Part 8

— En, herra. Tuo, jonka tuossa näette, on antwerpeniläistä kirjekyyhkyslajia. Ne ovat sinertävää, punertavaa, pilkullista väkeä; en minä väreistä välitä, mutta pieni ruumis niillä täytyy olla ja suuret siivet sekä leveät höydyt siipisulissa — ja ennen kaikkea voimakkaat lihakset. Tuo tuossa — odottakaas, otan sen kiinni, — tämä on parhaita lentäjiäni. Koettakaapas kohottaa sen siipeä.

— Jumaliste, tuolla pienellä olennolla on tarmoa luissansa. Kuinka se puristaa siivet ruumista vasten! Haukat eivät ole paljoa voimakkaammat.

— Se onkin johtokyyhkynen, joka yksin löytää perille.

— Miksi teillä ei ole ollenkaan valkoisia kyyhkysiä? Minun mielestäni niiden lentoa olisi helpoin seurata.

— Koska kyyhkysten on laita aivan samoin kuin ihmistenkin. Joka kovin loistaa ja tunnetaan kaukaa, sitä ahdistavat vihamiehet ja kadehtijat, ja petolinnut hyökkäävät pahimmin valkoisten kyyhkysten kimppuun. Vakuutan, herra, kellä on silmät päässä, se voi kyyhkyslakkaa katsellessaan oppia tuntemaan, millaista on Aatamin ja Eevan jälkeläisten elo.

— Sekä riitaa että rakkautta on täällä ylhäällä aivan kuin Leidenissäkin.

— Niin, aivan niin, kapteeni. Jos annan vanhalle kyyhkyselle paljoa nuoremman aviosiipan, niin siitä harvoin on hyvä tulos. Kun uroskyyhkynen on rakastunut, osottaa se hentullensa kohteliaisuuksia kuin hienoin hoviherra lemmityllensä. Ja tiedättekö mitä tuo suuteleminen tarkoittaa? Kosija ruokkii mielitiettyänsä, se tahtoo sanoa, hän koettaa lahjoilla voittaa hänen suosionsa. Sitten ovat häät, ja he rakentavat yhdessä pesän. Jos on poikasia, niin he ruokkivat niitä yhdessä, sulassa sovussa. Ylhäiset kyyhkyset hautovat huonosti, ja me annamme niiden munat huonompien haudottaviksi.

— Ne ovat aatelisrouvia, jotka tarvitsevat imettäjiä lapsillensa.

— Parittomat kyyhkyset saavat usein pahaa aikaan avioparien kesken.

— Ottakaa siitä opiksenne, nuori mies, ja varokaa jäämästänne vanhaksi pojaksi. Tyttöjä, jotka pysyvät naimattomina, en tahdo moittia; olen heidän joukossansa tavannut monta herttaista, avuliasta olentoa.

— Niin minäkin, mutta valitettavasti ilkeitäkin, kuten täällä lakassa. Yleensä holhottini elävät onnellista avioelämää, mutta jos tulee ero...

— Kumpi on silloin siihen syypää?

— Naaras, kymmenestä tapauksesta yhdeksässä.

— Roland, edeltäjäni, aivan kuten ihmistenkin kesken! huudahti kapteeni, lyöden kätensä yhteen.

— Mikä se on tuo teidän Rolandinne, herra Allerts, te lupasitte minulle äskettäin... Mutta kuka nousee tuolla portaita ylös?

— Teidän äitinne, luullakseni.

— Hän tuo tänne vieraita. Tunnen tuon äänen, mutta... Odottakaa. Se on vanhan neiti van Hoogstratenin hovimestari.

— Nobelkadultako? Laskekaa minut, Vilhelmi, sillä tuota luopiojoukkiota...

— Odottakaa vähän, portailla on tilaa vain yhdelle, pyysi taiteilija ja ojensi kätensä Belotti'lle, vetääksensä hänet ylimmältä astuimelta sisään.

