Part 5

Ratsastaessaan edelleen Haagiin päin isä ja poika eivät puhuneet monta sanaa keskenänsä.

Paremmin sujui puhe taiteilijalta ja miekkailijalta, jotka ratsastivat Delftiin.

Nöyrästi, kuten nuoremman tulee, oli Vilhelmi huomauttanut kapteenia siitä, että tämä ehkä oli liian tulisesti ilmituonut vihansa aatelismiestä kohtaan.

— Totta, aivan totta, vastasi Allerts. — Tuo kiivauteni, tuo kiivauteni! Te ette voi aavistaa, herra Vilhelmi... Mutta elkäämme puhuko siitä.

— Ei, puhukaa pois, kapteeni.

— Ette te ajattele minusta sen parempaa, jos sitä kuinka selittelisinkin.

— No, puhukaamme sitten jostakin muusta.

— Ei, Vilhelmi. Eihän minun juuri tarvinne hävetä, sillä pelkuriksi minua ei toki kukaan luulle.

Taiteilija huudahti naurahtaen:

— Teitäkö pelkuriksi! Kuinka moneen espanjalaiseen olette jo iskenyt tuolla brescialaisella miekallanne?

— Pistänyt olen sillä enimmäkseen, herra, paljon useammin pistänyt kuin iskenyt, vastasi kapteeni. — Jos paholainen minua vaatisi kaksintaisteluun, niin kysyisin vain: "Otetaanko floretit vai espanjalaiset miekat?" — Mutta on kumminkin olemassa eräs, jota pelkään, hän on samalla paras ja huonoin ystäväni, hän on hollantilainen kuten tekin, hän on, että sen tietäisitte, se mies, joka ratsastaa tässä vieressänne. Kas, herra, kun joudun raivoihini, kun viikseni alkavat vavista, niin vähäinen ymmärrykseni lentää tipo tiehensä, aivan kuin teidän kyyhkysenne, jos päästätte ne irti. Te ette tunne minua, Vilhelmi.

— Enkö, herra? Kuinka usein pitää teitä sitten nähdä komentamassa tai miekkailusalissa?

— Se on lapsen leikkiä, — silloin olen tyyni kuin vesi tuolla ojassa. Mutta kun tapahtuu jotakin, joka käy vasten luontoani, kun — niin, kuinka sen sanoisin teille ilman vertauskuvia, lyhyesti ja selvästi?

— Selittäkää vain.

— Siis esimerkiksi, kun minun täytyy nähdä viekastelijaa kohdeltavan ikäänkuin hän olisi rehellinen ihminen...

— Niin tuo harmittaa teitä aika lailla.

— Harmittaako? Vai harmittaa! Raivoihini minä joudun kuin tiikeri, enkä saisi kumminkaan raivostua, en saisi! Roland, edeltäjäni, mitähän tästä lopuksi...

— No, no, hyvä herra, nyt partanne jo taas alkaa vavista!

— Mitähän nuo petturit luulivatkaan olevansa, kun heidän aatelisviittansa...

— Isäntä otti meidän viittamme aivan omin lupinsa valkean äärestä!

— Siitä vähät! Mutta tuo vääräsäärinen apina teki sen mielistelläksensä tuota espanjalaista kettua. Se minua kiukustutti, sitä en voinut sietää.

— Ettepä te liioin salannutkaan suuttumustanne. Oikein kävi ihmeekseni, kuinka tyynesti vapaaherra kuunteli parjauksianne.

— Sepä se, sehän se juuri! huusi miekkailija, ja hänen viiksensä alkoivat taas vavista arveluttavalla tavalla. — Sehän minut karkotti tuolta kapakasta, siksihän läksin itseäni pakoon. Se... se... Roland, edeltäjäni!

— En ymmärrä mitä tarkoitatte, herra.

