Part 1

PORTUGALLIAN KEISARI

Kertomus Vermlannista

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Suomentanut

Helmi Krohn

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914

SISÄLLYS:

I.

Sykkivä sydän. Klara fina Gulleborg. Kaste. Rokotus. Syntymäpäivä. Jouluaamu. Tulirokko. Vieraskäynti talonpoikaistalossa. Tutkinto. Koulukilpailu. Kalanpyynti. Agrippa. Kielletty hedelmä.

II.

Lars Gunnarsson. Punainen leninki. Uusi isäntä. Storsnipa. Lähtöilta. Laiturilla. Kirje. Nolin August. Lokakuun ensimäinen päivä. Unen alkupuoli. Perintökalut. Silkissä. Tähtiä. Odottaessa. Keisarinna. Keisari.

III.

Keisarin laulu. Elokuun seitsemästoista. Anne ja Katrina. Hautajaiset. Kuoleva sydän. Viraltapano. Lukukinkerit. Vanha peikko. Juhannuksen jälkeinen sunnuntai. Kesäyö. Keisarinvaimo.

IV.

Tervetuliaistervehdys. Pako. Pidätetty. Jäähyväissäkäynti. Katrinan kuolema. Keisarin hautajaiset.

I.

SYKKIVÄ SYDÄN.

Niin vanhaksi kuin Skrolyckan Janne Andersson tulikin, ei hän koskaan väsynyt kertomasta siitä päivästä, jolloin hänen pikku tyttönsä syntyi maailmaan.

Jo varhain aamulla hän oli käynyt hakemassa kätilöä sekä muita auttajia, ja koko aamupäivän ja kappaleen iltapäivääkin hän oli istunut hakkuupölkyllä puuvajassa ja työttömänä vain odotellut.

Ulkona satoi niin rankasti kuin seipäitä olisi maahan viskelty, ja olipa hänkin vähällä saada osansa sateesta, vaikka oli istuvinaan katoksen suojassa. Kosteutena se tunkeutui sisään hatarien seinien raoista ja suurina pisaroina tipahteli ravistuneen katon lävitse, ja ennenkuin arvasikaan heitti tuuli ovettomasta vaja-aukosta sankan ryöpyn hänen ylitsensä.

»Luuleekohan kukaan, että minä iloitsen tuosta lapsesta», mutisi hän istuessaan siinä ja potkaisi samassa jalallaan lastua, jotta se lensi aina pihalle saakka. »Sen suurempaa onnettomuutta minulle tuskin olisi voinut sattua. Kun me menimme naimisiin, Katrina ja minä, niin teimme sen siksi, että olimme kyllästyneet palvelemaan renkinä ja piikana Fallan Erikin talossa, eikä suinkaan sen vuoksi, että saisimme tässä vielä lapsia.»

Hän painoi päänsä käsiinsä ja huokasi syvään. Selväähän oli, että kylmä ja kostea ilma sekä pitkä, ikävä odotus olivat lisänneet hänen pahaa tuultansa, mutta oli siihen toinenkin syy. Hän valitti aivan toden perästä.

»Työtä minä saan tehdä joka päivä aamusta iltaan», tuumi hän, »mutta tähän asti olen ainakin saanut viettää yöni rauhassa. Nyt lapsi rupeaa varmaankin öisin huutamaan, niin etten enää silloinkaan saa levätä.»

Nyt vieläkin suurempi tuska sai hänessä vallan. Hän poisti kädet kasvoiltaan ja väänteli niitä, niin että luut naksahtelivat.

»Tähän saakka olemme tulleet hyvin toimeen, kun Katrinakin on voinut olla työssä samoinkuin minä. Mutta tästä lähin hänen on pakko istua kotona ja hoidella lasta.»

Hän tuijotti niin synkkänä eteensä kuin olisi hän nähnyt nälkäkuoleman hiipivän pihan poikki ja tunkeutuvan hänen tupaansa.

