiviisaasti eteensä eikä päästänyt ainoatakaan ääntä.

Lukkarikin oli vaiti, kunnes oli lopettanut työnsä. »Jos Janne teki tämän vain rauhoittaakseen lasta», sanoi hän, »niin olisimmehan me voineet olla vain rokottavinammekin — —»

Mutta siihen vastasi Janne: »Ei, tietääkö lukkari, silloin se ei olisi onnistunut. Lapset ovat älykkäitä. On aivan turhaa luulla, että voisi uskotella heille sellaista, mikä ei ole totta.»

SYNTYMÄPÄIVÄ.

Sinä päivänä, jolloin pikku tyttö täytti vuotensa, kaivoi Janne, hänen isänsä, ojaa Fallan Erikin kesannolla.

Hän koetti muistuttaa mieleensä entisiä aikoja, jolloin hänellä ei ollut ketään, jota ajatella työskennellessään pellolla, jolloin hänellä ei vielä ollut sykkivää sydäntä rinnassaan, jolloin hän ei ikävöinyt mitään eikä koskaan ollut levottomalla mielellä.

»Kummallista, että ihminen voi sillä lailla elää!» sanoi hän halveksien itseänsä.

»Niin», jatkoi hän, »siitä yksin kaikki riippuu. Jos olisin rikas niinkuin Fallan Erik tai voimakas niinkuin Börje, joka luo ojaa viereisellä pellolla, niin ei se olisi minkään arvoista verrattuna sykkivään sydämeen.»

Hän vilkaisi toveriinsa, joka oli tavattoman vahva mies ja teki melkein kaksi sen vertaa työtä kuin hän. Samassa hän tuli huomanneeksi, ettei Börje tänään ollutkaan saanut niin pitkältä ojaa luoduksi kuin tavallisesti.

He tekivät työtä urakalla. Börje otti aina enemmän työtä tehdäkseen kuin Janne, ja sittenkin hän melkein aina sai työnsä valmiiksi miltei yhteen aikaan kuin hänkin. Mutta tänään Börjen työ oli sujunut hitaasti. Hän ei pysynyt Jannen rinnalla, vaan oli jäänyt pitkälle jälkeen.

Mutta Janne olikin tehnyt työtä oikein voimainsa takaa, jotta hän pian pääsisi kotiin pikku tyttönsä luo. Tänään hän ikävöi häntä vielä tavallista enemmän. Tyttö oli iltauninen, ja jollei Janne pitänyt kiirettä, niin voisi sattua, että tyttö hänen kotiin tullessaan olisi jo yöpuulla.

Kun Janne oli saanut työnsä valmiiksi, näki hän, että Börjen urakka oli tuskin puolitiessä. Sellaista ei ollut tapahtunut kaikkina niinä vuosina, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä, ja Janne hämmästyi siinä määrin, että hän astui Börjen luo.

Börje seisoi ojassa ja ponnisteli turpeen kimpussa. Hän oli astunut jalkansa lasisiruun ja saanut syvän haavan jalkapohjaan. Jalka ei sietänyt saapasta, ja helppohan on ymmärtää, miten kurjaa oli painaa haavoittuneella jalalla lapiota maahan.

»Etkö sinä jo lopeta?» kysyi Skrolyckan Janne.

»Minun täytyy saada työ tänään valmiiksi», vastasi toinen. »En saa viljaa Fallan Erikillä, ennenkuin urakkatyö on suoritettu. Jauhot ovat meiltä lopussa.»

»No, hyvästi sitten täksi päivää!» sanoi Janne.

Börje ei vastannut. Hän oli niin väsynyt, ettei hän edes jaksanut toivottaa hyvää yötä Skrolyckan Janne astui pellon pientareelle, mutta pysähtyikin siihen. »Mitäpä hyötyä siitä on pikku tytölle, jos tulet kotiin hänen syntymäpäiväkseen?» tuumi hän mielessään. »Hänen on yhtä hyvä siltä. Mutta Börjellä on seitsemän lasta kotona eikä ruokaa heille. Sällitkö heidän nähdä nälkää, jotta itse pääsisit kotiin leikkimään Klara Gullan kanssa?»