— Espanjalaisia ja heidän hengenheimolaisiaan, mutisi kapteeni itsekseen, läheni ovea ja huudahti portaita laskeutuessaan:

— Odotan täällä alhaalla, kunnes ilma jälleen on puhdasta.

Parransänki peitti nyt hovimestarin kauniita kasvoja, jotka tavallisesti olivat mitä huolellisimmin sileiksi ajellut, ja huolestuneelta ja valvomisesta väsyneeltä näytti vanhus kertoessaan Vilhelmille, mitä eilisestä illasta saakka oli tapahtunut hänen emäntänsä talossa.

— Kenellä on kuuma veri, sanoi italialainen jatkaessaan kertomustaan, — sen vuodet vieriessään kyllä tekevät heikommaksi, mutta eivät tyyneksi. Minä en voinut nähdä tuota enkeli parkaa — sillä ei hän ole kaukana pyhän neitsyen istuimesta — kohdeltavan kuin sairasta koiraa, joka heitetään ulos kartanolle, ja niin pyysin eroa palveluksesta.

— Se on kunniaksi teille, mutta ei juuri hyödyksi tällä hetkellä. Onko neiti sitten todellakin viety tuohon kosteaan huoneeseen?

— Ei, herra. Isä Damianus saapui ja selitti vanhalle neidille mitä pyhä neitsyt vaatii kristityltä ihmiseltä, ja kun neiti yhä vielä koetti toteuttaa tahtoansa, nuhteli tuo pyhä mies häntä niin jyrkin ja ankarin sanoin, että hänen täytyi taipua. Nyt lepää nuori neiti posket hehkuvina vuoteessa ja hourailee.

— Ja kuka hoitaa sairasta?

— Lääkärin tähdenhän juuri tulin luoksenne, hyvä herra, sillä tohtori de Bont'ia, joka tuli heti kun häntä käytiin noutamassa, emäntäni kohteli niin sopimattomasti, että tämä muitta mutkitta käänsi hänelle selkänsä ja sanoi minulle mennessään, ettei hän enää palaisi.

Vilhelmi pudisti päätänsä, mutta italialainen jatkoi:

— Onhan Leidenissä muitakin lääkäreitä, mutta isä Damianus sanoo, että de Bont eli Bontius, kuten häntä nimitetään, on taitavin ja tunnollisin kaikista, ja kun nyt vanha neiti päivällisaikaan itse sai kohtauksen eikä varmaankaan pääse piakkoin vuoteesta, on tie jälleen avoinna, ja isä Damianus sanoo, että jos muu ei auta, niin hän menee itse noutamaan tohtori Bontiusta. Mutta te kun olette tämän kaupungin lapsia ja tunnette nuoren neidin, niin arvelin, että voisin säästää isä Damianusta saamasta tuon kieltävän vastauksen, mikä tietenkin tulisi hänen osakseen pyhän kirkkomme viholliselta. Mies paralla on kyllä tarpeeksi siedettävää siinäkin, mitä saa kuulla katupojilta ja muilta irvihampailta, kun kuljettaa sakramenttia kaupungin lävitse.

— Te tiedätte, että on ankarasti kielletty häiritsemästä häntä hänen virkatoimissaan.

— Mutta kumminkin tehdään hänestä pilaa heti kun hän tulee kadulle. Me emme kumpikaan voi muuttaa maailmaa, hyvä herra. Kun kirkolla oli valta käsissään, poltti se ja mestasi teikäläisiä, ja nyt, kun te olette voitolla, vainotaan ja pilkataan meidän pappejamme.

— Vastoin lakia ja virallista kieltoa.

— Te ette voi estää ihmisiä sitä tekemästä, ja isä Damianus on karitsa, joka kärsivällisesti kestää kaiken, hän on yhtä hurskas kristitty kuin moni pyhimys, jolle vahakynttilöitä uhrataan. Tunnetteko tohtoria?

— Hiukan, ulkonäöltä.

