Part 2
— Tokkopahan, lausui Dousa tyynesti, laskien kätensä laihalle leuallensa. Hän aikoi lisätä ankariin sanoihinsa jotakin ystävällisempää, kun junkkari huudahti kiivaasti:
— Herra, peruuttakaa tuo sananne!
Dousa katsoi hämmästyneenä rohkeata poikaa kasvoihin ja jälleen myhähtelivät hänen huulensa. Sitten hän sanoi ystävällisesti:
— Nikolas herraseni, minä pidän teistä. Ja minua ilahduttaa, jos te tahdotte tulla kunnon hollantilaiseksi. Tuolla tulee herra Vilhelmi viittoinensa. Antakaa minulle kätenne. Ei, ei tätä, tuo toinen!
Nikolas vitkasteli; mutta Janus tarttui molemmin käsin hänen oikeaan käteensä, hänen kookas vartalonsa kumartui ja hän kuiskasi pojan korvaan niin hiljaa, ettei taiteilija sitä voinut kuulla:
— Ennenkuin eroamme, niin ottakaa parastanne tarkoittavalta mukaanne nämät sanat: Kahleet, vaikkapa kultaisetkin, painavat maahan, mutta vapaus suo siivet. Sillä välin kuin me espanjalaisia kahleita miekkoinemme kolhimme, te vain ihailette sitä loistoa, jota niiden komeus teille tuottaa; — minä pidän enemmän meidän toimestamme. Miettikää näitä sanoja ja kertokaa ne isällennekin, jos suvaitsette.
Janus Dousa käänsi pojalle selkänsä, viittasi kädellään taiteilijalle jäähyväisiksi ja meni pois.
Toinen luku.
Adrian poikanen kiiruhti pitkin Werff-nimistä polkua, josta hänen sukunsa oli saanut nimensä. Hänellä ei ollut aikaa huomata tien molemmin puolin kasvavia lehmuksia, joiden latvoissa ensimäiset vehreät lehdykät alkoivat tunkea esiin suipoista lehtisilmikoista, eikä lintusia, jotka viserrellen ja pesiä rakennellen lentelivät edes takaisin muhkeiden puiden vieraanvaraisten oksien välitse, sillä hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä kotiin niin pian kuin suinkin.
Toisella puolen Achtergrachtin ylitse vievää siltaa hän pysähtyi epätietoisena suuren rakennuksen eteen.
Talon keskiovella riippui kolkutin, mutta hän ei uskaltanut heti kohottaa sitä, antaaksensa sen pudota lukon alla olevaa kiiltävää levyä vastaan, sillä hänellä ei ollut odotettavissa ystävällistä vastaanottoa omaisiltansa.
Takki oli joutunut huonoon kuntoon painiskellessa vahvemman vihollisen kanssa. Repeytyneen poimukauluksen oli täytynyt väistyä oikealta paikaltaan ja pujahtaa taskuun, ja oikean säären uusi sinipunainen sukka — tuo kurja sukka — se oli kivityksellä piehtaroidessa mennyt aivan rikki ja sen suuresta, ammottavasta reiästä näkyi Adrianin valkoista polvea paljoa enemmän kuin hän olisi suonut.
Samettilakkiin voisi tosin riikinkukonhöyhenen sijaan helposti hankkia toisen, mutta lakki ei ollut ratkennut saumasta, vaan itse verka oli repeytynyt, ja sukat tuskin enää olivat parsittavissa.
Poika oli tästä kaikesta todellisesti pahoillaan, sillä isä oli käskenyt pitämään vaatteita hyvin, että säästyisi rahaa. Varsin säästäväisesti elettiinkin näihin aikoihin tuossa suuressa talossa, joka komeine ovineen ja akkunoineen sekä kaunismuotoisilla kierukoilla koristettuine päätyineen kaksikerroksisena kohosi Werffpolun varrella varsin muhkeana.
Pormestarinvirasta ei ollut paljon tuloja, ja isoisältä peritty ammatti — säämiskänahkan valmistaminen — ja nahkakauppa olivat jääneet takapajulle, sillä isällä oli mielessä muita asioita, asioita sellaisia, jotka eivät vaatineet ainoastaan hänen kykyänsä, voimiansa ja aikaansa, vaan myöskin jokaisen liikenevän rovon.
