Part 3

Mutta silloin hänen tätipuolensa oli kiiruhtanut ruokakaapille, ottanut esille voita ja silavaa, pannut suurimoita pussiin ja toiseen jauhoja ja käärinyt kaikki pieneen myttyyn, jonka hän oli antanut Jannelle käteen lähtiessä. Siinä oli hiukan tuliaisia Katrinalle, sanoi hän. Pitihän Katrinan toki saada hiukan palkkaa siitä hyvästä, että hän istui kotona taloa vahtimassa.

Tämä mytty sai Jannen tuumimaan.

Olihan siinä paljon hyvää, sellaista, mitä ei heillä Skrolyckassa ollut, mutta sittenkin hänestä tuntui väärältä pikku tytön vuoksi ottaa se vastaan.

Kas, eihän hän ollut tullut Björn Hindrikssonin luo kerjäläisenä, vaan tervehtimään sukulaisiansa. Hän ei tahtonut, että he tässä suhteessa erehtyisivät.

Hän oli ajatellut sitä heti jo tuvassa, mutta hän tunsi niin suurta kunnioitusta Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan kohtaan, ettei hän uskaltanut olla ottamatta myttyä vastaan.

Janne palasi takaisin veräjältä ja laski mytyn tallin nurkan viereen, missä talon väki alituisesti liikkui, niin ettei se voinut jäädä heiltä huomaamatta.

Hänen oli sääli jättää se siihen. Mutta pikku tyttö ei ollut mikään kerjäläistyttö. Ei kukaan saanut luulla hänestä ja hänen isästään, että he kulkivat kerjuulla.

TUTKINTO.

Kun pikku tyttö oli kuuden vuoden vanha, läksi Skrolyckan Janne eräänä kevätpäivänä Östanbyn koululle kuuntelemaan tutkintoa.

Se oli ensimäinen vakinainen koulu pitäjässä, ja kaikki olivat kovin mielissään siitä, että se oli saatu aikaan. Sitä ennen oli lukkari Svartling saanut kiertää oppilainensa talosta taloon.

Aina vuoteen 1860, jolloin uusi koulutalo valmistui, oli hänen ollut pakko vaihtaa koulutaloa joka kolmas viikko, ja usein hän oli pienine oppilaineen saanut istua samassa huoneessa, missä talon emäntä keitti ruokaa ja isäntä höyläsi ja nikkaroi, missä talon vanhukset makasivat kaiken päivää vuoteillaan ja kanoilla oli koppinsa penkin alla.

Opetus oli silti edistynyt hyvin, sillä lukkari Svartling osasi pitää arvostaan kiinni minne ikänä hän tuli, mutta varmaankin hänestä tuntui suloiselta saadessaan nyt työskennellä huoneessa, jota ei käytetty muuhun tarkoitukseen kuin opetukseen. Täällä ei seinäkoristeina ollut vuoteita, ei astiahyllyjä eikä työkaluja. Täällä ei kangaspuita pystytetty ikkunan eteen, valon tielle, eikä naapurinemäntä saanut tulla juttelemaan ja kahvia juomaan kesken tuntia.

Ei, täällä hän saattoi ripustaa seinille raamatullisia tauluja ja eläinten kuvia sekä kuninkaitten muotokuvia. Täällä lapsilla oli oikeat pienet pulpetit ja matalat penkit eikä heidän ollut pakko istua korkeiden sarapöytien ääressä, niinkuin ennen, jolloin nenät useinkaan eivät ulottuneet edes pöydän reunaan saakka. Ja täällä lukkari Svartlingilla oli oma kateederinsa hyllyineen ja lokeroineen, jossa oli tilaa suurille arvostelukirjoille ja jonka ääressä hän näytti paljoa arvokkaammalta kuin ennen istuessaan useinkin vain liedellä kuulustellessaan läksyjä, kelpo takkavalkea selkänsä takana ja edessään lattialla koko lapsiliuta. Täällä oli mustalla taululla vakituinen paikkansa ja koukkuja karttoja ja laskutauluja varten, joita ennen oli pakko pystyttää vain kaapinovia tai sohvankansia vasten.