— Ettekö? Vai ette! Kuinka voisittekaan sitä tehdä; mutta selitän sen teille. Katsokaas, nuori mies, kun te tulette niin vanhaksi kuin minä, niin tekin saatte kokea samaa. Vähän on metsässä vioittumattomia puita, harvassa ovat virheettömät ratsut, harvassa puutteettomat miekansäilät, ja miehiä tuskin löydätte ainoatakaan, joka olisi ehtinyt yli neljänkymmenen saamatta sydämeensä jotakin arkaa kohtaa. Toisille tuo tuottaa vähemmin kärsimystä, toisia se kiduttaa katkeralla tuskalla, — ja tuo, joka minulla on sydämessäni, se... se... Haluttaako teitä luoda silmäys poveeni?

Näin sanoen miekkailija löi leveään rintaansa ja jatkoi vilkkaasti vastausta odottamatta:

— Te tunnette minut ja tiedätte, millaista elantoni on, herra Vilhelmi. Kaikki tehtäväni, kaikki toimeni ovat ritarillisia. Miekka on minulle kaikki kaikessa. Oletteko nähnyt parempaa säilää tai varmempaa kättä kuin tämä tässä? Tokko sotamieheni minua tottelevat? Olenko säästänyt henkeäni taistellessa tuolla punaisten muurien ja tornien edustalla? En, kautta edeltäjäni Rolandin, en, en koskaan!

— Kuka sitten väittäisi vastaan, herra Allerts? Mutta sanokaa, mitä tarkoitatte puheellanne edeltäjästänne Rolandista?

— Toiste, Vilhelmi. Nyt ei teidän pidä keskeyttää minua. Kuulkaa pikemmin perinpohjin, millainen tuo haava on, joka povessani kirvelee. Siis vielä kerran: kaikki toimeni ovat ritarillisia, mutta kumminkin — jos esimerkiksi tuo Wibisma, joka isältäni on oppinut miekkaa käyttämään, minua kohtelee pahoin ja saa sappeni kuohahtamaan, ja minä rohkenisin vaatia häntä kaksintaisteluun, kuten oikeuteni olisi, mitä hän silloin tekisi? Hän nauraisi ja kysyisi: "Paljonko tuo miekkailuharjoitus maksaisi, mestari Allerts? Vai on teillä teräviäkin miekkasimia!" Tai ehkei hän sanoisi mitään, ja olemmehan juuri nähneet, kuinka hän silloin menettelee. Hänen katseensa liukuivat taitavasti ohitseni ja kuurot olivat hänen korvansa. Minäkö häntä haukun vai rakkikoira, se on hänestä yhdentekevää. Jos äsken joku Renneberg tai Brederode olisi ollut minun sijallani, kuinka nopeasti olisikaan Wibisman miekka lentänyt huotrastansa, sillä hän osaa miekkailla eikä ole mikään pelkuri. Mutta minähän se vain olin, vain minä! — Ei kenestäkään ole hauskaa, jos häntä lyödään vasten kasvoja, mutta — kautta kelpo isäni! — helpompi on sietää julkeintakin loukkausta kuin sitä tunnetta, että on liian halpa voidaksensa loukata. Katsokaas, Vilhelmi, kun tuo espanjalainen lurjus ei ollut minua näkevinänsä...

— Silloin rupesi partanne vavahtelemaan.

— Hyvähän teidän on laskea leikkiä, te ette tiedä...

— Kyllä, kyllä, herra Allerts, ymmärrän teitä varsin hyvin.

— Ja te ymmärrätte myöskin, miksi minä niin nopeasti toimitin itseni miekkoineni ulos?

— Varsin hyvin. Mutta tehkää hyvin ja pysähtykää hetkeksi. Kyyhkyset tuolla häkissä räpyttelevät niin levottomasti siipiään; ne kaipaavat ilmaa.

Miekkailija pysähdytti oriinsa, ja Vilhelmin ottaessa pois vettä tippuvan peitteen edessään olevalta pieneltä häkiltä hän sanoi:

— Kuinka voi miehinen mies hoidella tuollaisia kilttiä pikku eläimiä? Jos teitä kerran haluttaa tuhlata musiikille pyhitettyä aikaanne siipikarjan mielistelemiseen, niin kesyttäkää sitten toki haukkoja. Se on ritarillinen toimi ja voitte sen oppia minulta.