— Oi, menkää sitten hänen tykönsä, herra, neidin tähden, huudahti vanhus sydämellisesti ja rukoilevasti. — Teidän vallassanne on pelastaa ihmishenki, ihana, nuori ihmisolento.

Hovimestarin silmät välkkyivät kosteina. Juuri kun Vilhelmi pani kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi ystävällisesti: — Tahdon koettaa sen tehdä, — huusi miekkailija ovelta: — Teidän neuvottelunne kestää minusta liian kauan. Toiste näkemiin!

— Ei, herra, tulkaa hetkeksi sisään, tämä herra on tullut tänne erään tyttö raukan takia, joka sairastaa hengenvaarassa. Nyt on tuo avuton olento yksin ja hoidotta, sillä hänen tätinsä, vanha neiti van Hoogstraten, on karkottanut hänen luotansa tohtori de Bont'in, tämä kun on kalvinolainen.

— Tuon hengenvaarassa olevan tytön luota?

— Se on kurjan kurjaa, mutta nyt on vanha neiti itse sairaana.

— Oivallista, — oivallista! huudahti Allerts lyöden kätensä yhteen. — Ellei paholainen pelkää häntä, vaan tahtoo hänet noutaa, niin minä maksan kyytihevoset. Mutta entä tyttö, tuo sairas tyttö?

— Tämä herra pyytää minua koettamaan taivuttaa de Bont’in menemään jälleen hänen luoksensa. Tehän olette ystäviä tohtorin kanssa?

— Me olimme, Vilhelmi, olimme. Mutta viime perjantaina jouduimme kovaan kiistaan uusista kypäreistä, ja nyt tuo oppinut puolijumala vaatii, että pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta peräytyminen ei kuulu tapoihini.

— Oi, rakas herra, huudahti Belotti liikuttavan hartaasti. — Tuo lapsi raukka makaa avutonna, mitä kovimmassa kuumeessa. Jos taivas on teitä itseänne siunannut antamalla teille lapsia...

— Rauhoittukaa, vanhus, rauhoittukaa, vastasi kapteeni, sivellen ystävällisesti Belotti'in harmaita hiuksia. — Lapseni eivät tosin kuulu tähän, mutta me teemme tuon nuoren naisen hyväksi mitä voimme. Näkemiin saakka, hyvät herrat! Roland, edeltäjäni, mitä kaikkea saakaan kokea! Hamppuhan on huokeata Hollannissa, ja kumminkin tuollainen syöjätär saa aivan meidän keskellämme elää vanhaksi kuin korppi!

Näin sanoen hän laskeusi portaita alas. Vasta kadulle tultuansa hän alkoi miettiä, millä sanoin pyytäisi anteeksi tohtori de Bont'ilta, ja hänen kasvonsa kävivät happamen näköisiksi, mutta samalla vilkkueli hymy silmissä ja parrakkailla huulilla.

Tuo oppinut ystävä teki anteeksipyynnön helpoksi, ja kun Belotti tuli kotiin, oli lääkäri jo sairaan vuoteen ääressä.

Yhdestoista luku.

Nordwykin Elisabet rouva ja kaupunginsihteeri van Houtin vaimo olivat kumpikin erittäin pyytäneet pormestarin rouvaa kanssansa maalle nauttimaan tuosta ihanasta keväisestä sunnuntaista, mutta Barbaran kehotuksesta huolimatta ei nuori rouva ollut taivutettavissa noudattamaan kutsua.

Hänen puolisonsa lähdöstä oli jo kahdeksan päivää, ja niiden kulku aamusta iltaan oli ollut yhtä hidasta kuin samean veden, joka hollantilaista niittyä leikkaavaa ojaa myöten on matkalla leveämpää jokea kohden.

Uni lähestyy kernaasti nuorten leposijoja ja Mariankin luo se oli jälleen saapunut, mutta auringon noustessa palasi tyytymättömyys ja levottomuus, palasivat sydämentuskat, jotka uni ystävällisellä huolenpidolla oli karkottanut loitommaksi. Maria tunsi, ettei näin ollut oleva, ja että hänen isänsä olisi nuhdellut häntä, jos olisi voinut nähdä hänet tällaisessa mielentilassa.

