Part 3

— Ei, parisen sanaa vielä, vain pari sanaa. Tiedän, että te nimitätte meitä luopioiksi, karkureiksi ja paljoksi muuksi — mutta niin totta kuin toivon Jumalalta armoa, te tuomitsette meitä väärin! Minä rakastan tätä maata ja tätä ahkeraa, kunnon kansaa yhtä innokkaasti kuin tekin, sillä virtaahan sen verta minunkin suonissani. Olenhan minäkin allekirjoittanut kompromissin. Tässä nyt seison edessänne, herra. Katsokaa minua. Olenko minä Juudaksen näköinen? Olenko espanjalaisen näköinen? — Voitteko sitä paheksua, että minä uskollisesti pidän kuninkaalle vannomani valan? Mistä ajasta alkaen on Hollannissa ruvettu pitämään valoja leikinasiana? Te, Oranialaisen ystävä, olette vakuuttanut suovanne jokaiselle hänen oman uskonsa, enkä sitä epäilekään. No hyvä, minä pysyn vanhalle kirkolle uskollisena, olen katoolilainen ja sinä pysyn. Mutta tällä hetkellä tunnustan vapaasti: samoin kuin te, minäkin vihaan inkvisitsioonia ja Alban veritöitä. Ne kuuluvat yhtä vähän meidän uskontoomme kuin kuvain raastaminen kuului teidän uskontoonne. Minulle ovat kotimaamme oikeudet yhtä kalliit kuin teillekin. Niiden takaisinvoittaminen on minun pyrkimykseni kuten teidänkin. Mutta kuinka meidän, tämän pienen joukon, voisi onnistua ajan pitkään vastustaa maailman mahtavinta valtakuntaa? Jos voitammekin kerran tai pari, niin jokaisen voitetun sotajoukon sijaan ilmestyy kaksi uutta, suurempaa. Väkivallalla emme saa mitään aikaan, mutta viisaalla myöntyväisyydellä ja järkevillä toimenpiteillä paljonkin. Filipin rahastot ovat tyhjät; sotajoukkonsa hän tarvitsee muihin maihin. Käyttäkäämme siis hänen pulaansa hyväksemme! Pakottakaamme hänet korvaukseksi jokaisesta kaupungista, joka palaa hänen turviinsa, vahvistamaan joku kadottamamme oikeus. Ostakaamme häneltä sillä, mitä meille on jäänyt muinoisista rikkauksistamme, ne oikeudet, jotka hän taistelussa kapinoitsijoita vastaan on anastanut itselleen. Voitte luottaa siihen, ettemme tule säästämään varojamme, minä ja hengenheimolaiseni. Teidän mielipiteenne vaikuttaa paljon tämän kaupungin neuvostossa, te olette Oranialaisen ystävä, ja jos voisitte taivuttaa hänet...

— Mihin, jalo herra? ·

— Liittoutumaan meihin. Me tiedämme, että Madridissa ymmärretään arvostella hänen merkitystänsä ja pelätään häntä. Asettakaamme ensi ehdoksi täysi anteeksianto hänelle ja hänen puoluelaisilleen. Minä tiedän, että Filip kuningas on armollisesti ottava hänet...

— Syliinsä, rutistaaksensa hänet kuoliaaksi, virkkoi pormestari tarmokkaasti. — Oletteko unohtanut nuo entiset valheelliset anteeksiannon lupaukset, oletteko unohtanut Egmontin ja Hoornin, tuon jalon Montignyn ja monen muun ylhäisen herran kohtalon? He luottivat häneen ja näkivät joutuneensa tiikerin luolaan. Mitä tänään ostamme, se varmaan huomenna otetaan takaisin, sillä mikä vala olisi Filipistä pyhä? En ole mikään valtiomies, mutta sen tiedän: vaikka hän soisikin meille kaikki entiset vapautemme, — tuota yhtä, jota ilman elämä ei ole minkään arvoinen, sitä hän ei koskaan suo meille.

— Mitä sitten, herra Pietari?

