Part 6

Monesti oli silloin tullut hänen mieleensä se ajatus, että mahtaisi olla ihanaa kulkea läpi elämän tuon lujatahtoisen miehen vahvojen käsivarsien tukemana. Ja hän olikin ojentanut käsivartensa Mariaa kohden, ja tämä oli täyttänyt hänen pyyntönsä niin ylpeänä ja onnellisena kuin aseenkantaja, jota kuningas kutsuu lyödäksensä hänet ritariksi. Nyt muisteli Maria noita kuluneita aikoja, — ja kuinka elävästi johtuivatkaan hänen mieleensä kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut seuratessansa miestänsä Leideniin!

Aviopuoliso ei ollut luvannut Marialle hänen rinnallaan mitään kevätkautta, mutta kaunoisen kesän ja syksyn. Nyt Marialle muistui tuo vertaus mieleen, — ja kuinka toisenlaiseksi olikaan heidän liittonsa muodostunut kuin hän oli luullut! Myrskyä, levottomuutta, taistelua, vaihetellen rasittavaa työtä ja sitten väsymystä, — tällaista oli Pietarin elämä, tätä näkemään hän oli pyytänyt Marian rinnallensa, edes haluamatta jakaa vaivojansa ja huoliansa vaimonsakin kannettaviksi. Niin ei saanut, niin ei voinut jatkua! Kaikki, mikä hänestä kotona oli ollut ihanaa ja suloista, se jäi täällä unhotuksiin. Musiikista ja runoudesta, jotka kotona olivat ylentäneet hänen mieltänsä, älykkäistä keskusteluista, jotka olivat järkeä kehittäneet, niistä ei täällä ollut tietoakaan. Barbaran ystävällisyys ei voinut korvata sitä, mitä hän oli kadottanut; jos hän olisi kokonaan omistanut miehensä rakkauden, niin hän olisi mielellään uhrannut tuon kaiken, — mutta kuinkahan mahtoikaan olla tämän rakkauden laita?

Katkeralla mielellä hän asetti lippaan takaisin säiliöön ja noudatti ruokakutsua. Suuren pöydän ääressä näki hän ainoastaan Adrianin ja palvelijat, sillä Barbara oli pikku Liisan tykönä.

Niin hyljätyksi, niin yksinäiseksi ja hyödyttömäksi kuin tänään hän ei ollut vielä koskaan tuntenut itseänsä. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Barbara piti huolta taloudesta, ja hän — hän oli vain estämässä miestänsä täyttämästä velvollisuuksiansa maata ja kaupunkia kohtaan.

Hänen näin miettiessänsä iski kolkutin jälleen ulko-oveen. Hän meni akkunaan. Lääkäri se oli. Liisa oli tullut sairaammaksi, ja hän, lapsen äiti, ei ollut edes tiedustellut kuinka pienokainen voi.

— Lapset, niin lapset! mumisi hän itseksensä. Väsyneille kasvoille ilmaantui eloa ja mieli kävi valoisammaksi hänen miettiessänsä: "Minä olen luvannut Pietarille kohdella niitä kuin omiani, ja tahdon täyttää mitä olen vapaasti ja omasta tahdostani ottanut tehdäkseni."

Sydän keveämpänä hän tuli hämärään sairashuoneeseen ja vetäisi oven nopeasti kiinni. Tohtori Bontius loi häneen nuhtelevan katseen ja Barbara sanoi:

— Hiljaa, hiljaa! Liisa on juuri nukahtanut!

Maria lähestyi vuodetta, mutta lääkäri peräytti hänet kysyen:

— Onko teillä ollut nokkoisrokko?

— Ei.

— Sitten ette saa enää tulla tähän huoneeseen. Missä Barbara rouva toimii, siinä ei tarvita muuta apua.

