Part 9
Kerran he menivät kauniilla säällä yhdessä maalle. Silloin Maria käytti tilaisuutta hyväksensä ja huomautti Pietarille, että hänen tulisi sekä itsensä että vaimonsa takia suoda itsellensä enemmän lepoa.
Kärsivällisesti Pietari kuunteli, ja kun Maria oli saanut esitetyksi kaikki pyyntönsä ja neuvonsa, tarttui hän hänen käteensä ja sanoi:
— Olethan sinäkin nähnyt herra Marnix van St. Aldegonden ja tiedät mitä hän on tehnyt vapaudenasian hyväksi? Oletko kuullut hänen mielilauseensa?
Maria nyökäytti päätänsä ja sanoi hiljaa:
— _Repos ailleurs_.
— Niin, muualla voimme levätä, lausui Pietari tarmokkaasti.
Silloin Marian valtasi hiljainen vavistus, ja vetäessään kätensä miehensä kädestä hän ajatteli: "Muualla — siis ei täällä. Lepoa ja onnea ei täällä ole odotettavissa." Hän ei lausunut ilmi näitä ajatuksiansa, mutta ne eivät tahtoneet haihtua hänen mielestänsä.
Kahdestoista luku.
Hiljaista oli yleensä Nobelkadulla ja nykyisin kaikkein hiljaisinta Hoogstratenin talossa. Olkia ja hietaa oli levitetty kadulle tohtori de Bont'in ja vanhan neidin hovimestarin toimesta. Akkunain edessä oli paksut verhot, oven ja kolkuttimen välille oli naulattu huopaa. Katuovi oli lukitsematta, mutta sen takana istui vartija, jonka puoleen tulijat voivat kääntyä.
Aamulla toukokuun kahdeksantena päivänä kääntyivät taiteilija Vilhelmi Kornelionpoika ja Janus Dousa Nobelkadulle. He olivat juuri puhelleet varsin innokkaasti, mutta nähdessään hiedan ja oljet he ensin hiljensivät ääntänsä ja vaikenivat sitten kokonaan.
— Tie on jo valmiina kuoleman riemuretkeä varten. Toivokaamme että hän täällä vain kerran kääntää soihtunsa maata kohden ja osottaa tämän kunnian hänelle, jonka osaksi se ikään katsoen on tuleva, niin vähän kunnioitusta kuin hän muutoin ansaitseekin. Elkää viipykö kovin kauan tuossa taudin saastuttamassa talossa, herra Vilhelmi.
Taiteilija avasi hiljaa oven. Palvelija tervehti häntä vaieten ja kääntyi porraskäytävään päin huutaaksensa Belottia, sillä "soittoniekka" oli jo monesti käynyt tapaamassa hovimestaria.
Vilhelmi meni odotushuoneeseen, jossa tänään aivan ensi kerran oli toinenkin vieras — ja lisäksi sangen oudossa asennossa. Selkä suorana mutta pää sivulle vaipuneena oli pater Damianus nukahtanut istualleen nojatuoliin. Hän oli neljääkymmentä lähentelevä, vaaleapartainen mies, valkoihoinen ja punaposkinen kuin lapsi. Paljaaksi ajeltua päälakea ympäröivät vaaleat hiukset, muodostaen ohuen kaaren. Uinailevan kädet, jotka olivat vaipuneet syliin, pitelivät öljypuusta valmistettua, hyvin kellastunutta rukousnauhaa. Hänen hieman avonainen suunsa hymyili herttaisesti ja ystävällisesti.
"Tämä lempeä pyhimys pitkässä naismaisessa puvussaan ei juuri ole tarmokkaan työntekijän näköinen", ajatteli Vilhelmi, "mutta kumminkin hänen suuret kätensä näyttävät kovettuneilla ja työhön tottuneilta".
Kun Belotti tuli odotushuoneeseen ja näki nukkuvan papin, asetti hän varovasti tyynyn hänen päänsä alle ja viittasi Vilhelmille, että tämä seuraisi häntä etuhuoneeseen.