Nyt oli hanhikynilläkin oma paikkansa, ja hän saattoi opettaa lapsia vetämään viivoja ja piirtämään soikioita, jotta koko pitäjä pian oppisi kirjoittamaan yhtä kauniisti kuin hänkin. Hän saattoi opettaa lapsia nousemaan yhtä aikaa ylös ja marssimaan ulos luokkahuoneesta kuin sotamiehet. Ei mitään määrää ollut kaikilla niillä uudistuksilla, joita oli helppo panna toimeen nyt, kun koulutalo oli valmis.

Niin suuresti kuin kaikki iloitsivatkin koulutalosta, niin tunsivat vanhemmat sittenkin hiukan vieraantuvansa lapsista sen jälkeen kun he alkoivat siellä käydä. Tuntuipa siltä, kuin lapset olisivat joutuneet uuteen ja hienoon ympäristöön, jonne vanhat eivät voineet päästä mukaan. Mutta olihan sellainen ajatus väärä. Pitihän heidän olla tyytyväisiä, kun lapset saivat osakseen niin paljon hyvää, jota heille itselleen ei oltu suotu.

Sinä päivänä, jolloin Skrolyckan Janne läksi tutkintoon, astui hän kaiken matkaa käsikädessä pikku Klara Gullan kanssa, niinkuin heillä oli tapana tehdä ja olivat kuin hyvät ystävät ja toverit ainakin. Mutta kun Klara Gulla tuli koulun läheisyyteen ja näki toisten lasten seisovan pihalla, veti hän kätensä pois ja siirtyi tien toiselle reunalle. Ja niin pian kun he olivat päässeet perille, jätti hän Jannen kokonaan ja yhtyi toisten lasten seuraan.

Tutkinnon aikana Skrolyckan Janne istui aivan lähellä opettajan kateederia, herrasväen ja koulunjohtokunnanjäsenten parissa. Hänen oli pakko istua siellä, sillä muussa tapauksessa hän ei olisi nähnyt muuta kuin Klara Gullan niskan, sillä tämä istui kaikkein ensimäisellä penkillä oikealla puolella kateederia, missä pienimmillä oppilailla oli paikkansa. Janne ei olisi ikänä valinnut itselleen niin korkeaa paikkaa, mutta eihän sen, joka oli sellaisen pikku tytön kuin Klara Gullan isä, tarvinnut tuntea olevansa muita huonompi.

Aivan varmaan Klara Gulla näki paikaltaan isänsä, mutta hän ei vilkaissutkaan häneen. Aivan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.

Sen sijaan Klara Gullan katse oli kiintynyt opettajaan. Tämä kuulusteli parastaikaa suuria lapsia, jotka istuivat kateederin vasemmalla puolella. He saivat lukea sisältä ja näyttää maita ja kaupunkeja kartalla ja laskea lukuja mustalla taululla, ja opettajalla oli töin tuskin aikaa luoda ainoatakaan silmäystä oikealla puolella oleviin pienokaisiin. Mitä se siis olisi merkinnyt, vaikka Klara Gulla olisikin vilkaissut isäänsä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään sille puolelle.

Hiukan lohdutusta oli sentään siitä, että muutkin lapset tekivät samoin. He istuivat kaikki kiinnittäen pienet kirkkaat katseensa opettajaan. Ja nuo pikku elävät olivat ymmärtävinään, kun hän lausui jonkun sukkeluuden, sillä silloin he työnsivät toisiaan kyynärpäillään ja nauroivat.

Vanhemmille oli todellakin yllätys, että lapset osasivat käyttäytyä niin taitavasti kuin nyt tutkinnossa. Mutta lukkari Svartling oli merkillinen mies. Hän sai heidät vaikka mihin.