Adrianilla ei ollut kotona hyvää odotettavissa isältään ja vielä vähemmin tädiltänsä, Barbara rouvalta. Mutta vähemmin poika pelkäsi näiden molempain vihaa, kuin tyytymätöntä katsetta tuon nuoren naisen silmistä, jota hän ainoastaan vuoden ajan oli nimittänyt äidiksi ja joka oli vain kuusi vuotta vanhempi häntä itseään.
Tämä ei koskaan sanonut hänelle pahaa sanaa, mutta hänen kauneutensa ja tyyni, ylhäinen olentonsa masensivat Adrianin itsepäisyyden ja rajuuden. Poikanen ei tiennyt itsekään, rakastiko hän äitipuoltansa, vaan tämä oli hänestä kuin hyvä haltijatar, josta sadut kertoivat, ja usein tuntui kuin hän olisi ollut liian hento ja hieno ja suloinen elääksensä heidän yksinkertaisessa porvarillisessa talossansa. Kun Adrian näki äitipuolensa hymyilevän, oli hän onnellinen, ja kun tämä näytti surulliselta — eikä se tapahtunut juuri varsin harvoin — silloin kirveli hänen sydäntänsä. Laupias taivas! Ystävällisesti ei hän suinkaan voisi ottaa häntä vastaan, kun näkisi tuon takin ja taskuun pistetyn kauluksen ja sitten tuon sukan!
Ja toiseksi... Kellon ääni kuului taas!
Ruoka-aika oli jo kauan sitten ohitse, eikä isällä ollut tapana odottaa ketään. Ken tuli liian myöhään, sai olla ruuatta, ellei Barbara täti keittiössä häntä armahtanut.
Mutta mitä auttoi miettiminen ja vitkastelu?
Adrian rohkaisi mielensä, puri hampaansa yhteen, puristi vasemmalla kädellänsä taskussa olevan repaleisen kauluksen kokoon ja antoi kolkuttimen voimakkaasti iskeä teräslevyyn.
Kerttu, vanha palvelija, avasi oven, eikä hän huomannut tuossa suuressa puolipimeässä ulkoeteisessä, jossa oli nahkoja kääry toisensa vieressä, kuinka huonossa kunnossa pojan puku oli.
Nopeasti tämä kiiruhti portaita ylös. Ruokasalin ovi oli auki ja — ihmettä ja kummaa! — katettu pöytä oli vielä koskematta, — isä oli varmaankin viipynyt tavallista kauemmin raatihuoneella.
Adrian kiiruhti pitkin harppauksin ullakkokamariinsa, muutti siistin puvun yllensä ja saapui ruokasaliin, ennenkuin talonisäntä oli lukenut pöytärukouksen.
Voisihan sitten sopivaan aikaan antaa takin ja sukat Barbara tädille tai Kertulle korjattavaksi.
Tarmokkaasti Adrian kävi käsiksi höyryävään vatiin: mutta pian hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, sillä isä ei puhunut sanaakaan ja tuijotti eteensä yhtä totisena ja huolestuneena kuin silloin kuin piiritetyn kaupungin hätä oli kasvamistaan kasvanut.
Pojan nuori äitipuoli istui vastapäätä puolisoansa ja katsahti usein Pietari van der Werffiä vakaviin kasvoihin saadaksensa häneltä ystävällisen katseen.
Joka kerran kun hän oli tehnyt sen turhaan, pyyhkäisi hän hienoset, kullankellervät hiuksensa otsalta, heitti kaunista pientä päätään taaksepäin tai puraisi hieman huultansa ja katsoi äänetönnä lautaseensa.
Barbara täti sai kysymyksiinsä — mistä raatihuoneella oli keskusteltu, — saataisiinko rahoja kokoon uusiksi kelloiksi, — vuokrattaisiinko niitty Jaakko van Slotenille — vain lyhyitä, puoleksi karttelevia vastauksia.
Tuo tarmokas mies, joka vaiti ja kulmat rypyssä istui omaistensa keskellä ja pisti muutamia kertoja nopeasti ruokaa suuhunsa, mutta lakkasi sitten kokonaan syömästä, ei näyttänyt siltä kuin hänellä olisi ollut tapana antautua alakuloisuuden valtaan.