»Niin», sanoi hän ja iski molemmat nyrkkinsä hakkuupölkkyä vasten vahvistaakseen sanojaan, »sen minä vain sanon, että jos olisin tiennyt silloin, kun Fallan Erik kehoitti minua rakentamaan hänen maalleen ja antoi minulle hiukan hylkyhirsiä tupaa varten, jos olisin tiennyt silloin, että siitä koituisi tällaisia seurauksia, niin kernaammin olisin kieltäytynyt kaikesta ja jäänyt asumaan tallikamariin koko iäkseni.»

Ne olivat kovia sanoja, nuo, sen hän tunsi, mutta hänen ei tehnyt mielensä peruuttaa niitä.

»Jos sattuisi jonkunlainen — —» alotti hän, aikoen näet tuskissaan sanoa, että olisi parasta, jos lasta kohtaisi jokin tapaturma, ennenkuin se pääsisi maailmaan syntymään. Mutta hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Vikisevä ääni seinän toiselta puolen keskeytti hänen ajatuksensa.

Halkovaja oli rakennettu tuvan seinään kiinni, ja kun hän nyt kuunteli, kuului sisältä toinen vikisevä ääni toisensa jälkeen. Hän ymmärsi tietenkin heti, mitä se merkitsi, ja nyt hän istui kotvan aikaa aivan ääneti ilmaisematta surua tai iloa. Lopulta hän kohautti hiukan hartioitaan.

»No, nyt se kai on siis tullut», sanoi hän, »ja minun täytynee kai herran nimessä päästä tupaan hiukan lämmittelemään.»

Mutta sitä lievitystä ei hänelle suotu niinkään pian, ja taaskin hän sai istua ja odottaa tunnin toisensa jälkeen.

Sade vuosi virtanaan niinkuin ennenkin, tuuli kiihtyi, ja vaikka vasta okiinkin elokuun lopussa, niin oli ilma yhtä kolea kuin marraskuisena päivänä.

Kaiken lisäksi hänen ajatuksensa eksyivät uudelle suunnalle, mikä yhä lisäsi hänen suruansa. Hän tunsi olevansa halveksittu ja syrjäytetty.

»Kolme naista ja kätilö neljäntenä on sisällä Katrinan luona», puheli hän puoliääneen. »Voisivathan he toki vaivautua sen verran, että joku heistä pistäytyisi ilmoittamassa minulle, onko lapsi poika vai tyttö.»

Hän istui ja kuunteli, miten he virittivät tulen takkaan. Hän näki, että he juoksivat lähteelle vettä noutamaan, mutta ei kukaan ollut tietävinäänkään hänen olemassaolostaan.

Miten olikaan, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi tuuditella itseään edes ja takaisin.

»Hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »mikä sinua vaivaa? Miksi kaikki käy sinulta aina päin mäntyyn? Miksi sinun aina on niin ikävä? Miksi et saanut vaimoksesi jotakuta nuorta kaunista tyttöä, vaan tyydyit vanhaan Karja-Katrinaan, joka palveli piikana Fallan Erikin talossa?»

Hän oli kovin suruissansa. Tunkeutuipa pari kyyneltäkin sormien lomista esille.

»Miksi sinua ei pitäjälläkään pidetä paremmassa arvossa, hyvä Janne Andersson? Miksi sinut syrjäytetään joka paikassa? Tiedäthän sinä, että on toisiakin yhtä köyhiä ja huonotöisiä kuin sinäkin, mutta ei ketään halveksita niinkuin sinua. Mitähän vikaa sinussa oikein on, hyvä Janne Andersson?»

Tämän kysymyksen hän oli usein ennenkin tehnyt itselleen, vaikka turhaan. Eikä hän nytkään voinut toivoa saavansa siihen mitään vastausta. Ehkeipä hänessä mitään vikaa ollutkaan, kun kaikki ympäri kävi? Ehkäpä oikea selitys oli siinä, että sekä Jumala että ihmiset kohtelivat häntä vääryydellä?