— Antakaamme hänen vähän levätä, sanoi italialainen. — Vasta kaksi tuntia sitten hän läksi vanhan neidin luota, jonka vuoteen ääressä hän on istunut eilisestä puolipäivästä saakka. Neiti on enimmäkseen tiedotonna, mutta kun hän välillä virkoaa, ikävöi hän hengellistä lohdutusta, Kuolinsakramenttejä hän ei vielä tahdo, sillä hän ei ota uskoaksensa, että hänen loppunsa voi olla käsissä. Mutta väliin, kun kivut lisääntyvät, kysyy hän kuolemantuskissaan onko kaikki valmiina, sillä hän pelkää kumminkin kuolla ilman viimeistä voitelua.
— Ja kuinka Henriika neiti voi?
— Hiukan paremmin.
Pappi tuli samassa odotushuoneesta. Belotti suuteli kunnioittavasti hänen kättänsä ja Vilhelmi kumarsi kohteliaasti.
— Minä nukahdin, sanoi Damianus yksinkertaisesti ja luontevasti, mutta äänellä, joka ei ollut niin voimakas ja syvä kuin olisi odottanut nähdessään hänen leveän rintansa ja kookkaan vartalonsa. — Luettuani messun käyn pikaisesti sairaitteni luona ja palaan sitten jälleen. Oletteko jo tullut järjillenne, Belotti?
— Se on mahdotonta, herra, pyhä neitsyt tietää, että se ei käy päinsä. Minun oli lähdettävä palveluksestani toukokuun ensimäisenä päivänä, tänään on kahdeksas, ja täällä minä olen yhä vielä; en ole lähtenyt tästä talosta, koska olen kristitty! Mutta nyt on neideillä etevä lääkäri hoitajana, sisar Gonzaga täyttää velvollisuutensa, te itse ansaitsette hoidollanne sijan marttyyrien joukossa paratiisissa, ja niin voin minä siis syntiä tekemättä panna pillit pussiin.
— Elkää lähtekö, Belotti, sanoi pater Damianus vakaasti, — ja jos ette sittenkään luovu aikeestanne, niin elkää ainakaan nimittäkö itseänne kristityksi.
— Te jäätte tänne, huudahti Vilhelmi, — jos ette muutoin, niin toki nuoren neidin tähden, josta te pidätte.
Belotti pudisti päätänsä ja vastasi levollisesti:
— Siihen, mitä arvoisa isä Damianus eilen minulle sanoi, ette te, nuori herra, enää voi lisätä mitään. Kumminkin pysyn aikeessani ja lähden; mutta koska panen paljon arvoa siihen, mitä arvoisa isä ja mitä te minusta ajattelette, niin pyydän teitä hyväntahtoisesti kuulemaan minua. Olen jo kuudenkymmenenkahden vuoden vanha, ja niin on laita vanhain palvelijain kuin vanhain hevosten, etteivät ne helposti käy kaupaksi. Brysselissä voisi tosin ehkä vielä katoolinen hovimestari saada paikan, kun on toimeensa tottunut, mutta vanha sydämeni ikävöi Neaappeliin — ikävöi kiihkeästi, tulisesti, sanomattomasti. Te, nuori herra, olette nähnyt meidän sinisen meremme ja meidän taivaamme; minä kaipaan niitä, se on totta, mutta enemmän vielä kaipaan muita vähäpätöisempiä seikkoja. Minusta tuntuu jo onnelta sekin, että saan puhua omaa kieltäni teidän kanssanne, herra Vilhelmi, ja teidän, arvoisa isä. Mutta onhan olemassa maa, jossa jokainen puhuu niinkuin minä. Vesuvion juurella on pienoinen kylä. Armias taivas! Moni kauhistuisi, jos hänen täytyisi jäädä sinne puoleksikaan tunniksi, kun vuori jylisee, kun tuhkaa sataa ja tulinen laava