Part 4
Kun hän kuuli Barbaran yskivän viereisessä huoneessa, nousi hän istualleen ja kysyi:
— Kälyseni, nukutko sinä?
— En, lapseni, voitko pahoin?
— En, mutta minua niin pelottaa, ilkeät ajatukset ahdistavat mieltäni.
Barbara sytytti heti kynttilän, meni makuuhuoneeseen ja istuutui vuoteen laidalle.
Hänen sydäntänsä vihloi kun hän näki tuon nuoren, suloisen olennon makaavan yksin huolissaan leveällä vuoteellansa, voimatta nukkua katkeralta sydämensurulta.
Maria ei ollut hänestä vielä koskaan näyttänyt niin viehättävän suloiselta. Surevan enkelin kaltaisena hän lepäsi valkoisessa yöpuvussaan valkoisilla patjoilla. Barbara ei voinut olla pyyhkäisemättä hiuksia hänen kapealta otsaltansa ja suutelematta hänen hieman punoittavaa poskeansa. Maria katsoi kiitollisesti kälynsä pieniin vaaleansinisiin silmiin ja sanoi rukoilevasti:
— Tahtoisin kysyä sinulta jotakin.
— No?
— Mutta sinun täytyy sanoa rehellisesti totuus.
— Kylläpä vaaditkin paljon.
— Tiedänhän minä, että pysyt totuudessa, mutta onhan...
— No, puhu nyt suusi puhtaaksi!
— Oliko Pietari onnellinen avioliitossaan ensimäisen vaimonsa kanssa?
— Oli, lapseni, oli.
— Eikä ainoastaan Pietari, vaan myöskin Eeva vainaja, tiedätkö sen?
— Tiedän, kälyseni, tiedän.
— Etkä ole voinut erehtyä?
— En, en suinkaan tässä asiassa. Mutta mistä tulevat tuollaiset ajatukset päähäsi? "Anna kuolleitten haudata kuolleensa", sanotaan raamatussa. Käänny nyt toiselle kyljellesi ja koeta nukkua!
Barbara palasi huoneeseensa, mutta kului monta tuntia ennenkuin Marian onnistui vaipua uneen.
Viides luku.
Seuraavana aamuna pysähtyi kaksi siroon palvelijanpukuun puettua ratsastajaa torin läheisyydessä olevalle Nobelkadulle, komean talon edustalle. Kolmas talutti edes takaisin kahta vahvarakenteista papurikkoa, joilla oli komeasti kaartuvat kuonot. Tallipoika piti ohjaksista monivärisillä koristeilla varustettua pitkäharjaista ratsua. Tämä oli nuorta neekeriä varten, joka seisoi talonovella ja karkotti luotansa katupojat, jos joku uskalsi häntä lähestyä, mulkoillen kammottavasti silmillään ja näytellen heille valkoisia hampaitaan.
— Missähän ne nyt viipyvät? sanoi toinen ratsastajista. — Tänään ei suinkaan tarvinne kauan odottaa sadetta.
— Eipä suinkaan, vastasi toinen. — Taivas on harmaa kuin vanha huopahattuni, ja kun ehdimme metsään, niin saamme vettä yllin kyllin.
— Jo sataa tihuttaa!
— Tällaista kostean kylmää ilmaa minä en voi lainkaan sietää.
— Eilen oli kauniimpi sää.
— Vedä pistoolikotelon lämsät lujemmin kiinni. Reppu junkkarin satulan takana ei ole aivan suorassa. Noin! Täyttikö keittäjätär pullosi?
— Täytti kyllä, ruskealla espanjan viinillä. Tuossa se on.
— No, satakoon sitten! Kun on sisältä märkä, niin voi sietää paljon ulkoapäin tulevaa kosteutta.
— Vie oriit portille; kuulen herran tulevan.
Ratsastaja ei ollut erehtynyt, sillä ennenkuin hänen toverinsa oli onnistunut saada suurempi papurikko seisomaan hiljaa, kuuluivat suuresta ulkoeteisestä heidän isäntänsä herra Matenesse van Wibisman ja Nikolas junkkarin äänet.
