Part 10

Ranskassa oleskelevalla sulholla ei näyttänyt olevan hyvää odotettavissa, sillä kun vanha neiti puhui hänestä, nauroi hän omituisella tavallaan, — tavalla, josta tiesimme ettei se ennustanut hyvää; mutta hän kirjoitti kumminkin usein markiisille ja hänen äidillensä ja usein tuli tännekin kirjeitä Rochebrunista. Mutta samoihin aikoihin oli neidilläni usein salaisia keskusteluja d'Avilan kanssa.

Paastonaikana tuli junkkarin lähetti ilmoittamaan, että junkkari saapuisi pääsiäispäivänä Haarlemista ja markiisi Rochebrunin linnasta Brysseliin, ja kiirastuorstaina minä sain toimekseni koristaa kappelin kukkasilla, tilata kyytihevoset ja ryhtyä muihin valmistuksiin. Pitkänäperjantaina, Herramme ristiinnaulitsemispäivänä, — soisin kertovani valheita —, pitkänäperjantaina puettiin nuori neiti varhain aamulla morsiuspukuun, don Luis saapui mustiin puettuna, ylpeänä ja synkkänä kuten aina, ja kynttiläin valossa vihittiin, ennen auringon nousua, tuona kylmän koleana aamuna — minusta on kuin se olisi ollut vasta eilen — toisiinsa kastilialainen ja Anna neiti. Todistajina ei ollut muita kuin emäntäni, eräs espanjalainen upseeri ja minä. Kello seitsemän tienoissa saapuivat vaunut, ja kun tavarat oli niihin asetettu, antoi don Luis minulle lippaan, joka oli pantava vaununlaatikkoon. Se oli raskas ja minä tunsin sen varsin hyvin, — emännälläni oli tapana pitää siinä kultarahaa. Pääsiäispäivänä tiedettiin koko kaupungissa, että don Luis d'Avila oli ryöstänyt kauniin Anna van Hoogstratenin ja surmannut hänen sulhasensa kaksintaistelussa Halin luona Brysseliin vievällä tiellä, aamulla kiirastuorstaina, — siis tuskin vuorokautta ennen häitä.

Kuinka raivostunut junkkari van Hoogstraten oli meille saapuessaan, sitä en koskaan unohda. Neitini ei tullut näkyviin, vaan sanoi olevansa sairas, mutta hän oli niin terve kuin viime vuosina yleensä on voinut olla.

— Käsitättekö syyn emäntänne eriskummaiseen menettelyyn? kysyi Vilhelmi.

— Kyllä, herra; on selvää mitkä vaikuttimet häntä johtivat. Mutta alkaa olla myöhäistä ja minun täytyy kiiruhtaa. Yksityiskohdista en muutoin tiedäkään paljoa, sillä olin itse vielä lapsi, kun nuo seikat tapahtuivat. Mutta Susanna on puhunut minulle monenmoista, josta ansaitsisi kertoa. Emäntäni äiti oli Chevraux'in sukua, ja hänen sisarensa luona, joka talvisin asui Pariisissa, vietti neitini parhaan nuoruudenaikansa. Tämä oli korkeastiautuaan Frans kuninkaan aikana, ja te kai tiedätte, että tuo mahtava ruhtinas myöskin oli naisten liehakoitsija ja uhkea ritari, josta sanottiin, että hän oli murtanut yhtä monta sydäntä kuin keihästä. Neitini, joka siihen aikaan vielä oli kaunis, kuului hovinaisiin, ja kuningas Frans oli hänelle erittäin suosiollinen. Mutta neiti säilytti kunniansa, sillä hän oli varsin nuorena valinnut ritarikseen keikarimaisen markiisi d’Avennes'in, johon hän oli kiintynyt uskollisella rakkaudella ja jonka tähden sai itkeä monet yöt. Sillä palvelija oli herraansa, ja markiisi kantoi tosin viisi vuotta neitini värejä ja oli hänen nöyrin palvelijansa, mutta siitä huolimatta hänen katseensa ja tunteensa harhailivat puolelle ja toiselle. Mutta kumminkin pysyi tuo liitto voimassa, ja kuudennen vuoden alkaessa kehottivat neidin sukulaiset markiisia päättämään pilan ja ajattelemaan häitä. Neiti alkoi valmistella myötäjäisiään, ja Susanna tiesi kertoa, kuinka hän neuvotteli markiisin kanssa pitäisikö maatilat ja linnat, jotka hänellä oli Hollannissa, vai koettaisiko saada ne myydyksi. Mutta häistä ei vain sittenkään tullut mitään, sillä markiisin täytyi seurata sotajoukkoa Italiaan, ja morsian oli alituisessa tuskassa hänen tähtensä, sillä silloin kävi ranskalaisten huonosti minun kotimaassani, ja usein sai hän kuukausimääriä odotella tietoja. Vihdoin palasi markiisi kotiin, ja nyt hän kohtasi Chevraux'in talossa emäntäni serkun, joka oli pienestä tytöstä kasvanut viehättäväksi neitoseksi. Lopun voitte arvata. Hortense nuppunen miellytti markiisia enemmän kuin tuo viidenkolmattavuotias hollantilainen kukkanen. Chevraux'it olivat ylhäistä sukua, mutta velkaantuneita, ja kosija oli ollessaan Italiassa sotaa käymässä perinyt setänsä suuret tilukset, eikä hänen tarvinnut suotta kosiskella. Neitini palasi Hollantiin. Hänen isänsä vaati markiisin kaksintaisteluun, mutta se päättyi ilman verenvuodatusta, ja herra d'Avennes eli onnellisessa avioliitossa Hortense de Chevraux'in kanssa. Heidän poikansa oli Anna neidin onneton sulhanen. Käsitättekö nyt asian, herra Vilhelmi? Puolen ikäänsä hautoi emäntäni tuota vanhaa vihaansa; sen tyydyttämiseksi uhrasi hän oman sukulaisensa tuolle tappelijalle d'Avilalle, mutta saihan hän kostaa vuosikautiset kärsimyksensä vihaamalleen naiselle, kun surmautti tämän ainoan pojan.