virtaa vuorta alas. Eivät talot siellä suinkaan ole niin sirosti rakennetut, eivät akkunaruudut myöskään hohda puhtauttaan kuten täällä. Pahoin pelkään ettei koko Resinassa ole olemassakaan monta lasiakkunaa, mutta ei lasten kumminkaan tarvitse meillä palella enemmän kuin teilläkään. Mitähän leideniläinen talonemäntä virkkaisi meidän kyläntiestämme? Viiniköynnöksiä tangoissansa, viikunanlehviä ja kirjavia pesuvaatteita näkyy siellä sekaisin katoilla, akkunoissa ja noilla vinoilla parvekkeilla; pienissä puutarhoissa, joista puuttuu suoria käytäviä ja kaavanmukaisia kasvilavoja, riippuu kullankellerviä hedelmiä oranssi- ja sitruunapuissa. Kaikki kasvaa siellä sikin sokin. Ja nuo viinitarhojen valkoisten muurien ylitse kiipeilevät poikaset — repaleisissa ryysyissänsä, jotka eivät suinkaan näytä räätälin kädestä lähteneiltä, — nuo pikku tytöt, joiden tukkaa äiti selvittelee talon ovella, ne eivät ole niin valkoihoisia ja punaposkisia ja puhtaaksi pestyjä kuin hollantilaiset lapset. Mutta tahtoisin sittenkin vielä kerran nähdä noita tummasilmäisiä, ruskeita pörröpäitä ja viettää loppuikäni keskellä tuota sekamelskaa, lämpöisessä ilmassa, huoletonna elellen sukulaisteni ja kansani keskuudessa.
Vanhuksen poskille oli kohonnut puna hänen näin puhellessaan, ja hänen tummissa silmissänsä ilmeni jälleen säihky, jonka vielä äskettäin olisi luullut ainiaaksi sammuneen pohjan kylmän ilman ja pitkän palvelusajan vaikutuksesta. Kun ei pappi eikä taiteilija heti vastannut hänen keskeytettyään puheensa, jatkoi hän levollisemmin:
— Monseigneur Gloria lähtee nyt Italiaan, ja minä voin päästä hänen kanssansa Roomaan hänen matkapalvelijanaan. Sieltä pääsen helposti Neaappeliin, ja voin täydessä rauhassa ruveta elelemään säästöjeni koroilla. Viidentenätoista päivänä lähtee tuleva isäntäni, ja kahdentenatoista täytyy minun saapua Antwerpeniin hänen luoksensa.
Pappi ja taiteilija katsahtivat toisiinsa. Vilhelmi ei raskinut kehottaa hovimestaria luopumaan tuumastaan, mutta Damianus rohkaisi mielensä, laski kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:
— Jos te jäätte tänne vielä muutamiksi viikoiksi, Belotti, niin myöhemmin kyllä pääsette lepoon, ja silloin saatte myöskin nauttia hyvän omantunnon rauhaa. Niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan saakka, luvataan elämän kruunu. Kun nämät raskaat ajat ovat menneet ohitse, on helppo pitää huolta siitä, että vaikeuksitta pääsette kotimaahanne. Päivällisaikaan minä palaan takaisin, Belotti. Jos tarvitsette apuani, niin lähettäkää minulle sana: Ambrosio vanhus kyllä löytää luokseni. Toivotan teille Jumalan siunausta ja samoin teillekin, herra Vilhelmi, jos sallitte minun sitä tehdä.
Papin lähdettyä sanoi vanha palvelija huoaten:
— Kyllä hän vain sittenkin minut pakottaa noudattamaan tahtoansa. Väärin hän käyttää vaikutusvaltaansa. En minä ole mikään pyhimys, ja hän vaatii minua...
— Tekemään oikein! sanoi Vilhelmi vakuuttavasti.