— Sallikaa minun pitää kyyhkyseni, vastasi Vilhelmi. — Ei niitä ole niinkään helppo pitää kurissa kuin luulisi, ja useinhan on niistä myöskin ollut hyötyä sodassa, joka tietenkin on ritarillinen toimi sekin. Muistelkaapa vain Haarlemia! — Nyt alkaa jälleen valaa vettä. Ellei tuo viittani olisi niin kovin ahdas, niin suojelisin sillä kyyhkysiäni!

— Olette siinä tosiaankin kuin Goliat Daavidin puvussa.

— Tämä on kouluajoiltani. Toisen viittani lainasin eilen nuorelle Wibismalle.

— Tuolleko espanjalaiselle keltanokalle?

— Kerroinhan teille jo poikain tappelusta.

— Kyllä, kyllä. Ja tuo marakatti piti teidän viittanne?

— Te tulitte minua noutamaan ettekä suostunut odottamaan. Arvattavasti he ovat lähettäneet sen takaisin heti meidän lähdettyämme.

— Ja nuo armolliset herrat kai vielä odottavat kiitosta siitä, että junkkari otti sen.

— Eivät suinkaan, vapaaherra kiitti minua varsin kohteliaasti.

— Mutta eivät nuo kiitokset tee kaulustanne sen pitemmäksi. Ottakaa minun viittani, Vilhelmi. Minullahan ei ole mitään kyyhkysiä suojeltavana, ja nahkani on paksumpaa kuin teidän.

Seitsemäs luku.

Ensimäistä sadepäivää seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Niityt olivat peittyneet harmahtavaan usmaan ja sumuun. Kylmän kostea luoteistuuli ajoi kokoon raskaita pilviä synkistyttäen taivaan. Leidenissä virtaili sade loristen pystyiltä katoilta kouruja myöten alas maahan; ojissa ja kanavissa kävi vesi sameaksi ja kohosi kohoamistaan äyräitä kohden. Märät, palelevat ihmiset kiiruhtivat tervehtimättä toistensa ohitse, ja haikarat kyyristyivät pesässänsä lähemmäksi toisiansa, muistellen lämpimiä etelämaita ja katuen ennenaikaista muuttoansa tänne kylmälle ja kostealle alangolle.

Alakuloisuuden ohella ihmispovissa kehittyi kehittymistään huoli tulevaisuudesta. Yhtä nopeasti kuin ruoho kedolla, kasvoi sateen yhä vain jatkuessa pelko kaupunkilaisten mielissä. Olutjuomaloissa kuuli keskusteluja, jotka eivät liioin tuntuneet toivehikkailta, jopa paikka paikoin väitettiin että oli narrimaista enää tehdä vastarintaa ja kehotettiin suorastaan luopumaan prinssistä ja vapauden puolustamisesta.

Jos tahtoi Leidenissä näinä päivinä nähdä iloisia kasvoja, niin sai niitä kauan hakea turhaan, eikä ainakaan voinut toivoa näkevänsä niitä pormestari van der Werffin talossa.

Kolme päivää oli nyt jo mennyt menojaan Pietari herran lähdöstä, jopa oli neljäskin kulunut melkein puolipäivälle saakka, eikä pormestari ollut vieläkään palannut, ei lähettänyt mitään tervehdystä, ei sanaakaan selitykseksi omaisilleen.

Maria rouva oli pukenut yllensä vaaleansinisen verkaleninkinsä, jonka nelikulmaiseksi uurrettua pääntienettä reunustivat Mechelnin pitsit. Tästä puvusta hänen puolisonsa näet piti aivan erityisesti, ja tänäänhän hänen nyt ainakin pitäisi palata kotiin.