Hän alkoi tehdä työtä Börjen rinnalla, mutta hän oli jo ennestään väsynyt, ja siksi työ ei sujunut nopeasti. Oli jo melkein pimeä, ennenkun he olivat valmiit.

»Nyt Klara Gulla on jo aikoja nukkunut», tuumi Janne, kun hän vihdoin heitti viimeisen lapiollisen maata.

»Hyvää yötä täksi päivää», huusi hän Börjelle toistamiseen.

»Hyvää yötä», sanoi Börje, »ja kiitoksia avusta! Nyt minä käyn heti ottamassa rukiini. Toisen kerran minä autan sinua, siitä voit olla varma!»

»En minä maksua halua. Hyvää yötä vaan!»

»Etkö sinä halua palkkaa siitä, että autoit minua? Mikä sinun sitten on, kun olet niin jalomielinen?»

»Niin, katsos .. . tänään on tytön syntymäpäivä.»

»Ja siksikö sinä autat minua?»

»Niin, siksi, mutta myös toisesta syystä. Niin, hyvää yötä!»

Hän läksi nopeasti, voidakseen vastustaa kiusaustaan ilmaista sitä toistakin syytä. Sanat polttivat jo hänen huulillansa: »Ei ole vain Klara Gullan, vaan myöskin minun sydämeni syntymäpäivä.»

Mutta onneksi hän ei tullut sitä sanoneeksi, sillä varmaan Börje olisi luullut hänen kadottaneen järkensä.

JOULUAAMU.

Kun pikku tyttö oli vuoden ja neljän kuukauden vanha, otti Skrolyckan Janne hänet mukaansa joulukirkkoon.

Katrina, hänen vaimonsa, arveli tosin, että tyttö oli liian pieni päästäkseen kirkkoon, ja pelkäsi, että hän rupeaisi huutamaan, samoin kuin hän oli tehnyt rokotuspaikassa. Mutta mies sai tahtonsa läpi, koska kuitenkin oli tapana viedä pikkulapsiakin joulukirkkoon.

He läksivät siis matkaan tyttöinensä kello viiden ajoissa jouluaamuna. Taivas oli pilvessä ja ulkona niin pimeä kuin säkissä, mutta ilma ei ollut kylmä, pikemmin leuto ja tyyni, niinkuin useasti joulukuun loppupuolella.

Aluksi heidän piti astua kapeaa polkua pitkin peltojen ja hakojen poikki. Sitten jyrkkää talvitietä myöten Snipavaaran ylitse, ja vasta sen jälkeen he saapuivat oikealle tielle.

Fallan suuressa kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa oli valoa joka ikkunassa, se teki ikäänkuin majakan virkaa Skrolyckan väelle, jotta he löytäisivät Börjen tuvalle. Siellä he tapasivat muutamia naapureita, jotka edellisenä iltana olivat kirkkomatkaa varten valmistaneet soihtuja, ja he yhtyivät heidän seuraansa. Soihdunkantaja astui aina pienen joukon etunenässä. Useimmat kulkivat ääneti, mutta kaikki olivat iloisella mielellä. He mielestään vaelsivat aivan kuin tietäjät itäiseltä maalta tähden johdattamina, etsien vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta.

Saavuttuaan harjulle tuli heidän kulkea suuren kiven ohitse, jolla Frykerudin jättiläinen oli heittänyt Svartsjön kirkkoa, vaikka se kaikeksi onneksi olikin lentänyt kirkontornin yli ja pudonnut Snipaharjulle. Kun kirkkomiehet nyt lähestyivät kiveä, oli se paikoillaan maassa, mutta kaikki tiesivät, että se yöllä oli kohonnut kahdentoista kultapilarin varaan ja että peikko oli syönyt ja juonut ja tanssinut sen alla.

Ei ollut niinkään hauskaa kulkea sellaisen kiven ohi jouluaamuna, ja Janne vilkaisi Katrinaan nähdäkseen, puristiko hän pikku tyttöä lujasti rintaansa vasten. Katrina astui levollisesti ja vakavasti niinkuin ainakin jutellen erään naapurin kanssa. Hän ei näyttänyt lainkaan huomaavan, miten vaarallinen paikka tämä oli.