Taiteilija puristi kokoon nenäliinan, jolla oli pyyhkinyt otsaansa, ja kysyi koleasti:

— Mitä muuta tiedätte Annasta?

— En juuri paljoa, vastasi Belotti. — Junkkari hylkäsi hänet ja nimittää Henriikaa ainoaksi tyttäreksensä. Ketä isän kirous vainoaa, se ei saavuta onnea, eikä hän varmaankaan ole sitä saavuttanutkaan. Olen kuullut, että don Luis olisi alennettu vänrikiksi jonkun ruman kepposen takia, ja miten lieneekään käynyt hänen kurjan, ihanan puolisonsa. Neitini lähetti hänelle herra Lamperin välityksellä väliin Florensin kautta rahoja Italiaan, mutta en ole kuullut siitä mitään enää moneen kuukauteen.

— Sallikaa minun tehdä vielä yksi kysymys, Belotti, sanoi Vilhelmi. — Mikä sai junkkarin uskomaan Henriikan emäntänne huostaan, vaikka hän näki kuinka hänen vanhemman tyttärensä kävi tässä talossa?

— Raha, — tuo kurja raha! Voidaksensa säilyttää linnansa ja perintötilansa hän luovutti tyttärensä. Niinkuin ratsusta hierottiin neidistä kauppaa, eikä junkkari vähästä suostunut häntä tänne lähettämään. Juokaa, herra, te olette kurjan näköinen.

— Ei se ole vaarallista, vastasi Vilhelmi, — raitis ilma on minua virkistävä. Kiitoksia kertomuksestanne, Belotti.

Kolmastoista luku.

Pormestari der Werffin rouva tarkasteli iltapäivällä toukokuun kuudentenatoista päivänä kaappejaan ja laatikoitaan. Pormestari oli nyt raatihuoneella, mutta hän oli ilmoittanut että prinssin komisario herra Diederik van Bronkhorst, molemmat Nordwykin herrat, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin etevimpiä miehiä ja vapauden ystäviä illempana saapuisi hänen luoksensa neuvotteluun. Marian piti herrojen kestitsemiseksi toimittaa hyvä illallinen, viiniä ynnä muuta mitä tarvittiin.