Kultalakanoksan, joka hänellä oli povellaan, hän oli itse leikannut kasvista, joka kukki hänen ikkunallaan, ja Barbara oli auttanut häntä tuon tuuhean tukan järjestämisessä.

Oli enää tunti aikaa päivälliseen, kun tuo hento, solakka nuori vaimo tuli miehensä työhuoneeseen, valkoinen tomuliina kädessä. Ensiksi hän asettui akkunaan, jota myöten rankkasade virtaili monimutkaisissa koukeroissa, painoi otsansa ruutuun ja katseli alas tyhjälle kadulle. Vesilätäkköjä oli muodostunut sileiden punaisten tiilien väliin, joilla katu oli kivitetty. Muuan kuormankantaja meni ohitse kopisuttaen raskailla puukengillänsä, eräs palvelustyttö kiiruhti eteenpäin liina kasvoille vedettynä, ja huolellisesti vältellen kuivia paikkoja hypiskeli lätäköltä lätäkölle suutarin oppipoika, selässä pari korkeita saappaita; mitään ratsastajaa ei näkynyt, ei kuulunut.

Oli melkein kolkon hiljaista sekä sisässä että kadulla; Maria ei kuullut muuta kuin sateen lotinaa. Ennenkuin kavioiden kapsetta alkoi kuulua, hän ei voinut odottaa miestänsä saapuvaksi, eikä hän silmäillytkään katua pitkin, — ajatuksiinsa vaipuneena hän vain katseli alas maahan, sateen loristessa yhä edelleen.

Huonetta oli huolellisesti lämmitetty pormestarin varalta, jonka odotettiin tulevan kotiin läpimärkänä, mutta kylmä viima tunki sisään akkunanraosta. Mariaa värisytti, ja kun hän nyt vetäytyi kauemmaksi tuohon puolipimeään huoneeseen, oli hänestä kuin täytyisi aina olla näin hämärää, kuin valoisia päiviä ei olisi enää koskaan odotettavissa.

Vasta hetken kuluttua hänelle muistui mieleen mitä varten oli tullut huoneeseen. Hän alkoi nyt pyyhkiä liinalla kirjoituspöytää, paperipakkoja ja muita huoneessa olevia esineitä. Lopuksi lähestyi hän pistooleja, jotka Pietari oli jättänyt kotiin.

Korkealla aseiden yläpuolella riippui Pietarin vaimo vainajan kuva. Tämä tarvitsi pikemminkin puhdistusta kuin nuo aseet, sillä tähän saakka ei Maria ollut voinut pakottaa itseään sitä koskettamaan.

Nyt rohkaisi hän mielensä, pysähtyi seisomaan aivan sen eteen ja katseli herkeämättä noita nuorekkaita kasvonpiirteitä, — tuota vaimoa, jonka kanssa oli kuullut Pietarin olleen onnellisen. Tenhoavan tuntuivat hänet nuo ruskeat silmät, joilla tuo lempeä olento häntä katseli.

Toden totta, nainen tuolla ylhäällä näytti tyytyväiseltä, melkeinpä ylimielisen tyytyväiseltä. Kuinkahan paljon täydellisemmin Pietari olikaan antaunut tuolle ensimäiselle vaimolleen kuin hänelle!

Tämä ajatus vihloi hänen sydäntänsä, ja vaikka hänen huulensa olivat liikkumattomat, hän kumminkin teki kysymyksen toisensa jälkeen tuolle mykälle kuvalle, joka yksinkertaisista puitteistansa katseli häntä yhä edelleen yhtä itsetietoisesti ja iloisesti.

Mariasta oli kuin nuo täyteläiset huulet olisivat vavahtaneet, — jo hänestä näyttivät silmätkin liikkuvan. Kylmä väristys jähmetytti hänen verensä, häntä alkoi pelottaa, mutta hän ei kumminkaan voinut poistua kuvan luota.

Tuijottavin silmin hän katsoi ylöspäin.