Kuuset olivat ikivanhoja ja rosoisia harjun laella. Soihtujen valossa, lumen painostaessa oksia saattoi selvästi nähdä, että monet niistä, joita ennen oli luullut puiksi, olivatkin peikkoja, joiden terävät silmät kiiluivat vaikeitten lumihilkkojen alla ja joiden pitkät kynnet pistivät esiin paksuista lumikintaista.

Hätää ei ollut, niin kauan kuin ne pysyttelivät paikoillaan, mutta mitäpä, jos joku ojentaisi käsi vartensa ja tarraisi kiinni ohikulkevaan! Aikuisista ja vanhoista ei suinkaan ollut vaaraa, mutta Janne oli aina kuullut sanottavan, että peikko rakasti pieniä ihmislapsia, mitä pienempiä, sitä parempi.

Hänen mielestään Katrina piteli lasta kovin huolimattomasti. Miten helposti peikko olisikaan voinut riistää suurine, terävine sormineen lapsen hänen sylistään. Mutta Janne ei uskaltanut myöskään ottaa lasta häneltä tällä vaarallisella paikalla. Se juuri olisi voinut saada peikot liikkeelle.

Puupeikot alkoivat jo kuiskailla ja supista toinen toiselleen. Oksat narahtelivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet lähteä liikkeelle.

Janne ei uskaltanut kysyä toisilta näkivätkö ja kuulivatko he samaa kuin hänkin. Sellainen kysymys juuri olisi voinut saattaa heidät liikkeelle.

Tuskissaan hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ruveta veisaamaan virttä keskellä metsää.

Hänellä oli huono lauluääni eikä hän koskaan ennen ollut laulanut toisten kuullen. Hänen oli niin vaikea pysyä oikeassa äänessä, ettei hän edes uskaltanut yhtyä lauluun kirkossa, mutta nyt hänen sittenkin täytyi yrittää, käyköön miten hyvänsä.

Hän huomasi, että naapurit hiukan ihmettelivät. Edelläkävijät nykäisivät toisiaan kylkeen ja katsoivat taakseen. Mutta se ei saanut estää häntä, hänen oli pakko jatkaa.

Mutta hetken kuluttua eräs naisista kuiskasi hänelle: »Odottakaahan hiukan, Janne, niin minä autan teitä!» Ja sitten hän alotti jouluvirren oikealla äänellä ja säveleellä.

Se kajahti kauniilta yössä puitten lomassa. Toisetkaan eivät malttaneet olla ääneti, vaan yhtyivät lauluun. »Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan.»

Tuskan suhinaa oli kuuluvinaan peikkopuiden latvoissa. Ne painoivat lumihilkkansa alas, niin ettei niiden vihaisia peikonsilmiä näkynyt, ja vetivät piiloon ojennetut kyntensä kuusenhavujen ja lumen alle. Kun ensimäinen virren säkeistö oli laulettu, ei kukaan voinut huomata muuta kuin tavallisia vanhoja, vaarattomia kuusia harjulla.

* * * * *

Soihdut, jotka olivat valaisseet Askedalin asukkaiden tietä heidän kulkiessaan metsän halki, olivat palaneet loppuun, kun he pääsivät maantielle. Mutta täällä valaistut talonpoikaistalot opastivat heitä edelleen. Heti kun toinen talo hävisi näkyvistä, välähti toinen esiin jonkun matkan päässä. Kaikissa ikkunoissa oli tulta, jotta köyhät kirkkomiehet eivät eksyisi tieltä.

Lopuksi saavuttiin harjulle, josta kirkko näkyi. Kaikista ikkunoista virtasi voimakas tulivalo ulos, aivan kuin jättiläissuuruisesta lyhdystä. Kun kirkkomiehet näkivät sen edessään, täytyi heidän pysähtyä ja vetää henkeään. Kuljettuaan niin monien pikku tupien ja matalien ikkunoiden ohi tuntui heistä kirkko ihmeellisen suurelta ja loistavalta.