Vielä aterioivat kaikki muut läsnäolevat, joihin palvelustyttö ja renkikin kuuluivat, kun talonisäntä äkkiä nousi pöydästä ja huudahti tuskallisesti, painaen ristissä olevia käsiänsä ulkonevaa takaraivoansa vasten:
— En kestä kauemmin. Lue sinä pöytärukous, Maria. Mene raatihuoneelle, Jan, ja kysy, eikö lähetti vielä ole tullut.
Renki pyyhkäisi suutansa ja totteli heti. Hän oli suuri, harteikas friisi, mutta hän ulottui vain herransa otsaan.
Lausumatta omaisillensa hyvästiä Pietari van der Werff käänsi heille selkänsä, avasi oven, joka vei hänen työhuoneeseensa ja veti sen tarmokkaasti kiinni heti kynnyksen yli päästyänsä. Sitten hän meni suuren, lujatekoisen tammisen kirjoituspöydän luo, jolla oli korkeita pakkoja papereita ja kirjeitä raskaiden lyijylevyjen alla, ja alkoi selailla äskentulleita asiakirjoja. Neljännestunnin ajan hän turhaan koetti saada huomionsa niihin kiintymään; sitten hän meni akkunan luo. Pienistä pyöreistä ruuduista voi — niin kirkkaiksi kuin ne olivatkin hangatut — nähdä ainoastaan pienen osan katua, mutta pormestari lienee nähnyt sen mitä hänen katseensa hakivat, sillä hän sysäsi nopeasti akkunan auki ja huusi rengille, joka kiiruusti lähestyi taloa:
— Katsopas tänne, Jan! Onko hän tullut?
Friisi pudisti kieltävästi päätänsä, akkuna lensi jälleen kiinni ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen pormestari otti hattunsa, joka riippui pistoolien ja yksinkertaisen jykevän miekan välillä nuoren naisen kuvan alla — huoneen ainoalla seinällä, joka ei ollut aivan tyhjä.
Kiduttava levottomuus, joka oli vallannut hänen mielensä, pakotti hänet lähtemään pois kotoa.
Hän aikoi satuloittaa hevosen ja ratsastaa odotettua lähettiä vastaan.
Ennenkuin läksi huoneesta hän pysähtyi hetkeksi seisomaan mietteisiinsä vaipuneena ja meni sitten vielä kerran kirjoituspöydän luo allekirjoittaaksensa muutamia papereita, joita tarvittiin raatihuoneella. Voisihan ehtiä tulla yö ennenkuin hän palaisi kotiin.
Seisaaltaan hän silmäili molempia papereita, jotka oli levittänyt eteensä, ja tarttui kynään. Silloin ovi aukeni hiljaa, ja siro jalka saattoi valkoiselle lattialle ripotellun hiekan natisemaan.
Pormestari kuuli sen kyllä, mutta ei antanut tämän häiritä itseänsä.
Nyt seisoi hänen vaimonsa aivan hänen takanansa.
Ollen kaksikymmentäneljä vuotta miestänsä nuorempi tämä oli ujon tyttösen kaltainen, kun nyt kohotti kättänsä, uskaltamatta kumminkaan häiritä puolisoansa hänen toimissaan.
Rauhallisesti hän odotti, kunnes pormestari oli allekirjoittanut ensimäisen paperin. Sitten hän käänsi suloisen päänsä toisaalle ja huudahti, silmät maahan luotuina ja hieman punehtuen:
— Minä se olen, Pietari.
— Hyvä, lapseni, vastasi tämä lyhyesti ja otti toisen paperin, sitä lähemmin tarkastaakseen.
— Pietari! huudahti nuori vaimo toisen kerran, vaativammin kuin ensin, mutta yhä vieläkin arasti. — Minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
Van der Werff käänsi päänsä häntä kohden, loi häneen pikaisen, ystävällisen silmäyksen ja sanoi:
— Nytkö, lapseni? Näethän että minulla on töitä, ja tuossa on jo hattuni.
