Part 7

Tuo pieni, siro vanhus, jolla oli suippo lakki ja lyhyt musta samettiviitta, oli abbé Picard, lystikäs pariisilainen, joka oli tullut Leideniin kymmenen vuotta sitten ja antoi kaupungin varakkaissa taloissa opetusta ranskankielessä. Hän oli ollut Vilhelminkin opettaja, mutta taiteilijan isä, veronkantaja, ei pitänyt tuosta liukaskielisestä muukalaisesta, sillä hänen kerrottiin lähteneen rakkaasta Ranskastansa jonkun ruman jutun takia, ja Kornelio herra epäili häntä espanjalaiseksi vakoilijaksi. Tuo toinen, keskikokoinen, harmaapäinen, tavattoman lihava herrasmies, jonka turkiksilla reunustettuun viittaan oli mennyt ylen paljon verkaa, oli signor Lamperi, Antwerpenissä olevan suuren italialaisen kauppahuoneen Bonvisin edustaja. Hänellä oli tapana joka vuosi haikaroiden ja pääskysten palatessa tulla kauppatoimien takia muutamaksi viikoksi Leideniin, ja ylen tervetullut hän oli joka kapakkaan, hän kun loppumattomiin osasi kertoella lystikkäitä juttuja. Ennenkuin nuo molemmat herrat menivät sisään, yhtyi heihin kolmas, jonka edellä kaksi palvelijaa kantoi lyhtyjä. Laaja viitta verhosi hänen kookasta vartaloansa, hänkin oli vanhuuden rajalla, eikä ollut hänkään Vilhelmille vieras, sillä tuo katoolinen monseigneur Gloria, joka usein Haarlemista käsin kävi Leidenissä, oli jalon säveltaiteen suosija ja oli nuoren taiteilijan lähtiessä Italiaan varustanut häntä arvokkailla suosituskirjeillä, huolimatta hänen harhaoppisuudestansa.

Vilhelmi jatkoi matkaansa katuoven sulkeutuessa noiden kolmen herran jälkeen. Hovimestari Belotti oli eilen kertonut, että nuori neiti näytti hänestä varsin sairaalta, mutta koska vanha neiti otti vastaan vieraita, niin varmaankin hänen veljentyttärensä voi paremmin.

Hoogstratenin talon alakerta oli tänä iltana kirkkaasti valaistu; toisesta kerroksesta tunki vain yhdestä ainoasta akkunasta tasainen valo himmeästi Nobelkadulle; mutta hän, jota varten tuo valkea paloi, istui levottomana, silmät kuumeesta palavina, jykevän pöydän ääressä, painaen otsaansa sen marmorilevyyn. Henriika oli aivan yksin tuossa suuressa, ylen korkeassa huoneessa, jonka täti oli määrännyt hänen asuttavakseen, vahvasta kultakirjokankaasta tehtyjen kellastuneiden uutimien takana oli hänen sänkynsä, tavattoman leveä, kömpelötekoinen kapine. Isoja olivat muutkin huonekalut ja kulunutta niiden komeus. Joka tuoli, joka pöytä näytti siltä kuin se olisi ollut kotoisin rappeutuneesta juhlasalista. Tästä suuresta huoneesta ei puuttunut mitään tarvekalua, mutta kumminkaan se ei ollut vähintäkään kodikas eikä hauska, ja tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt se ajatus, että tässä asui nuori tyttö, ellei olisi nähnyt tuota suurta kullattua harppua, joka oli asetettu uunin vieressä olevaa kovaksi täytettyä leposohvaa vasten.

Henriikan päätä poltti, mutta hänen jalkansa olivat jähmettyä tuolla matottomalla kipsilattialla, vaikka hän olikin käärinyt liinan niiden ympärille.