Nämät lausuivat ystävällisiä jäähyväissanoja nuorelle tytölle, jonka ääni kuului syvemmältä kuin tuon keskenkasvuisen pojan.
Kun vanhempi herra alkoi kääriä papurikon harjaa kätensä ympärille ja jo kohotti jalkaansa pannaksensa sen jalustimeen, tuli neiti, joka oli jäänyt ulkoeteiseen, kadulle, pani kätensä Wibisman käsivarrelle ja sanoi:
— Sananen vielä, setä, mutta sinulle yksin.
Jättämättä irti harjaa, huudahti parooni kohteliaasti hymyillen:
— Ellei se vain liiaksi rasita hevosia. Tuollainen kaunosuun uskoma salaisuus painaa paljon!
Samalla lähensi hän korvaansa nuoreen sukulaiseensa. Mutta tämä ei näkynyt aikoneen kuiskata, sillä hän ei tullut lähemmäksi, vaan sanoi vain puoliääneen, italiankielellä kumminkin:
— Tee hyvin ja sano isälle, etten minä jää tänne.
— No mutta, Henriika!
— Sano, etten tee sitä missään tapauksessa.
— Täti ei päästä sinua.
— Oli miten oli, tänne en jää.
— Ilmoitan asiasta, mutta vähän lievemmässä muodossa, jos sallit.
— Kuten tahdot. Sano siis isälle, että pyydän häntä noutamaan minut. Ellei hän itse tahdo tulla tähän kerettiläispesään — mitä en suinkaan lukisi hänelle viaksi —, niin lähettäköön minulle vain ratsun taikka vaunut.
— Entä syyt tähän?
— En tahdo enää lisätä kuormitustasi. Kiiruhtakaa pois, muutoin satulat kastuvat, ennenkuin pääsette matkaan.
— Siis sanon Hoogstratenille, että hänellä on kirje odotettavissa.
— Ei sellaista voi kirjoittaa. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sano isälle, etten jää tädin luo ja että tahdon kotiin. Hyvästi, Niko! Ratsassaappaat ja tuo vihreä verkatakki sopivat sinulle paljoa paremmin kuin nuo silkkihetaleet!
Neiti heitti sormisuukkosen junkkarille, joka jo aikoja sitten oli hypännyt hevosen selkään, ja kiiruhti sisään. Vanhempi van Wibisma kohautti olkapäitänsä, nousi papurikon selkään, kääri tumman viittansa tiukemmin ympärillensä, viittasi Nikolasta tulemaan viereensä, ja he läksivät yhdessä ratsastamaan palvelijoiden seuraamina.
Kaupungin läpi ratsastaessaan he eivät puhuneet sanaakaan keskenään, mutta kaupunginportilla Wibisma sanoi:
— Henriikasta käy aika pitkäksi Leidenissä. Hän tahtoisi palata isänsä luokse.
— Ei lienekään hauskaa asua yhdessä tädin kanssa, vastasi junkkari.
— Hän on vanha ja sairaloinen ja hänen elämänsä on ollut ilotonta.
— Mutta hän on ollut kaunis. Siitä ei ole enää paljoa nähtävissä, mutta hänen silmänsä ovat yhä vielä samanlaiset kuin tuossa kuvassa, — ja sitten hän on niin rikas.
— Se ei tee onnelliseksi!
— Mutta miksikähän hän ei ole mennyt naimisiin?
Parooni kohautti olkapäitään ja vastasi:
— Viattomia miehet siihen ainakin ovat.
— Miksikä hän sitten ei ole mennyt luostariin:
— Kukapa sen tietää. Naissydämiä on vielä vaikeampi ymmärtää kuin sinun kreikkalaisia kirjojasi. Sen saat vielä kokea. — Mitä teillä tädin kanssa oli tekeillä, kun minä tulin sisään?