On olemassa naisia, jotka häpeävät punaisia poskiansa ja viatonta elämäniloa ja joille kärsiminen tuottaa surunvoittoista nautintoa. Näihin naisiin Maria ei suinkaan kuulunut. Hän olisi tahtonut olla onnellinen ja kaikin tavoin hän koetti voittaa takaisin kadottamansa mielenhilpeyden. Pyrkien tunnollisesti täyttämään velvollisuuksiansa hän tuon tuostakin yritti lähestyä pikku Liisan vuodetta; mutta lapsukainen alkoi jo parata, ja huomatessaan jääneensä kahden kesken hänen kanssansa se aina alkoi huutaa Barbaraa, Adriania tai Kerttua.

Lukea koetti Maria myöskin, mutta nuo muutamat kirjat, mitkä hän oli ottanut mukaansa Delftistä, olivat kaikki tyyni hänelle vanhastaan tuttuja, ja hänen ajatuksensa läksivät kulkemaan omia teitänsä, ennenkuin olivat ehtineet kiintyäkään kirjaan.

Vilhelmi toi hänelle uuden motettinsa ja hän ryhtyi sitä harjoittelemaan; mutta voidaksensa tuottaa nautintoa musiikki vaatii koko sydäntä, ja kun Marian mieltä täyttivät niin monet muut seikat, niin sävelet eivät tuottaneet hänelle iloa, ei lohtua.

Kun hän opasti Adriania tämän lukiessa läksyjä, loppui hänen kärsivällisyytensä nykyisin paljoa pikemmin kuin muulloin. Ensimäisenä toripäivänä hän Kertun kanssa läksi torille, noudattaaksensa puolisonsa määräystä ruokavarojen ostamisesta, ja kun hän nyt liikkui ihmistungoksessa torilla, jossa kaupiteltiin paikoin kalaa, paikoin lihaa tai vihanneksia, ja hänelle huudettiin joka taholta: — Pormestarinna, tulkaa tänne! Pormestarinna, minulta sitä saatte! — unohti hän huolet, jotka olivat ahdistaneet hänen mieltänsä.

Hänen itsetuntonsa varttui, kun hän nyt tarkasteli jauhoja, palkohedelmiä ja kuivattuja kaloja, koettaen tinkiä parhaansa mukaan; pitihän Barbaran toki nähdä, että hän osasi tehdä hyviä kauppoja. Kova oli tungos kaikkialla, sillä kaupungin hallitusmiehet olivat antaneet kuuluttaa, että kunkin talon pitäisi uhkaavan vaaran takia joka toripäivänä ostaa runsaasti ruokavaroja. Mutta pormestarin nuorelle, suloiselle rouvalle kaikki, yksin välikaupitsijattaretkin, tekivät tilaa, ja tämäkin tuotti Marialle iloa.

Hilpeänä ja iloisena, kun näet oli parastansa tehnyt, hän palasi kotiin ja meni heti Barbaran luo keittiöön.

Pietarin hyväntahtoinen sisar oli varsin hyvin huomannut, kuinka raskas hänen nuoren kälynsä mieli oli, ja siksi oli hän iloinnut, kun tämä läksi ostoksille. Täytyisihän valikoimisen ja tinkimisen haihduttaa huolia ja tuoda muita ajatuksia mieleen. Tosin tuo varovainen taloudenhoitajatar, joka kyllä kernaasti uskoi Marian omistavan mitä muita hyveitä tahansa, mutta ei vain talonemännälle tarpeellista taitoa ja tarmoa, oli käskenyt Kertun pitää huolta siitä, ettei rouvaa petettäisi. Mutta kun torilla milloin menisi tavaroita kaupaksi kaksi, kolme kertaa enemmän kuin niitä on tarjolla, niin hinnat nousevat, ja siitä johtui, että kun Maria luetteli leskelle, mitä hän mistäkin oli maksanut, huudahti Barbara kerran toisensa perästä: — Mutta, hyvä lapsi, sehän on hirmuista! Tuolla tavoinhan pian tulee keppikerjäläiseksi!