— Sitä, että saisimme uskoa, mitä sydämemme halajaa. Teidän kannaltanne katsoen ovat aikeenne hyvät, herra parooni; mutta te luotatte espanjalaisiin, me emme sitä tee, ja jos me sitä yhä vielä tekisimme, niin antaisimme kuin lapset pettää itsemme. Teidän uskontonne ei joudu mihinkään vaaraan, meidän sitä vastoin mitä suurimpaan; te ajattelette, että sotajoukon suuruus ja kullan valta ratkaisee taistelumme, me turvaamme siihen toivoon, että Jumala vihdoin suo voiton uljaan kansan oikeutetuille pyrinnöille — kansan, joka olisi valmis vaikkapa tuhansin kerroin kuolemaan vapautensa puolesta. Tämä on mielipiteeni, ja sitä olen puolustava raatihuoneella.

— Ei, Pietari herra, ei! Te ette voi ettekä saa sitä tehdä!

— Mitä voin, se on vähäpätöistä, mitä saan, sen ratkaisee sydämeni ja sitä seuraan.

— Ja teitä johtaa siis loukkaantunut sydän eikä järkevästi punnitseva pää, ettekä siis voi antaa muita kuin huonoja neuvoja. Muistakaa, mies, että Oranialaisen viimeinen sotajoukko joutui häviölle Mookerin nummella.

— Aivan niin, herra, ja elkäämme siis nyt käyttäkö hetkiä puheluun, vaan toimintaan.

— Tuosta otan minäkin opikseni, herra pormestari, sillä kuninkaalla on Leidenissä vielä paljon ystäviä, joita täytyy varoittaa sokeasti seuraamasta teitä teurastuslavalle.

Nämät sanat kuullessaan peräytyi van der Werff aatelismiehestä, tarttui tarmokkaasti oikealla kädellään viiksiinsä ja sanoi, korottaen ääntänsä, kylmästi ja käskevästi:

— Siinä tapauksessa minä, tämän kaupungin turvallisuuden vartijana, käsken teitä heti lähtemään Leidenistä. Jos teidät huomenna iltapäivällä vielä tavataan näiden muurien sisäpuolella, niin annan kaupunginvahtien viedä teidät kaupunginrajan ulkopuolelle.

Vapaaherra poistui jäähyväisiä lausumatta.

Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä van der Werff heittäytyi nojatuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä.

Kaksi suurta kyynelpisaraa näkyi hänen jälleen noustessansa paperilla, joka oli ollut hänen kättensä alla. Katkerasti hymyillen hän pyyhkäisi ne pois kätensä selkäpuolella.

— Kuollut, kuollut, mumisi hän, ja hänen mieleensä kuvastui tuo uljas sankarinuorukainen, tuo taitava välittäjä. Oranian Vilhelmin lemmikki. Hän mietiskeli, miten tämä kohtalon uusi isku vaikuttaisi prinssiin, jota hän kunnioitti maansa suojelushenkenä ja ihaili ja rakasti sen viisaimpana ja uhraantuvaisimpana miehenä. Vilhelmin suru koski häneen yhtä syvästi kuin jos se olisi kohdannut häntä itseänsä, ja vapaudenasia oli kärsivä tästä iskusta kauan — ehkä ainiaan!

Mutta vähän aikaa vain hän soi itselleen suruun vajotakseen, sillä nythän juuri oli koottava kaikki voimat hukatun korvaamiseksi. Uusilla toimilla piti nuo uhkaavat vaarat torjuttaman, jotka olivat seuranneet Ludvigin tappiota, ja keinoja oli keksittävä uusien sotavarustusten hankkimiseen.

Otsa syvissä rypyissä van der Werff kulki edes takaisin huoneessaan, harkiten toimenpiteitä ja punniten suunnitelmia.

Hänen puolisonsa avasi oven ja pysähtyi kynnykselle, mutta hän huomasi hänet vasta kun tämä mainitsi hänen nimensä ja lähestyi häntä.