— Katsos, vastasi poika, otti ohjakset suuhunsa ja veti sormikkaan vasemmasta kädestään, — hän pisti tämän sormuksen sormeeni.
— Kallisarvoinen smaragdi! Muutoin hän ei mielellään luovu tuollaisista.
— Ensin hän tarjosi minulle toista ja sanoi lahjoittavansa sen minulle korvaukseksi niistä iskuista, joita eilen olin saanut siksi että olen kuninkaalle uskollinen. Eikös se ollut hassua?
— Eikä vain hassua, minun nähdäkseni.
— Ei minunkaan luontoni sallinut ottaa lahjoja mustelmista. Vetäisin siis nopeasti pois käteni ja sanoin, että minäkin puolestani olin antanut noille porvaripojille muistoja kotiin, ja että tahdoin ottaa sormuksen palkinnoksi _siitä_.
— Oikein, Niko, oikein!
— Niin hänkin sanoi ja pani tuon pienen sormuksen takaisin lippaaseen ja valitsi tämän, ja tuossa se nyt on!
— Kallisarvoinen kapine! jupisi parooni ja ajatteli hiljaa itsekseen: "Tämä lahja on hyvän merkki. Poika ja Hoogstratenit ovat hänen lähimmät perillisensä, ja jos tuo tyhmä tyttö ei pysy hänen luonansa, niin voisi tapahtua..."
— Mutta hänen tuumailunsa jäi kesken, sillä junkkari häiritsi sitä sanoen:
— Jo alkaa sataa! Eivätkös nuo usmajoukot tuolla niityllä ole aivan kuin taivaalta pudonneita pilviä? Minua kylmää!
— Vedä viitta hartioillesi!
— Kuinka sataa vettä ja rakeita! Luulisi talven palaavan. Ojavesi näyttää mustalta, ja tuolla, katsopas, mitä tuo on?
Tien varrella oli majatalo, ja sen edustalla kohosi taivasta kohden yksinäinen, hyvin korkea, vanha jalava, jonka runko, mastopuun tavoin oksatonna, oli kasvanut suoraksi kuin kynttilä ja haaraantui vasta katon tasalla. Kevät ei ollut vielä kiinnittänyt ainoatakaan lehdykkää sen oksiin, mutta lehdettömässä latvassa oli kumminkin paljon katseltavaa. Yhdessä oksassa liehui pieni lippu, jossa oli Oranian suvun värit; toisessa riippui suuri nukke, joka kaukaa katsoen aivan näytti mustiin puetulta mieheltä; kolmannessa kiikkueli vanha hattu, ja neljänteen oli kiinnitetty valkoinen pahvilevy. Suurilla mustilla kirjaimilla, jotka sateesta jo alkoivat käydä epäselviksi, oli sille kirjoitettu:
"'Onni olkoon Oranialaisen; Espanjalaiselle kuolema!' Sillä lailla kuulukohon Quatgelatin kutsunta."
Sateisena huhtikuun aamuna, kolean harmaassa sumuilmassa, puu ei suinkaan näyttänyt kovin viehättävältä monenmoisine koristuksineen.
Korppia oli laskeutunut tuulessa leijailevan nuken viereen, kai luullen sitä hirtetyksi ihmiseksi. Huono-oppisia lintuja ne lienevät olleet, sillä eivätpä hirsipuut olleet Hollannissa vuosikausiin joutaneet tyhjiksi, missä vain espanjalaisilla oli valta käsissänsä. Korpit rääkkyivätkin kuin vihoissaan, mutta jäivät kumminkin istumaan puuhun, jota lienevät pitäneet hirsipuuna. Räikeän ivallisesti vaikuttivat nuo muut hullunkuriset koristeet ynnä ajatus, että mikähän ketteräjalkainen uskalikko lienee kiivennyt niitä tuonne asettelemaan, tuon teloituspaikan irvikuvan rinnalla.