Mariaa kiukustuttivat nuo huudahdukset, jotka asianhaaroihin katsoen enimmäkseen olivat aiheettomia. Mutta hän tahtoi pysyä hyvässä sovussa kälynsä kanssa, ja vaikka hänen olikin vaikea sietää tuota kohtuutonta arvostelua, ei hänen luontonsa kumminkaan olisi sallinut hänen ilmaista suuttumustansa kiivain sanoin. Hän sanoi siis vain hieman kiihtyneenä:

— Tee hyvin ja tiedustele mitä muut emännät ovat maksaneet, ja toru sitten, jos katsot olevan syytä.

Näin sanoen hän läksi keittiöstä.

— Mutta, hyvä lapsi, enhän minä toru lainkaan, huusi Barbara hänen jälkeensä, mutta Maria ei ollut kuulevinaan, vaan nousi nopeasti portaita ylös ja sulkeutui huoneeseensa. Hänen ilomielisyytensä oli taaskin haihtunut kerrassaan.

Sunnuntaina Maria meni kirkkoon. Päivällisen jälkeen hän pani ensin liinareppuun eväitä Adrianille, jonka piti lähteä venematkalle muutamien toverien kanssa, sitten hän istuutui huoneensa akkunaan. Muhkeita herroja, niiden joukossa monta neuvoston jäsentä, käveli ohitse juhlapukuisine vaimoineen ja lapsineen. Kukkavihkot povella vaelsi tyttösiä käsi kädessä, parittain tai kolmittain, kanavan viereistä tietä pitkin kaupunginportille päin, jossa aiottiin tanssia. Siivosti, silmät sävyisästi maahan luotuina, he kulkivat ohitse, mutta monen kasvot punehtuivat ja moni voi töin tuskin pidättää punaisia huuliansa menemästä nauruun, kun nuorukaiset, jotka hilpeinä ja säännöttömissä parvissa seurasivat tasaisesti astelevia neitosia kuin nopealiikkeiset kalalokit laivaa, laskivat pilapuheita tai kuiskailivat tyttösille sellaista, mikä ei ollut aiottu muiden kuultavaksi. Iloisilta ja huolettomilta näyttivät kaikki, jotka kiiruhtivat kaupunginportille päin, ja jokaisen kasvoista voi huomata hänen odottavan saavansa viettää hauskoja hetkiä ulkona raittiissa ilmassa päivänpaisteisilla niityillä. Mariastakin olisi ollut miellyttävää tuolla ulkona, mutta mitäpä hän siellä vierasten keskellä, yksinäisenä ja suruissaan muiden iloitessa! Talojen varjot olivat hänestä tänään synkemmät kuin koskaan muulloin, kaupunginilma tavallista ummehtuneempaa, ja hänestä tuntui siltä kuin kevät olisi saapunut ilahduttamaan kaikkia muita ihmisiä, aikuisia ja lapsia, vanhoja ja nuoria, mutta ei vain häntä.