Tämä pyyntö virkistytti ja ilahdutti nuorta rouvaa. Hänestä oli hauskaa, että hänkin toki kerran saisi esiintyä emäntänä siihen tapaan kuin hänen kotonansa käsitettiin emännän tehtävät. Pitkiin aikoihin ei hän ollut saanut kuunnella vakavaa, asiallista keskustelua. Tuttavista ei tosin suinkaan ollut puutetta, sillä talon naissukulaiset ja vanhat ystävät, jotka tulivat tervehtimään häntä ja Barbaraa, pyytelivät häntä kyllä käymään heidän luonansa. Näistä olivat monetkin hänelle ystävällisiä, ja hän piti heitä arvossa, koska he olivat kelpo ihmisiä, mutta ei yksikään heistä ollut hänen hengenheimolaisiaan. Ja vaikkei hänen elämässään suinkaan ollut liiaksi vaihtelua, niin hän kumminkin suorastaan pelkäsi noiden vierasten tuloa, ja heidän läsnäolonsa tuntui hänestä kärsimykseltä, joka ei ollut kartettavissa. Nuo arvokkaat rouvat olivat kaikki tyyni syntyään paljoa aikaisemmilta vuosikymmeniltä kuin hän, ja kun he istuivat kehräten, kutoen sukkaa tai verkkoa ja nauttiessaan leivoksia ja hedelmäsosetta ynnä maustettua viiniä keskustelivat piiritystilan tuottamista vaikeuksista, lastenhoidosta ja palvelijoistaan, vaatteiden pesusta ja saippuankeitosta, kun he ankarin sanoin arvostelivat noita käsittämättömiä ja paheksuttavia tekoja, joita toiset naiset olivat tehneet tai aikoivat tehdä, — silloin alkoi Marian sydäntä ahdistaa, ja hänen hiljainen kammionsa kuvastui hänen mieleensä rauhallisen ihanana pakopaikkana.

Ainoastaan silloin hänkin vilkastui, kun tuli puheeksi maan hätä ja pyhä velvollisuus kestää vielä toistamiseenkin millaista ahdinkoa tahansa vapauden hyväksi, ja kernaasti hän silloin kuunteli noiden tarmokasten naisten keskusteluja, joista voi huomata, että he todella tarkoittivat mitä puhuivat. Mutta kun turhaa lörpöttelyä kesti tuntimääriä, tuotti se hänelle suorastaan tuskaa. Mutta hän ei tohtinut mennä pois, vaan hänen täytyi kestää siksi kunnes viimeinenkin tädeistä oli lähtenyt talosta. Muutaman kerran oli hän näet uskaltanut poistua ennen heidän lähtöänsä, vaan silloin oli Barbara ystävällisesti varoittanut häntä, kertoen että hänellä oli ollut täysi työ puolustaessaan Mariaa, — häntä kun oli katsottu ylpeäksi ja epäkohteliaaksi.

— Tuollainen lörpöttely, tuumaili Barbara, — tuottaa huvia ja vahvistaa mieltä, ja ken lähtee pois tätien joukosta heidän vielä koolla ollessansa, sen korvat kyllä pian alkavat soida.

_Yksi_ leideniläinen nainen kumminkin suuresti miellytti Mariaa. Tämä oli kaupunginsihteeri van Houtin vaimo, mutta hän kävi harvoin vierailemassa, sillä vaikka hän näytti hennolta ja hienolta, täytyi hänen kumminkin hyöriä aamusta varhain myöhään iltaan hoitaessaan lapsiansa ja talouttansa, jonka suhteen täytyi olla tuiki säästäväinen.

Maria oli reippaammalla mielellä ja iloisempi kuin moneen päivään, kun hän nyt tarkasteli astiahyllyjä ja hopeakaappia. Valkoisilla, pitsireunaisilla liinoilla kiilsivät ja hohtivat tuolla talon parhaat pöytäkalut, joilla ei näkynyt tomuhiukkaakaan. Maria valitsi mitä tarvitsi, mutta monet noista tina-, lasi- ja kiviastioista eivät häntä miellyttäneet, sillä ne eivät oikein sopineet yhteen, niitä oli ostettu vähän kerrallaan, ja olipa eräissä kuhmujakin ja vammoja.

Kun äiti valmisteli Marian myötäjäisiä, oli Pietari pyytänyt, että huonon ajan takia säästettäisiin rahaa eikä ostettaisi mitään tarpeetonta. Hänen talossansa oli yllin kyllin kaikenlaisia talouskaluja, ja hänestä olisi ollut väärin ostaa lautastakaan lisäksi. Tottahan olikin, ettei mitään puuttunut hyllyiltä ja kaapeista, mutta Maria ei ollut itse valinnut eikä tuonut muassaan noita kapineita: olivathan ne hänen, mutta eivät ne kumminkaan oikein tuntuneet hänen omiltaan, ja pahinta oli, ettei häntä, joka oli tottunut näkemään kauniimpia kaluja, voineet miellyttää kiillottomat, naarmuiset tinalautaset eikä tuopit, kupit ja kannut, joissa oli koreita, karkeatekoisia maalauksia. Noista jykevistä lasikaluista hän ei myöskään pitänyt, ja kun hän niitä tarkasteli ja otti esille mitä tarvitsi, muistuivat hänen mieleensä hänen vastanaidut ystävättärensä, jotka olivat näytelleet hänelle uusia, hohtavia talouskalujansa niin ylpeillen ja tyytyväisinä kuin olisivat työllä ja vaivalla itse laatineet joka kapineen. Mutta voihan näilläkin astioilla, joita oli käytettävänä, kattaa pöydän niin, että se näyttäisi miellyttävältä ja somalta.