Vähän sen jälkeen kuin nuo kolme herraa olivat tulleet taloon, nousi naisolento ylös portaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Ylen jännitetyillä aistimillansa huomasi Henriika atlassikenkien hiljaisen sipsutuksen ja silkkilaahuksen kahinan jo paljoa ennemmin kuin tulija oli saapunut huoneeseen, ja nopeammin hengittäen hän nousi paikaltaan ja oikaisihe suoraksi.

Kolkuttamatta aukaisi nyt laihahko käsi oven, ja vanha neiti van Hoogstraten astui suoraa päätä veljentytärtänsä kohden.

Tuo iäkäs nainen oli muinoin ollut kaunis, mutta nykyisin ja liiatenkin tällä hetkellä hän näytti varsin omituiselta ja epämiellyttävältä.

Hänen käyrää, laihaa varttansa verhosi pitkällä laahuksella varustettu paksu vaaleanpunainen silkkileninki. Pieni pää oli upotettu kaularöyheloön, tavattoman korkeaan ja leveään pitsilaitokseen. Leningin kaarteesta näkyvää kelmeätä kaulaa peittivät pitkät käädyt, joissa hohti helmiä ja jalokiviä, ja taitehikkaasti järjestettyjen vaaleiden venetialaisten kiharoiden ylitse liehui kamelikurjensulkia, jotka olivat pystytetyt vaaleansinisellä sametilla päällystettyyn pallukkaan. Voimakas hajuveden tuoksu tunki sisään jo hänen edellänsä. Se lienee hänestä itsestänsäkin ollut liian voimakas, sillä suuri kimeltävä viuhka, joka hänellä oli kädessänsä, pysyi lakkaamatta liikkeessä ja alkoi liehua yhä kiivaammin, kun Henriika kehotukseen: — Pian, pian! - vastasi tarmokkaasti: — En tule, täti.

Vanha neiti ei kumminkaan joutunut hämilleen tuosta kiellosta, vaan toisti vain kehotuksensa entistä lujemmin ja lisäsi, tuodakseen esiin vaikuttavan perusteen:

— Monseigneur on tullut ja tahtoo kuulla lauluasi.

— Kiitos kunniasta, vastasi tyttö, — kiitos kunniasta, mutta kuinka monesti minun on toistettava etten tule?

— Saanko kysyä, miksi, kaunokaiseni? lausui vanha nainen.

— Siksi etten sovi sinun seuroihisi, huudahti Henriika kiivaasti, — siksi että päätäni pakottaa ja silmiäni polttelee, siksi etten tänään voi laulaa ja siksi... siksi... siksi... — Minä rukoilen sinua jättämään minut rauhaan!

Vanhuksen viuhka vaipui alas ja hän sanoi kylmäkiskoisesti:

— Mutta kaksi tuntia sitten sinä lauloit — vai etkö?

— Lauloin.

— Sitten ei päänsärkysi voi olla niin vaarallista ja Denise pukee sinut.

— Jos hän tulee, niin lähetän hänet takaisin. Äsken otin harppuni haihduttaakseni kipuani laulamalla. Se auttoi hetkiseksi, mutta nyt kolhii päätäni kahta kovemmin.

— Tekosyitä!

— Ajattele, mitä tahdot. Ja jos vaikka tällä hetkellä voisin paremmin kuin orava metsässä, niin en kumminkaan tulisi herrojesi luo. Minä jään tänne. Nyt sen tiedät. Jään tänne. Vakuutan sen kunniani kautta, ja minä olen Hoogstraten kuten sinäkin.

Henriika oli noussut paikaltaan ja hänen silmistänsä säteili kammottava hehku ahdistelijaa vastaan. Vanha neiti leyhytteli viuhkaansa nopeammin ja hänen ulkoneva leukansa vavahteli. Sitten hän sanoi lyhyesti:

— Annan arvoa sanallesi! Et tule siis! Vai et tule!

— En! huudahti tyttö ynseän varmasti.

— Jokainen noudattakoon tahtoansa, vastasi vanha nainen ja kääntyi ovea kohden. — Mikä on liikaa, se on liikaa. Tästä et saa kiitosta isältäsi.