Kun hänen ajatuksensa kääntyivät sille ladulle, otti hän kädet silmiltään ja koetti näyttää topakalta.

»Jos joskus vielä pääset tupaasi, hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »niin älä edes vilkaise lapseen. Astu vain takan ääreen ja ala lämmitellä itseäsi sanaakaan sanomatta.»

»Tai entäs jos lähtisit tiehesi — — Mitäpä sinun tarvitsisi täällä sen kauemmin istua, kun tiedät, että kaikki on jo ohitse. Mitäs, jos näyttäisit Katrinalle ja kaikille noille toisille naisille, että olet mies puolestasi — —»

Hän aikoi juuri nousta pystyyn, kun Fallan emäntä ilmestyi halkovajan aukolle. Hän niiasi kauniisti ja pyysi Jannea tulemaan tupaan katsomaan lasta.

Jollei itse Fallan emäntä olisi ollut kutsumassa, niin kukapa tietää, tokko hän olisi mennytkään sisään, niin harmissaan hän oli. Mutta emännän mukana Janne seurasi, vaikkei kiirettä pitänytkään. Hän koetti parhaansa mukaan näyttää yhtä juhlalliselta ja happamelta kuin Fallan Erik, kun tämä astui pitäjäntuvan lattian poikki laskeakseen vaalilippunsa uurnaan, ja se onnistuikin häneltä aika hyvin.

»Janne on niin hyvä!» sanoi Fallan emäntä ja avasi hänelle oven. Samalla emäntä astui syrjään ja antoi Jannen mennä edeltä.

Ensi silmäyksellä Janne jo huomasi, että tuvassa oli kaikki siistiä ja hienoa. Kahvipannu seisoi lieden reunalla jäähtymässä, ja ikkunanalaiselle pöydälle oli levitetty lumivalkea liina sekä Fallan emännän kahvikupit. Katrina makasi vuoteessa, ja kaksi muuta naista, jotka olivat olleet apuna, oli painautunut seinää vasten, jotta Janne voisi esteettä katsella kaikkia laitteita.

Kahvipöydän edessä seisoi kätilö käärö sylissään.

Janne ei mahtanut sille mitään, mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän tällä kertaa olisi ollut tärkein henkilö koko joukossa. Katrina katsoi häneen lempeästi, ikäänkuin kysyen, oliko hän tyytyväinen häneen. Kaikki muutkin käänsivät katseensa häneen, ikäänkuin toivoen hänen kiittävän heitä kaikesta siitä vaivasta, jota he hänen tähtensä olivat nähneet.

Mutta ei ole niinkään helppoa tulla iloiselle mielelle, kun kokonaisen päivän on palellut ja ollut pahalla tuulella. Janne ei voinut karkoittaa kasvoiltaan Fallan Erikin ilmettä, vaan jäi seisomaan paikalleen sanomatta sanaakaan.

Silloin kätilö astui askeleen lähemmäksi. Tupa ei ollutkaan sen suurempi, kuin että hän yhdellä askeleella saattoi tulla aivan Jannen eteen ja laskea lapsen hänen käsivarrelleen.

»Tässä Janne saa nähdä pienen tytön, ja kyllä sitä kelpaakin katsella», sanoi kätilö.

Siinä Janne nyt seisoi ja piteli käsissään jotain lämmintä ja pehmeää, joka oli käärittynä suureen villahuiviin. Huivi oli sen verran työntäytynyt sivulle, että hän saattoi nähdä pienet ryppyiset kasvot ja kuivuneet kädet. Seisoessaan siinä ja tuumiessaan juuri, mitähän naisväki toivoi hänen tekevän tällä kääröllä, jonka kätilö oli laskenut hänen syliinsä, hän tunsi kovan täräyksen, niin että sekä hän itse että lapsi hätkähti. Sitä ei kukaan muu läsnäolevista aiheuttanut, mutta läksikö se pikku tytöstä häneen vai hänestä pikku tyttöön, sitä hänen oli mahdoton selittää.