— Mutta ette tiedä miltä tuntuu, kun pitää heittää mielestänsä pitkän, vaivaloisen elämän kallein toivo aivan kuin toinen heittää luotansa rikkinäiset kenkäräsynsä. Ja kenenkä tähden, sanokaa, kenen? Tunnetteko te neitiäni? Voi herra, minä olen tässä talossa nähnyt monenmoista, sellaistakin, jota te, nuori mies, ette voisi uskoa mahdolliseksikaan. Te olette ihastunut nuoreen neitiin. Olenko oikeassa vai en?
— Te erehdytte, Belotti.
— Todellako? Teidän tähtenne iloitsen siitä, sillä te olette vaatimaton taiteilija, mutta nuori neiti on Hoogstratenin sukua, — muuta minun ei tarvitse sanoa. Tunnetteko te neidin isän?
— En, Belotti.
— Siinä se vasta on hurjapää! — Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan nuoren neitimme vanhemmasta sisaresta?
— Onko Henriikalla vanhempi sisar?
— Kyllä, herra, ja kun häntä muistelen... Kuvailkaa mielessänne neitimme, aivan Henriika neitimme, mutta kookkaampana, muhkeampana, kauniimpana.
— Isabella! huudahti taiteilija. Ajatus, jonka keskustelu Henriikan kanssa oli hänessä herättänyt, alkoi näyttää todenmukaiselta, ja siksi hän tarttui hovimestarin käsivarteen niin kiivaasti ja niin äkkiä, että tämä peräytyi, samalla kuin Vilhelmi jatkoi tulisesti:
— Mitä te tiedätte hänestä? Kertokaa minulle kaikki. Belotti, tehkää hyvin!
Palvelija katsahti portaille päin ja jatkoi sitten päätään pudistellen:
— Varmaankin te erehdytte. Minun tietääkseni ei tässä talossa ole koskaan ollut Isabellaa, mutta kernaasti täytän kumminkin pyyntönne. Tulkaa takaisin illan suussa, mutta elkää vain odottako kuulevanne mitään hupaista kertomusta.
Pimeän tullessa palasi taiteilija Hoogstratenin taloon. Odotushuone oli tyhjä, mutta Belotti saapui pian.
Vanhus asetti valkean viereen pöydälle sievän tarjottimen, jolla oli viiniastia ja pikari, ja annettuaan tietoja sairasten voinnista hän tarjosi erityisen kohteliaalla tavalla Vilhelmille tuolin. Kun taiteilija kysyi häneltä, miksi hän ei ollut tuonut itselleen pikaria, vastasi hän:
— Minä juon vain vettä, mutta jos sallitte, niin istuudun. Kamaripalvelija läksi pois ja minun on koko päivä täytynyt juosta portaita ylös ja alas. Tuo on rasittanut vanhoja jalkojani, eikä meillä ole suinkaan odotettavissa rauhallista yötä.
Yksi ainoa kynttilä valaisi kammiota, kun Belotti, joka oli vaipunut syvälle nojatuoliinsa, avasi ristissä olevat kätensä ja alkoi kertoa hitaasti:
— No niin, tänä aamuna puhuin Hoogstratenien luonnonlaadusta. Yleensähän samojen vanhempien lapset kehittyvät hyvin erilaisiksi, mutta teidän pienessä maassanne, jolla on oma kielensä ja paljon muutakin omintakeista, on jokaisella vanhalla suvulla — sitä ette voi kieltää — erityiset tuntomerkkinsä. Minä tiedän sen, sillä olen elellyt monissa hollantilaisissa aatelistaloissa. Joka suvulla on oma luonnonlaatunsa ja omat tapansa. Ja jos joku on — elkää panko pahaksenne! — päästään hiukan vialla, niin hän harvoin on ainoa laatuaan suvussaan. Minun emäntäni on enemmän ranskalaiseen äitiinsä. Mutta minunhan piti puhua neitini veljentyttärestä, ja kertomukseni alkaa käydä liian laveaksi.