Skrolyckan Janne puolestaan alkoi olla sekä hämillään että tuskissaan. Hän ei enää tiennyt istuiko hänen oma tyttärensä tuossa vai jonkun muun lapsi. Miten olikaan niin hän siirtyi koulun johtokunnanjäsenten parista lähemmäksi ovea.

Vihdoin suuret lapset olivat tutkitut ja nyt tuli pikkulasten vuoro, jotka töin tuskin olivat oppineet sujuvasti lukemaan. Suuret eivät tietenkään heidän tietonsa olleet, mutta jotakin heilläkin oli kysyttävä. Ja sitten heidän tuli tehdä hiukan selkoa luomisen historiasta.

Ensiksi he saivat vastata siihen kysymykseen, kuka maailman oli luonut, ja siitä he kyllä selviytyivät, mutta sitten opettaja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi, tunsivatko he muuta nimitystä Jumalalle.

Silloin he joutuivat aivan ymmälle, kaikki nuo pienet vasta-alkajat. Heidän poskensa alkoivat punoittaa, ja he vetivät otsansa ryppyyn, mutta heidän oli aivan mahdotonta keksiä mitään vastausta sellaiseen järkeiskysymykseen.

Niiden penkkien ääressä, missä suuremmat lapset istuivat, alkoivat kädet kohota ilmaan ja kuisketta ja naurun tyrskinää kuulua. Mutta nuo kahdeksan pientä vasta-alkajaa purivat huulensa yhteen saamatta ainoatakaan sanaa suustansa, yhtä vähän Klara Gulla kuin kukaan muukaan.

»On olemassa rukous, jota me luemme joka päivä», sanoi opettaja. »Miten me siinä nimitämme Jumalaa?»

Nyt Klara Gulla sen keksii Hän ymmärsi, että opettaja toivoi heidän vastaavan, että he nimittivät Jumalaa isäksi, ja sitten hän alkoi viitata.

»Miksikä me nimitämme Jumalaa, Klara Gulla?» sanoi opettaja.

Klara Gulla nousi punoittavin poskin seisomaan ja hänen pieni saparonsa pyrki suoraan ylös niskasta. »Me nimitämme häntä Janneksi», vastasi tyttö kovalla ja selvällä äänellä.

Samassa kuului nauruntyrskettä yli koko kouluhuoneen. Herrasväki ja koulun johtokunnanjäsenet ja vanhemmat ja koululapset, kaikki he vetivät suunsa nauruun, vieläpä itse opettajakin näytti liikutetulta.

Klara Gulla punastui ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, mutta opettaja iski osoitinpuikkonsa pöytään ja huusi: »Hiljaa!» Sitten hän lausui pari sanaa selitykseksi.

»Klara Gulla aikoi kai sanoa isä», sanoi opettaja, »mutta sanoikin Janne siksi, että hänen isänsä nimi on Janne. Mutta meidän ei pidä ihmetellä tätä pikku tyttöä, sillä tuskinpa kellään koko koulussa on niin hyvää isää kuin hänellä. Minä olen nähnyt hänen odottavan häntä koulun ulkopuolella sateessa ja pahalla säällä, olen nähnyt hänen kantavan tyttöään kouluun, kun lumituisku on tupruttanut tien täyteen lunta. Ei pidä ihmetellä, että hän sanoi Janne, kun hänen piti mainita parasta mitä hän tiesi.»

Opettaja taputti pikku tyttöä päälaelle, ja ihmiset nauroivat ja olivat liikutetut samalla kertaa.

Klara Gulla katsoi maahan eikä tiennyt minne piiloutua, mutta Skrolyckan Janne iloitsi kuin kuningas, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt, että tuo pikku tyttö oli hänen omansa, eikä kenenkään muun.

KOULUKILPAILU.