Maria ei vastannut mitään, vaan meni takaisin eteiseen. Hänen sydämensä oli niin raskas, niin sanomattoman raskas. Muukalaiseksi tunsi hän itsensä miehensä talossa. Hänen täytyi päästä ulkoilmaan, ja kun hän, otettuaan liinan yllensä, laskeutui portaita alas, oli hänestä sietämätön tuo haju, joka kohosi alakerrasta, säilytyshuoneessa olevista nahkakääröistä, — vaikka hän ennen sitä tuskin oli huomannutkaan. Hän toivoi olevansa äitinsä ja delftiläisten ystäviensä tykönä hiljaisessa, vilvakkaassa kodissansa. Nyt hän ensi kerran rohkeni pitää itseään onnettomana, ja kun hän silmät maahan luotuina kulki vastatuulessa katuja pitkin, vastusti hän turhaan salaperäistä. synkkää voimaa, joka häntä pakotti huolellisesti johtamaan mieleensä kaikkea, mikä oli käynyt toisin kuin hän oli toivonut.

Kahdeksas luku.

Lähdettyään pormestarin talosta soittotaiteilija meni nuoren herra Matenesse van Wibisman tädin luo noutamaan viittaansa, sillä sitä ei ollut tuotu hänelle takaisin. Tavallisesti hän ei liioin välittänyt puvustansa, mutta nyt hänestä oli kumminkin mieluista, että sade pidätti ihmiset kotona; sillä tuo ahtaaksi käynyt viitta, joka hänellä oli yllänsä, ei voinut näyttää ylen muhkealta. Vilhelmi ei liene näyttänytkään kovin varakkaalta, sillä kun hän saapui vanhan neiti Hoogstratenin suureen, komeaan etuhuoneeseen, niin hovimestari Belotti otti hänet vastaan niin alentuvaisesti kuin hän olisi ollut kerjäläinen.

Mutta pian neaappelilainen, jonka suussa tuo voimakas hollanninkieli kuului kuin vilustuneen laulajan korinalta, muutti käytöksensä, kun Vilhelmi oivallisella italiankielellä rauhallisesti selitti hänelle mitä varten oli tullut. Kävipä tuo tyly palvelija oikein hyväntahtoiseksi ja toimeliaan kohteliaaksikin, kun kuuli äidinkielensä suloisia sointuja. Hän yritti ruveta Vilhelmin kanssa keskustelemaan kotimaastansa, mutta tämä keskeytti häntä ja kehotti toistamiseen noutamaan viitan.

Belotti vei hänet nyt kohteliaasti sivukamariin, joka oli suuren etuhuoneen vieressä, auttoi viitan hänen päältänsä ja nousi sitten portaita ylös. Kun hetki toisensa jälkeen kului ja lopuksi jo neljännestuntikin oli mennyt menojaan, eikä palvelijaa alkanut näkyä enemmän kuin viittaakaan, niin nuori mies kadotti kärsivällisyytensä — mikä ei juuri hevillä tapahtunut — ja todellinen vaara jo alkoi uhata lyijyjuotoksista ruutua, jota hän sormillaan rummutteli, kun ovi vihdoinkin aukeni. Vilhelmi huomasi sen kyllä, mutta hän takoi ruutua vain yhä kiivaammin, osottaaksensa italialaiselle oikein ilmeisesti, että aika oli käynyt hänestä pitkäksi. Mutta nopeasti poistuivat hänen sormensa akkunasta, sillä hänen takanansa lausui sointuisa naisääni oivallisella hollanninkielellä:

— Onko sotalaulunne jo lopussa, hyvä herra? Belotti tuo viittanne.