Osa kukkasista, jotka Adrian oli tuonut, oli Marialla kädessään, toinen osa loisteli hilpeästi ja komeillen hänen povellansa.

— Tästä saat, sanoi hän, ojentaen miehellensä kukkavihkon. — Adrian, tuo kunnon poika, on ne poiminut, ja nythän tiedät, mitä ne merkitsevät.

Kernaasti Pietari otti vastaan nuo kevään enteet. Hän vei ne lähelle kasvojansa, veti Marian povelleen, painoi sydämellisen suudelman hänen otsalleen ja sanoi sitten synkästi:

— Tällä tavoin siis vietämme ensimäistä hääpäiväämme. Vaimo parka! Vapaaherra ei ehkä ollut aivan väärässä; ehkä olisin tehnyt viisaammin ja oikeammin, jos en olisi solminnut sinun kohtaloasi omaani.

— Pietari, huudahti Maria nuhtelevasti, — mistä tuollaisia ajatuksia tulee päähäsi!

— Ludvig Nassaulainen on kaatunut, mumisi Pietari kolealla äänellä, — hänen sotajoukkonsa on hajoitettu.

— Mitä! huudahti Maria, kauhistuneena lyöden kätensä yhteen, — mutta Pietari jatkoi:

— Tuo oli meidän viimeinen sotajoukkomme. Rahastot ovat tyhjät, ja mistä nyt saamme uusia varoja ja mitä nyt seuraa — se, se... Tee hyvin, Maria, ja jätä minut yksin! Ellemme nyt käytä hetkiä oikein, ellemme nyt keksi oikeita keinoja, niin ei käy hyvin, ei voi käydä hyvin.

Näin sanoen hän heitti kukkavihkon pöydälle, otti nopeasti käteensä paperin, katsahti siihen ja viittasi Marialle häneen katsomatta.

Sydän lämpöä hehkuvana oli Maria tullut huoneeseen. Hän oli toivonut tämän hetken tulevan niin ihanaksi, ja nyt hänet valtasi yksinäisyyden tunne Pietarin läsnäolosta huolimatta. Hänen kätensä vaipuivat alas ja neuvotonna, häpeissään ja loukkaantuneena hän katsoi mieheensä.

Maria oli lapsuudestaan saakka elänyt keskellä vapaudentaisteluita, ja hän ymmärsi, kuinka arveluttavan vakava tuo seikka oli, josta hän oli saanut tiedon. Kosiessaan oli Pietari sanonut hänelle, että häntä hänen rinnallaan odottaisi levoton ja rauhaton elämä, mutta Maria oli kumminkin ilomielin seurannut alttarille tuota oikean asian kelpo puolustajaa, — asian, jonka edestä Marian isäkin taisteli, — sillä hän oli toivonut saavansa ottaa osaa miehensä huoliin ja taisteluihin. Ja kuinka oli käynyt? Mitä apua uskalsi hän tarjota Pietarille? Mitä apua olisi tämä ottanut häneltä vastaan? Minkä verran oli hän tänäänkään, heidän hääpäivänänsä, tahtonut uskoa vaimollensa, — jonka kumminkin oli mahdotonta pitää itseänsä tuollaisena heikkona olentona, jommoisena häntä kohdeltiin.

Tuossa Maria nyt seisoi, ja hänen avoin sydämensä kutistui kokoon, eikä häntä haluttanut puhutella miestänsä sanoaksensa, että yhtä mielellään tahtoi jakaa hänen kanssansa huolet ja vaivat kuin onnen ja kunnian.

Nyt Pietari oli löytänyt mitä haki. Hän otti hattunsa ja huomasi jälleen vaimonsa.

Kuinka kalpealta ja pettyneeltä tämä näytti!