Näin sanoen tarttui neiti van Hoogstraten pitkään laahukseensa ja läheni ovea. Hän pysähtyi ja loi vielä kerran kysyvän katseen Henriikaan. Tämä huomasi hyvin, että täti viivytteli, mutta käänsi tahallaan hänelle selkänsä, vastaamatta mitään tuohon salaiseen uhkaukseen.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, vaipui tyttö alas tuolille ja hänen otsansa painui pitkäksi aikaa marmorilevylle. Sitten hän nousi nopeasti, ikäänkuin seuratakseen harrasta kehotusta, aukaisi kiivaasti vaatearkkunsa kannen, heitteli pois tieltä sukat, liivit ja kengät suurissa kaarissa yli kirjavan lattian ja nousi ylös vasta kun oli löytänyt muutamia kirjepaperiarkkia, jotka oli ottanut mukaansa kotoa lähtiessään.

Häntä pyörrytti noustessa polviltansa, mutta hän pysytteli seisoallaan ja vei pöydälle ensin valkoisen paperin ynnä nuottikirjan ja sitten suuret kirjoitusneuvot, jotka jo monta päivää olivat olleet hänen huoneessansa. Sitten hän istuutui pöydän ääreen.

Syvälle nojatuoliin vaipuneena hän alkoi kirjoittaa. Kirja, jota käytti aluksena, oli hänellä polvillansa, paperi kirjalla. Raappien ja väkinäisesti piirsi hanhenkynä suuria, jäykkiä kirjaimia valkoiselle paperille. Henriika ei ollut tottumaton kirjoittamaan, mutta tänään lienee tuo tehtävä tuntunut hänestä vallan vaikealta, sillä hänen korkea otsansa kävi hieman kosteaksi, piirre hänen huulillansa ilmaisi kovaa tuskaa, ja saatuaan aina muutaman rivin valmiiksi hän sulki silmänsä tai joi ahnain siemauksin vieressään olevasta vesiastiasta.

Tuossa suuressa huoneessa oli aivan hiljaista, mutta sen alapuolella sijaitsevasta ruokasalista kuului tuon tuostakin melua ja omituisia ääniä. Lasien kilinää, kimakkaa hihitystä, äänekästä naurua, pieni pätkä jostakin kevytmielisestä rakkaudenlaulusta, eläköönhuutoja ja sitten kilahdus, jonka synnytti vallattomasti rikkilyöty lasi, — tuollaiset äänet tunkivat vuorotellen ja sekaisin Henriikan korviin. Hän ei olisi tahtonut kuulla tuota kaikkea, mutta hän ei voinut olla sitä kuulematta, ja suuttuneena puri hän yhteen valkoiset hampaansa. Mutta kynä ei siltä joutanut lepäämään.

Se, mitä hän nyt kirjoitti, muodosti hajanaisia lauseita — vaillinaisia tai pitkiä ja sekavan monimutkaisia. Paikoin jäi jokin sana pois, paikoin samoja sanoja toistettiin kaksi, kolme kertaa. Tuo kirje oli kuin mielipuolen kirjoittama, ja kumminkin ilmeni joka rivillä, joka piirroksessa sama kiihkoisa toivomus: Pois täältä! Pois tämän naisen luota ja tästä talosta!

Kirje oli isälle. Henriika pyysi että tämä vihdoinkin päästäisi hänet tädin luota, noutaisi tai noudatuttaisi kotiin. Setä Matenesse van Wibisma, kirjoitti hän, näytti olleen kovin hidas sanansaattaja; hän oli kaiketi itse ennen aikaan ollut ihastunut tädin iltamiin, joita Henriika puolestansa katsoi inhottaviksi. Jos isä pakottaisi häntä jäämään tänne, niin hän läksisi, kuten sisarensa, kiertämään maailmaa. — Sitten hän alkoi kertoa tädistä ja tämän elannosta. Räikeän synkällä tavalla esitti hän noita monenmoisia kärsimyksiä, ulkonaisesti ja sisällisesti alentavia vaatimuksia, joita hänen oli täytynyt sietää päivin ja öin tuon vanhan neidin tykönä viettämiensä viikkojen kuluessa.