Nikolas rupesi kumminkin ääneen nauramaan nähdessään nuo omituiset ilmiöt jalavan latvassa, ja hän sanoi viitaten sormellaan ylöspäin:
— Kas, mitä hedelmiä tuolla riippuu?
Mutta jo seuraavana hetkenä karmi hänen selkäpiitänsä, sillä korppi laskeutui mustalle nukelle ja kävi kovalla nokallaan niin rajusti sen kimppuun, että se kuin heiluri liikkui edes takaisin, lintu muassaan.
— Mitä nuo hassutukset merkitsevät? kysyi parooni, kääntyen takanaan ratsastavan rengin puoleen, joka näytti olevan huimapäinen veitikka.
— Ne ovat olevinaan jotakin majatalon kyltin tapaista, sanoi tämä. — Eilen päivänpaisteessa ne näyttivät varsin lystikkäiltä, mutta tänään — hyi, oikein nahkaa karsii!
Paroonilla ei ollut niin hyvät silmät, että olisi voinut lukea kirjoituksen levyltä. Kun Nikolas oli lukenut sen hänelle, kirosi hän itsekseen ja kääntyi jälleen renkiin päin kysyen:
— No saako tuo isäntä lurjus noilla tyhmillä ilveilyillä houkutelluksi ihmisiä majataloonsa?
— Kyllä, herra, — ja eilen, kun ei vielä ollut noita inhottavia korppia, niin ne totta tosiaan näyttivät helkkarin hullunkurisilta; ei niitä nauramatta voinut katsella. Täällä oli puoli kaupunkia ja meidätkin toi virta tänne muassaan. Tuolla nurmikolla, sielläpä vasta oli iloa ja melua! Säkkipilliä puserreltiin ja viulua vingutettiin, ettei tahtonut tulla loppua. Ja tuo hassu kansa hurrasi niin että korvani siitä vieläkin soivat. Soitettiin ja tanssittiin. Miehet heittelivät viulun tahdin mukaan ruskea-, sini- ja punasukkaisia sääriänsä ilmaan, takit liehuivat, ja oikea käsivarsi neidon ympärillä ja oluttuoppi korkealla pään yläpuolella pyörittiin niin että vaahto vain räiskyi. Huutoa kuului ja riemua, juuri kuin jokainen leinikkö olisi muuttunut kultaiseksi guldeniksi. Mutta tänään — pyhä Florian, tämäpä vasta on sadetta!
— Se on onneksi noille kapineille tuolla puussa, huudahti parooni. — Tällaisella sateella kastuu taula, muutoin ottaisin pistoolit kotelosta ja ampuisin tuon lakkiretaleen ja tuon kirjavan rievun alas puusta.
— Tuolla oli tanssikenttä, virkkoi renki, osottaen tallattua nurmikkoa.
— Kansa on hullua, rutihullua, huudahti vapaaherra, — tänään tanssitaan ja iloitaan, ja huomenna puhaltaa tuuli huopahatun ja lipun puusta alas, ja tuon mustan nuken sijaan joutuvat he itse hirsipuuhun. — Hiljaa, papurikko, hiljaa! Rakeet saattavat hevoset levottomiksi. Gerrit, aukaisepas reppu ja anna junkkarille peite!
— Heti, herra. Mutta eikö olisi parempi, jos menisitte sisään, siksi kunnes kuurosade lakkaa? Pyhä Florian! Katsokaapas, millainen jääpala riippuu oriinne harjassa! Se ei ole paljoa pienempi kyyhkysen munaa. Vajassa on jo kaksi hevosta, eikä Quatgelatin olut ole huonoa.
Vapaaherra katsahti kysyvästi poikaansa.
— Menkäämme sisään, sanoi tämä, — ehdimme kyllä ajoissa Haagiin. Katsopas, kuinka papurikko parka värisee! Henriika väittää sitä valkeasta maalatuksi, mutta jos hän näkisi kuinka hyvin se säilyttää värinsä tällä ilmalla, niin hän peruuttaisi sanansa.