Achtergrachtin vierellä olevien rakennusten ja puiden varjot alkoivat jo käydä pitemmiksi ja kattojen yläpuolella värähteleviin kullankellerviin auringonsäteisiin sekoittui jo vienoa punaa, kun Maria kuuli ratsastajan lähestyvän. Hän oikaisihe suoraksi ja hänen sydämensä sykki kiivaasti. Toisin tahtoi hän nyt ottaa Pietarin vastaan kuin muulloin; hänen täytyi olla rehellinen ja antaa miehensä tuntea, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja ettei heidän suhteensa voinut pysyä ennallaan; miettipä hän jo valmiiksi sanojakin, joilla ilmaisisi ajatuksensa. Silloin pysähtyi ratsu oven eteen. Maria meni akkunaan ja näki, kuinka hänen puolisonsa hypähti hevosen selästä ja katsahti iloisesti ylös hänen huoneeseensa. Maria ei tervehtinyt häntä, mutta hänen sydämensä pakotti hänet miehensä luokse. Kaikki tuumat, kaikki mietteet unohtuivat, ja nopein askelin kiiruhti hän käytävää pitkin portaille. Mutta Pietari oli jo ehtinyt eteiseen ja Maria huudahti hänen nimensä. — Lapseni, Maria, siinähän olet! kajahti hänelle vastaan, ja reippaasti kuin nuorukainen kiiruhti hänen puolisonsa portaita ylös, saavutti hänet niiden yläpäässä ja sulki hänet syliinsä kiihkeän hellästi.

— Vihdoin, vihdoin ollet jälleen luonani! huudahti Pietari riemuisasti ja suuteli Marian silmiä ja tuoksuvia hiuksia. Tämä oli kietonut kätensä lujasti hänen kaulaansa, mutta Pietari irroitti ne, sulki ne omiinsa ja kysyi:

— Ovatko Barbara ja Adrian kotona?

Maria pudisti kieltävästi päätänsä.

Silloin Pietari naurahti, kumartui hieman, otti hänet kuin lapsen syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Samoin kuin liekki sytyttää palavan talon vieressä kasvavan ihanan puun, vaikka sitä on koetettu suojella valamalla kylmää vettä sen ylitse, niin valtasi nyt Mariankin lämpö, joka ilmeni hänen puolisonsa tunteissa, huolimatta hänen päivämääriä hautomastaan tuumasta, että ottaisi hänet kylmästi vastaan. Hän iloitsi sydämensä pohjasta siitä, että Pietari taas oli hänen luonansa, ja uskoi kernaasti, kun tämä hellin sanoin kertoeli, kuinka raskas eronaika hänestä oli ollut, kuinka hän oli kaivannut Mariaa ja kuinka Marian kuva oli väikkynyt hänen edessänsä, vaikka häneltä muutoin puuttui taito kuvailla mielessänsä poissaolevaa henkilöä.

Kuinka lämpimin sanoin ja kuinka vakuuttavalla äänellä hän tänään osasikaan ilmaista rakkauttansa! Maria tunsi olevansa kaikesta huolimatta onnellinen vaimo, eikä hän salannut mieheltään, että niin oli.

Barbara ja Adrian palasivat kotiin, ja illallispöydässä oli paljon juteltavaa. Paljon oli Pietari kokenut matkallaan ja uutta toivoa näkyi hänessä heränneen, poikasta oli palkittu koulussa ja pikku Liisan tautia voi jo pitää voitettuna vaarana. Barbara loisti ilosta, kun nyt Maria ja hänen veljensä näyttivät jälleen sopineen.

Hauskasti kului tuo huhtikuun suloinen kesäinen ilta.

Kun Maria seuraavana aamuna palmikoitsi hiuksiinsa mustia samettinauhoja, oli hänen sydämensä kiitollinen, sillä hän oli rohkaissut mielensä ja sanonut Pietarille, että tahtoi suuremmassa määrässä kuin tähän saakka saada ottaa osaa hänen huoliinsa, ja Pietari oli vastannut ystävällisellä lupauksella. Arvokkaampaa, aatteellisempaa olisi hänen elämänsä tästälähin oleva, niin hän toivoi. Tänään vielä kertoisi Pietari hänelle, mitä oli saanut aikaan prinssin tykönä ja Dordrechtissä, sillä tähän saakka hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan noista asioista.