— Ei loki, Belotti, ei suinkaan. Meillähän on kyllä aikaa, ja teidän puheenne huvittaa minua; mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa.
— Kas herra, kuinka poskenne hehkuvat! Oletteko ehkä tavannut Italiassa häntä, josta me puhumme?
— Ehkä kyllä, Belotti.
— No sitten, — sitten! Ken hänet kerran on nähnyt, se ei häntä helposti unohda. Mitä te aioitte kysyä?
— Mikä on hänen nimensä?
— Anna.
— Eikö myöskin Isabella?
— Ei, Annaksi häntä vain nimitettiin.
— Ja milloin hän läksi Hollannista?
— Odottakaapas — siitä on... Pääsiäisenä siitä oli neljä vuotta.
— Onko hän tumma- vai valkoverinen?
— Kuten sanoin, aivan Henriika neidin näköinen. Mutta voihan mikä nainen tahansa olla tumma- tai valkoverinen. Luulen että pikemmin pääsemme asiasta selville, jos sallitte _minun_ nyt tehdä kysymyksen. Oliko tuolla naisella, jota tarkoitatte, suuri pyöreämäinen arpi keskellä otsaa, juuri tukan rajalla?
— Jo riittää! huudahti Vilhelmi hypähtäen nopeasti seisoalleen. — Hän oli lapsena lyönyt otsansa isänsä aseeseen.
— Päinvastoin, herra, junkkari van Hoogstratenin ase iski tämän tytärtä otsaan. Kuinka kauhistuneelta te näytätte! Hyvä Jumala, minä olen kyllä tässä talossa kummempaakin nähnyt. Mutta nyt on taas teidän vuoronne vastata: Missä kotimaani kaupungissa te häntä tapasitte?
— Roomassa, missä hän eleli yksin ja käytti salanimeä. Isabellako — hollantilainen tyttö! Tehkää hyvin, Belotti, ja jatkakaa kertomustanne. Minä en suinkaan enää keskeytä teitä. Mitä oli pienokainen tehnyt, kun hänen oma isänsä...
— Noista hurjista Hoogstrateneista on junkkari kaikkein hurjin. Italiassa olette ehkä tavannut hänen tapaisiansa miehiä, tässä maassa· ei hevillä löytäisi toista tuollaista hurjapäätä. Pahasisuiseksi ei teidän kumminkaan pidä luulla häntä; mutta ei ole tarpeen muuta kuin sana vain, joka ei ole hänelle mieleen, tai tyly katse, ja heti hän on poissa suunniltaan; nyt seuraa teko, tekoa katumus. Mitä tulee hänen tyttärensä arpeen, niin hän sai sen tällä tavoin: Hän oli vielä lapsi, eikä hän tietysti olisi saanut kosketella ampuma-aseita, mutta hän teki sen kumminkin milloin vain voi, ja kerran laukesi pistooli ja luoti surmasi yhden paraita metsäkoiria. Junkkari kuuli pamauksen, ja kun hän näki koiran pitkällään ja pistoolin pikku neidin jalkojen juuressa, otti hän aseen maasta ja löi sen teräväsärmäisellä perällä...
— Lasta, omaa tytärtänsä! huudahti Vilhelmi kauhistuneena.
— Ihmisiä on monenlaisia, jatkoi Belotti. — Toiset — ja niihin te kai kuulutte — punnitsevat asiat tarkoin ennenkuin puhuvat ja toimivat; toiset taas tuumivat kauan, ja kun he ovat asioista selvillä, niin he puhuvat pitkälti, mutta tekoihin he harvoin ryhtyvät. Mutta sitten on vielä kolmatta lajia ihmisiä — ja niihin kuuluvat ennen muita Hoogstratenit —, jotka vain antavat toisen teon seurata toista ja jos joskus niitä punnitsevat, niin eivät ainakaan ennenkuin ne ovat tehdyt. Jos he silloin huomaavat menetelleensä väärin, estää ylpeys heitä sitä myöntämästä ja sovittamasta. Niin seuraa toinen onnettomuus toista; mutta ei niitä kovin surra, ja viini ja korttipeli, turnajaiset ja metsästykset auttavat ne unohtamaan. Velkoja on yllin kyllin, mutta niistä saavat velkojat huolehtia, ja ne pojista, joille ei jää perintötilaa, voivat kyllä päästä hoviin tai sotaväkeen, tytöiltä ei, Jumalan kiitos, puutu luostareita, jos he tunnustavat meidän pyhää uskoamme, ja molemmille toivotaan perintöjä rikkailta tädeiltä ja muilta sukulaisilta, jotka kuolevat lapsettomina.