Liikkumatonna seisoi hän ja alkoi hengittää nopeammin.

Nyt näytti Marian katse käyvän tarkemmaksi.

Eeva vainajan korkealla otsalla näkyi varjo.

Olikohan maalari siten tahtonut kuvata hänen mieltänsä ahdistavaa surua, vai oliko tuo vain tomua, joka himmensi värit?

Maria veti tuolin lähelle kuvaa ja nosti jalkansa istuimelle. Hänen hameensa helma kohosi hieman. Hän punastui, ikäänkuin nuo maalatut silmät olisivat olleet elollisia, veti häveliäästi hameen valkoisen sukkansa ylitse ja nousi sitten nopealla liikkeellä tuolille.

Silmästä silmään hän nyt katsoi kuvaa. Liina, jota hän piti hieman vavahtelevassa kädessänsä, siveli Eevan otsaa ja pyyhki pois varjon hänen hohtavan verevältä iholtansa. Nyt Maria pyyhki tomun puitteista ja kankaasta ja huomasi nimikirjoituksen, joka ilmoitti, kenen kädestä kuva oli lähtenyt. "Artjen Leidenistä" — näin nimitti taiteilija itseänsä, ja huolellisen tarkasti hänen siveltimensä oli kuvannut vähäpätöisimmätkin erityiskohdat. Hopeakäädyt sinisine turkooseineen tuolla täyteläisellä kaulalla — ne olivat Marialle varsin tutut. Pietari oli antanut ne hänelle morsiuslahjaksi ja vihittäessä ne olivat olleet hänellä kaulassa; mutta timanttiristiä, joka oli niiden keskellä, hän ei koskaan ollut nähnyt. Kultasoljen, joka oli Eevan vyöllä, hän oli saanut viime syntymäpäiväkseen, — mutta se oli aika lailla vääntynyt ja tylsyneet piikit voivat töin tuskin tunkea paksun nauhan lävitse.

"Hän sai kaikki uutena", mietti Maria itsekseen. "Mitäpä minä koristeista välittäisin, mutta sydämen — Pietarin sydämen hän myöskin on omistanut! Minkä verran rakkautta hän lienee sinne jättänyt jäljelle?!"

Hän ei olisi tahtonut tätä ajatella, mutta kumminkin kaikuivat nämät sanat uudelleen ja yhä uudelleen hänen mielessänsä, ja hänen täytyi kaikin voimin hillitä tunteitansa voidaksensa pidättää itkua.

"Jospa hän palaisi, kun hän vain palaisi!" vaikeroi hänen kärsivä sydämensä.

Silloin ovi aukeni hänen huomaamattansa. Barbara tuli sisään ja lausui hiljaa hänen nimensä ystävällisen nuhtelevalla äänellä.

Maria vavahti ja pyysi punehtuen:

— Tee hyvin ja anna kätesi, niin laskeudun maahan. Työni on jo lopussa. Hyi tuota tomua... oikein hävetti...

Kun hän jälleen oli lattialla, sanoi leski:

— Kuinka poskesi punoittavat! Kuulepas, käly kultaseni, kuule, lapseni...

Barbaran nuhtelu jäi kesken, sillä kolkutin iski katuoveen ja Maria kiiruhti akkunaan.

Leski seurasi häntä ja huudahti luotuaan pikaisen silmäyksen kadulle:

— Se on Vilhelmi Kornelionpoika, soittotaiteilija. Hän on ollut Delftissä, kuulin sen hänen äidiltänsä. Ehkä hän tuo tietoja Pietarista. Lähetän hänet luoksesi, mutta ensin hänen täytyy tuolla alhaalla kertoa minulle, mitä uutisia hän tuo muassansa. Jos tarvitset minua, niin olen pikku Liisan tykönä. Hän tuntuu niin kuumalta ja hänen silmiänsä pakottaa; hän saa varmaankin jonkun iho- tai kuumetaudin.