Olipa tuon Skrolyckan tytön ja hänen isänsä laita varsin omituinen. Tuntui aivan siltä, kuin he olisivat olleet tehdyt yhdestä palasta, kuin he olisivat voineet lukea toistensa ajatuksia. ‒ ‒ ‒

Svartsjössä oli opettaja, joka ennen oli ollut sotilas. Hän opetti kaukana pitäjällä eikä hänellä ollut omaa koulutaloa niinkuin lukkarilla, mutta kaikki lapset olivat kovin mieltyneet häneen. He tuskin tiesivät käyvänsä koulua. Heistä tuntui vain, kuin olisivat he olleet yhdessä leikkimässä.

Mitä parhain ystävyys vallitsi näiden kahden opettajan välillä, mutta sattui joskus, että nuorempi koetti saada ukkoa seuraamaan aikaansa ja yritti perehdyttää häntä äänneoppiin ja muihin uusmuotisuuksiin. Ukko suvaitsi sitä enimmäkseen aivan rauhallisesti, mutta miten olikaan, kerran hän kuitenkin suuttui. — »Sinä olet niin ylpeä siitä, Svarding, kun olet saanut oman koulutalon», sanoi hän. »Mutta minäpä sanon sinulle, minun lapseni osaavat lukea yhtä hyvin kuin sinunkin, vaikkei meillä ole muunlaisia koulusaleja kuin tavallisia tupia.»

»Niin», sanoi lukkari, »sen minä kyllä tiedän, enkä ole koskaan muuta sanonutkaan. Minä arvelen vain, että jos lapset voivat oppia saman asian vähemmällä vaivalla — — —» »Entäs sitten?» sanoi ukko. Lukkari kuuli äänestä, että hän oli loukannut häntä, ja hän yritti peräytyä. »Sinähän teet lukemisen lapsille joka tapauksessa niin helpoksi, etteivät he koskaan valita läksyjään.» — »Ehkäpä minä teen sen heille liian helpoksi? Ehken opeta heille yhtään mitään?» sanoi ukko ja iski kätensä pöytään.

»Mikäs ihmeessä sinua tänään vaivaa, Tyberg?» sanoi lukkari. »Sinähän suutut kaikesta, mitä sinulle sanon.» — »Niin, sinä teet aina niin paljon salaisia viittauksia.»

Muita tuli nyt paikalle, ja koulumestarien välillä saatiin sovinto aikaan, niin että he erosivat yhtä hyvinä ystävinä kuin ennenkin. Mutta kun ukko Tyberg astui yksin kotiinsa, muistuivat lukkarin sanat jälleen hänen mieleensä ja hän suuttui melkein entistään enemmän. »Miksi tuo pojannulikka tulee sanomaan minulle, että voisin opettaa lapsille enemmän, jos seuraisin aikaani?» tuumi hän. »Hän arvelee varmaan, että olen liian vanha, vaikkei hän tahdo sanoa sitä suoraan.»

Hän ei voinut voittaa harmiaan, ja kun hän tuli kotiin, kertoi hän kaikki vaimolleen. »Ei sinun pidä välittää lukkarin puheista», sanoi vaimo. »Vara vanhassa parempi, vaikka nuori notkeampi, on minulla tapana sanoa. Te olette kumpikin taitavia, sekä lukkari että sinä.» — »Mitä se auttaa vaikka sinä niin sanot?» vastasi mies. »Muut ajattelevat sittenkin oman päänsä mukaan.»

Hän oli pari päivää niin synkkä mieleltään, että vaimon kävi häntä oikein sääli. »Etkö voi näyttää heille, että he ovat väärässä?» sanoi vaimo. — »Mitä minä voisin näyttää? Mitä sinä nyt tarkoitat?» — »Pyydäppä, että kummankin lapsia tutkitaan yhtä aikaa.»

Ukko ei näyttänyt panevan huomiota vaimon sanoihin, mutta tuuma alkoi silti kyteä. Parin päivän kuluttua sai lukkari kirjeen, jossa toinen opettaja ehdotti, että molempien koulujen lasten annettaisiin mitellä voimiansa.