Vilhelmi kääntyi puhujaan päin ja katsoi hämillään ja sanatonna nuoreen aatelisneitiin, joka seisoi aivan hänen edessänsä. Nuo piirteet olivat hänelle tutut, mutta — mutta eiväthän vuodet viedessään nuorenna jumalattariakaan, ja kuolevaiset ihmistyttäret kasvavat eivätkä pienene. Vaan nainen, jonka hän oli luullut näkevänsä edessänsä, jonka kanssa hän oli ollut varsin tuttu tuolla ikuisessa Roomassa ja jota ei ollut koskaan unohtanut, — hän oli vanhempi ja kookkaampi kuin tämä neiti, joka oli niin hänen näköisensä ja jota ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän Vilhelmin hämmästynyt ja tutkiva katse. Ylpeästi hän viittasi hovimestarille ja sanoi italiankielellä:

— Antakaa herralle hänen viittansa, Belotti, ja sanokaa hänelle, että tulin pyytämään anteeksi että olitte unohtanut lähettää sen.

Näin sanoen Henriika van Hoogstraten kääntyi oveen päin, mutta Vilhelmi kiiruhti nopeasti parilla askeleella hänen jälkeensä ja huudahti:

— Ei toki, ei toki, arvoisa neiti! Minunhan on pyydettävä anteeksi. Mutta jos joskus olette tavannut hämmästyttävää yhdennäköisyyttä...

— Minä en tahdo olla muiden ihmisten näköinen! huudahti tyttö tehden epäävän liikkeen.

— Mutta kumminkin, neiti...

— Elkää, elkää puhuko, keskeytti häntä Henriika niin ärtyisellä äänellä, että taiteilija hämmästyneenä katsahti häneen. — Toinen lammas on toisen kaltainen ja sadasta talonpojasta on kaksikymmentä samannäköistä. Kaikki tusinatavaraa on halpaa.

Kun Vilhelmi kuuli perusteita esitettävän, palasi hänen tavallinen levollisuutensa ja hän vastasi nöyrästi:

— Mutta muodostaahan luonto ihanintakin parittain. Ajatelkaapa vain madonnan silmiä.

— Te olette katoolilainen?

— Kalvinolainen, arvoisa neiti.

— Ja kuulutte prinssin puolueeseen?

— Sanokaa pikemmin vapauden puolueeseen.

— Siitäpä johtuikin siis tuo sotalaulun rummuttaminen.

— Se oli aluksi vieno gavotti, mutta kärsimättömyys saattoi tahdin nopeammaksi. Minä olen soittoniekka, neiti.

— Mutta varmaankaan ette kumminkaan rummunlyöjä. Ruutu parat!

— Ne ovat soittokoneita kuten muutkin, ja soitossahan koetamme tuoda esiin sitä mitä tunnemme.

— Kiitän siis siitä, ettette lyönyt ruutuja sirpaleiksi.

— Se ei olisi ollut kaunista, neiti, ja mikä ei ole kaunista, se ei ole taidettakaan.

— Pidättekö te kauniina vai rumana tuota laulua, joka oli viittanne taskussa? Se oli pudonnut maahan ja Niko otti sen sieltä.

— Tätäkö vai tuota toista?

— Tuota geusilaulua minä tarkoitan.

— Se on raju, mutta yhtä vähän ruma kuin myrskyn kohina.

— Se on minusta inhottava, raaka ja kiihkoisa.

— Minä sanoisin sen olevan koruttoman, mutta valtavan voimakkaan.

— Entä tämä toinen sävellys?

— Sallikaa minun olla sitä arvostelematta, se on minun säveltämäni. Te ymmärrätte nuottikirjoitusta, arvoisa neiti?

— Kyllä vähän.

— Onko kokeeni teistä epämiellyttävä?

— Ei, mutta minusta on tässä koraalissa paikka paikoin samaa haikailemista kuin kaikissa kalvinolaisissa lauluissa.

— Se riippuu siitä, kuinka ne esitetään.

— Nehän ovat aiotut toriämmien ja pesijättärien laulettaviksi teidän rukoushuoneissanne.

— Jokainen sävellys, jossa ilmenee todellista tunnetta, ylentää noiden yksinkertaisten ihmisten mieltä, jotka sitä laulavat. Ja se, mikä sydämen syvimmästä sopukasta kohoaa taivasta kohden, se ei voi olla vastenmielistä Luojalle, jolle se omistetaan. Ja sitä paitsi...