Herra van Wibisma käänsi taloa kohden vettä tippuvan ja höyryävän hevosensa, jonka rakeet saattoivat levottomaksi, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen hän meni poikinensa sisään majataloon.
Kuudes luku.
Lämmin, oluelta ja ruualta haiskahtava ilma virtasi matkustavaisia vastaan heidän tullessansa majatalon suureen, matalaan vierashuoneeseen. Niukalti tunki tänne valoa kahden puolen olevista akkunoista, joita tuskin voi nimittää muuksi kuin luukuiksi. Huone oli muutoinkin laivankajuutan näköinen, katto ja lattia, pöydät ja tuolit olivat kaikki tummanruskeasta puusta, ja samalla puulajilla olivat päällystetyt myös seinät, joita pitkin oli makuusijoja.
Tiheään kumarrellen meni isäntä vastaanottamaan ylhäisiä vieraitansa ja vei heidät uunin luo, jossa hohti suuria turvekappaleita. Näistä säteilevä hehku tuotti monenlaista hyötyä. Se lämmitti ilman, valaisi osan huonetta, joka muutoin oli puolipimeä sateisen sään takia, ja saivatpa siitä osansa vielä nuokin kolme kanaa, jotka juuri rupesivat ruskettumaan ohuella vartaallansa.
Vanha vaimo, joka oli kääntänyt varrasta, nousi paikaltansa niitten vierasten valkeata lähestyessä ja sysäsi lattialle valkoisen kissan, joka oli ollut hänen sylissänsä.
Isäntä heitti penkille vaatteet, jotka oli levitetty kuivamaan kahdelle tuolille, ja ripusti niiden sijalle vapaaherran ja hänen poikansa läpimärät viitat.
Sillä välin kuin vanhempi Wibisma tilasi lämmittävää juomaa itsellensä ja seuralaisillensa, kuljetti Nikolas neekeripojan uunin luo.
Värisevä poikanen, jolla oli jalassa likomärät punaiset sahviaanisaappaat, kyyristyi lattialle tuhan viereen ja kurotteli tulta kohden vuoroin jalkojansa, vuoroin vilusta kangistuneita sormiansa.
Vapaaherra istuutui nyt poikineen pöydän ääreen, jolle palvelustyttö levitti liinan. Häntä olisi haluttanut tuon koristellun puun takia hätyyttää isäntää, tuota ylen kohteliasta, rokonarpista kääpiötä, joka oli puvultaan aivan samanvärinen kuin ravintolan sisustukseen käytetty puu, mutta hän jätti sen tekemättä, sillä pöydän ääressä, jonkun matkaa hänen pöydästänsä, istui kaksi leideniläistä, joista toinen oli hänelle tuttu, eikä häntä haluttanut joutua kiistaan tällaisessa paikassa.
Kun Nikolaskin oli ehtinyt katsella ympärilleen, nykäisi hän isäänsä sanoen hiljaa:
— Oletko huomannut noita miehiä tuolla? Nuorempi — hän, joka nyt nostaa tuoppinsa kantta, — on tuo ystävällinen mies, joka eilen vapautti minut pojista ja antoi minulle viittansa.
— Tuoko tuolla? kysyi aatelismies. — Hän on kaunis nuorukainen. Häntä voisi luulla maalariksi tai joksikin sellaiseksi. Isäntä hoi, kuka on tuo ruskeakiharainen, suurisilmäinen herra, joka puhelee miekkailunopettaja Allertsin kanssa?
— Vilhelmi herra se on, jos armollinen herra sallii, neuvoston vanhan veronkantajan Kornelion nuorin poika, soittoniekka eli musikantti, niinkuin häntä nimitetään.
— Kas, kas, huudahti parooni. — Hänen isänsä on vanhoja leideniläisiä tuttujani. Hän oli kunnon mies, oikein kelpo mies, ennenkuin tuo vapaudenhuumaus kohosi ihmisille päähän. Pojallakin on kasvot sellaiset, että niitä mielellään katselee. Niissä on jotakin puhdasta, jotakin — sitä on vaikea määritellä, jotakin — kuules Niko, eikös hän muistuta meidän pyhää Sebastiotamme? Menisinköhän puhelemaan hänen kanssansa, kiittääkseni hänen kohteliaisuudestansa?