Niin, eihän lukkarilla ollut mitään sitä vastaan, mutta hän toivoi, että kilpailu pantaisiin toimeen joululuvalla, sillä samalla siitä voisi tulla pieni huvitilaisuus lapsille eikä tarvitsisi pyytää siihen kouluneuvoston lupaa.

»Olipa se oiva keksintö», tuumi lukkari. »Nyt ei minun tällä lukukaudella tarvitse antaa laiskanläksyjä.»

Eikä hänen tarvinnutkaan. Kylläpä sitä nyt luettiin ja aherrettiin kummassakin koulussa.

Tapaninpäivänä oli suuren kilpailun määrä tapahtua. Koulusali oli koristettu kuusilla, ja niissä loistivat kaikki ne kynttilät, jotka joulukirkosta olivat jääneet käyttämättä. Omenia oli niin paljon, että niitä olisi riittänyt parikin joka lasta kohti, ja kuiskailtiin, että kahvia tarjottaisiin vanhemmille ja holhoojille, jotka olivat tulleet kuuntelemaan.

Mutta joka tapauksessa suuri kilpailu oli sittenkin pääasiana. Koulusalin toisessa päässä istuivat Tybergin lapset, toisessa lukkarin oppilaat. Ja nyt piti oppilaiden puolustaa opettajiensa mainetta, sillä opettaja Tybergin oli määrä kuulustella lukkarin lapsia, ja lukkarin Tybergin oppilaita. Jos toisen koulun oppilaat eivät voisi suoriutua jostakin kysymyksestä tai laskusta, niin annettaisiin se toisen koulun oppilaiden vastattavaksi. Ja jokainen sellainen kysymys pantaisiin muistun, jotta voitaisiin määrätä, kummanko oppilaat olivat etevämmät.

Lukkari sai alottaa, ja saattoi kyllä huomata, että hän aluksi oli hyvin varovainen, mutta päästyään selville siitä, miten taitavia ne lapset olivat, joiden kanssa hän nyt oli tekemisissä, alkoi hän panna heitä yhä kovemmalle ja kovemmalle. Olipa oikein komeaa kuulla Tybergin lasten vastaavan. He olivat niin varmat asiastaan, etteivät he antaneet ainoatakaan väärää vastausta.

Sitten piti ukko Tybergin vuorossaan kuulustella lukkarin lapsia.

Ukko ei ollut enää suutuksissaan, ja koska hänen lapsensa olivat jo kunnostaneet itseänsä, päätti hän panna toimeen pienen pilan. Hän asetti aluksi lukkarin oppilaille muutamia oikeita kysymyksiä, mutta kauan hän ei malttanut pysyä vakavana, vaan alkoi laskea leikkiä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä omassakin koulussaan.

»Niin, tiedänhän minä, että te olette lukeneet paljon enemmän kuin me, jotka tulemme pitäjän perimmäiseltä kulmalta», sanoi hän. »Te olette lukeneet sekä luonnontiedettä että muuta. Mutta osaakohan kukaan teistä sanoa, millaisia kivet Motalan virrassa ovat.»

Ei ainoakaan lukkarin lapsista viitannut, mutta toisella puolella kohosi toinen käsi toisensa jälkeen.

Lukkarin puolella istui kuitenkin Olof Olsson, joka itsekin tiesi olevansa kaikkein sukkelapäisin koko pitäjässä, ja Hindrik Björnsson, joka oli vanhaa hyvää talonpoikaissukua, mutta kumpikaan ei osannut siihen mitään vastata. Ja siellä oli Karin Svens, reipas sotilaspuustellin tytär, joka ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tuntia koulussa, mutta hänkin, samoinkuin kaikki muut, saattoi vain ihmetellä, miksei lukkari ollut opettanut heille, mitä kummaa noissa Motalan virran kivissä oli.

Ja siellä istui Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse auringon mukaan, mutta hänenkin aivonsa olivat yhtä pimitetyt kuin toistenkin.