— Mitä aiotte sanoa?

— Ja jos tämä sävellys ansaitsee säilyä unhoon joutumasta, niin voihan tapahtua että verraton laulukunta sen kerran...

— Esittää teille, tarkoitatte?

— En, neiti. Se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se kerrankaan esitetään ylevällä tavalla. Tosin kernaasti tahtoisin olla sitä kuulemassa, mutta tämä toivomukseni ei ole likimainkaan niin harras kuin tuo toinen.

— Kuinka vaatimatonta!

— Itse säveltäminen on minulle jo tuottanut kylliksi nautintoa.

Henriika katsahti osaaottavasti taiteilijaan ja hänen sointuisa äänensä kuului lempeämmältä, kun hän lausui:

— Minun käy teitä sääliksi, herra. Teidän sävellyksenne miellyttää minua, miksi en sitä myöntäisi. Monin paikoin se tunkee sydämeen. Mutta kuinka se turmellaankaan teidän kirkoissanne! Teidän kerettiläisyytenne tekee lopun kaikesta taiteesta. Suurten maalarien teokset teitä kauhistuttavat, eikä paremmin ole käyvä säveltaiteenkaan, joka kumminkin on kukoistanut täällä Alankomaissa.

— Minä uskallan toivoa päinvastaista.

— Te erehdytte, herra, te erehdytte. Sillä jos teidän puolustamanne asia pääsee voitolle — mistä pyhä neitsyt meitä varjelkoon — niin ei Hollannissa pian ole muuta kuin tavaravarastoja, työhuoneita ja koruttomia saarnahuoneita, joista viimein karkotetaan laulu ja urutkin.

— Ei suinkaan, neiti. Pienessä Ateenassa alkoivat taiteet kukoistaa vasta sitten kuin se oli turvannut vapautensa sodassa persialaisia vastaan.

— Ateena ja — Leiden! vastasi Henriika ivallisesti. — Pöllöjä on tosin Pankrationtornissa, mutta mistä löydämme Minervan?

Henriikan lausuessa nauraen nämät sanat, huusi kimakka naisääni jo kolmannen kerran hänen nimeänsä. Nyt keskeytti hän puheensa ja sanoi:

— Minun täytyy lähteä. Nämä nuotit minä pidän.

— Minulle on kunniaksi, jos suvaitsette ottaa ne, ja sallisittekohan minun tuoda teille toisiakin?

— Henriika! kuului taas portailta, ja neiti vastasi nopeasti:

— Antakaa vain Belotti'lle mitä tahdotte, mutta pian, sillä minä en jää tänne enää pitkäksi aikaa.

Vilhelmi katsoi Henriikan jälkeen. Yhtä nopeata ja itsetietoista kuin hänen puheensa, oli hänen käyntinsäkin, kun hän nyt kulki avaran etuhuoneen poikki ja portaita ylös, — ja taaskin taiteilija muisti roomalaisen ystävättärensä.

Vanhan italialaisen katseet seurasivat myöskin Henriikaa. Kun tämä katosi leveän porraskäytävän viimeiseen käänteeseen, kohautti palvelija olkapäitään, kääntyi taiteilijan puoleen ja lausui osaaottavasti:

— Neidin laita ei ole oikein. Aina vain kiihkoa, aina kuin latingissa oleva pistooli. Ja sitten vielä tuo hirmuinen päänsärky! Ei hän ollut tuollainen tänne tullessansa.

— Onko neiti sairas?

— Emäntäni ei ota sitä uskoaksensa, vastasi palvelija. — Mutta näemmehän sen omin silmin, kamarineitsyt ja minä. Punehtuu ja kalpenee, öisin ei voi nukkua, aterioidessa saa töin tuskin niellyksi sirpaleen kananlihaa tai lehdykän salaattia!