Kun Janne näki kirkon, tuli hän vaistomaisesti ajatelleeksi köyhää pariskuntaa Palestinassa, joka eräänä yönä oli kuljettanut mukanaan pientä lasta, ainoaa lohdutustaan ja iloaan. He saapuivat Betlehemistä ja olivat matkalla Jerusalemiin, sillä lapsi oli ympärileikattava Jerusalemin temppelissä. Mutta heidän oli pakko vaeltaa salassa ja keskellä yötä siksi, että monet uhkasivat heidän lapsensa henkeä.

Askedalin asukkaat olivat lähteneet kotoa varhain liikkeelle päästäkseen perille ennen ajomiehiä, mutta sittenkin kirkon lähettyvillä nämä saivat heidät kiinni. He saapuivat pärskyvin hevosin ja helisevin kulkusin ja ajoivat kovalla vauhdilla heidän ohitsensa, jotta jalkamiesten oli pakko väistyä lumikinoksiin.

Nyt Janne vuorostaan kantoi lasta. Hänen täytyi vähä väliä astua ajomiesten tieltä syrjään. Raskasta oli siten kulkea pimeällä tiellä, mutta loistava temppeli oli heidän edessänsä, ja kunhan he vain pääsisivät sinne saakka, olisivat he täydessä turvassa.

Takaa kuului kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta. Suuri reki lähestyi parihevosien vetämänä. Reen perällä istui nuori herrasmies mustassa turkissa ja korkea karvalakki päässä nuoren rouvansa rinnalla. Hän ajoi itse, mutta jaluksilla seisoi ajuri palava soihtu kädessä. Hän piteli sitä korkealla ilmassa ja liekki loimusi kauaksi taaksepäin heittäen jälkeensä pitkän kipinä- ja savupyrstön.

Janne seisoi korkean kinoksen harjalla tien reunassa lapsi sylissään. Se näytti peloittavalta, sillä hänen toinen jalkansa vaipui äkkiä syvälle lumeen ja hän oli vähällä kaatua. Ohi ajava herra kiinnitti äkkiä ohjaksiaan ja huusi niille, jotka hän oli karkoittanut tiepuoleen.

»Antakaa lapsi tänne, niin pääsee se minun kanssani kirkkoon!» sanoi hän ystävällisesti. »On vaarallista kantaa tuollaista pientä, kun on niin paljon hevosia liikkeellä.»

»Kiitoksia vaan!» sanoi Janne Andersson. »Kyllä tästä päästään.»

»Me otamme tytön väliimme, Janne», sanoi nuori rouva.

»Kiitos! Antaa vaan olla.»

»Vai et sinä uskalla heittää lasta sylistäsi?» sanoi ajaja ja läksi nauraen matkaansa.

Jalkamiehet jatkoivat siis kulkuaan, mutta matka kävi yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Toinen reki seurasi toistaan. Ei ollut ainoatakaan hevosta koko pitäjässä, joka ei olisi ollut ajossa jouluaamuna.

»Olisit antanut tytön ajaa heidän kanssaan», sanoi Katrina. »Minä pelkään, että kaadutte vielä kumoon.»

»Olisiko minun pitänyt antaa lapsi heille? Et tiedä mitä puhut. Etkö nähnyt keitä he olivat?»

»Mikä vaara siinä olisi ollut, jos olisitkin antanut hänen ajaa Duvnäsin patruunan kanssa?»

Skrolyckan Janne pysähtyi. »Oliko se Duvnäsin patruuna?» sanoi hän ja näytti ikäänkuin heräävän unesta.

»Hänhän se oli! Keneksi sinä häntä luulit?»

Niin, missä Jannen ajatukset olivat kierrelleet? Mitä lasta hän oli ollut kantavinaan? Minne hän oli ollut matkaavinaan? Missä maassa hän oli ollut kulkevinaan?

Hän siveli otsaansa kädellään ja näytti hiukan nololta vastatessaan Katrinalle.

»Minä luulin, että kuningas Herodes Juudanmaalta ja hänen vaimonsa Herodias ajoivat meidän ohitsemme!»

TULIROKKO.