Heti sen jälkeen sydän hänen rinnassaan alkoi sykkiä lujemmin kuin koskaan ennen, ja samassa hän ei tuntenut enää kylmää eikä pahaa mieltä, ei huolta eikä vihaa, vaan kaikki oli hyvin. Ainoa mikä teki hänen mielensä rauhattomaksi oli se, ettei hän käsittänyt, miksi sydän niin lujasti löi, vaikkei hän ollut tanssinut eikä juossut eikä kiivennyt vaaran rinnettä ylös.

»Hyvä ystävä», sanoi hän kätilölle, »tunnustelkaahan tästä kädellänne! Minun mielestäni sydän lyö niin kummasti.»

»Oikeaa sydämentykytystä se on», sanoi kätilö. »Ehkäpä teille on joskus ennenkin sellaista sattunut?»

»Ei, en minä koskaan ole tällaista tuntenut», vakuutti Janne. »En koskaan tällä tavalla.»

»Voitteko sitten pahoin? Koskeeko mihinkään?»

Ei, ei hän kipeältä tuntunut.

Sitten ei kätilö voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. »Minä otan nyt ainakin lapsen teiltä», sanoi hän.

Mutta silloin Jannesta tuntui, ettei hän lasta tahtonut luotaan päästää.

»Ei, antakaa minun pitää tyttö!» sanoi hän.

Mutta samalla naisväki varmaan huomasi hänen silmissään tai äänessään jotain, joka ilahdutti heitä, sillä kätilö veti suunsa hymyyn, ja toiset oikein remahtivat nauruun.

»Eikö Janne ole koskaan pitänyt kenestäkään niin paljon, että olisi tuntenut sydämentykytystä sen johdosta?» sanoi kätilö.

»E—en», vastasi Janne.

Mutta samalla hän käsitti, mikä oli saanut hänen sydämensä näin kovaan liikkeeseen. Eikä vain siinä kyllin, vaan hän alkoi myös aavistaa, mikä häntä pitkin elämää oli vaivannut. Se, jonka sydän ei itseään ilmaise enemmän surussa kuin ilossakaan, se ei varmaan ole edes oikea ihminen.

KLARA FINA GULLEBORG.

Seuraavana päivänä Skrolyckan Janne seisoi ja odotti useita tunteja eteisessä, pikku tyttö käsivarrellansa.

Pitkällistä odotusta tämäkin oli, mutta kaikki oli nyt eilisestä muuttunut. Nyt hänellä oli niin hyvää seuraa, ettei häntä väsyttänyt eikä ikävystyttänyt lainkaan.

Hänen oli aivan mahdoton selittää, miten mieluisaa oli pidellä tuota pientä, lämmintä ruumista painautuneena itseään vasten. Hänestä tuntui, että hän tähän asti oli ollut varsin epämiellyttävä ja katkera omissa silmissäänkin, mutta nyt hänessä ei ollut muuta kuin onnen autuutta. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että voisi tulla niin onnelliseksi vain pitämällä oikein jostakin.

Hän ei ollut asettunut vain ilman aikojaan seisomaan tuvan kynnykselle, senhän voi käsittää. Hänen oli määrä koettaa saada siinä tärkeä asia ratkaistuksi.

Kaiken aamupäivää hän ja Katrina olivat koettaneet valita nimeä lapselle. He olivat tuumineet kauan sekä sinne että tänne, mutta he eivät olleet päässeet minkäänlaiseen ratkaisuun.

»Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että sinä asetut tytön kanssa kynnykselle», sanoi Katrina vihdoin. »Ja sitten saat kysyä ensimäiseltä ohikulkevalta vaimoihmiseltä hänen nimeänsä. Sen nimen, jonka hän sitten mainitsee, me annamme tytölle, olkoon se sitten hieno tai ei.»