— Mitä lääkäri arvelee?

— Lääkärikö? Tohtori Fleuriel ei ole enää täällä. Hän muutti Gentiin espanjalaisten tänne tullessa, ja sen jälkeen ei vanha neiti ole suvainnut luonansa muita kuin välskärin, joka iskee häneltä suonta. Täkäläiset tohtorit ovat Oranian prinssin puolella ja ovat kaikki tyyni vääräuskoisia. Nyt taas huudetaan! Viitan lähetän teille kotiin, ja jos teitä joskus haluttaa puhua äidinkieltäni, niin tulkaa vain kolkuttamaan tätä ovea. Tuota huutelemista — tuota alituista huutelemista! Neitiäkin se vaivaa!

Vilhelmin tullessa ulos kadulle satoi enää vain hieman. Pilvet alkoivat hajaantua ja niiden raosta pilkisti esiin sininen taivas, josta aurinko lähetti kirkkaita, häikäiseviä säteitä alas Nobelkadulle. Kattojen yläpuolella hohti monivärinen sateenkaari, mutta tänään taiteilija ei edes huomannut tuota miellyttävää näytelmää. Hän ei pitänyt märän kadun kirkkaasta valaistuksesta. Häikäisevä auringonpaiste ei ollut kumminkaan kestävä kauan, se vain ennusti sadetta. Kaikki tuntui nyt Vilhelmin mielestä olevan epäjärjestyksessä ja häiritsevän. Toinen kuva pyrki tunkeutumaan tuon ihanan kuvan rinnalle, jota hän säilytti muistojensa kaikkein pyhimmässä ja jonka luona soi menneitä aikoja ikävöivän henkensä viivähtää vain sen ylevimpinä hetkinä. Hän oli vaihtamaisillaan jalon timanttinsa kiveen, jonka arvoa ei tuntenut. Entiseen puhtaaseen sointuun sekaantui häiriten toinen, samaan sävellajiin kuuluva, mutta edellisestä kumminkin eroava. Kuinka voisi hän enää ajatella Isabellaa samalla muistamatta Henriikaa! Mutta onneksi hän ei ainakaan ollut kuullut neidin laulavan, ja niin olivat Isabellan laulut sekoittumattomina jääneet hänen mieleensä. Häntä harmitti, että turhamaisuudesta oli luvannut lähettää uusia sävellyksiä tuolle ylpeälle, espanjalaismieliselle neidille. Herra Matenesse van Wibismata hän oli kohdellut tylysti hänen mielipiteidensä takia, mutta tuota toista, joka pilkkasi sitä, mikä hänestä oli ylevää, häntä hän pyrki lähestymään, koska hän oli nainen ja koska oli ihanaa saada kaunosuulta kiitosta tuotteistansa. "Herkules heittää nuijan kädestänsä ja käy Omfalen viittauksesta kehräämään — ja kaunis Ester ja Herodiaan tytär..." mumisi Vilhelmi tyytymätönnä itsekseen. Hänen mielensä oli levoton ja hän halusi päästä hiljaiseen ullakkokamariinsa, jonka vieressä hänellä oli kyyhkyslakkansa.

"Hänelle on tapahtunut jotakin ikävää Delftissä", mietti isä.

"Miksi eivät paistetut kampelat tänään maistu hänestä?" ihmetteli äiti aterioidessa. Jokainen tunsi että häntä, joka oli koko perheen ylpeydenaihe ja lemmikki, ahdisti jokin huoli, mutta syytä ei tiedusteltu, sillä oli vanhastaan tuttua, että hän väliin joutui tuntimääriksi tuollaisten mielialojen valtaan.