— Te kuvaatte räikein värein.
— Mutta todellisuuden mukaan, — ja junkkariin soveltuu tämä kaikki. Poikia varten hänen ei tosin tarvinnut säilyttää tilaansa, sillä niitä ei hänen puolisonsa ollut hänelle lahjoittanut. Tämän hän oli tavannut hovissa Brysselissä, ja hän oli kotoisin Parmasta.
— Tunsitteko te hänet?
— Hän oli jo kuollut, ennenkuin minä tulin tähän taloon. Molemmat neidit ovat saaneet varttua suuriksi ilman äidin hoitoa. Kuten kuulitte, voi junkkari väliin pidellä heitä pahoin, mutta varmaankin hän kumminkin heitä rakasti, eikä hän raskinut panna heitä luostariin. Usein hän kyllä huomasi — ainakin hän sen empimättä myönsi keskustellessaan emäntäni kanssa — että voi olla olemassa sopivampia olopaikkoja nuorille aatelisneitosille kuin hänen linnansa, jossa pidettiin aika menoa, ja niin hän vihdoin lähetti vanhemman tyttärensä meille. Neitini ei muutoin lainkaan voinut sietää nuoria tyttöjä läheisyydessään, mutta Anna neiti oli meidän lähimpiä sukulaisiamme, ja minä tiedän että hän vapaaehtoisesti kutsui lapsukaisen luoksensa. Muistan vielä selvään tuon kuusitoistavuotiaan neitosen; suloisempaa olentoa, herra Vilhelmi, en ole nähnyt sitä ennen enkä sen jälkeen — enkä myöskään vaihtelevampaa. Olen nähnyt hänet taipuisana kuin flanderilainen sametti, mutta toisin ajoin hän riehui ja raivosi kuin syysmyrskyt täällä teidän maassanne. Kaunoinen oli hän aina kuin äskenpuhjennut ruusu, ja kun hänen äitinsä vanha kamarineitsyt — hän oli kotoisin Luganosta — oli kasvattanut hänet, ja pappi, joka oli ollut hänen opettajansa, oli kotoisin Piisasta ja kuuluisa musiikkitaiteilija, niin neiti puhui minun äidinkieltäni kuin toskanalainen lapsi ja oli hyvin perehtynyt säveltaiteeseen. Te olette kai itse kuullut hänen laulavan ja soittavan harppua tai luuttua, mutta voin vielä mainita, että kaikilla Hoogstratenin suvun naisilla, lukuunottamatta minun emäntääni, on erityinen taipumus teidän taiteeseenne. Me asuimme kesällä tuossa kauniissa maatalossa, jonka teidän ystävänne ennen piirityksen alkua repivät maahan, — ilman laillista oikeutta, minun nähdäkseni. — Usein toivat ratsut meille muhkeita vieraita. Talomme oli vieraanvarainen, ja missä on tarjolla hyvä ateria ja nähtävänä niin ihana neitonen kuin meillä, sieltä ei puutu ritareita. Näiden joukossa oli myöskin eräs hyvin ylhäinen, keski-ikäinen herra, markiisi d'Avennes, jota neitini nimenomaan oli pyytänyt käymään luonansa. Niin kohteliaasti kuin häntä emme olleet vastaanottaneet ruhtinaitakaan. Sehän oli luonnollista, sillä hänen äitinsä oli emäntäni sukulaisia. Neitini on nimittäin äitinsä puolelta normandialaista syntyperää. Markiisi d'Avennes