— Mutta Pietari! sanoi vaimo, ja hänen silmissänsä välähti jotakin suuttumuksen tapaista, kun hän hieman valittavalla äänellä jatkoi:
— Emme ole tänään vielä ollenkaan puhelleet keskenämme. Sydämeni on niin täynnä, ja se, mitä tahtoisin sinulle sanoa, se on, sen täytyy...
— Kun tulen kotiin, Maria, ei nyt, vastasi pormestari keskeyttäen vaimoansa, ja hänen syvä äänensä kuului puoleksi kärsimättömältä, puoleksi rukoilevalta. — Ensin kaupunki ja maa, sitten lempi.
Nämät sanat kuullessaan Maria heitti päätään taaksepäin ja sanoi vavahtelevin huulin:
— Tuohon tapaan olet puhunut avioliittomme ensi päivästä saakka.
— Ja valitettavasti — valitettavasti täytyy niin olla edelleenkin, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme, vastasi mies lujasti.
Silloin puna kohosi Marian hennoille poskille ja nopeammin hengittäen hän huudahti kiivaasti ja tarmokkaasti:
— Niin kyllä, tuon perusohjeen kuulin kyllä jo kosiessasi, ja minä olen isääni enkä ole koskaan väittänyt sitä vastaan, mutta nyt se ei enää pidä paikkaansa meihin katsoen, vaan sen tulee kuulua: "Kaikki isänmaalle ja vaimolle ei mitään!"
Van der Werff laski kynän kädestänsä ja kääntyi kokonaan vaimoonsa päin.
Tämän hoikka vartalo näytti ylenneen, ja ylpeästi säihkyivät nuo kyyneltyneet siniset silmät. Olipa todella kuin Jumala olisi luonut tämän elämäntoverin häntä, nimenomaan häntä varten. Pietarin sydän lämpeni. Vilkkaasti ojensi hän tuolle rakastetulle olennolle molemmat kätensä ja sanoi sydämellisesti:
— Tiedäthän, mikä on kysymyksessä! Sydämeni on muuttumaton ja tuleehan toisia aikoja.
— Milloinkahan ne tulevat? kysyi Maria niin koleasti kuin hän ei olisi ollenkaan uskonut ruohon parempaan tulevaisuuteen.
— Pian! vastasi hänen puolisonsa lujasti. — Pian, kun vain jokainen nyt vapaaehtoisesti antaa sen, mitä isänmaa vaatii.
Maria irroitti Pietarin lausuessa näitä sanoja kätensä tämän käsistä, sillä ovi aukeni ja Barbara rouva huusi kynnykseltä veljellensä:
— Herra Matenesse van Wibisma, tuo luopio, on eteisessä ja tahtoo tavata sinua.
— Tuo hänet sisään, sanoi pormestari harmistuneena.
Kun hän jälleen oli kahden kesken puolisonsa kanssa, kysyi hän nopeasti:
— Tahdotko olla kärsivällinen ja tahdotko auttaa minua?
Maria nyökäytti myöntävästi päätänsä koettaen hymyillä.
Pietari huomasi ettei hänen mielensä ollut iloinen. Tämä koski häneen, ja hän ojensi hänelle vielä kerran kätensä sanoen:
— Tuleehan parempia aikoja, jolloin sinulla on minusta enemmän iloa kuin nyt. Mitä äsken aioit sanoa?
— Valtiolle on yhdentekevää tiedätkö sen vai et.
— Mutta sinulle ei. No, kohota nyt jälleen päätäsi ja katso minuun. Puhu pian, rakkaani, sillä he tulevat jo portaita ylös.
— Ei siitä kannattaisi puhua. — Tästä päivästä vuosi sitten... tänään voisimme viettää hääpäiväämme.
— Hääpäiväämme! huudahti Pietari lyöden kätensä yhteen. — Toden totta, tänäänhän on kahdeksastoista päivä huhtikuuta, ja sen, sen olen unohtanut!
Hellästi hän veti puolisonsa povelleen, mutta silloin ovi jo aukeni ja Adrian toi paroonin sisään.
Van der Werff kumarsi kohteliaasti harvinaiselle vieraallensa. Sitten hän huusi sydämellisesti vaimollensa, joka poistui punehtuen:
— Toivotan siis onnea! Tulen sitten myöhemmin luoksesi. — Adrian, me vietämme tänään iloisaa juhlaa, hääpäiväämme, ettäs tiedät.