Syötettyään kyyhkysiänsä Vilhelmi meni kamariinsa. Siellä hän ensin kulki levottomasti edes takaisin. Sitten hän otti viulunsa ja sovitti yhteen kaikki laulut, joita oli kuullut Isabellan laulavan. Harvoin oli hänen soittonsa ollut niin sulavaa ja samalla niin rajua ja myrskyisää, ja äiti, joka kuuli sen keittiöön, pyöritteli vispilää yhä nopeammin, työntäisi sen sitten sakeaan taikinaan ja mumisi itsekseen pyyhkiessään käsiänsä esiliinaan:

— Voi sitä tuskaa ja riemua! Jos tuo nyt keventää hänen mieltänsä, niin soittakoon sitten Jumalan nimessä! Mutta suolet ovat kalliita, ja pari kieltä tuo nyt ainakin tulee maksamaan.

Illempänä Vilhelmin piti ottaa osaa ampujakuntansa harjoituksiin. Hänen osastonsa oli määrätty vartioksi Hoogewoortin portille. Kun hän sitä kuljetti pitkin Nobelkatua, kuuli hän avoimesta akkunasta Hoogstratenin talosta syvän ja puhtaan naisäänen laulua. Hän kuunteli, ja kun hän kauhukseen huomasi, kuinka Henriikan ääni — sillä eihän laulajatar voinut olla kukaan muu kuin tuo neiti — oli Isabellan äänen kaltainen, käski hän rummuttajan lyödä rumpua.

Seuraavana päivänä tuli palvelija Hoogstratenin talosta ja antoi Vilhelmille lipun, jossa häntä muutamin sanoin pyydettiin kello kaksi iltapäivällä — ei ennemmin eikä myöhemmin — saapumaan tuohon Nobelkadulla olevaan taloon.

Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta hänen oli mahdotonta kieltäytyä tulemasta, ja niin hän saapui paikalle määrättyyn aikaan.

Etuhuoneen viereisessä kamarissa odotti häntä Henriika. Tämä näytti vakavammalta kuin edellisenä päivänä, varjot silmien alla olivat entistä tummemmat, ja hänen poskiensa hehkuva puna johti Vilhelmin mieleen Belotti’n huolet hänen terveydentilastansa. Vastattuansa Vilhelmin tervehdykseen hän sanoi nopeasti, ilman esipuheita:

— Minun täytyy puhella kanssanne. Tehkää hyvin ja istukaa. Lyhyesti sanoen: Tapa, jolla eilen tervehditte minua, on herättänyt kaikenlaisia mietteitä mielessäni. Epäilemättä muistutan suuresti jotakin toista naista, jota lienette tavannut Italiassa. On ehkä kysymyksessä eräs minulle hyvin läheinen henkilö, jonka olopaikkaa en tiedä. Vastatkaa minulle rehellisesti, sillä minä en kysy turhasta uteliaisuudesta. Missä te häntä tapasitte?

— Luganossa. Matkustimme samassa vaunussa Milanoon, ja myöhemmin tapasin häntä Roomassa ja siellä olin kuukausimääriä joka päivä hänen seurassansa.

— Siis tunnette hänet varsin hyvin. Onko teistä yhdennäköisyys hämmästyttävä vielä nytkin, kun olette nähnyt minut toistamiseen?

— On, ylen hämmästyttävä.

— Siis täytyy olla olemassa olento, joka minuna kummittelee. Onko hän täältä kotoisin?

— Hän nimitti itseänsä italialaiseksi, mutta hän ymmärsi hollanninkieltä, sillä hän selaili usein kirjojani ja ymmärsi keskusteluitamme, kun puhelin kotimaastamme olevien nuorten maalarien kanssa. Luulen hänen olleen saksalaista aatelissukua.

— Seikkailijatar siis! Entä hänen nimensä?

— Isabella; — mutta luullakseni ei ole syytä nimittää häntä seikkailijattareksi.

— Oliko hän naimisissa?