Aamupäivällä Maria oli Adrianin kanssa noutanut kukkasia kaupunginmuurin viereisestä puutarhasta, ja kaupungin ulkopuolella olevalta niityltä hän oli poiminut hienoja heiniä. Aistikkaasti järjesteli hän nyt nuo keväimen tuotteet maljakkoihin, asetellen joukkoon riikinkukonhöyheniä, ja hän iloitsi huomatessaan, kuinka sieviltä kaikkein kömpelöimmätkin astiat alkoivat näyttää, kun hän oli kietonut köynnöksiä niiden ympärille. Ihmetellen katseli Adrian hänen toimiansa. Tuskin häntä enää olisi kummastuttanut, jos äidin kätöset olisivat muuttaneet tuon pimeän ruokahuoneenkin hohtavaksi kristallisaliksi.

Kun pöytä oli katettu, tuli Pietari hetkeksi kotiin. Hän aikoi vielä ennen vieraiden tuloa ratsastaa kapteeni Allertsin, Janus Dousan ja muutamien muiden herrojen kanssa Valkenburgiin tarkastamaan valleja. Kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tervehti vaimoaan kädenliikkeellä ja sanoi vilkaisten ruokapöytään:

— Nuo koristeet eivät olisi olleet tarpeellisia ja kukat vieläkin vähemmän. Me kokoonnumme pitääksemme vakavaa neuvottelua, ja sinä olet kattanut pöydän kuin häitä varten.

Huomatessaan että Maria loi katseensa maahan, lisäsi hän huoneesta poistuessaan ystävällisesti:

— Mutta sama minusta, olkoon se vain noin.

Epäröiden katseli Maria laitelmiaan. Hänen mielensä alkoi jälleen katkeroittua, ja uhkamielisesti ojensi hän jo kätensä tarttuakseen maljakkoon, joka oli koristeltu erityisen huolellisesti, kun Adrian huudahti hartaasti rukoilevalla äänellä, katsoen häneen suurilla silmillänsä:

— Elkää, äiti, sitä ette saa tehdä, sehän on niin kovin muhkea ja kaunis.

Maria hymyili, silitteli pojan kiharoita, otti maljasta kaksi leivosta ja antoi ne hänelle lausuen:

— Toinen on sinulle, toinen Liisalle. Jääkööt kukkamme paikoilleen.

Adrian kiiruhti pois makeine lahjoineen, mutta Maria tarkasti vielä kerran pöytää miettien mielessään:

"Pietari ei välitä muusta kuin siitä, mitä ilman ei voi tulla toimeen; mutta onhan tarpeen muutakin, muutoinhan Jumala olisi luonut kaikki linnut harmaiksi."

Autettuaan Barbaraa keittiössä hän meni kamariinsa. Siellä hän järjesti tukkansa, pani kaulaansa äskenjähmitetyn röyhelön ja edessäpäin olevaan kaarteeseen huolellisesti laskostetun pitsin, mutta piti yllään arkipukunsa, sillä eihän hänen puolisonsa tahtonut että tästä kokouksesta muodostuisi mitkään juhlapidot.

Juuri kun Maria oli kiinnittänyt tukkaansa viimeisen kultaneulan ja mietti, kummalleko olisi ruokapöydässä suotava kunniasija, komisario van Bronkhorstilleko, prinssin edustajalle, vai Nordwykin arvokkaalle vanhalle herralle, kolkutti Kerttu ovea ja ilmoitti, että tohtori Bontius oli tahtonut tavata pormestaria ylen tärkeän asian takia. Hän oli sanonut, että pormestari ei ollut kotona, mutta lääkäri ei ollut lähtenyt pois, vaan oli pyytänyt saada puhua rouvan kanssa.

Maria läksi heti Pietarin huoneeseen. Lääkärillä näytti olevan kiire. Hän tervehti vain kohottamalla kultanuppista pitkää keppiään suippoa mustaa hattua kohden, jota hän ei ottanut päästään sairasvuoteenkaan ääressä, ja kysyi nopeasti ja lyhyesti:

— Milloin Pietari herra tulee koliin?

— Tunnin perästä, vastasi Maria, — mutta istukaa toki, tohtori!

— Toiste. En voi odottaa miestänne. Voittehan seurata minua ilman hänen suostumustansakin.

— Miksikä en, mutta me odotamme vieraita.