Samoin kuin tänään juotiin ja nauraa hihiteltiin varsin usein tuolla alhaalla; mutta ei sillä hyvä, vaan Henriikan oli myöskin täytynyt seurustella tädin vierasten kanssa, jotka olivat vanhanpuoleisia vallattomia herrasmiehiä, italialaisia tai ranskalaisia syntyperältään ja kevytmielisiä tavoiltansa. Kun hän kuvasi noita seuroja, kävivät hänen ennestäänkin punoittavat poskensa yhä hehkuvammiksi ja nuo korkeat kirjaimet suurenivat suurenemistaan. Abbé'n jutut, jotka saivat tädin nauramaan, italialaisen kovaääniset puheet, joita kuullessaan monseigneur Gloria myhähdellen hieman pudisti päätänsä, niitä muka paheksuen, — ne olivat niin julkean rivoja, että niiden toistaminen olisi häntä saastuttanut.

Oliko hän kunniallinen tyttö vai ei? Mieluummin hän näkisi nälkää ja janoa kuin ottaisi vielä kerran osaa tuollaiseen seuraan. Kun talossa ei ollut vieraita, silloin vaadittiin Henriikalta muita mahdottomuuksia, sillä silloin täti, joka ei hetkeäkään voinut olla yksin, oli sairaana ja kurjassa tilassa, ja Henriikan täytyi hoitaa häntä. Kernaasti ja ilomielin tahtoi hän auttaa kärsiviä, sen oli hän, niin hän kirjoitti, selvästi osottanut hoitaessansa rokkoa sairastavia lapsia kotikylässänsä, mutta kun täti ei voinut nukkua, niin hänen piti valvoa hänen tykönänsä, pitää häntä kädestä ja kuunnella kaiken yötä, kuinka hän väliin valitteli, tuskitteli ja rukoili, väliin kirosi itseänsä ja petollista maailmaa. Hän, Henriika, oli tullut tuohon taloon terveenä ja voimakkaana, mutta kaikki tuo inho, viha ja itsensähillitseminen oli turmellut hänen terveytensä.

Keskiyöhön saakka kirjoitti tyttö. Kirjaimet kävivät yhä sekavammiksi, rivit yhä epätasaisemmiksi ja vääremmiksi, ja hänen kirjoittaessansa viimeisiä sanoja: "Voi päätäni, pää raukkaani! Te saatte nähdä, että menetän järkeni. Minä rukoilen teitä, rakas ja kunnioitettu isäni, päästäkää minut kotiin. Minä olen taas kuullut jotakin Annasta..." — musteni maailma hänen silmissänsä, kynä putosi kädestä, ja hän vaipui tainnoksissa nojatuoliin.

Tässä tilassa oli hän siksi kunnes nauru ja lasien kilinä alhaalla vihdoinkin oli lakannut ja tädin vieraat olivat lähteneet talosta.

Denise, kamarineitsyt, huomasi että nuoren neidin huoneessa oli valkeata. Hän tuli sisään, ja turhaan koetettuansa saada Henriikaa virkoamaan hän kutsui emäntäänsä.

Tämä seurasi palvelijaa ja mutisi portaita noustessansa:

— Ikävissään nukahtanut, — siinä kaikki! Meidän seurassamme olisi pysynyt valveilla ja saanut nauraa. Tuota hitautta! Voista sanoo kuningas Filip näiden ihmisten olevan. Tuo hassu Lamperi oli tänään niin vallattomalla päällä, ja abbé’n sukkeluudet, ne... ne...

Viinin vaikutus näkyi vanhan neidin suurissa silmissä, ja viuhka liehui edes takaisin jäähdyttääksensä hehkuvia poskia.