Pietarin sydäntä kirveli; mielellään hän olisi pukenut sanoihin tuon valtavan ja lämpimän rakkauden, jota tunsi vaimoansa kohtaan, ja lausunut hänelle herttaiset onnittelut, mutta tällä hetkellä, tämä suru mielessä, nämät huolet sydämellä hän ei voinut sitä tehdä, ja siksi ojensi hän vain Marialle molemmat kätensä sanoen sydämellisesti:

— Tiedäthän, Maria, kuinka kallis minulle olet, ja ellet sitä tiedä, niin sanon sen sinulle tänä iltana. Minun täytyy vielä tavata herrat raatihuoneella, muutoin menee kokonainen päivä hukkaan, ja näinä aikoina ovat hetket kalliita. No, Maria?

Maria katsoi maahan. Mielellään hän olisi heittäytynyt miehensä povelle, mutta hänen loukattu ylpeytensä ei sitä suvainnut, ja salainen voima oli tenhonnut hänen kätensä eikä sallinut hänen laskea niitä miehensä käsiin.

— Hyvästi, sanoi hän hiljaa.

Silloin Pietari huudahti nuhtelevasti:

— Maria! Toden totta, tänään ei ole sopiva aika oikuttelemiseen. Ole järkevä ja tule luokseni!

Mutta Maria ei tullut heti. Pietari kuuli kellon ilmoittavan neljättä tuntia, jolloin neuvoston istunto oli lopussa, ja hän läksi huoneesta taaksensa katsomatta.

Kukkavihko oli jäänyt pöydälle. Maria huomasi sen ja voi tuskin pidättää kyyneleitänsä.

Neljäs luku.

Lukuisasti oli porvareita kokoontunut muhkean raatihuoneen edustalle. Sanoma Nassaun Ludvigin tappiosta oli pian levinnyt kaupungin jokaiseen sopukkaan. Kukin tahtoi saada tarkempia tietoja asiasta, puhella hengenheimolaisten kanssa suruistaan ja huolistaan ja kuulla, mihin toimenpiteisiin neuvosto nyt aikoi ryhtyä.

Kaksi lähettiä oli todistanut, että herra Matenesse van Wibisman antama tieto valitettavasti oli oikea. Ludvig oli kaatunut, hänen veljensä Henrik ei ollut löydettävissä, sotajoukko oli kerrassaan hajoitettu.

Nyt ilmestyi akkunaan neuvostonsihteeri Jan van Hout — sama mies, joka oli aamulla opettanut poikasia, — ja ilmoitti porvareille, minkä tuntuvan tappion vapaudenpuolustajat olivat kärsineet, sekä kehotti ytimekkäin sanoin heitä nyt, jos koskaan, verineen ja henkineen puolustamaan tuota kallista asiaa.

Äänekkäät huudot seurasivat tätä puhetta. Kirjavia lakkeja ja töyhtöhattuja lensi ilmaan, keppejä ja miekkoja heiluteltiin, ja naiset ja lapset, jotka olivat tunkeutuneet miesten joukkoon, liehuttivat liinojansa, ja heidän kimakat äänensä kajahtelivat miesten huutojen seasta.

Oivallisen porvarivartioston jäsenet kokoontuivat antaaksensa päälliköllensä toimeksi vakuuttaa kokoontuneelle neuvostolle, että he tahtoivat olla uskollisia Oranian Vilhelmille, tahtoivat uhrata viimeisen veripisaransa ja viimeisen roponsa ja mieluummin kuolla vapauden edestä kuin elää espanjalaisen tyranniuden sortamina. Vakavat ja synkän surulliset olivat monet kasvot tuossa joukossa, sillä nämät miehet, joiden riveissä oli vain vapaaehtoisia, rakastivat kaikki Oranialaista; häntä kohdannut suru saattoi heidät murheellisiksi, ja maan hätä vihloi heidän sydäntänsä. Heti kun kaupungin neljä pormestaria, kahdeksan raatimiestä ja neuvoston läsnäolevat jäsenet olivat ilmaantuneet akkunoihin, monet sadat alkoivat laulaa geusilaulua, jota jo hetken aikaa oli hyräilty siellä täällä. Kun sitten auringon laskiessa tuo vilkas kansa hajaantui ja laulellen kulki, yksitellen tai kaksittain tai kolmittain käsikoukussa, ravintoloita kohden, vahvistaaksensa raittiilla juomalla luottamustansa parempiin päiviin ja haihduttaaksensa monia kylläkin aiheutettuja huoliansa, silloin näytti Leidenin torilla ja sen läheisillä kaduilla siltä kuin raatihuoneesta äsken olisi annettu tieto voitonsanomasta.