Odottamatta vastausta pojaltansa, jota hänellä oli tapana kohdella vertaisenaan ystävänä, parooni nousi paikaltansa mennäksensä lausumaan ilmi nuo ystävälliset tunteensa, mutta odottamaton seikka esti tämän kiitettävän hankkeen toteutumasta.
Mies, jota parooni oli nimittänyt miekkailunopettaja. Allertsiksi, oli juuri huomannut, että noiden "espanjalaisten" viitat riippuivat valkean edessä, jota vastoin hänen ja hänen ystävänsä viilat oli heitetty penkille. Tämä seikka näytti häntä kovin harmittavan, sillä vapaaherran noustessa paikaltaan hän sysäsi kiivaasti tuoliansa taaksepäin ja taivutti vahvarakenteista vartaloansa kauas eteenpäin. Samalla hän nojasi käsivartensa edessään olevan pöydän reunaan ja käänsi kiivailla liikkeillä uhkaavat kasvonsa väliin isäntää, väliin aatelismiestä kohden. Vihdoin hän huusi lujalla äänellä, kääntyen huoneeseen päin:
— Pietari Quatgelat, sinä... sinä... Jos sinä vain!... Kuka on sinulle, sinä raihnainen köyristelijä... Kuka on sinulle antanut luvan heittää meidän viittamme nurkkaan?
— Teidän viittanne, herra kapteeni, sopersi isäntä, — olivat jo...
— Suusi kiinni, liehakoitsija! vastata jymähdytti toinen niin kiihkoissaan, että tuuheat harmaat viikset värähtelivät ja pitkä, paksu leukaparta vavahteli ylös ja alas. — Suusi kiinni! Sen me paremmin tiedämme. Tuhat tulimmaista! Täällä mielistellään aatelistakkeja. Nehän ovat espanjalaista kuosia, samaa maata kuin herrojen naamatkin. Oiva hollantilainen kangas — se heitetään nurkkaan! Odotapas, veikko vääräsääri, kyllä me sinut vielä opetamme!
— Mutta, korkeasti kunnioitettu herra kapteeni...
— Minä vähät teidän kunnioituksestanne, te herra kunnoton, te rutilurjus! Ken ensiksi tulee myllyyn, jauhaa ensiksi! Sellainen on tapa Hollannissa ja niin on Hollannissa tehty aina Aatamin ja Eevan ajoista saakka. Korvat pystyyn, vääräsääri! Jos minun "korkeasti kunnioitettu" viittani ja Vilhelmi herran viitta eivät kahteenkymmeneen luettuani riipu entisillä paikoillansa, niin täällä tapahtuu jotakin sellaista, mikä ei ole teille mieleen. Yksi — kaksi — kolme —
Isäntä loi aatelismieheen hätäisen, kysyvän silmäyksen, ja kun tämä nykäytti olkapäitään ääneen lausuen: — Lieneehän valkean ääressä tilaa useammalle kuin kahdelle viitalle, — niin Quatgelat otti leideniläisten takit penkiltä ja ripusti ne kahdelle tuolille, jotka asetti uunin eteen.
Tämän tapahtuessa miekkailija laski hitaasti edelleen. Kun hän oli ehtinyt kahteenkymmeneen, oli isäntä lopettanut tehtävänsä, mutta julmistunut kapteeni ei kumminkaan suonut hänelle vieläkään rauhaa, vaan sanoi:
— Ja nyt laskumme, mies. Paha on joutua tekemisiin tuulen ja sateen kanssa, mutta on olemassa vieläkin huonompaa seuraa. Uunin ääressä on tilaa neljälle viitalle ja Hollannissa kaikille elukoille, mitä oli Noan arkissa, — mutta ei espanjalaisille eikä heidän kätyreillensä. Hyi saakeli, kaikki sappeni on syössyt maksaani. Lähtekäämme täältä, herra Vilhelmi, muutoin ei käy hyvin.