Mutta mökkihän sijaitsi hiukan syrjässä tiestä. Ei siitä niinkään usein kulkenut ihmisiä ohi. Janne sai seisoa kotvan aikaa ovella näkemättä ketään. Nytkin oli harmaa ja pilvinen päivä, vaikkei satanutkaan, eikä ilma liioin ollut kylmää eikä tuulista, vaan pikemmin hiukan hiostavaa.

Jollei Jannella olisi ollut pikku tyttöä sylissään, olisi häneltä kaikki toivo kadonnut.

»Hyvä Janne Andersson», olisi hän sanonut, »etkö muista, että asut Duvsjön rannalla Askedalissa, jossa ei ole muuta kuin yksi ainoa oikea talo ja sen lisäksi vain mäkitupia ja kalastajamökkejä? Kelläpä täällä olisi niin hienoa nimeä, että se kelpaisi tälle pikku tytölle?»

Mutta kun tyttärestä kerta oli kysymys, niin ei Janne hetkeäkään epäillyt, että kaikki päättyisi hyvin. Hän antoi katseensa kulkea Duvsjön rantaan tahtomatta myöntää itselleen, miten eristettynä koko muusta seudusta tämä järvi päilyi vuorennotkossaan. Voisihan sittenkin sattua, että joku koreaniminen säätyläinen tulisi soutaen Duvnäsin tehtaalta, joka sijaitsi järven alapäässä. Vain pikku tytön vuoksi hän oli melkein varma siitä, että joku saapuisi.

Lapsi nukkui kaiken aikaa, niin että sen puolesta hän saattoi odottaa vaikka kuinka kauan. Mutta pahempi oli Katrinan laita. Hän ihmetteli ja kysyi vähä väliä, eikö ketään näkynyt. Sillä tuskinpa saattoi enää sen kauemmin seisoa ulkona tytön kanssa.

Janne käänsi katseensa Storsnipaa kohti, joka kohosi suoraan Askedalin helmasta pienten hakojen ja peltotilkkujen keskeltä ja vartioi heitä kuin linnoitettu torni, jotta ei kukaan vieras pääsisi heidän lähettyvilleen. Voisihan sittenkin tapahtua, että jotkut hienot neitoset, käydessään vaaralla katselemassa koreaa näköalaa, kulkisivat harhaan ja eksyisivät Skrolyckan maille.

Hän rauhoitti Katrinaa niin hyvin kuin taisi. Ei hänellä eikä lapsellakaan ollut mitään hätää. Koska hän nyt kerran oli seisonut näin kauan ulkona, saattoi hän kernaasti odottaa vielä hiukan.

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, mutta hän oli varma siitä, että jos hän vain kärsivällisesti odottaisi, niin apua saapuisi. Mikään muu ei ollut mahdollista. Hän ei olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka itse kuningatar olisi saapunut kultavaunuissaan vuorien ja salojen läpi antaakseen nimensä pikku tytölle.

Vieläkin kului hetki, mutta nyt alkoi Janne tuntea, että päivä kallistui jo iltaan, eikä hän sitten enää voinut viipyä ulkona.

Katrina saattoi nähdä kellon tuvassa, ja hän alkoi jälleen pyytää Jannea tulemaan sisään.

»Maltahan vielä hetken aikaa mieltäsi», sanoi Janne, »minusta häämöittää jotain tuolla lännen puolella.»

Kaiken päivää oli ilma ollut pilvessä, mutta juuri samassa aurinko tunkeutui pilvien lomasta esiin ja pari sädettä laskeutui lapsen ylitse.

»Ei minua yhtään ihmetytä, että sinä tahdot katsella tyttöä, ennen kun menet makuulle», sanoi Janne auringolle. »Kyllä häntä kannattaakin katsella.»

Aurinko tunkeutui yhä voimakkaampana esille ja valaisi punertavalla valollaan sekä lasta että tupaa.

»Ehkäpä haluat ruveta sen kummiksikin», sanoi Skrolyckan Janne.