Barbara läksi huoneesta. Maria painoi kätensä vasten polttelevia poskiansa ja kulki hitaasti edes takaisin, kunnes ovelta kuului kolkutus ja taiteilija tuli sisään.

Kun oli tervehditty, kysyi nuori vaimo nopeasti:

— Te olette tavannut puolisoani Delftissä?

— Olen, vastasi Vilhelmi, — toissa iltana.

— No kertokaa toki sitten...

— Heti, heti. Minä tuon muassani koko säkillisen terveisiä. Ensiksi äidiltänne.

— Hän voi hyvin?

— Varsin hyvin. Arvoisa tohtori Groot on myöskin terveenä ja toimessa.

— Entä minun mieheni?

— Häntä tapasin tohtorin tykönä. Herra Groot lähettää teille mitä sulimpia ja herttaisimpia terveisiä. Eilen ja toissa päivänä oli hänen luonansa lauluharjoitus. Hänellä on aina uusimmat sävellykset, mitkä tulevat Italiasta, ja kun me tätä motettia...

— Toiste siitä, herra Vilhelmi! Kertokaa ensiksi, mitä puolisoni...

— Herra pormestari tuli prinssin asioissa tohtorin luo. Hänellä oli kiire, eikä hän voinut viipyä siksi kuin aloimme laulaa. Laulu kävi oivallisesti. Tabulatuurin takia teidän ei tarvitse huolehtia. Kun te vain ihanalla äänellänne...

— Mutta, herra Vilhelmi!

— Ei, arvoisa rouva, te ette saa kieltäytyä. Herra Groot sanoi, että te Delftissä tyttönä ollessanne lauloitte ensi ääntä oivallisemmin kuin kukaan muu, ja jos te, jos Nordwykin armollinen rouva ja lisäksi herra van Akenin vanhin tytär...

— Mutta, hyvä herra, huudahti Maria yhä lisääntyvällä kärsimättömyydellä, — enhän nyt puhu teidän moteteistanne ja tabulatuureistanne, vaan puolisostani.

Vilhelmi katsasti nuoreen rouvaan puoleksi hämmästyneenä, puoleksi pelästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä hymyillen ajattelemattomuudellensa ja sanoi hyväntahtoisen katuvalla äänellä:

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä! On kerran kaikkiaan niin, että meistä vähäpätöisetkin seikat tuntuvat ylen tärkeiltä, kun ne kokonaan täyttävät meidän oman mielemme. Teidän korvissanne täytyy sanasen poissaolevasta puolisostanne kaikua suloisemmalta kuin kaiken maailman musiikin. Se olisi minun pitänyt ymmärtää. Siis — pormestari voi hyvin ja hän on keskustellut paljon prinssin kanssa. Ennenkuin hän eilen aamulla läksi Dordrechtiin, antoi hän minulle tämän kirjeen ja käski minun tuomaan sen teille mitä herttaisinten terveisten ohella.

Näin sanoen taiteilija ojensi Marialle kirjeen. Tämä otti sen nopeasti hänen kädestänsä ja sanoi rukoilevasti:

— Elkää panko pahaksenne, herra Vilhelmi. Moteteistanne puhelemme huomenna tai milloin vain tahdotte, mutta tänään...

— Tänään omistatte aikanne tälle kirjeelle, keskeytti häntä Vilhelmi. — Sehän on aivan luonnollista. Lähetti on tehnyt tehtävänsä ja soittoniekka saa tulla toiste nuotteineen koettamaan onneansa.

Heti taiteilijan poistuttua Maria meni huoneeseensa, istuutui akkunan ääreen, avasi kiiruusti puolisonsa kirjeen ja luki:

"Rakas, uskollinen vaimoni!