Voimakkaasti olivat tosin kajahdelleet eläköönhuudot ja geusilaulu, mutta olisi luullut noin monesta sadasta kurkusta lähtevän vieläkin voimakkaamman äänen.

Tätäpä miettivät nuokin kolme siistipukuista porvaria, jotka nyt juuri tulivat pääkatua pitkin "sinisen kiven" ohitse, ja vanhin heistä virkkoi tovereillensa:

— Kyllähän ne nyt kerskailevat ja kirkuvat ja ovat mahtavia mielestänsä, mutta saammepa nähdä, että pian alkaa kuulua toiselta.

— Jumala pahimmasta varjelkoon, vastasi toinen, — mutta kyllähän espanjalaiset nyt varmaan tulevat tänne uudelleen, ja tunnen kyllä monta naapureistani, jotka eivät nyt enää äänestä vastustamista.

— He ovat oikeassa, ovatpa tietenkin oikeassa. Eihän Requesens ole mikään Alba, ja jos me hyvällä antautuisimme kuninkaan armon turviin...

— Niin olisi verenvuodatus lopussa ja kaikki päättyisi hyvin.

— Kyllähän minäkin mieluummin olisin hollantilainen kuin espanjalainen, sanoi kolmas, — mutta nyt Mookerin tappion jälkeen on turhaa koettaa enää tehdä vastarintaa. Oranialainen lienee kyllä kelpo herra, mutta oma osa ensimäinen, toisen tarve tuonnemmainen.

— Ja itse teossahan meidän kumminkin vain hänen tähtensä pitää panna alttiiksi omaisuutemme ja henkemme.

— Sitä juuri vaimonikin eilen sanoi.

— Ei ammateilla ainakaan tule olemaan mitään hyötyä hänestä, kaikkea muuta. Uskokaa pois, monet ovat samaa mieltä kuin mekin, olisihan muutoin tuo geusiläishuutokin ollut voimakkaampaa.

— Kolmea viisasta vastaa aina viisi narria, sanoi vanhempi porvari. — Kyllä minä vain olen varonut suutani liiaksi aukomasta.

— Mitähän sen kummempaa tuo vapauden huuteleminen lopulta on tavottelevinaan? Alba poltti raamatunlukijat, de la Marc vuorostaan hirttää papit. — Minun vaimoni tapaa käydä messuissa, mutta salaa hän sinne aina menee, ikäänkuin tekisi jotain väärää.

— Vanhassa uskossa mekin pysymme.

— Vähät uskosta, sanoi kolmas. — Kalvinolaisia me olemme, mutta ei minua haluta heittää rahojani Oranialaisen kitaan, eikä ole ylen hauskaa taas repiä maahan tuolla lehmäportilla olevia tankoja, joilla lankani riippuvat, kesken kuivattamisen.

— Olkaamme vain yksistä tuumin, neuvoi vanhempi, — Ihmiset eivät uskalla lausua oikeita mielipiteitänsä ja kukin kurja kirkkorotta on olevinansa sankari. Mutta varmaa on, että on olemassa kylläkin järkeviä miehiä joka kaupunginosassa ja ammattikunnassa, yksinpä neuvostossakin ja pormestarien joukossa.

— Hiljaa, kuiskasi toinen porvari, — tuolla tulee tuo van der Werff kaupunginsihteerin ja nuoren herra van der Does'in kanssa. Nuo ne ovat pahimmat kaikista!

Mainitut kolme henkilöä tulivat katua pitkin, keskustellen innokkaasti mutta hiljaa.