Aurinko ei vastannut suuresti mitään. Se säihkyi vain kerran vielä suurena ja punaisena, sitten se veti pilvihunnun ylitseen ja katosi.

Silloin kuului Katrinan ääni jälleen. »Kävikö siellä kukaan? Olin kuulevinani sinun puhuvan jonkun kanssa. Nyt saat tulla sisään.»

»Nyt minä tulenkin», sanoi Janne astuessaan tupaan. »Oikein hieno säätyläinen tästä kulkikin ohitse. Mutta hänellä oli niin kiire, että tuskin ennätin häntä tervehtiä, kun hän oli jo kadonnut.»

»Herranen aika! Olipa se ikävä, kun niin kauan olimme odottaneet. Et suinkaan sinä ennättänyt edes kysyä sen nimeä?»

»Kyllä, sen nimi oli Klara Fina Gulleborg, sen verran minä sain hänestä irti.»

»Klara Fina Gulleborg! Eikö tuo nimi ole liian hieno!» sanoi Katrina, mutta ei pannut sen enemmän vastaan.

Mutta Skrolyckan Janne ihmetteli mielessään, miten hänen päähänsä oli voinut pälkähtää jotain niin hienoa kuin valita itse aurinko tytön kummiksi. Niin, hänestä oli tullut kerrassaan toinen ihminen sinä hetkenä, jolloin pikku tyttö laskettiin hänen syliinsä.

KASTE.

Kun Skrolyckan pikku tyttö vietiin pappilaan kastettavaksi, käyttäytyi Janne, hänen isänsä, niin tyhmästi, että hän oli saada nuhteita Katrinalta sekä kummeilta.

Fallan Erikin emännän oli määrä olla sylikummina. Hän ajoi pappilaan pikku tyttö sylissään, ja Fallan Erik itse astui rattaiden rinnalla ohjaten hevosta. Ensimäisellä taipaleellahan, aina Duvnäsin tehtaalle saakka, oli tie niin huonoa, että sitä tuskin saattoi tieksi sanoa, ja Fallan Erik tahtoi olla varovainen, koska hänellä oli kastamaton lapsi rattaillaan.

Skrolyckan Janne oli seisonut vieressä ja katsellut heidän lähtöään. Hän oli itse kantanut lapsen tuvasta, eikä kukaan tiennyt sen paremmin kuin hän, miten kelpo väen huostaan hän jätti lapsensa. Hän tiesi, että Fallan Erik oli yhtä luotettava ajomiehenä kuin kaikessa muussakin, ja Fallan muori, hän oli synnyttänyt ja hoitanut seitsemän lasta, niin että Janne saattoi olla täysin huoleton.

Mutta kun he olivat lähteneet ja Janne oli jälleen alkanut kaivaa ojaa Fallan Erikin kesannolla, valtasi hänet hirveä tuska. Mitäs jos Fallan Erikin hevonen pillastuisi, tai jos pappi pudottaisi lapsen ottaessaan sen vastaan sylikummilta, tai jos Fallan emäntä käärisi liian monta huivia pikku tytön ympärille, niin että hän heidän pappilaan saapuessaan olisi tukehtunut!

Janne sanoi itselleen, että oli aivan väärin kiusata itseään tuollaisilla huolilla, kun Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat kummeina. Mutta levottomuus ei vain ottanut hävitäkseen. Ja miten olikaan, niin hän laski kädestään lapion ja läksi astumaan pappilaan aivan sellaisenaan kuin hän oli. Hän kulki oikotietä myöten vaaran yli ja riensi niin kovasti, että kun Fallan Erik ajoi pappilan pihalle, niin osuivat hänen silmänsä kaikkein ensinnä Janne Anderssoniin.

Ei ole lainkaan sopivaa, että isä tai äiti on läsnä lasta kastettaessa, ja Janne huomasi heti, että Fallan väki pani pahakseen sen, että hän oli juossut pappilaan. Erik ei kutsunut häntä auttamaan hevosta, vaan riisui sen itse valjaista, ja Fallan emäntä nosti lapsen käsivarrelleen ja sanaakaan sanomatta Jannelle nousi mäkeä, ylös pappilan keittiöön.