Opettaja Tyberg näytti hyvin vakavalta seisoessaan luokkansa edessä, ja lukkari tuijotti huolissaan lattiaan.

»Näyttääpä siltä, kuin te kadottaisitte tämän kysymyksen», sanoi opettaja. »Kummallista, että näin monta sukkelaa poikaa ja tyttöä ei keksi vastausta näin yksinkertaiseen kysymykseen!»

Aivan viime hetkessä Skrolyckan Klara kääntyi taakseen ja katsoi Janneen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ollessaan jostakin asiasta ymmällä. Janne seisoi niin kaukana Klara Gullasta, ettei hän voinut kuiskata hänelle, mutta kun Klara Gullan ja isän katseet kohtasivat toisensa, tiesi tyttö mitä hänen tuli vastata.

Hän ei ainoastaan viitannut. Hän nousi pystyyn, pitkin pituuttaan, niin innoissaan hän oli.

Kaikki toverit kääntyivät häneen, ja lukkarin kasvot kirkastuivat, kun hänen oppilaansa eivät sittenkään kadottaisi tätä kysymystä.

»Ne ovat märkiä!» huusi Klara Gulla odottamatta edes kysymystä, sillä eihän siihen enää ollut aikaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän luuli vastanneensa kovin typerästi ja pilanneensa siten koko jutun. Hän vaipui taas penkilleen ja piiloutui miltei pulpetin alle, jotta ei kukaan näkisi häntä.

»Kas niin, se oli oikein, tyttöseni», sanoi opettaja. »Mikä onni teille, lukkarinlapset, että edes yksi joukosta osasi vastata, sillä te olitte jo joutua pietiksi, niin topakkoja kuin te yritättekin olla.»

Kaikki lapset kummallakin puolen purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja aikuiset myöskin. Muutamien täytyi nousta pystyyn voidakseen nauraa oikein sydämenpohjasta, toiset heittäytyivät suulleen penkille, eikä järjestyksestä ollut enää jälkeäkään.

»Emmeköhän siirrä penkkejä nyt pois huoneesta ja rupea tanssimaan joulukuusen ympärillä», sanoi Tyberg.

Näin hauskaa ei heillä koskaan ennen ollut koulussa ollut, eikä koskaan sen jälkeenkään.

KALANPYYNTI.

Ei kukaan ihminen voinut pitää niin paljon Skrolyckan pikku tytöstä kuin hänen isänsä. Mutta voihan sitä sittenkin väittää, että vanha Nuotta-Olli oli hänen oikein hyvä ystävänsä.

Ystävyys alkoi siten, että Klara Gulla eräänä keväänä oli laskenut polakoukkuja kotipuroon pyytääkseen pieniä taimenia, jotka siellä uiskentelivat. Hänellä oli parempi onni kuin olisi voinut olettaakaan. Jo ensi päivänä hän sai muutamia kaloja.

Hän oli ylpeä onnestaan, niinkuin sopiikin arvata, ja yksinpä äitikin kehui häntä, kun hän kykeni tuomaan ruokaa taloon, vaikkei ollut kuin kahdeksanvuotias. Ja hänen ilokseen Katrina salli hänen itse perata kalat ja paistaa ne, ja Janne maisteli niitä ja sanoi, ettei hän mokomaa kalaa koskaan ennen ollut syönyt. Ja totta se olikin, sillä kala oli niin ruotoinen, kuiva ja savuttunut, että pikku tyttö töin tuskin itsekään sai siitä mitään irti.

Mutta sittenkin hän oli yhtä innokas kalastamaan. Hän nousi yhtä varhain aamulla kuin Jannekin. Hän otti korin käsivarrelleen kantaakseen siinä kalat kotiin, ja pienessä läkkipurkissa hänellä oli matoja. Täten varustettuna hän astui puron rantaa pitkin, joka kisaillen ja monina jyrkkinä putouksina ja pitkinä pyörteinä kiiti alas vaaralta, mutta sillä välin muodosti myös tummia, tyyniä lampia ja kirkkaita kohtia, missä vesi hiljaisena ja läpikuultavana juoksi hiekkapohjan ja sileitten paasien yli.