Adrian pujahti nopeasti ulos ovesta, jota hänen kätensä vielä piteli. Hän aavisti näet ettei tuo ylhäinen vieras tuonut hänellekään mitään hyvää muassaan.
Eteisessä hän pysähtyi miettiväisenä. Sitten hän kiiruhti nopeasti ylös portaita;, nouti höyhenettömän lakkinsa ja riensi ulos portista.
Ulkona hän näki toverinsa, jotka keppeinensä ja seipäillensä asettuivat taistelujärjestykseen.
Mielellään Adriankin olisi ottanut osaa sotaleikkiin, mutta juuri siksi hän tahtoi vielä hetkisen olla kuulematta taistelevien huutoja, ja hän juoksi kaupunginportille päin, kunnes oli poissa kuuluvista.
Nyt vähensi hän vauhtiansa ja kulki kumarassa, väliin polvillaan, pienen Vanhaan Reiniin laskevan ojan reunaa pitkin.
Kun hän oli poiminut lakin kukkuralleen valkoisia, sinisiä ja keltaisia kevätkukkasia, niin hän istuutui rajapyykin viereen, sitoi säteilevin silmin ne kauniiksi kirjavaksi kukkavihkoksi ja juoksi sitten viemään sen kotiin.
Penkillä portin edustalla istui vanha palvelija pienen kuusivuotiaan siskon kanssa. Adrian antoi lapsukaiselle kukkaset, joita tähän saakka oli piilotellut selkänsä takana, ja sanoi:
— Vie, pikku Liisa, nämät äidille, tänään on hänen hääpäivänsä. Lausu hänelle myös herttaiset onnentoivotukset meidän kummankin puolesta.
Pienokainen nousi, mutta vanha palvelija sanoi:
— Adrian, sinä olet kunnon poika.
— Niinkö luulet? kysyi tämä, ja hänen mieleensä johtuivat kaikki aamupäivän synnit.
Mutta valitettavasti ne eivät ollenkaan herättäneet hänessä katumusta. Päinvastoin alkoivat hänen silmänsä vilkkailla veitikkamaisesti ja suu meni nauruun, kun hän taputtaen vanhaa palvelijaa olalle hiljaa kuiskasi tämän korvaan:
— Tänään vasta haivenia harvenneltiin, Kerttu. Tuolla kamarissa on vuoteen alla takkini ja uudet sukkani. Ei kukaan ole niin hyvä parsimaan kuin sinä.
Palvelija heristi hänelle sormeaan, mutta poikanen pyörähti pois ja juoksi kaupunginportille päin, tällä kertaa aikeessa johtaa espanjalaisia hollantilaisia vastaan.
Kolmas luku.
Pormestari oli pyytänyt vapaaherraa istumaan kirjoitustuoliin, mutta itse nojasi hän puoleksi istuen pöytään ja kuunteli hiukan kärsimätönnä uhkean vieraansa puhetta.
— Ennenkuin puhun tärkeämmistä asioista, alkoi herra Matenesse van Wibisma puheensa, — pyytäisin että te oikeutta harrastavana miehenä rankaisisitte sitä sopimatonta kohtelua, jolla tässä kaupungissa on solvaistu minun sukuani.
— Puhukaa, pyysi pormestari, ja ritari kertoi nyt lyhyesti ja suuttumustaan peittelemättä, että koulupojat olivat loukanneet ja hätyyttäneet hänen poikaansa Pietarin kirkon luona.
— Minä ilmoitan rehtorille tästä harmillisesta tapauksesta, virkkoi nyt van der Werff, — ja syyllisiä rangaistaan oikeuden ja kohtuuden mukaan. Mutta suokaa anteeksi, arvoisa herra, kysymykseni: Onko myöskin jo tutkittu, kenestä alku läksi?
Herra Matenesse van Wibisma katsahti hämmästyneenä pormestariin ja vastasi kopeasti:
— Olettehan kuullut poikani antaman kertomuksen.
— On kohtuullista kuulustella toisiakin, vastasi van der Werff tyynesti. — Niin on Alankomaissa ollut tapana ikivanhoista ajoista.
— Poikani kantaa samaa nimeä kuin minä, ja hän puhuu siis totta.