Kun Skrolyckan pikku tyttö oli kolmen vuoden paikkeilla, sairastui hän tautiin, joka varmaan oli tulirokkoa, sillä hänen ruumiinsa oli ylt'yleensä punainen ja se poltti kuin tuli, kun häneen kajosi. Hän ei tahtonut syödä mitään eikä voinut nukkuakaan, vaan houraili kaiken aikaa. Janne ei kyennyt poistumaan kotoa niin kauan kuin tyttö oli sairaana, vaan istui tuvassa päivät päästään, niin että näytti miltei siltä, kuin Fallan Erikin ruis olisi jäänyt puimatta tänä vuonna.

Katrina hoiti tyttöä ja kääri peitteen hänen ympärilleen joka kerta, kun hän potki sen yltään, ja antoi hänen juoda veteen sekoitettua mustikkamehua, jota Fallan emäntä oli hänelle lainannut. Tytön ollessa terveenä Janne enimmäkseen hoiteli häntä, mutta heti kun hän kääntyi sairaaksi, ei tämä uskaltanut tulla hänen lähelleenkään. Janne pelkäsi, ettei hän osaisi kyllin varovasti häntä pidellä.

Mutta tuvasta hän ei poistunut, vaan istui uunin nurkassa ja tuijotti pieneen potilaaseen. Tyttö makasi omassa vuoteessaan, mutta hänellä oli vain pari olkipatjaa allaan eikä lainkaan lakanoita. Vaikeaa ja epämukavaa oli pienen, hennon ruumiin, joka oli käynyt araksi rohtumista ja ajettumista, maata karheilla rohdinpäällisillä.

Omituista, joka kerta kun Janne näki hänen heittelehtivän vuoteessaan edestakaisin, täytyi hänen pakostakin ajatella hienointa, mitä hän tässä maailmassa omisti, nimittäin pyhäpaitaansa.

Hänellä oli vain yksi pyhäpaita, joka oli valkeaa, kiiltävää liinaa ja jonka etumus oli kovaksi kiilloitettu. Se oli niin hyvin ommeltu, että se olisi kelvannut vaikka Duvnäsin patruunalle, ja Janne piti sitä suuressa kunniassa. Muut alusvaatteet, joita hän käytti, olivat yhtä karheat kuin patjanpäällinen, jolla tyttönen makasi.

Mutta mieletöntähän oli ajatella tuota paitaa. Katrina ei koskaan sallisi hänen turmella sitä, sillä hän se oli antanut hänelle sen sulhaslahjaksi.

Tekihän Katrina minkä ikänä saattoi. Hän lainasi hevosen Fallan Erikiltä, kietoi pikku tytön huiveihin ja peitteisiin ja ajoi lääkäriin hänen kanssaan. Kiitettävä teko se oli, vaikkei Janne huomannut sen miksikään hyödyksi olleen. Ei mitään apua lähtenyt myöskään siitä suuresta lääkepullosta, jonka Katrina toi mukanaan apteekista, eikä liioin mistään muustakaan lääkärin antamasta neuvosta.

Ehkäpä ei tuollaista ihmeellistä lahjaa, kuin tämä pikku tyttö oli, saanutkaan pitää, jollei ollut valmis uhraamaan hänen puolestaan parasta omaisuuttaan. Mutta sitä ei ollut niinkään helppo saada Katrinaa käsittämään.

Vanha Tietäjä-Karin tuli tupaan eräänä päivänä tyttösen maatessa sairaana. Hän osasi parantaa eläinten tauteja, sillä hän oli suomalainen syntyperältänsä, osasipa loihtujen avulla karkoittaa naarannäppyjä ja paiseita ja pahoja puremiakin. Muihin tauteihin ei hänen apuaan kernaasti käytettykään. Ei ollut näet oikein luvallista pyytää noita-akan apua muuhun kuin pikkutautien parantamiseen.

Astuessaan tupaan hän huomasi heti, että lapsi oli sairas, ja Katrina kertoikin hänelle tytön sairastavan tulirokkoa, silti pyytämättä häneltä apua.

Hän näki kyllä, että vanhemmat olivat huolissansa, ja saatuaan Katrinalta kahvia sekä Jannelta palan rullatupakkaa, sanoi hän aivan itsestänsä:

»Tällaista tautia en minä kykene parantamaan. Mutta sen verran voin sanoa teille, että voitte te itsekin ottaa selkoa siitä, onko tauti elämäksi vai kuolemaksi. Pysytelkää hereillä kello kahteentoista saakka ja painakaa sitten vasemman käden etusormi pikkusormea vasten siten, että muodostuu silmukka, ja katsokaa sen läpi tyttöä! Pitäkää sitten silmällä sitä, joka makaa hänen vieressään vuoteella, niin saatte tietää, miksikä tauti kääntyy!»