Herra Vilhelmi Kornelionpoika Leidenistä tuo Sinulle tämän kirjeen. Voin hyvin, mutta minusta oli ikävää lähteä luotasi hääpäivänämme. On kovin huono ilma. Prinssi on varsin huolestunut, mutta emme lakkaa toivomasta, ja jos rakas Jumala meitä auttaa ja jokainen tekee velvollisuutensa, niin kaikki voi vielä päättyä hyvin. Minun täytyy tänään lähteä Dordrechtiin, minulla on siellä tärkeitä tehtäviä. Malta mielesi, sillä voi vielä kulua monta päivää, ennenkuin tulen kotiin.

Jos neuvostonpalvelija tulee noutamaan jotakin, niin anna hänelle ne paperit, jotka ovat kirjoituspöydällä reunimmalla oikealla, pienemmän lyijylevyn alla. Tervehdä Barbaraa ja lapsia. Jos tarvitsette rahaa, niin pyydä minun nimessäni neuvostonsihteeriltä van Houtilta loput saatavistani, — hän tietää kyllä asiasta. — Jos Sinulla on ikävä, niin mene tervehtimään hänen rouvaansa tai Nordwykin rouvaa; se olisi heistä hauskaa. Ostakaa jauhoja ja voita ja juustoa sekä savustettua lihaa niin paljon kuin mahdollista. Ei tiedä mitä on odotettavissa. Neuvottele Barbaran kanssa!

Kuuliaisuuteesi luottaen

uskollinen puolisosi Pietari Adrianinpoika van der Werff."

Maria luki tämän kirjeen ensin nopeasti, sitten uudelleen, hitaasti, lause lauseelta, loppuun saakka. Pettyneenä, alakuloisena, loukkaantuneena taittoi hän sen kokoon ja otti — hän ei itsekään tiennyt miksi — kultalakan rinnaltansa ja heitti sen turvelaatikkoon uunin viereen. Sitten hän avasi arkun, otti siitä sirosti veistellyn lippaan, laski sen pöydälle, avasi sen ja pani siihen puolisonsa kirjeen.

Tämän tehtyänsä Maria seisoi vielä kauan lippaan ääressä, miettiväisenä katsellen sen sisältöä.

Vihdoin hän tarttui kanteen sulkeaksensa sen; mutta hän viivähti vielä ja otti pakan kirjeitä, jotka olivat olleet lippaan pohjalla ja joiden päällä oli muutamia kummien antamia kulta- ja hopearahoja, vaatimattomia koristeita ja kuihtunut ruusu.

Sitten hän veti tuolin pöydän ääreen, istuutui ja alkoi lukea. Varsin tuttuja olivat hänelle nämät kirjeet. Jalo, toivehikas nuorukainen oli kirjoittanut ne morsiamellensa, Marian sisarelle. Ne olivat päivätyt Jenassa, jonne hän oli lähtenyt lopettamaan oikeustieteellisiä opintojansa. Joka sanassa ilmeni rakastavaisen mielen tulinen kaipaus, joka rivi kertoeli intohimosta, joka täytti kirjoittajan sydämen. Usein tuo nuori oppinut, joka ollessaan Delftissä tohtori Grootin oppilaana oli rakastunut morsiameensa tämän melkein vielä lapsena ollessa, puki tunteensa ylevän kaunopuheliaaseen muotoon.

Marian mieleen kuvastui hänen lukiessansa Jakoban suloinen olento ja hänen sulhonsa kauniit, haaveksivat kasvot. Hän muisteli heidän iloisia häitänsä ja lankomiehen hillitöntä, runsaslahjaista ystävää, joka oli tätä seurannut Hollantiin ollaksensa sulhaspoikana. Erotessa hän oli antanut Marialle tuon ruusun, joka nyt oli tuossa lippaassa. Ei Marian ääni ollut vielä sulautunut kenenkään ääneen niin kuin hänen, niin runollisen kauniita sanoja hänelle ei ollut puhunut kukaan muu, eivätkä hänen silmänsä koskaan toiste olleet kohdanneet niin säteileviä katseita kuin tuon nuoren tyyrinkiläisen aatelismiehen.