— Setäni on oikeassa, herra Pietari, sanoi Jan van der Does, sama pitkä herra, joka aamulla oli lähettänyt Nikolas van Wibisman kotiin, hyvä neuvo muassaan. — Muu ei auta, teidän täytyy mennä tapaamaan prinssiä ja neuvotella hänen kanssansa.

— Niin täytyy, vastasi pormestari. — Minä lähden huomenna.

— Elkää jättäkö sitä huomiseksi, keskeytti häntä kaupunginsihteeri. — Prinssi tapaa ratsastaa nopeaan, ja jos ette tapaa häntä enää Delftissä...

— Lähtekää te sinne edeltäkäsin, pyysi van der Werff. — Onhan teillä istunnon pöytäkirja.

— Ei se käy päinsä. — Mutta teiltä, prinssin ystävältä, puuttuu tänään hyvä tahto, tänään ensi kerran!

— Olette oikeassa, Jan, huudahti pormestari, — ja saatte myöskin tietää, mikä minua pidättää.

— Jos se on jotakin, minkä ystävä voi toimittaa puolestanne, niin olen käskettävänänne, sanoi Nordwykin herra.

Van der Werff tarttui junkkarin hänelle ojentamaan käteen ja vastasi hymyillen:

— Ei, herra, ei. Te tunnette nuoren vaimoni. Tänään olisi meidän ollut vietettävä hääpäiväämme, ja minä — minä olin näiden monien huolten takia sen unohtanut, häpeä sanoakseni.

— Kovaa, kovaa, sanoi kaupunginsihteeri hiljaa. Sitten hän oikaisi itseänsä ja lisäsi päättäväisesti: — Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin läksisin sittenkin, Maria rouvasta huolimatta.

— Läksisittekö _tänään?_

— Läksisin, sillä huomenna voi olla liian myöhäistä. Ken tietää, kuinka pian meiltä tie tukitaan, ja ennenkuin uudelleen panemme kaikki alttiiksi olisi saatava tietää mitä aikeita prinssillä on. Hän on pää, me olemme kädet. Te, herra, olette häntä lähempänä kuin me muut.

— Ja Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin hänelle lohduttavan viestin näinä surun aikoina. Mutta tänään en voi lähteä. Lähetti ratsasti ruunikollani täältä edelleen.

— Ottakaa minun raudikkoni, sehän on myöskin nopeakulkuisempi, sanoi Janus Dousa, ja van der Werff vastasi:

— Kiitoksia, herra, varhain aamulla annan noutaa sen.

Kaupunginsihteerin kohosi veri päähän. Harmistuneena työnsi hän kätensä takin ja vyön väliin ja huudahti:

— Lähettäkää raudikko _minulle_, jos herra pormestari sallii minun lähteä.

— Ei, lähettäkää se minulle, keskeytti Pietari häntä tyynesti. — Mikä on tehtävä, se on tehtävä. Minä lähden jo tänään.

Heti kirkastuivat van Houtin miehekkäät kasvot. Tarttuen molemmin käsin pormestarin oikeaan käteen hän sanoi iloisesti:

— Kiitos siitä, herra Pietari. Elkääkä olko suutuksissanne, tunnettehan minut vanhastaan tuittupääksi. Lähettäkää vaimonne minun vaimoni luo, jos aika käy hänestä pitkäksi.

— Ja minun vaimoni luo, lisäsi Dousa. — Omituista on tarkata, kuinka nuo kaksi käsitettä, tahto ja velvollisuudentunto, ovat toisistaan riippuvia. Mitä vapaammaksi ja jalommaksi ihminen tulee, sitä täydellisemmin hän saattaa edellisen jälkimäisen orjaksi.

— Ja kumminkin voisin lyödä vetoa siitä, herra Pietari, että teidän vaimonne tänään sekoittaa nuo käsitteet ja luulee teidän törkeästi rikkoneen velvollisuutenne. Ahtaalla on nykyisin tahto parka!