Kun kummit eivät olleet hänestä tietävinään, ei hän uskaltanut lähestyä heitä. Mutta hän kuuli heikkoa vikinää kääröstä, naapurin emännän astuessa hänen ohitseen, ja siitä hän ainakin sai tietää, ettei lapsi ollut tiellä tukehtunut.

Omastakin mielestään hän käyttäytyi tyhmästi, kun ei palannut heti kotiin, mutta nyt hän oli aivan varma siitä, että pappi pudottaisi lapsen maahan, ja siksi hänen pakostakin täytyi jäädä.

Hetken aikaa hän odotti pihalla, sitten hän läksi asuinrakennusta kohti ja astui eteiseen.

Ei mitään sen sopimattomampaa voi tapahtua, kuin että isä seuraa mukana pappilaan, varsinkin kun kummeina on sellainen pariskunta kuin Fallan Erik ja hänen emäntänsä. Ja kun papin virkahuoneen ovi avautui ja Skrolyckan Janne Andersson huonoissa työvaatteissansa työntäytyi hiljaa sisään heti sen jälkeen kun pappi oli alkanut toimituksen, niin ettei ollut mitään mahdollisuutta ajaa tulijaa ulos, niin päättivät molemmat kummit, että hän, heti heidän päästyään kotiin, saisi kuulla, miten typerästi hän oli käyttäytynyt.

Kastetoimitus meni tavallista menoaan ilman vähintäkään onnettomuuden uhkaa, eikä Janne Andersson voinut millään puolustaa tunkeilevaisuuttaan. Juuri ennenkuin toimitus oli loppunut hän avasi taas oven ja työntäytyi hiljaa eteiseen. Olihan hän nähnyt, että kaikki kävi hyvin ja onnellisesti hänen avuttaankin.

Hetken kuluttua tulivat Fallan Erik ja hänen vaimonsa myöskin eteiseen. Heidän piti mennä keittiön puolelle, jossa Fallan emäntä oli riisunut lapsen yltä kaikki liiat peitteet.

Fallan Erik astui edeltä ja avasi keittiönoven vaimolle, mutta samassa kun hän sen teki, hyökkäsi kaksi kissanpoikasta eteiseen kierien Fallan emännän jaloissa, jotta hän oli kompastua niihin ja kaatua kumoon. Hän ennätti parhaiksi ajatella: »Nyt minä menen lapsineni kumoon, ja lapsi lyö itsensä kuoliaaksi ja minä tulen elinajakseni onnettomaksi», kun samassa vahva käsi tarttui häneen ja esti häntä kaatumasta.

Ja kun hän katsoi ympärilleen, huomasi hän, että Skrolyckan Janne Andersson oli kiiruhtanut hänen avukseen, sillä hän oli jäänyt seisomaan eteiseen, aivan kuin hän olisi tiennyt, että häntä täällä tultaisiin tarvitsemaan.

Ennenkuin emäntä ennätti tointua ja sanoa hänelle mitään, oli Janne kadonnut. Ja kun hän miehineen ajoi kotiin, oli Janne jälleen kesannolla ojaa kaivamassa.

Mutta Fallan Erik ei, enempää kuin hänen vaimonsakaan, sanallakaan moittinut Jannea huonosta käytöksestä. Sen sijaan Fallan emäntä kutsui hänet sisään kahville, niin savisena ja likaisena kuin hän oli työskenneltyään syksyn hapattamalla kesannolla.

ROKOTUS.

Kun Skrolyckan pikku tyttöä piti rokotettaman, niin ei kukaan pannut kysymykseenkään sitä, ettei Janne, tytön isä, lähtisi mukaan, koska hän itse niin halusi. Rokotuksen piti tapahtua eräänä iltana elokuun lopulla, ja oli jo niin pimeä Katrinan lähtiessä kotoa, että hän oli hyvillään, kun matkassa oli joku, joka saattoi auttaa häntä porrasten ja ojien sekä kaikkien pahojen paikkojen yli tuolla kurjalla tiellä.