Barbara, joka hyöriskeli keittiössä ja juuri aikoi ottaa kiinni kolme kananpoikaa, teurastaaksensa ne, jätti ne vielä hetkiseksi elämään, heittipä vielä niiden häkkiin puoli kourallista ohria, kun kuuli kälynsä tulevan laulaen portaita alas. Tuo pätkä Vilhelmin uusimmasta madrigaalista kuului Barbarasta niin suloiselta ja toivehikkaalta kuin puutarhurista satakielen ensi liverrys pitkän takatalven päättyessä. Keväistä oli nyt jälleen pormestarin talossa, ja niinkuin auringonkukan mykerö kehässään hohti Barbaran ystävällinen pyöreä naama iloisena ja huolettomana suuren päähineen keskellä, kun hän huusi Marialle:

— Tänään sinä olet hyvällä tuulella, lapseni. Nyt laitamme voin astioihin ja suolaamme liikkiöitä.

Tämä kuului niin iloiselta kuin se olisi ollut kutsu paratiisiin, ja Maria oli kernaasti apuna tuossa työssä, johon heti ryhdyttiin. Kun Barbara toimi käsillänsä, ei hän voinut pitää kieltäänkään liikkumatonna, ja hän oli nyt sangen utelias tietämään miten Pietari ja hänen vaimonsa olivat selvitelleet välinsä.

Taitavasti hän saattoi puheeksi kotiin palanneen miehen ja kysäisi aivan kuin sattumalta:

— Onko hän jo pyytänyt anteeksi, kun läksi pois hääpäivänä?

— Tiedänhän, että hän ei voinut olla lähtemättä.

— Ei kai, ei kai, — mutta haudottu paju parempi, lyöty lapsi armahampi! Miehille ei pidä antaa liian paljoa anteeksi. Ei mitään ilmaiseksi. Avioliitossa tulee lyödä kärsimänsä vääryydet rahaksi, jolla saa uusia etuja.

— Ei minua haluta käydä kauppaa Pietarin kanssa, ja jos minua olikin pahoittanut jokin seikka, niin olen sen kernaasti suonut anteeksi näin pitkän eron jälkeen.

— Mutta ei tora haavaa tee. Jos ihmistä rasittaa jokin huoli, niin hänen ei pidä sitä hautoa, vaan puhua suunsa puhtaaksi. Sitä vartenhan hänellä on kieli, ja eilen olisi ollut sopiva aika jutella kaikesta, mikä mieltäsi ahdistaa, sillä ken myötäisen makaa, se vastaisen soutaa.

— Hän oli niin hyvällä tuulella tullessaan kotiin, — ja miksikä sitä paitsi luulet, että minä olen onneton?

— Onneton? Kuka sitä on sanonut?

Maria punastui, mutta leski otti veitsen ja aukaisi kanahäkin.

Kerttu auttoi noita keittiössä puuhailevia naisia, mutta usein hänen täytyi keskeyttää toimensa, sillä ulko-oven kolkutin ei ollut tänä aamuna kauan hiljaa, — eikä tulijoilla liene ollut ilahduttavia sanomia tuotavana pormestarille, sillä hänen syvä, jymisevä äänensä kuului usein keittiöön saakka.

Kauimmin keskusteli hän kaupunginsihteeri van Houtin kanssa, joka ei ollut tullut ainoastaan tietoja saamaan ja antamaan, vaan myöskin esiintuodakseen kanteita.

Kannattipa katsella noita kahta miestä, joille harva veti vertoja, yhtä vähän ruumiinkoossa kuin siveellisessä vakavuudessa ja alttiiksiantavassa vapaudenrakkaudessa, — kannatti heitä katsella, kun he nyt tekivät selkoa mielipiteistään ja yhdessä purkivat vihaansa sanoiksi. Kiihkeällä kuului tuon tulisen, tarmokkaan, vilkkaan van Houtin ääni, vakaasti punniten puheli tyyni ja järkevä van der Werff.

Ei ollut luottamista kaupungin isiin, ei pohattoihin, jotka edustivat vanhoja sukuja, ei varakkaisiin kutojiin ja juomanpanijoihin, sillä omaisuus, elämä ja yhteiskunnallinen asema olivat heistä arvokkaammat kuin uskonto ja vapaus. Köyhät sitä vastoin, joiden täytyi tehdä työtä otsansa hiessä ansaitaksensa niukan elatuksen omaisillensa, olivat valmiit panemaan alttiiksi verensä ja henkensä tuon kalliin asian tähden.