Nyt hän seisoi Henriikan edessä. Hän mainitsi hänen nimeänsä, pudisteli häntä ja ruiskutti hänen päällensä voimakkaasti tuoksuvaa nestettä suuresta kultaan juotetusta helmestä, joka hänellä oli vyöllään hajuvesipullona. Kun Henriika siitä huolimatta vain mumisi tolkuttomia sanoja, käski täti palvelustytön noutamaan lääkelaatikon.

Denise meni pois, ja nyt huomasi neiti Henriikan kirjeen, vei sen lähelle silmiään ja luki sivun toisensa perästä yhä lisääntyvällä raivolla; sitten hän heitti sen maahan ja koetti pudistaa veljentyttärensä hereille; mutta se oli turhaa.

Sillä välin hovimestari Belotti oli saanut tietää Henriikan kovasti sairastuneen ja, kun hän piti nuoresta neidistä, lähettänyt omin päinsä noutamaan lääkäriä sekä myöskin kappalaista Damianusta, rippi-isän asemasta, joka oli karkotettu kaupungista. Sitten hän läksi huoneeseen, jossa sairas oli.

Jo ennenkuin hän oli päässyt kynnyksen yli, huusi hänelle vanha neiti, joka oli aivan suunniltansa:

— Belotti, mitäs sanotte, Belotti? Meillä on sairas talossamme, ja sehän voi olla tarttuvaa tautia, vaikka ruttoa!

— Kuumetta tuo vain näyttää olevan, vastasi italialainen rauhoittavasti. — Tulkaa, Denise, kantakaamme yhdessä neiti vuoteeseen. Lääkäri tulee kohta.

— Lääkärikö? huudahti neiti, lyöden viuhkallansa pöydän marmorilevyyn. — Kuka on antanut teille luvan, Belotti...

— Olemmehan kristittyjä, lausui palvelija arvokkaasti, häntä keskeyttäen.

— No niin, no niin! virkkoi neiti. — Tehkää mitä tahdotte, kutsukaa ketä mielenne tekee, mutta tänne ei Henriika voi jäädä. Minunko talossani tarttuva tauti, rutto, — musta taulu ovella!

— Teidän armonne huolehtii aivan tarpeettomasti. Kuulkaamme toki ensin, mitä lääkäri sanoo.

— Minä en tahdo häntä kuulla, minä en voi sietää ruttoa enkä rokkoa. Menkää heti alas, Belotti, ja antakaa varustaa kantotuoli. Tuolla takarakennuksessa on vanha vierashuone tyhjänä.

— Mutta, teidän armonne, siellähän on niin ummehtunutta ja kosteata, että pohjoiseen oleva seinä on aivan homeessa.

— Antakaa siellä sitten tuulettaa ja puhdistaa. Miksi te vitkastelette? Teidän on toteltava. Ymmärrättekö, hyvä herra?

— Teidän armonne sairaalle veljentyttärelle tuo vierashuone ei kelpaa, vastasi Belotti kohteliaasti, mutta varmasti.

— Vai ei? Oikeinko totta? kysyi neiti pilkallisesti. — Mene alas, Denise, ja käske tuoda kantotuoli. Onko teillä vielä mitä sanottavaa, Belotti?

— Kyllä, vastasi italialainen vapisevalla äänellä. — Minä pyydän, armollinen neiti, saada eron.

— Palveluksestaniko?

— Niin palveluksestanne, jos teidän armonne sallii.

Vanha nainen vavahti, puristi lujasti viuhkaa molemmin käsin ja sanoi:

— Te olette närkäs, Belotti.

— En ole, armollinen neiti, mutta minä olen vanha ja minua kammottaa ajatellessa että joskus voisin sairastua iässä talossa.

Neiti kohautti olkapäitään ja huudahti kääntyen kamarineitsyeen:

— Nouda kantotuoli, Denise. Te olette vapaa palveluksestani, Belotti.

Kymmenes luku.