— Meidän pojillamme on nimenä vain Leendert tahi Adrian tai Gerrit, mutta totta hekin puhuvat, ja siksi minun täytyy pyytää teitä lähettämään junkkari kouluun tutkittavaksi.
— Se ei suinkaan tule tapahtumaan, vastasi ritari jyrkästi. — Jos tämä asia mielestäni olisi rehtorin ratkaistava, niin olisin mennyt hänen luoksensa enkä teidän, herra Pietari. Pojallani on yksityisopettajansa, eikä häntä siis hätyytetty teidän koulussanne, jossa käydäksensä hän muutoin olisikin liian vanha, sillä hän on jo pian seitsentoistavuotias, vaan häntä ahdisteltiin yleisellä kadulla, jonka turvallisuudesta teidän pormestarina on pidettävä huolta.
— No hyvä, toimittakaa siis kanne, viekää junkkari oikeuden eteen, hankkikaa todistajat ja antakaa lain tuomita! Mutta, herra, jatkoi van der Werff, hilliten äänensä kärsimätöntä sointua, — ettekö itsekin kerran ole ollut nuori? Oletteko kokonaan unohtanut tappelut linnan luona? Mitä iloa teillä siitä on, jos me heitämme pari ajattelematonta veitikkaa tällä päivänpaisteisella säällä kahdeksi päiväksi tyrmään? Kyllä nuo irvihampaat keksivät sielläkin yhtä hyvin kuin ulkona huvikseen joitakin kepposia, ja rangaistus kohtaa ainoastaan vanhempia.
Viime sanat kuuluivat niin ystävällisiltä ja hyväsydämisiltä, etteivät ne olleet vaikuttamatta vapaaherraan. Tämä oli kaunis mies, jonka säännöllisissä, miellyttävissä, kokonaan alankomaalaisissa kasvonpiirteissä ei ilmennyt rahtuakaan kovuutta.
— Jos puhutte tähän tapaan, tuumaili hän hymyillen — niin voimme helpommin selvittää asiamme. Tahdon lähemmin esittää kantaani. Jos tappelu olisi syntynyt leikissä tai poikamaisessa kiistassa, niin en hukkaisi sanaakaan koko asiaan. Mutta kun jo lapset alkavat pilkalla ja väkivallalla ahdistaa toisinajattelevia, niin se ei saa jäädä rankaisematta. Pojat huusivat junkkarille tuon ruman sanan...
— Se on todella paha loukkaus, keskeytti van der Werff ritaria, — sangen inhottava sana se on, jolla kansamme nimittää vapautensa vihollisia.
Vapaaherra nousi paikaltaan ja seisoi kiihkoissaan pormestarin edessä.
— Kuka teille sanoo, huusi hän, lyöden leveään, silkkipuhkain peittämään rintaansa, — kuka teille on sanonut että me emme soisi Hollannille vapautta? Me toivomme aivan yhtä hartaasti kuin tekin, että voittaisimme sen takaisin staateille, mutta toista, suorempaa tietä kuin Oranialainen.
— Ovatko tienne suoria vai vääriä, herra, vastasi van der Werff, — ei ole minun ratkaistavanani, mutta valitettavasti tiedän aivan varmaan, etteivät ne johda meidän päämääräämme.
— Niiden tulee johtaa Filipin — meidän ja teidän kuninkaamme — sydämeen.
— Niinpä niin, jos hänellä vain olisi sitä, mitä me täällä Hollannissa nimitämme sydämeksi, vastasi pormestari katkerasti hymyillen. Mutta Wibisma heitti kiivaasti päätään taaksepäin ja sanoi nuhtelevasti:
— Herra pormestari, te puhutte voidellusta ruhtinaasta, jolle olemme vannoneet uskollisuutta.
— Vapaaherra Matenesse, vastasi van der Werff synkän vakavalla äänellä, oikaisten itsensä suoraksi ja laskien kätensä ristiin rinnalle, samalla kuin katsoi aatelismiestä terävästi silmiin, — minä puhun pikemmin sortajastamme, jonka verioikeus julisti kuolemaan tuomituiksi pahantekijöiksi kaikki, jotka omistavat itselleen hollantilaisen nimen — ja teidät meidän muiden kanssamme —, joka on antanut Alban, tuon teurastaja-paholaisensa, polttaa, mestata ja hirttää kymmeniätuhansia oiva kansalaisia, joka on ryöstänyt toisilta kymmeniltätuhansilta heidän omaisuutensa ja karkottanut heidät maasta, minä puhun tuosta katalasta tyrannista...