Rokotus tapahtui Fallan Erikin luona, ja Fallan emäntä oli virittänyt niin suuren tulen takkaan, ettei hänen mielestään tuvassa tarvittu enää muuta valaistusta lisäksi kuin pieni talikynttilä sille pöydälle, jonka ääressä lukkarin oli määrä suorittaa tärkeä tehtävänsä.

Skrolyckan väki, samoinkuin kaikki muutkin, arvelivat, että tuvassa oli tavattoman valoisaa, mutta sittenkin seisoi pimeys kuin harmaanmusta muuri seinävierustalla ja pienensi tupaa koko lailla. Keskellä tätä pimeyttä oli joukko naisia ja alle vuoden olevia lapsia, joita oli kannettava sylissä, heilutettava, syötettävä ja hoidettava kaikella tavalla.

Useimmat purkivat parastaikaa pienokaistansa esiin huiveista ja peitteistä. Sitten he riisuivat yltä kirjavat röijyt ja avasivat paidannauhat, jotta yläruumis olisi helposti paljastettavissa lukkarin kutsuessa heidät esille rokotuspöydän ääreen.

Huoneessa oli ihmeellisen hiljaista, vaikka niin monta porusuuta olikin koolla. He näyttivät olevan niin huvitettuja toistensa katselemisesta, että he unohtivat rähistä. Äidit taaskin olivat ääneti voidakseen paremmin kuulla lukkarin äänen. Hän teki työtä ja jutteli kaiken aikaa.

»Sen hauskempaa tointa tuskin voi ollakaan kuin käydä pitkin kyliä rokottamassa ja katsella kaikkia näitä kauniita pikkulapsia», sanoi lukkari. »Katsotaanpas, onko tämänvuotinen sato hyvä.»

Hän ei ollut ainoastaan lukkari, vaan myöskin koulumestari ja koko ikänsä hän oli asunut tässä pitäjässä. Hän oli rokottanut äidit, opettanut heitä lukemaan, ollut läsnä heidän ripille päästessänsä ja vihille mennessään, ja nyt hänen oli määrä rokottaa heidän lapsensa. Se oli ensimäinen toimitus, joka saattoi lapset tekemisiin hänen kanssaan, jolla sittemmin tulisi olemaan niin suuri vaikutus heidän elämäänsä.

Alku näytti hyvältä. Toinen äiti toisensa jälkeen astui esille, istahti tuolille pöydän viereen ja piteli lastaan niin, että valo lankesi vasemmalle, paljaalle käsivarrelle. Kaiken aikaa jutellen lukkari vetäisi kolme naarmua kiiltävään, valkeaan ihoon pienokaisen päästämättä vähintäkään ääntä.

Sitten äiti astui lapsineen takan luo ja pysytteli tulen läheisyydessä, jotta rokotus kuivuisi. Sillä välin hän tuumi mielessään, mitä lukkari oli sanonut hänelle ja hänen lapsellensa: että pienokainen oli suuri ja kaunis ja oli tuottava kunniaa talolle ja varttuva yhtä kelvolliseksi kuin isä ja isoisäkin, niin, ehkäpä vieläkin paremmaksi.

Siten kaikki kävi rauhallisesti ja tasaisesti, kunnes Skrolyckan Katrinan tuli vuorossaan istuutua rokotuspöydän ääreen Klaransa kera.

Pikku tyttö ei tahtonut tietää vähääkään koko rokotuksesta. Hän huusi, hutki käsiään ja sätkytteli jalkojaan. Katrina hyssytteli häntä, ja lukkari puhui hänelle lempeästi ja ystävällisesti, mutta lapsi pelkäsi siltä yhtä päättömästi.