Tuota yötä, jolloin tauti ja kärsimykset olivat tunkeuneet Hoogstratenin taloon, seurasi ihana aamu. Haikaroiden oli jälleen hyvä olla Hollannissa, ja äänekkäästi ja iloisesti kotkotellen ne lensivät päivänpaisteisille niityille päin. Tämä päivä oli sellainen, jollaisia huhtikuu usein loppunsa edellä suo ihmisille, ikäänkuin osottaaksensa heille, että he ylistelevät liiaksi hänen seuraajaansa toukokuuta, mutta sitä vastoin liian vähän häntä itseänsä. Hänen vallitessaanhan, sen voi huhtikuu lukea kunniaksensa, syntyy kevät, ja hänen kukoistava perillisensä vahvistaa vain sen voimia ja kehittää sen kauneutta.

Oli sunnuntai, ja kun sellaisena päivänä kellojen soidessa kuljeskelee Hollannissa päivänpaisteisia teitä, kukkivien niittyjen poikki, joilla käy laitumella lukemattomia kirjavia nautoja, villavia lampaita ja joutilaita hevosia, kun tulee vastaan siistipukuisia talonpoikia, talonpoikaisnaisia, joiden lumivalkoisten pitsipäähineiden alla hohtavat kiiltävät kultalevyt, juhlivia porvareita kirjavissa pyhävaatteissa ja lupapäivistä iloitsevia koululapsia — silloin tuntuu pian siltä kuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun, kuin vehreys olisi tuoreampaa, sini kirkkaampaa ja kukkakentät monivärisemmät kuin arkipäivinä.

Iloinen juhlamieli oli varmaan vallannut nuokin porvarit, jotka tänään kiiruhtivat mikä jalkaisin, mikä suurilla, täyteen ahdetuilla halkorattailla, mikä taas Reiniä pitkin kirjavissa veneissä luonnon helmaan, viettääksensä siellä vaimoinensa ja lapsinensa lepopäivän tuottamat joutohetket, nautiten maalaisleipää, keltaista voita ja tuoretta juustoa ynnä maitoa ja viileätä olutta.

Taiteilija Vilhelmi oli jo aikoja sitten suorittanut urkujensoiton kirkossa, mutta hän ei ollut kumminkaan kiiruhtanut ikäistensä kanssa ulkoilmaan, sillä hänellä oli tapana tällaisina päivinä käyttää lepohetket pitempiin matkoihin, — matkoihin sellaisiin, jotka eivät ollenkaan kysyneet hänen anturoitansa.

Hän käytti lentimiä, jotka tuulen nopeudella veivät hänet kotimaan alankojen yli, halki Saksanmaan vuoristojen ja laaksojen, Alppien poikki Italiaan. Varsin sopiva paikka olikin hänellä käytettävänään, kun hän täten tahtoi unohtaa nykyisyyden ja ympäristönsä, vaipuakseen menneisyyden ja tuon kaukaisen maan muistelemiseen. Hänen veljensä Ulrikki ja Johannes, jotka olivat soittotaiteilijoita hekin ja olivat kateutta tuntematta huomanneet Vilhelmin etevämmyyden ja auttoivat häntä kehittymään yhä edelleen, olivat sillä aikaa kuin Vilhelmi oli oleskellut Italiassa rakentaneet hänelle kotitalon suippokattoiseen päätyyn sievoisen ullakkokamarin, josta leveä ovi johti pienelle parvekkeelle. Täällä oli puinen penkki, jolla Vilhelmin oli tapana istua kyyhkystensä lentoa katsellen ja haaveksivasti silmäillen avaruuteen tai kuunnellen, jos hänet valtasi taiteellinen luomishalu, noita säveleitä, jotka uhkuivat esiin hänen povestansa täyttäen hänen sielunsa.