Näin puhuessansa iski miekkailija vihaisesti aatelismieheen ja tämän poikaan ulkonevat silmänsä, jotka tavallisissakin oloissa katselivat maailmaa niin terävästi kuin niiden olisi ollut otettava selkoa jostakin eriskummallisesta seikasta.
Mutta parooni ei ollut kuulevinaankaan noita ärsyttäviä sanoja, vaan meni kapteenin lähtiessä huoneesta tyynesti ja selkä suorana soittotaiteilijan luo, kumarsi kohteliaasti ja kiitti ystävällisyydestä, jota tämä edellisenä päivänä oli osottanut hänen pojallensa.
— Ei mitään kiittämistä, vastasi Vilhelmi. — Minä autoin junkkaria siksi että näyttää rumalta, kun on monta yhtä ahdistamassa.
— Sallikaa minun sitten kiittää tuota ajatustapaa, vastasi parooni.
— Sitäkö ajatustapaa? toisti taiteilija, hymyillen omituisesti ja piirrellen nuotteja pöytään.
Vaieten katseli parooni hetkisen tuota piirtelevää sormea. Sitten tuli hän lähemmäksi nuorukaista ja sanoi:
— Onko sitten kaikki nykyisin sovitettava valtiollisiin seikkoihin?
— On, vastasi Vilhelmi lujasti, kääntäen nopealla liikkeellä kasvonsa Wibismata kohden. — Niin on oleva, muu ei näinä aikoina ole mahdollista. Ei ollut viisasta, että aloitte puhella kanssani ajatustavasta, herra Matenesse.
— Jokainen, vastasi ritari kohauttaen olkapäitänsä, — jokainen pitää omaa käsityskantaansa oikeimpana, sehän on itsestään selvää; mutta pitäisihän antaa arvoa myös niiden mielipiteille, jotka käsittävät asiat toisella tavalla.
— Ei, herra, huudahti taiteilija keskeyttäen ritaria. — Näinä aikoina meillä suvaitaan ainoastaan _yhtä_ käsityskantaa. Joka on hollantilaista syntyperää ja ajattelee toisin kuin me, sen kanssa en tahdo pitää mitään yhteyttä, en edes tyhjentää lasia saman pöydän ääressä. Suokaa anteeksi, herra. Matkatoverini on tulinen luonnoltaan, kuten ikävä kyllä saitte kokea, eikä pidä odottamisesta.
Vilhelmi kumarsi hieman, viittasi kädellään junkkarille jäähyväisiksi, meni uunin luo, otti käsivarrelleen nuo vielä kosteat viitat ja heitti rahan pöydälle. Sitten hän otti käteensä peitteellä varustetun linnunhäkin, josta kuului siipien räpyttelemistä, ja läksi huoneesta.
Vaieten patooni katsoi hänen jälkeensä. Nuorukaisen koruttomat sanat ja hänen poistumisensa herättivät hänessä tuskallisia tunteita. Oikeata luuli hän tavottelevansa, mutta kumminkin hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin tuossa hänen edustamassansa asiassa olisi jotakin häpeällistä. Helpompaa on sietää vainoa kuin huomata itseänsä kartettavan, ja siksi kuvastuikin syvä mielipaha paroonin lempeillä kasvoilla, kun hän nyt jälleen lähestyi poikaansa. Nikolas oli kuullut joka sanan, jonka taiteilija lausui, ja hänen verevät kasvonsa kalpenivat, kun hän näki kuinka tuo mies, johon hänen nuori sydämensä oli kiintynyt erityisellä mieltymyksellä, käänsi hänen isällensä selkänsä — aivan kuin kunniansa menettäneelle, jota kukin pyrkii karttamaan.