Mutta kalaonni loppuikin ensi viikon jälkeen. Madot hävisivät koukuista, mutta kaloja ei vain niiden sijalle tarttunut. Tyttö siirsi vehkeensä koskipaikoista hiljaisiin vesiin ja lampipaikoista kuohuviin pyörteisiin, ja vaihtoi koukkujakin, mutta ei siitä mitään apua lähtenyt.

Hän tiedusteli Börjen ja Fallan Erikin pojilta, kävivätkö he auringonnousussa kokemassa hänen pyydyksiään, mutta nämä tuskin viitsivät vastata sellaiseen kysymykseen, sillä ei mikään poika alentunut kalastamaan niin pienessä purossa. Olihan heillä koko Duvsjö, jossa he kävivät ongella. Vain pikkutyttöjen, joilla ei ollut lupa mennä järven rantaan, kelpasi pyytää kaloja vaaranrinteeltä.

Niin topakasti kuin pojat vastasivatkin, ei tyttö kuitenkaan oikein ottanut heitä uskoakseen. Joku kalat koukuista korjasi, se oli varma, sillä olivathan hänen koukkunsa ihan oikeita eikä vain koukistettuja nuppineuloja.

Päästäkseen selville asiasta, nousi tyttö eräänä aamuna varhemmin kuin sekä Janne että Katrina ja juoksi puron rannalle. Tultuaan lähelle hän hiljensi vauhtiaan, astui pienin, pienin askelin ja varoi ettei kompastuisi kiviin eikä kallistelisi pensaita.

Ja kas vaan! Koko hänen ruumiinsa äkkiä jäykistyi, kun hän saapui puron reunalle ja huomasi, ettei hän ollutkaan erehtynyt. Tuossahan seisoi salakalastaja aivan sillä paikalla, jonne hän edellisenä aamuna oli laskenut koukkunsa, ja koki niitä.

Se ei ollut kukaan pojista, niinkuin hän oli olettanut, vaan täysi-ikäinen mies. Hän seisoi kumartuneena veden pinnan yli ja veti juuri kalaa vedestä. Hän näki miten kala kimalteli, kun mies irroitti sen koukusta.

Klara Gulla ei ollut kuin kahdeksan vuoden vanha, mutta pelkuri hän ei ollut, ja siksi hän hyökkäsi nyt esille ja sai varkaan verekseltä kiinni.

»Vai niin, tekö täällä käytte viemässä minun kalojani!» sanoi hän. »Sepä hyvä, että vihdoinkin sain teidät kiinni, jotta tästä varastelusta tulee loppu.»

Nyt mies nosti päätään, niin että Klara Gulla näki hänen kasvonsa. Se oli vanha nuotankutoja, joka asui eräässä naapurimökissä.

»Kyllä minä tiedän, että nämä ovat sinun kojeesi», sanoi mies aivan levollisesti vähääkään suuttumatta tai kiivastumatta, niinkuin ihmiset usein tekevät, kun heidät saadaan kiinni jostakin väärästä teosta.

»Mutta kuinka te kehtaatte ottaa sellaista, mikä ei ole teidän omaanne?» sanoi tyttö rukka.

Silloin mies katsoi häneen, eikä tyttö koskaan voinut unohtaa sitä katsetta. Mielestään tyttö näki edessään kaksi tyhjää, syvää kuilua, joiden pohjalla oli kaksi ilmeetöntä, puoleksi sammunutta silmää.

»Niin, katsos, minä tiedän, että sinä saat vanhemmiltasi mitä ikänä tarvitset ja että kalastat vain huviksesi. Mutta meillä kotona nähdään nälkää.»

Pikku tyttö punastui hiusjuuriaan myöten. Hän ei voinut selittää, mistä se johtui, mutta nyt hän puolestaan häpesi.