Van der Werff nyökäytti myöntävästi päätänsä ja selitti ystävillensä lyhyesti ja varmasti, mitä aikoi antaa prinssille tiedoksi.

Hänen talonsa edustalla erkanivat nuo kolme miestä.

— Ilmoittakaa prinssille, sanoi van Hout erotessa, — että me panemme kaikki alttiiksi ja kestämme pahintakin peräytymättä.

Kuullessaan nämät sanat Janus Dousa katsoi kiinteästi molempiin tovereihinsa: hänen huulensa vavahtelivat kuten aina kun voimakas mielenliikutus oli vallannut hänen mielensä, ja hänen älykkäillä kasvoillansa kuvastui iloa ja luottamusta, kun hän huudahti:

— Me kolme olemme kestäväisiä, me seisomme vankalla perustuksella. Tyranni voi tosin taittaa niskamme, mutta taivuttaa sitä hän ei voi. Elämän ja hengen, kodin ja konnun, kaiken, mikä on ihmiselle rakasta ja arvokasta ja edullista, kaiken me uhraamme, pelastaaksemme aarteista kalleimman!

— Kaiken! sanoi van der Werff vakaasti ja lujalla äänellä, ja kaupunginsihteeri toisti tulisesti:

— Kaiken, kaiken, — niin kaiken!

Hetkeksi noiden samanmielisten miesten kädet lujasti sulkeutuivat toisiinsa. Äänetön vala sitoi heidät tänä hetkenä toisiinsa, ja kun sitten Nordwykin herra läksi toiseen suuntaan ja van Hout toiseen, niin vastaantulevista porvareista oli juuri kuin heidän kookkaat vartalonsa olisivat kasvaneet viime hetkinä.

Pormestari läksi viipymättä vaimonsa huoneeseen, mutta hän ei löytänyt häntä sieltä. Maria oli mennyt kälynsä kanssa kävelemään maalle päin.

Palvelustyttö vei kynttilän pormestarin huoneeseen. Tämä meni hänen jälkeensä, tutki pistooliensa jykeviä lukkoja, vyötti vanhan miekan vyöllensä, pani satulalaukkuun mitä tarvitsi ja kulki sitten edes takaisin suorana ja kokonaan vaipuneena miettimään tehtäväänsä.

Oven edustalla polki Nordwykin herran raudikko kivitystä ja kattojen ylitse loisteli iltatähti.

Nyt aukeni katuovi.

Pormestari tuli eteiseen, mutta hän näki siellä vain Adrianin, joka tuli kotiin, mutta ei puolisoansa.

Hän jätti pojalle toimeksi lausua äidille sydämelliset terveiset ja sanoa hänelle, että isän täytyi tärkeissä toimissa lähteä tapaamaan prinssiä.

Vanha palvelija oli jo pessyt pikku Liisan ja riisunut häneltä vaatteet. Hän toi peitteeseen käärityn lapsukaisen isän nähtäväksi. Tämä suuteli tuota rakasta pikku olentoa, joka hymyili hänelle omituisesta kuoruksestaan, painoi huulensa Adrianin otsalle, käski vielä kerran sanomaan äidille terveisiä ja läksi sitten ratsastamaan Marendorpinkatua pitkin.

Kaksi naista tuli Reininlinnalle vievältä portilta päin häntä vastaan, hänen saavuttuaan Stefanonluostarin luo. Hän ei heitä huomannut, mutta nuorempi naisista sysäsi päähinettään taaksepäin katsoen hänen jälkeensä, ja hänen sormensa tarttuivat nopeasti ja lujasti seuralaisen ranteeseen, kun hän huudahti:

— Pietari se oli!

Barbara rouva kohotti päätänsä ja vastasi:

— Hyvä on, etten ole paha säikkymään! Päästäpä irti käsivarteni! Tuotako tarkoitat, joka nyt ratsastaa Ursulankadun ohitse!

— Aivan niin, Pietari se on!