— Hänen ylevässä olennossansa oli jotakin naidun naisen tapaista, mutta hän ei koskaan maininnut, että hänellä olisi ollut puoliso. Vanha italialainen nainen, hänen duennansa, nimitti häntä donna Isabellaksi, mutta hänellä lienee tuskin ollut enemmän tietoja hänen menneisyydestään kuin minullakaan.

— Oliko teillä hyviä vai huonoja?

— Ei kumpiakaan, arvoisa neiti.

— Ja mitä hän toimitti Roomassa?

— Hän harjoitti laulutaidetta, jossa oli ylen etevä. Mutta hän jatkoi yhä vain opintojansa, ja hän edistyi suuresti Roomassa oleskellessansa. Kontrapunktin opissa minä sain olla hänen opettajanansa.

— Hän esiintyi julkisesti laulajattarena?

— Siihen en voi antaa täsmällistä vastausta. Eräs muukalainen — korkea hengellinen virkamies — suosi häntä, ja hänen puoltolauseensa hankki hänelle pääsön kaikkialle, yksin Palestrinankin tykö. Kirkkolauluista hän usein sai pääosia esitettäväkseen ja hienoissa seuroissa hän myöskin suostui esiintymään, mutta maksusta hän ei koskaan ole laulanut. Minä tiedän sen, sillä hän ei sallinut kenenkään muun kuin minun säestää itseänsä. Häntä miellytti minun soittoni, ja siten jouduin hänen välityksellään moneen ylhäiseen taloon.

— Oliko hän rikas?

— Ei, neiti. Hän oli komeasti puettu ja hänellä oli hohtavia koristeita, mutta kummiakin hänen täytyi elää säästävästi. Florensin kautta hän sai tuon tuostakin rahalähetyksiä, mutta nopeasti solui kulta hänen sormiensa lomitse. Sillä vaikka hänellä oli yksinkertainen asunto ja hän söi kuin lintu, jos kohta hänen hento terveytensä olisikin vaatinut voimakkaampaa ravintoa, niin hän oli kumminkin aivan tavattoman tuhlaavainen, kun näki köyhien taiteilijoiden kärsivän puutetta; hän tunsi näet useimmat heistä, sillä hän ei arastellut tulla minun mukanani heidän seuraansa.

— Maalarienko ja soittoniekkojen seuraan:

— He olivat kaikki tyyni ylevämielisiä taiteilijoita. Väliin hän oli hilpein meistä kaikista.

— Väliin siis vain?

— Niin, väliin, sillä toisin hetkin, toisin päivin oli hänen mielensä synkkä, ylen synkkä. Kuin auringonpaiste ja sade vaihtelevat huhtikuun päivänä, niin vaihteli hänen mielessänsä epätoivo ja huumaava elämänilo.

— Omituinen olento. Tiedättekö minne hän joutui?·

— En, neiti. Eräänä iltana hän sai Milanosta kirjeen, jossa lienee ollut huonoja sanomia, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäähyväisiä lausumatta.

— Ettekö koettanut päästä hänen jäljillensä?

Vilhelmi punastui ja vastasi hämillänsä:

— Siihen minulla ei ollut oikeutta, ja kohta hänen lähdettyänsä sairastuin — sairastuin aivan hengenvaarallisesti.

— Te rakastitte häntä?

— Arvoisa neiti, minun täytyy pyytää teitä...

— Te rakastitte häntä. Ja rakastiko hän teitä?

— Me olemme tunteneet toisemme vain eilisestä saakka, neiti van Hoogstraten.

— Suokaa anteeksi! Mutta jos noudatatte tahtoani, niin emme nyt tapaa toisiamme viimeistä kertaa, vaikkakin tuo nainen varmaan on toinen henkilö kuin se, jota tarkoitin. Toiste näkemiin! Te kuulette, että tuosta huutelemisesta ei taaskaan tule loppua. Te olette minussa herättänyt osanottoa omituista ystävätärtänne kohtaan, ja toiste pitää teidän kertoa minulle enemmän hänestä. Mutta yksi seikka vielä. Voiko kunniallinen tyttö häpeätä tuntematta yhä edelleenkin keskustella hänestä teidän kanssanne?