— Jo riittää, huudahti ritari tarttuen miekkansa kahvaan. — Millä oikeudella te...
— Millä oikeudella puhun näin katkeria sanoja, aioitte kysyä? keskeytti Pietari herra paroonia ja tähtäsi synkät katseensa tämän silmiin. — Milläkö oikeudella? Sen voin teille sanoa. Tämän oikeuden suo minulle kelpo isäni mykkä suu, hänen, joka mestattiin uskonsa tähden, tämän oikeuden suo minulle mielivalta, joka ilman tutkintoa tuomitsi minut veljineni maanpakoon, tämän oikeuden suovat minulle espanjalaisten rikotut valat, tämän maan hävitetyt vapaudenkirjat, tämän kurjan, kidutetun, kelpo kansan hätä, — se kun on joutuva perikatoon, ellemme sitä pelasta.
— Te ette voi sitä pelastaa, vastasi Wibisma levollisemmalla äänellä. — Te syöksette kuilun partaalla hoipertelevan joukon syvyyteen, ja joudutte itse sen muassa perikatoon!
— Me olemme luotseja. Ehkä voimme toimittaa pelastusta, ehkä myöskin uppoamme syvyyteen niiden kanssa, joiden tähden olemme valmiit kuolemaan.
— Noin te puhutte, ja kumminkin olette solminnut itseenne nuoren kukoistavan vaimon.
— Herra parooni, te olette tullut tähän huoneeseen kantajana pormestarin luo ettekä suinkaan vieraana tai ystävänä.
— Niin kyllä, mutta minä tulin hyvissä aikeissa varoittamaan päämiestä, joka johtaa tätä ihanaa, onnetonta kaupunkia. Kerran olette säästyneet rajuilmalta, mutta uusi ja paljoa vaarallisempi vetäytyy kokoon teidän ylitsenne.
— Me emme sitä pelkää.
— Ettekö nytkään vielä?
— Nyt täydestä syystä vähemmin kuin ennen.
— Ettekö sitten tiedä, että prinssin veli...
— Ludvig Nassaulaisella oli neljäntenätoista päivänä kova ottelu espanjalaisten kanssa ja me pääsimme voittopuolelle...
— Aluksi kyllä.
— Lähetti, joka eilen illalla...
— Meidän lähettimme tuli tänä aamuna.
— Tänäkö aamuna? Ja mitä hän...
— Prinssin sotajoukko joutui Mookerin nummella tappiolle ja hajoitettiin kokonaan. Ludvig Nassaulainen itse kaatui.
Van der Werff tarttui lujasti kiinni kirjoituspöytään. Terve puna poistui hänen poskiltaan ja huuliltaan, jotka kävivät kalmankalpeiksi ja vavahtelivat tuskallisesti hänen kysyessään hiljaa, koleasti:
— Onko Ludvig kuollut, aivan varmaan kuollut?
— Kuollut hän on, vastasi parooni varmaan ja synkästi. — Me kannatimme vastakkaisia mielipiteitä, mutta Ludvig oli ihana nuorukainen, ja minuakin surettaa hänen kohtalonsa.
— Kuollut, Vilhelmin kallis lemmikki kuollut! mumisi pormestari itsekseen kuin unessa. Tarmokkaasti hilliten tunteitansa hän sanoi sitten lujalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, arvoisa herra. Hetket kuluvat. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.
— Ja te aiotte antamastani tiedosta huolimatta yhä edelleen puolustaa luopumista?
— Niin aion, herra, niin totta kuin olen hollantilainen.
— Muistakaa Haarlemin kohtaloa.
— Minä muistan sen asukasten vastarintaa ja pelastunutta Alkmaaria.
— Mies, mies! huudahti parooni. — Kaiken kautta, mikä on pyhää, rukoilen teiltä tulemaan järkiinne.
— Jo riittää, herra parooni. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.