— Tyhmyyksiä, lapseni! Ruunikolla on lyhyemmät sääret kuin tuolla korkealla kamelilla. Eikä Pietarilla ole tapana lähteä ratsastamaan tähän aikaan.

— Mutta hän se oli.

— Jumala meitä varjelkoon! Pimeässä käy lehmus pyökistä. Jos hän ei tänään tulisi kotiin, sittenpä vasta oltaisiin ihmeissä!

Viime sanat olivat epähuomiossa päässeet pujahtamaan Barbara rouvan huulilta. Hän ei näet ollut tähän saakka, viisaasti kyllä, ollut huomaavinaankaan, ettei Marian ja hänen puolisonsa välit olleet oikein selvillä, vaikka hän varsin hyvin havaitsi, mitä tunteita hänen nuoren kälynsä mielessä liikkui.

Barbara oli viisas ja kokenut nainen, joka ei suinkaan pitänyt veljeänsä ja hänen merkitystänsä isänmaahan nähden vähäpätöisenä. Jopa hän luuli että paitsi Oranian prinssiä ei kukaan ihminen maailmassa olisi taitavampi johtamaan vapaudentaistelua onnelliseen loppuun, kuin Pietari. Mutta hän tunsi että hänen veljensä ei käyttäytynyt oikein Mariaa kohtaan, ja koska Barbara oli oikeutta harrastava nainen, niin hän hiljaa mielessään paheksui tuon vaimoansa laiminlyövän miehen käytöstä.

Vähän aikaa kulkivat molemmat naiset vaieten eteenpäin.

Vihdoin pysähtyi leski sanoen:

— Ehkä prinssi on kutsunut Pietarin luoksensa. Tällaisina aikoina, tuollaisten iskujen jälkeen voi uskoa mitä tahansa. Onhan mahdollista, ettet erehtynyt.

— Hän se oli aivan varmaan, vastasi Maria vakuuttavasti.

— Mies parka! virkkoi toinen. Tuo matka mahtaa käydä hänelle karvaaksi! Mutta jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa! Sinulla ei ole mitään syytä olla allapäin, sillä miehesi palaa huomenna tai ylihuomenna. Mutta entäs minua, ajattelepas minua, Maria! Jäntevänä ja suorana vaellan koko elämäni ja suoritan reippaalla mielellä tehtäväni. Poskeni ovat punakat ja ruoka maistuu minusta hyvältä, ja kumminkin on minun täytynyt luopua rakkaimmastani. Kymmenen vuotta olen ollut leskenä. Kreetani joutui luotani naimisiin ja Vilhelmin lähetin itse merelle geusien joukkoon. Minä hetkenä tahansa voin hänet menettää, sillä hänen elämänsä on alituista vaaraa. Mitä muuta iloa on leskellä kuin ainoa poikansa? Ja minä uhrasin hänet isänmaalle. Se on vaikeampaa kuin nähdä miehensä lähtevän hääpäivänä ratsastamaan pariksi tunniksi. Eikä hän toden totta tee sitä huvikseen!

— No, nyt olemme kotona, sanoi Maria kohottaen kolkutinta.

Kerttu aukaisi oven ja Barbara huusi jo kynnykseltä hänelle vastaan:

— Onko herra kotona?

Hän sai kieltävän vastauksen, kuten jo oli aavistanutkin.

Adrian kertoi isän terveiset ja Kerttu kattoi illallispöydän, mutta keskustelu ei ottanut sujuaksensa.

Luettuaan nopeaan itseksensä pöytäsiunauksen, Maria nousi paikaltaan ja sanoi kääntyen Barbaraan:

— Päätäni pakottaa, tahtoisin mennä levolle.

— Mene vain nukkumaan! vastasi leski. — Minä nukun viereisessä huoneessa ja jätän oven auki. Yön hiljaisuudessa tulee usein mieleen kaikenlaisia turhanpäiväisiä huolia.

Maria suuteli sydämellisesti kälyänsä ja meni levolle. Mutta hän ei voinut nukkua, vaan heittelihe sinne tänne keskiyöhön saakka.