oli tosin hieno seuramies, mutta olennoltaan pikemmin siro kuin miehekäs. Kohta hän oli silmittömästi rakastunut Anna neitiin ja kosikin häntä. Emäntääni tuuma miellytti, ja junkkari ilmoitti lyhyesti tyttärellensä, että tämän oli suostuminen, — eikä hän pidä vastustelemisista. Eipä muillakaan ritareilla ole tapana liioin tiedustella tyttäriensä mieltä, kun ilmaantuu sopiva kosija. Näin tuli siis Anna neidistä markiisin morsian, mutta emäntäni selitti tarmokkaasti, että hänen veljentyttärensä oli liian nuori mennäksensä naimisiin. Hän taivutti junkkarin, jota hän siihen aikaan piti yhtä tiukalla ohjissa kuin kengittäjä varsaa, määräämään häät pidettäviksi vasta pääsiäisen aikoina. Talvella piti myötäjäiset valmistettaman. Markiisille asetettiin ehdoksi, että hänen pitäisi odottaa vielä puoli vuotta. Sormus sormessa hän palasi takaisin Ranskaan. Morsian ei vuodattanut kyyneltäkään hänen lähtönsä takia, ja heti sulhasen lähdettyä hän heitti sormuksen koristelippaaseen kamarineitsyen nähden, joka kertoi sen minulle. Hän ei uskaltanut vastustaa isäänsä, mutta tädillensä hän sanoi suoraan, mitä ajatteli markiisista, ja tämä salli hänen sen tehdä vaikka olikin suosinut ranskalaisen kosintaa. Aikaisemmin olivat emäntäni ja nuori neiti usein otelleet kiivaasti, ja vaikka neidilläni kyllä olikin syytä soukentaa tuon kesyttömän haukan siipiä ja opettaa mikä on aatelisnaiselle sopivaa, niin antoivat Anna neidillekin valittamisen aihetta tädin monenmoiset vaatimukset, jotka veivät häneltä kaiken elämänilon. Olen pahoillani siitä, herra, että järkytän nuoruuden kokemattomuuteen perustuvaa luottamustanne ihmisiin, mutta joka silmät avoinna on elänyt vanhaksi, se on myöskin nähnyt ihmisiä, joille tuottaa iloa, joiden täytyy saada loukata muita ihmisiä. Kumminkin olen samalla lohdutuksekseni aina huomannut, ettei kukaan ole paha vain ollakseen paha, niin, olenpa usein huomannut, että pahimmatkin taipumukset — kuinkas sen sanoisin? — että pahimmatkin taipumukset vain johtuvat vastakohtiensa eli mitä ihanimpien hyveiden rajattomuudesta, joiden hyveiden irvikuvia ne ovat. Ihailtavasta kunniantunnosta olen nähnyt kehittyvän kavalaa kateutta, ripeästä toimeliaisuudesta paheksuttavaa ahneutta, hellästä rakkaudesta kiivasta vihaa. Emäntäni oli nuorena ollessaan rakastanut uskollisesti ja hartaasti, mutta hänet petettiin kurjalla tavalla, ja nyt valtasi hänen mielensä viha, ei ainoastaan määrättyä henkilöä, vaan koko elämää kohtaan, ja tuon jalon uskollisuuden sijan anasti nyt pahansuopa itsepintaisuus. Te käsitätte mitä tarkoitan ja mistä tuo kaikki on johtunut, jos tahdotte edelleen kuunnella kertomustani.