Katrina kiitti kauniisti, sillä on parasta olla hyvissä väleissä sellaisten ihmisten kanssa. Mutta ei hän silti aikonut seurata hänen neuvoansa.

Ei Jannekaan kiinnittänyt huomiota tähän neuvoon. Hän ajatteli ainoastaan paitaansa. Kunpa hän vain Katrinan vuoksi olisi rohjennut! Mutta miten ihmeessä hän olisi voinut pyytää häneltä lupaa saada repiä halki sulhaspaitansa. Eihän se voinut parantaa pikku tyttöä, sen hän kyllä käsitti, ja jos hänen joka tapauksessa täytyi kuolla, niin menisihän silloin paitakin hukkaan.

Illalla Katrina pani maata tavalliseen aikaan, mutta Janne ei voinut nukkua, vaan istui nurkassaan tapansa mukaan. Hän näki miten Klara Gulla tuskitteli. Alus oli liian karhea ja kova. Miten kernaasti hän olisi tahtonut kohennella hänen vuodettaan ja levittää hänen alleen viileän ja hienon ja sileän aluksen.

Paita oli pestynä ja käyttämättömänä vaatekirstussa. Kovin kipeästi häneen koski sitä ajatellessansa, mutta tekisihän hän väärin Katrinaa kohtaan, jos käyttäisi hänen lahjaansa lakanaksi pikku tytölle.

Miten olikaan, niin kellon lähestyessä kahtatoista ja Katrinan nukkuessa aivan sikeästi, Janne astui arkun luo ja otti paidan esille. Ensin hän repi siitä jäykän rinnan pois ja sitten hän halkaisi sen kahtia. Toisen palan hän tunki pienen ruumiin alle ja toisen levitti tytön ja paksun, lämpimän peitteen väliin.

Sitten hän hiipi taas nurkkaansa ja piti tyttöä silmällä niinkuin ennenkin. Kauan hän ei ennättänyt siinä istua, ennenkuin kello löi kaksitoista. Ajattelematta sen enempää Janne kohotti vasenta kättänsä, painoi sormensa silmukaksi silmänsä eteen ja katsoi vuoteeseen.

Ja kas! Vuoteen reunalla istui pieni alaston Herran enkeli. Karheat vuodevaatteet olivat repineet ja raastaneet hänen ruumistaan, ja hän oli juuri poistumaisillaan vuoteesta. Mutta samassa hän käännähti, koetteli kädellään hienoa paitaa ja silitteli sitä, eikä aikaakaan, niin hän heitti jalkansa vuoteen laidan yli ja painautui alas vartioimaan lasta.

Mutta vuoteen päätyä pitkin ryömi samalla musta ja hirvittävä olento, ja kun se näki, että Herran enkeli oli poistumaisillaan, nosti se päänsä esiin ja irvisteli ilosta saadessaan ryömiä vuoteeseen ja asettua enkelin paikalle.

Mutta kun se näkikin, että Herran enkeli alkoi jälleen vartioida lasta, veti se ikäänkuin hirveän tuskan vallassa jäsenensä kokoon ja laskeutui taas lattialle.

Seuraavana päivänä pikku tyttö oli paranemaan päin. Ja Katrina oli niin mielissään, ettei hän hennonut sanoa mitään revityn sulhaspaidankaan johdosta, vaikka hän mielessään ajattelikin, että hänen miehensä oli aika tollo.

VIERASKÄYNTI TALONPOIKAISTALOSSA.

Kun Skrolyckan pikku tyttö kävi viidettä ikävuottaan, tarttui Janne Andersson eräänä sunnuntai-iltapuolena häntä käteen kiinni ja he astuivat yhdessä metsään päin.

He kulkivat varjoisan koivuhaan läpi, jossa heillä muulloin oli tapana levähtää. He astuivat mansikkamäen ohi, vieläpä pienen kiemurtelevan puronkin sivuitse pysähtymättä sen rannalle.