Vaikeuksia oli voitettava monenmoisia. Telineet ja puitteet, vajat ja muut rakennukset, joita vihollinen voisi käyttää piilopaikkana, piti hävitettämän maan tasalle, samaten kuin jo ennen oli menetelty kaupungin läheisyydessä olevien maatalojen suhteen. Paljon oli jo hävitetty sellaista, mikä vasta äsken oli saatu pystyyn, mutta rikkaat enin arastelivat iskiessään kirveen kaluihinsa. Tärkeän Valkenburgin linnoituksen luona oli alettu luoda uusia multavalleja. Mutta osan siitä alueesta, jossa kaivamistyötä toimitettiin, omisti muudan juomanpanija, ja tämä vaati vahingoittuneesta niitystänsä suurta korvausta. Maaliskuussa lakanneen piirityksen aikana oli pantu liikkeelle paperirahaa, pyöreitä pahvilevyjä, joiden toisella puolen oli Alankomaiden jalopeura ja sen ympärillä kirjoitus "_Haec libertatis ergo_" ja toisella puolen kaupungin vaakuna ja lause "Jumala suojelkoon Leideniä". Nämä piti nyt vaihdettaman metallirahaan tai viljaan, mutta oli varakkaita keinottelijoita, jotka olivat saaneet haltuunsa joukon näitä paperirahoja ja nyt koettivat korottaa niiden arvoa. Kaikenlaisilla toimilla ahdisteltiin pormestaria, ja samalla hänen myös täytyi ajatella yksityisasioitaan, sillä pian voi yhteys muun maailman kanssa olla lopussa, ja hänen piti sopia hampurilaisen asioitsijansa kanssa monesta ammattia koskevasta seikasta. Suuria tappioita oli odotettavissa, mutta hän ei jättänyt mitään keinoa koettamatta, pelastaaksensa omaisillensa sen mikä oli pelastettavissa.

Vaimoansa ja lapsiansa hän näki vain harvoin. Kumminkin hän luuli täyttävänsä lupauksen, jonka Maria oli ottanut häneltä sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, kun lyhyesti vastasi tämän kysymyksiin tai itsestään ohimennen virkkoi hänelle muutaman sanan, kuten: — Tänään oteltiin kiivaasti raatihuoneella! — tai: — Pakkorahan vaihto näyttää tuottavan enemmän vaikeuksia kuin olisi luullutkaan! — Hän ei kaivannut uskotuita eikä tuntenut halua keskustella muiden kanssa, ja hänen ensimäinen vaimonsa oli ollut tyytyväinen ja onnellinen, kun hän rauhallisina aikoina istui tyynenä hänen vieressänsä, nimitti häntä kultaseksensa, iloitsi lapsista tai kehuskeli hänen vohveleitaan ja sunnuntaipaistiaan. Ammatti ja yleiset asiat olivat kuuluneet Pietarille, keittiö ja lastenkamari olivat olleet hänen vaimonsa toimiala. Heitä oli yhdistänyt rakkaus, jota tunsivat toisiansa kohtaan, lapset, talon arvon ja kunnian ylläpito ja sen omistaminen.

Maria kaipasi muutakin, ja Pietari tahtoi kyllä suoda sitä hänelle. Mutta kun Maria illoin ahdisteli tuota väsynyttä miestä kysymyksillä sellaisilla, jommoisia tämä oli tottunut kuulemaan ainoastaan miesten suusta, niin Pietari lohdutti häntä sillä, että tulisi rauhallisempia aikoja, tai nukahti kesken hänen tiedustelujansa.

Maria näki millainen taakka häntä rasitti, kuinka väsymättömästi hän toimi, — mutta miksi hän ei sälyttänyt osaa kuormastansa muiden hartioille?