Ihana oli näköala joka suuntaan tämän erillään sijaitsevan talon parvekkeelta. Siitä voi nähdä melkein yhtä kauas kuin Leidenin keskellä kohoavan vanhan roomalaislinnan huipusta. Niinkuin hämähäkki verkkonsa keskipisteessä oli Vilhelmin syntymäkaupunki noiden lukemattomien niittyjä risteilevien joenhaarojen ja kanavien keskellä. Punaisista tiileistä rakennetut vallimuurit, joita huuhteli tumma vesiviiru, ympäröivät torneineen ja linnoituksineen tuota siistiä paikkakuntaa kuten otsanauha tyttösen päätä. Ja höllästi sidotun orjantappuraseppeleen tavoin kiersi muuria toinen, linnoitusten ja ulkovarustusten muodostama, paikoin katkaistu ympyrä. Ulkovarustusten ja kaupunginmuurien välillä kävivät kaupunkilaisten nautalaumat laitumella ja kauempana näkyi kyliä ja maakartanoita.

Kun tänä kirkkaana huhtikuun päivänä katsoi pohjoseen päin, näki Haarleminmeren; lännessä taas, toisella puolen Haagin jo vihoittavaa lehtimetsikköä, täytyi noiden hietasärkkien olla, jotka luonto oli luonut suojellaksensa maata sitä ahdistelevilta aalloilta. Lujemmin ja voimakkaammin vastusti tämä kukkulainen selänne veden hyökkäyksiä, kuin Allenin, Leiderdorpin ja Valkenburgin, noiden kolmen Reinin varrella sijaitsevan linnoituksen multavallit ja varustukset voivat vastustaa vihollisten sotajoukkoja. Ja tuolla oli Rein! Vilhelmi katseli tuota kapeata ja hitaasti virtaavaa jokea, ja se oli hänen mielestänsä kuin valtaistuimelta syösty kuningas, joka oli menettänyt mahtinsa ja suuruutensa ja nyt koetti ahtaassa piirissä hyödyttää niillä hyvyyksillä, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Taiteilijahan oli nähnyt tuon ihanan jakaumattoman saksalaisen Reinin, ja usein kulkivat hänen ajatuksensa sen mukana etelää kohden; mutta vielä paljoa useammin ne voimakkaassa lennossa riensivät kohden italialaisen alppiseudun ihaninta helmeä, Luganonjärveä, ja kun hän muisteli sitä ja Välimerta, kuvastui hänen mieleensä smaragdinvärinen vehreys, tumma sini ja kullalta kimmeltävä hohde, ja sellaisina hetkinä sukeutui hänen haaveiluistansa sulosointuja, ihania säveleitä!

Ja hänen matkansa Lugonasta Milanoon! Vaatimaton ja ylen täyteen ahdettu oli vaunu, jossa hän oli tullut tuohon Leonardon kaupunkiin, mutta siinähän hän oli löytänyt Isabellan! Ja Rooma, Rooma, tuo jalo, unohtumaton Rooma, jossa kehittyy, jossa voimat ja hengenlahjat kasvavat ja jonka jätettyänsä käy kurjaksi kaihosta!

Vasta Roomassa oli Vilhelmi oppinut oikein käsittämään mitä taide on, mitä oli hänen oma, ihana taiteensa. Siellä, Isabellan läheisyydessä, oli hänelle auennut uusi maailma. Mutta nuo kukkaset, jotka silloin olivat versoneet hänen sydämessänsä, oli pannut kova halla, ja hän tiesi, että ne olivat kuihtuneet eivätkä voisi kantaa mitään hedelmää. — Vaan tänään hänen onnistui palauttaa mieleensä Isabellan nuorekkaan ihana kuva ja ajatella kadotetun lemmityn asemasta hyväntahtoista Isabella ystävätärtänsä, ja hän uneksui taivaasta, sinisestä kuin kiinteä turkoosi ja keveät kaunokit, suihkulähteistä ja solakoista patsaista, öljypuulehdoista ja marmorikuvista, viileistä kirkkoholveista ja hohtavista huviloista, säkenöivistä silmistä ja säihkyvästä viinistä, ihanista laulukuoroista ja — Isabellan laulusta!