— Voi, jos ette pelkää puhua jalosta naisesta, jolla ei ollut muuta suojelijaa kuin oma itsensä.

— Teitä mainitsematta! huudahti Henriika lähtien huoneesta.

Ajatuksiinsa vaipuneena kulki taiteilija kotiinsa päin. Oliko Isabella tuon neidin sukulainen? Hän oli kertonut Henriikalle melkein kaikki mitä tiesi hänen ulkonaisista olosuhteistansa, ja ehkäpä neiti oli oikeutettu näiden nojalla nimittämään häntä seikkailijattareksi, kuten monet Roomassakin olivat tehneet. Tuo sana kirveli hänen sydäntänsä, ja Henriikan kysymys, rakastiko hän tuota muukalaista, kiusasi häntä ja oli hänen mielestänsä sopimaton ja liian lähentelevä. Totta oli, että Vilhelmi oli tulisesti rakastanut tuota naista; vaikeata hänen oli ollut kestää sitä, ettei ollut muuta kuin hänen hyvä toverinsa ja luotettava ystävänsä. Monet taistelut Vilhelmi oli taistellut salataksensa häneltä tunteitansa, ja hän tiesi, että olisi kumminkin langennut koetuksissa ja paljastanut hänelle sydämensä, ellei olisi pelännyt Isabellan halveksuen sysäävän häntä luotansa. Vanhat sydämenhaavat ratkesivat nyt jälleen vuotamaan, ja hän muisteli tuota aikaa, jolloin Isabella äkkiä jäähyväisiä lausumatta oli lähtenyt Roomasta. Töin tuskin parannuttuansa kovasta taudistansa oli Vilhelmi palannut kotimaahansa kalpeana ja siipirikkona, ja kuukausia oli kulunut, ennenkuin hän jälleen voi nauttia taiteestansa. Aluksi oli Isabellan muisto herättänyt hänessä vain katkeria tunteita, mutta nyt hänen hiljaisen, kestävän kamppailun jälkeen oli onnistunut — ei tosin unohtaa, vaan poistaa katkerat tunteet siitä puhtaasta ja ihanasta nautinnosta, jota hänelle tuotti Isabellan muisteleminen. Tänään yritti taistelu taaskin alkaa uudelleen, mutta hän ei mielinyt joutua tappiolle, vaan pyrki säilyttämään sydämessänsä Isabellan kuvan sen täydessä ihanuudessa.

Mieli kuohuksissa palasi Henriika tätinsä luokse. Olikohan se seikkailijatar, josta taiteilija oli puhunut, tuo ainoa olento, jota hän rakasti tulisen sydämensä koko kiihkolla? Oliko Isabella hänen kadonnut sisarensa? Moni seikka näytti todistavan, että niin ei ollut, mutta aivan mahdotonta tuo ei kumminkaan ollut. Nuo kysymykset ahdistivat hänen mieltänsä, ja kuta vähemmän lepoa täti soi hänelle, sitä tuskallisemmaksi kävi päänsärky, sitä selvemmin hän tunsi, että kuume, jonka masentavaa valtaa hän oli vastustanut pitkät ajat, nyt pääsisi voitolle.

Yhdeksäs luku.

Illalla kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Vilhelmi oli keskustellut Henriikan kanssa, sattui taiteilija kulkemaan Nobelkatua Hoogstratenin talon ohitse.

Ennenkuin hän oli ehtinyt talon kohdalle, näki hän kahden herran, joiden edellä palvelija kantoi lyhtyä, kadun poikki lähestyvän sitä.

Vilhelmi kävi tarkkaavaksi. Nyt tarttui palvelija kolkuttimeen. Valo hänen lyhdystänsä lankesi miesten kasvoille. Molemmat olivat hänelle tuttuja.