Nuotankutoja ei sanonut sen enempää. Hän otti maasta lakkinsa, joka oli pudonnut päästä hänen kumartuessaan koukkujen puoleen, ja meni matkoihinsa.

Klara Gulla ei sanonut myöskään mitään. Pari kalaa sätkytteli rannalla, mutta hän ei korjannut niitä. Katseltuaan niitä hetken aikaa hän potkasi niitä jalallaan, niin että ne pulskahtivat takaisin veteen.

Kaiken päivää pikku tyttö oli tyytymätön itseensä ymmärtämättä mistä se oikeastaan johtui. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää.

Hänen oli aivan mahdoton saada ajatuksistaan vanhaa nuotankutojaa. Ihmiset väittivät, että hän aikoinaan oli ollut rikas. Hänellä sanottiin olleen seitsemän taloa, jotka kukin erikseen olivat yhtä arvokkaita kuin Fallan Erikin. Mutta hän oli hukannut koko omaisuutensa jollakin merkillisellä tavalla, niin että hän nyt oli rutiköyhä.

Seuraavana päivänä tyttö sittenkin läksi puron rannalle katsomaan koukkujaan. Nyt ei kukaan ollut käynyt niitä kokemassa, vaan joka ainoassa oli kala. Hän irroitti ne koukuista ja laski ne koriin, mutta hän ei vienyt niitä kotiin, vaan astui suoraa päätä nuotankutojan luo.

Vanha ukko seisoi mäellä puita hakkaamassa, kun Klara Gulla saapui korineen paikalle. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi ukkoon ennenkun astui ylitse. Ukko oli kovin huonoissa ja risaisissa vaatteissa. Ei Klara Gulla ollut koskaan nähnyt isäänsä sellaisissa.

Hän oli kuullut sanottavan, että varakkaat ihmiset olivat tarjonneet tälle ukolle asuntoa talossaan koko hänen loppuiäkseen. Mutta hän oli sen sijaan muuttanut miniänsä luo, joka asui täällä Askedalissa, auttaakseen häntä voimiensa mukaan. Miniällä oli monta pientä lasta, ja mies oli lähtenyt kauan sitten maailmalle, eikä hänestä sen koommin oltu kuultu mitään.

»Tänään läksi koukuista kaloja!» huusi pikku tyttö seisoessaan portaalla.

»Vai niin», sanoi nuotankutoja, »sepä oli hyvä.»

»Minä annan kernaasti kaikki kalat teille, kunhan saan itse kokea pyydykseni», sanoi pikku tyttö.

Hän astui ukon luo ja tyhjensi korinsa hänen eteensä ja odotti, että nuotankutoja tulisi iloiseksi ja kiittäisi häntä, sillä hän oli tottunut siihen, että Janne, hänen isänsä, iloitsi kaikesta, mitä hän sanoi tai teki.

Mutta ukko otti asian yhtä levollisesti kuin kaiken muunkin.

»Pidä sinä vain omasi!» sanoi hän. »Me olemme niin tottuneet näkemään täällä nälkää, että kernaasti voimme tulla toimeen ilman muutamia pikkukaloja.»

Jotakin omituista tuossa vanhassa köyhässä ukossa oli. Klara Gulla tahtoi välttämättä voittaa hänen sydämensä.

»Saatte te käydä kokemassa ja laskea koukutkin, saatte ihan kaikki», sanoi tyttö.

»Ei, en minä tahdo riistää sitä iloa sinulta», sanoi ukko.

Mutta Klara Gulla piti puoliaan. Hän ei tahtonut lähteä matkoihinsa, ennenkuin hän oli keksinyt jonkun keinon, millä ilahduttaa ukkoa.

»Tahdotteko, että tulen joka aamu teitä täältä hakemaan, niin että voimme kokea koukut yhdessä ja jakaa kalat keskenämme?» kysyi tyttö.