Kuhertelevat kyyhkyset lensivät edes takaisin lakkansa ympärillä, mutta ne saivat tehdä mitä halusivat, hoitaja ei nähnyt, ei kuullut niiden puuhia.

Miekkailunopettaja Allerts nousi portaita ylös tuohon näkötorniin, mutta vasta kun hän seisoi parvekkeella Vilhelmin vieressä ja tervehti häntä syvällä äänellänsä, huomasi tämä hänet.

— Missä onkaan oltu, herra Vilhelmi? kysyi harmaaparta. — Tässäkö verkaa kutovassa Leidenissä? Ei, toden totta! Varmaankin Musika rouvan luona Olympossa, — jos hän muutoin asuukaan siellä.

— Oikein arvasitte, vastasi Vilhelmi, pyyhkäisten molemmin käsin hiukset otsaltaan. — Olin hänen luonaan vieraisilla, ja hän käski sanoa teille terveisiä.

— Viekää siis myös hänelle minun terveiseni, vastasi toinen, — mutta kyllä hän muutoin on vain kaukaisempia tuttujani. Minun kurkkuni soveltuu paremmin juomiseen kuin laulamiseen. Sallitteko?

Miekkailija otti tuopin, jonka äiti päivittäin täytti oluella ja asetti lemmikkinsä huoneeseen. Hän joi siitä aika siemauksen, pyyhkäisi sitten viiksiänsä ja sanoi:

— Tuo teki hyvää ja oli minulle tarpeen. Miehillä oli parempi halu huvittelemaan kuin harjoittelemaan, mutta me panimme pakon, — Warmondin junkkari Duivenvoorde ja minä. Kuka tietää kuinka pian meidän tulee näyttää mihin kelpaamme. Kautta Rolandin, edeltäjäni! Tuollainen mielettömyys on kuin nuija, johon eivät pysty florensilaiset miekkasimet, eivät sirot terssit eivätkä kvartit. Oikein tuosta tulin huonolle tuulelle.

— No, ehkäpä se pian kääntyy, vastasi Vilhelmi iloisesti ja heitti virnansiemeniä ja vehnäjyviä suurelle kyyhkyselle, joka oli laskeutunut parvekkeen kaidepuulle.

— Nuo tarvitsevat ruokaa, ja mitä hyötyä niistä on! huudahti Allerts katsoen kyyhkystä. — Warmondin herra, joka on Jumalan mielen mukainen mies, toi minulle juuri kaksi haukkaa; tahdotteko tulla katsomaan, kun minä niitä kesytän?

— En, kapteeni, musiikki ja kyyhkyseni riittävät minulle.

— Kuten tahdotte. — Tuo pitkäkaula on lystikäs eläjä.

— Mistä maasta arvelette sen olevan sukuisin? Nyt se lentää toisten luo. Silmäilkää sitä ja vastatkaa sitten.

— Kuningas Salomo sen olisi tiennyt, — hänhän oli lintujen hyvä tuttu.

— Katselkaa sitä vain, niin pääsette siitä selville.

— Herralla on jäykkä kaula ja pää tavattoman pystyssä.

— Entä nokka?

— Käyrä, melkein kuin korppikotkalla! Tuhat tulimmaista, kuinka se käyskentelee hajalla säärin ja varpaat levällään. Odotapas vain, roisto! Se vielä nokkii tuon pienen kyyhkysen kuoliaaksi. Kautta henkeni, tuo rehentelijä ei voi olla muu kuin espanjalainen lurjus!

— Aivan oikein. Se on espanjalainen kyyhkynen. Se lensi lakkaani, mutta minä en voi kärsiä sitä ja koetan karkottaa sen pois, sillä minä pidän vain muutamia paria, jotka ovat samaa lajia, ja koetan niistä kehittää hyvää rotua. Jos kokoaa monenlaista väkeä samaan lakkaan, niin ei siitä koidu mitään hyvää.

— Tuo herättää mietteitä monenlaisia. Mutta minun mielestäni te ette ole valinnut juuri kauneinta lajia.