Kun tuli talvi, sain minä toimekseni matkustaa Brysseliin laittaakseni siellä uuden, muhkean talouden kuntoon. Pian tulivat neidit sinne jälkeeni. Siitä on nyt neljä vuotta. Siihen aikaan Alba herttua piti kuninkaan sijaisena asuntoa Brysselissä. Hän piti emäntääni suuressa arvossa, kunnioittipa hän meitä kahdesti käynnilläänkin. Hänen ylhäiset upseerinsa kävivät myöskin usein talossamme. Näiden joukossa oli myöskin don Luis d'Avila, joka oli vanhaa aatelissukua ja herttuan suosikkeja. Hänkään ei ollut enää aivan nuori, enemmän kuin markiisikaan, mutta hän oli ihan toisenlainen: kookas mies, kuin teräksestä taottu, voittamaton kortinlyöjä ja miekkailija ja mitä pahin äkäpussi. Mutta hänen tulisissa silmissään ja ihanassa laulussaan oli kumminkin jokin salaperäinen voima, joka hurmasi naisia. Palvelijain huoneessa kerrottiin lukemattomista seikkailuista, joista hän muka oli suoriutunut, ja puolet niistä olivatkin tosia, sen olen myöhemmin saanut varmasti tietää. Jos te luulette, että tämä sydänten valloittaja oli noiden iloisten, kiharatukkaisten onnettaren suosikkien kaltainen, joita vastaan neitoset kiiruhtavat tarjotakseen heille rakkauttaan, niin te erehdytte, sillä don Luis oli vakava, kalpeaposkinen, lyhyttukkainen mies, joka aina käytti tummaa pukua, vieläpä miekankin kahvassa jotakin tummaa metallia kullan ja hopean asemasta. Pikemmin hän muistutti kuolemaa kuin kukoistavaa rakkautta. Ehkäpä olikin juuri siksi niin vaikea häntä vastustaa, sillä kuolemaa vartenhan me kaikki synnymme, eikä yksikään kosija ole niin varma voitostaan kuin hän.
Alussa emäntäni ei juuri suosinut häntä, mutta asiat muuttuivat, ja uudenvuoden aikoina hän jo tuli niihinkin iltamiin, joihin kuului vain lähimpiä tuttuja. Hän tuli aina kun häntä kutsuttiin, mutta nuorelle neidille hän ei suonut sanaa, ei katsetta, tuskin tervehdystäkään. Ainoastaan silloin kuin neiti suostui laulamaan, meni hän läheisyyteen ja huomautti hänelle tulisin sanoin esityksen virheitä. Usein hän itsekin lauloi, ja silloin hän tavallisesti valitsi samat laulut, jotka neiti oli laulanut, ikäänkuin näyttääkseen etevämmyyttään.
Tällä kannalla pysyivät asiat karnavaaliin saakka. Laskiaistiistaina piti emäntäni suurenpuoleiset pidot, ja kun minä olin ohjaamassa palvelijoita, joiden piti tarjota ruokia, ja silloin seisoin Anna neidin ja d'Avilan takana — emännälläni oli jo kauan ollut tapana määrätä tälle paikka veljentyttärensä vieressä — silloin huomasin, että heidän kätensä pöydän alla sulkeutuivat toisiinsa pitkäksi aikaa. Sydäntäni ahdisti niin, että töin tuskin voin pysyä tarkkaavaisena, vaikka se tuona iltana oli niin tuiki tarpeellista, ja kun minut seuraavana aamuna kutsuttiin vanhan neidin luo tiliä tekemään, katsoin velvollisuudekseni nöyrästi huomauttaa häntä siitä, että Anna neitiä ei näyttänyt loukkaavan don Luis d'Avilan kosiskeleminen, vaikka olikin toisen morsian. Hän salli minun puhua suuni puhtaaksi, mutta kun uskalsin mainita, mitä espanjalaisesta kerrottiin, niin hän kiivastui ja käski minut ulos. Uskollinen palvelija näkee ja kuulee usein paljoa enemmän kuin isäntäväki luulee, ja siihen aikaan sain kuulla monenmoista emäntäni kasvatussisarelta, joka ei enää ole elossa; Susanna tiesi kaikki mikä koski emäntääni.