He astuivat käsi kädessä, he olivat ääneti ja vakavat, ikäänkuin osoittaakseen, että heillä oli jotain juhlallista mielessä.

He katosivat itäänpäin, kaikkein synkimpään metsään, mutta he eivät pysähtyneet sinnekään, vaan ilmestyivät hetken kuluttua eräälle Lobyn yläpuolella olevalle mäelle.

Sieltä he saapuivat tienristeykseen, missä maantie ja kyläntie tapasivat toisensa, ja nyt kai ainakin piti käydä selville, minne heillä oli matka.

Mutta he eivät poikenneet naapurien luo. Eivätpä edes vilkaisseet lähimpiin taloihin.

Yhä edelleen he jatkoivat matkaansa. Oli aivan käsittämätöntä minne he oikeastaan pyrkivät. Sillä ei suinkaan heillä ollut mielessä käydä Lobyssä tervehtimässä Björn Hindrikssonia!

Olihan tosin Björn Hindrikssonin vaimo Jannen äidin sisarpuoli, niin että Janne oli sukua pitäjän rikkaimmalle talolle ja saattoi nimittää Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan enokseen ja tädikseen. Mutta tähän saakka ei Janne ollut koskaan ollut tietävinäänkään koko asiasta. Töin tuskin hän oli Katrinallekaan maininnut tästä korkeasta sukulaisuudestaan. Hän väistyi aina Björn Hindrikssonin tieltä. Ei edes mäntymäellä, kirkon edustalla, hänellä ollut tapana mennä häntä tervehtimään ja antamaan hänelle kättä.

Mutta sen jälkeen kun Janne oli saanut ihmeellisen tyttärensä, ei hän ollut enää vain köyhä päiväläinen. Nyt hänellä oli aarre, jota hän saattoi toisillekin näyttää, kukkanen, jolla koristaa itseänsä. Nyt hän oli rikas rikasten parissa ja mahtava mahtavien rinnalla. Nyt hän astui suoraan Björn Hindrikssonin asuinrakennusta kohti ja läksi ensi kertaa eläissään viemisille hienojen sukulaistensa luo.

* * * * *

Pitkäksi ei tämä vierailu talonpoikaistalossa kuitenkaan venynyt. Tuskin tuntiakaan oli kulunut, niin Janne ja pikku tyttö astuivat jälleen pihan poikki veräjää kohti.

Mutta kun Janne oli päässyt niin pitkälle, pysähtyi hän ja katsoi taaksensa, ikäänkuin hänellä olisi ollut halu palata takaisin.

Eihän hänellä ollut vähintäkään syytä katua käyntiänsä. Hyvin heidät joka suhteessa oli otettu vastaan. Björn Hindrikssonin vaimo oli heti vienyt pikku tytön siniseksi maalatulle kaapille, joka seisoi keskellä pitkää seinää, ja antanut hänelle korpun ja sokeripalan. Ja Björn Hindriksson itse oli kysellyt, kuinka vanha tyttö oli ja mikä hän oli nimeltään, ja sitten hän oli avannut suuren nahkakukkaronsa, jota hän kantoi housuntaskussaan, ja antanut hänelle kiiltävän hopearahan.

Jannelle oli tarjottu kahvia, ja hänen tätipuolensa oli tiedustellut Katrinan vointia ja kysynyt oliko heillä lehmä vai porsas, oliko tupa talvella kylmä ja maksoiko Fallan Erik hänelle niin suurta päiväpalkkaa, että hän saattoi tulla sillä toimeen tarvitsematta tehdä velkaa.

Ei, itse vieraskäynti ei tuottanut Jannelle minkäänlaista huolta. Kun hän oli hetken aikaa keskustellut Björn Hindrikssonin kanssa, olivat he ilmoittaneet hänelle — ja sekin oli aivan oikein — että he olivat kutsutut vieraisiin nyt iltapuolella ja että heidän täytyi lähteä puolen tunnin kuluttua. Siitä oli Janne ymmärtänyt, että he tarvitsivat sen verran aikaa valmistuksiaan varten, ja hän oli noussut lähteäksensä ja jättänyt hyvästi.