Elävästi muistuivat hänen mieleensä sanat, jotka Janus Dousa eilen erotessa oli lausunut hänelle, ja kun hän jälleen istui pöydän ääressä vastapäätä isäänsä, kohotti hän katseensa ja lausui epäröiden, mutta liikuttavan sydämellisellä ja huolestuneella äänellä:
— Isä, mitä on tapahtunut? Isä — ovatko he sitten niin aivan väärässä, kun tahtovat mieluummin olla hollantilaisia kuin espanjalaisia?
Wibisma loi poikaansa hämmästyneen ja nuhtelevan katseen. Ja kun hän tunsi oman vakaumuksensa horjuvan, vaikkapa vain hetkeksikin, ja koska mahtipontinen sana usein auttaa silloin kuin ei voi tai ei tahdo puolustautua asiallisilla perusteluilla, niin hän huudahti äänellä niin suuttuneella, ettei vuosikausiin ollut siten puhutellut tuota pian täysikasvuista lemmikkiänsä:
— Vai jo sinunkin mielesi alkaa tehdä tuota syöttiä, jolla Oranialainen houkuttelee nuo narrit puolellensa. Jos vielä kerran puhut tuohon tapaan, niin näytän kuinka nenäkkäitä poikanulikoita pidetään kurissa! — Tulkaa tänne, isäntä. Mitä merkitsevät nuo laitokset tuolla puussa?
— Nuo tyhmät ihmiset, hyvä herra, nuo leideniläiset narrit ovat syypäät noihin kujeisiin, enkä minä, teidän armonne. Kun sotamiehet, jotka piirityksen aikana olivat kaupungissa, läksivät pois, niin he koristelivat puun noin sopimattomalla tavalla. Minä olen täällä vanhemman herra van der Does'in vuokramiehenä, eikä minulla saa olla mitään omia mielipiteitä, sillä jollakinhan minun täytyy elättää itseni. Mutta niin totta kuin toivon autuasta kuolemaa, niin olen uskollinen Filip kuninkaalle.
— Siksi kunnes leideniläiset palaavat takaisin, vastasi Wibisma katkerasti. — Oliko tämä ravintola hallussanne piirityksen aikana?
— Oli, herra, eikä armollisilla espanjalaisilla herroilla ollut syytä sitä valittaa. Ja elleivät näin halvan miehen palvelukset ole mielestänne liian vähäarvoisia, niin olen käskettävänänne.
— Vai niin, vai niin, mutisi parooni itsekseen ja katseli tarkkaavasti tuota epämiellyttävää isäntää, jonka pienistä silmistä säteili kekseliäisyyttä ja viekkautta. Sitten hän kääntyi junkkarin puoleen sanoen:
— Katselepas hetkinen noita rastaita tuolla akkunassa, poikani, minulla olisi puhelemista isännän kanssa.
Nikolas nousi heti paikaltansa, ja kun hän, sen sijaan että olisi katsellut lintuja, katsoi noiden kahden Delftiin päin ratsastavan miehen jälkeen, joille Hollannin vapaus oli niin kallis, niin hän muisti vertauksen kahleista, jotka painavat maahan, ja hänen mieleensä kuvastuivat käädyt, jotka Filip kuningas armonsa osotteeksi oli lähettänyt hänen isällensä. Ehdottomasti kääntyi Nikolas tätä katsomaan. Tuossa hän seisoi kuiskaillen innokkaasti isännän kanssa. Nyt hän jo laski kätensä tämän hartialle. Oliko oikein, että hän tuolla tavoin kohteli miestä, jota hänen kumminkin täytyi halveksia kaikesta sydämestänsä? Tai olisiko hän — poikasta kauhistutti, sillä hänen mieleensä tuli sana "petturi", jonka eräs koulupojista oli huutanut hänen korvaansa kirkon luona tapellessa.
Kun sade hiljeni, läksivät matkustavaiset majatalosta. Erotessa vapaaherra salli tuon ruman isännän suudella hänen kättänsä, mutta junkkari ei sitä suvainnut.