Häiden jälkeen oli Yrjö von Dornburg matkustanut kotiinsa ja nuori aviopari Haarlemiin. Maria ei ollut sen koommin kuullut muukalaisesta mitään, ja pian oli sisar puolisoinensa vaiennut ikuisiksi ajoiksi. Samaten kuin enimmät Haarlemin asukkaista hekin saivat surmansa espanjalaisten murhamiesten kädestä, silloin kuin tuo jalo, onneton kaupunki valloitettiin. Muuta ei tuo kallis sisar ollut jättänyt hänelle kuin elävän muiston itsestänsä ja nuo kirjeet, jotka nuorena kuollut vaimo parka oli saanut sulholtaan ja jotka nyt olivat Marian kädessä.

Niissä ilmeni rakkaus, ilmeni oikea, ylevä, ikuinen rakkaus, joka puhuu enkelein kielillä ja siirtää vuoret.

Ja tuossa oli sitten hänen miehensä kirje!

Voi tuota kuivaa sepustusta! Ei enää haluttanut avata sitä, kun hän nyt pani nuo kalliit muistot takaisin lippaaseen, — ja kumminkin laajeni hänen povensa, kun hän ajatteli puolisoansa. Hän tunsi rakastavansa häntä ja omistavansa hänen uskollisen sydämensä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen, ei onnellinen, sillä Pietari omisti hänelle vain joko intohimoista hellyyttä tai isällistä hyvyyttä, ja hän kaipasi toisenlaista rakkautta. Hän, tuo oppineen Grootin oppilas, jopa ystäväkin, tuo nuori nainen, joka lapsuudestaan saakka oli seurustellut hienosti sivistyneiden miesten kanssa ja joka hartaasti rakasti maatansa, hän tunsi, että kykenisi tarjoamaan puolisollensa enemmän, paljoa enemmän, kuin tämä häneltä tahtoi ottaa vastaan. Ei hän ollut koskaan odottanut kuulevansa korupuheita tai hillittömiä tunteenpurkauksia tuon vakavan, tarmokkaan miehen suusta, mutta hän oli luullut, että tämä käsittäisi kaikkea sitä ylevää ja jaloa, mitä hänen povessansa liikkui, antaisi hänen ottaa osaa harrastuksiinsa ja ilmaisisi hänelle tunteensa ja ajatuksensa. Ettei niin ollut käynyt, sitä todisti jälleen tuo sisällyksetön kirje, jonka hän juuri oli saanut.

Pietari oli ollut Marian isä vainajan uskollinen ystävä. Myöskin hänen lankonsa oli nuoruuden hartaudella kiintynyt van der Werffiin, tuohon vanhempaan, kypsyneeseen vapaudenpuoltajaan. Hän oli aina puhunut Marialle Pietarista sanoin, jotka ilmaisivat mitä hartainta ihailua ja rakkautta. Kohta sen jälkeen kuin Marian isä oli kuollut ja tuo nuori aviopari oli saanut surmansa, Pietari tuli Delftiin, ja kun hän nyt puhui Marialle osanotostansa ja lohdutteli häntä, niin hänen voimakkaat, sydämelliset sanansa olivat kuin pelastuksen ankkuri, johon Maria voi tarttua hädissänsä. Tuo kelpo leideniläinen tuli yhä useammin Delftiin ja vieraili silloin aina Grootin talossa. Miesten neuvotellessa sai Maria täyttää lasit ja kuunnella heidän keskustelujansa. Puheltiin niitä näitä, ja usein herrojen puheet eivät Marian mielestä olleet juuri selviä eikä viisaita; mutta mitä van der Werff puhui, se oli aina järkevää, ja kipsikin olisi voinut ymmärtää hänen koruttomat, tarmokkaat sanansa. Niinkuin tammi huojuvien pajujen keskellä hän oli Mariasta. Tämä oli usein tiennyt Pietarin hengenvaarallisista matkoista, joita hän teki palvellakseen prinssiä ja vapaudenasiaa, ja sykkivin sydämin oli hän odottanut kuinka ne onnistuisivat.