— Sehän on totta. Kun ehdin, tulen minäkin. Herrat tulevat kyllä toimeen ilman minuakin; tahtoisin nimittäin viedä teidät erään sairaan luo, joka tarvitsee teitä.

— Enhän minä edes tiedä, kenestä te puhutte.

— Ettekö? Kärsivästä, se tietohan riittänee ensi aluksi.

— Ja te luulette että minä voisin...

— Te voitte hyödyttää paljoa enemmän kuin luulettekaan. Barbara emännöi keittiössä ja sanon vielä kerran: teitä tarvitaan avuksi sairaalle.

— Mutta, herra tohtori...

— Minun täytyy pyytää teitä päättämään nopeasti, sillä minulla on kiire. Tahdotteko siis auttaa vai ettekö?

Ruokasalin ovi oli auki. Maria silmäili vielä kerran katettua pöytää, ja hänen mieleensä kuvastui kaikki tuo huvi, mitä oli toivonut tästä illasta. Mutta kun lääkäri yritti lähteä, pidätti hän häntä sanoen:

— Minä tulen.

Maria tunsi ennestään tuon karkeapintaisen mutta avuliaan kunnon miehen käytöstavan. Vastausta odottamatta nouti hän liinansa ja meni hänen edellänsä portaita alas. Kun he menivät keittiön ohitse, huusi Bontius Barbara rouvalle:

— Sanokaa Pietari herralle, että minä vein hänen rouvansa Nobelkadulle Hoogstratenin sairaan neidin tykö.

Maria voi tuskin seurata nopeasti astelevaa tohtoria, ja hänen oli vaikea ymmärtää, kun tämä puolinaisin lausein kertoi, että Hoogstratenit — koko tuo espanjalaisjoukkue — olivat lähteneet kaupungista, että vanha neiti oli kuollut ja palvelijat lähteneet talosta, peläten ruttoa, joka ei lainkaan ollut kysymyksessä, ja että Henriika siten oli jätetty yksin. Hänellä oli ollut kova kuumetauti, mutta muutamia päiviä hän jo oli ollut paranemaan päin. — Onnettomuus näyttää asettuneen vieraaksi tuohon taloon, tuumaili lääkäri. — Vanhalle neidille teki kuolema palveluksen, noutaessaan hänet. Ranskalainen kamarineitsyt, heikko höytäle, koetti parastansa, mutta sairastui valvottuansa muutamia öitä, ja hänet olisi viety Katariinansairaalaan, mutta sitä ei sallinut italialainen hovimestari — kunnon mies muuten —, vaan antoi viedä hänet erään katoolisen pesijättären tykö. Itse meni hän mukaan pitämään hänestä huolta. Nuorta neitiä hoitamaan ei tuohon autioon taloon oli jäänyt ketään muuta kuin sisar Gonzaga, hyväntahtoinen nunna, yksi noista kolmesta, joiden sallittiin jäädä asumaan tuohon teidän lähellänne olevaan vanhaan luostariin, mutta kaiken muun onnettomuuden lisäksi tuo oiva hoitajatar poltti tänä aamuna sormensa kylpyä valmistaessaan. Katoolinen sielunpaimen on pysynyt terveenä ja toiminut väsymättömästi, mutta eihän hän voi meitä auttaa hoitamaan tuota nuorta potilasta. Te kai aavistatte, mitä varten otin teidät mukaani. Eihän teidän tarvitse ettekä voikaan jäädä pitemmäksi aikaa hoitamaan tuota vierasta neitiä, mutta ettei hänen sittenkin vielä lopuksi kävisi huonosti, täytyy hänen saada nähdä kasvot, jotka häntä miellyttävät ja juuri sellaiset on hyvä Jumala suonut teille. Menkää tervehtimään sairasta, puhelkaa hänen kanssansa, ja ellen ole erehtynyt teidän suhteenne... Mutta nythän jo olemmekin perillä.

Hoogstratenin talon hämärässä ulkoeteisessä tuntui voimakas myskin haju. Tohtori Bontius oli heti lähettänyt raatihuoneelle sanan vanhan neidin kuolemasta; nyt kulki aseellinen vartija ulkoeteisessä edes takaisin, ja tämä ilmoitti lääkärille, että kaupunginsihteeri van Hout juuri oli ollut siellä seuralaisinensa ja lukinnut ovet, varustaen ne sinetillä.

Porraskäytävässä laski Maria pelästyneenä kätensä seuralaisensa käsivarrelle. Yläkerroksessa, johon he juuri nousivat, näki hän nimittäin puolipimeässä eräästä avonaisesta ovesta omituisen olennon, joka liikkui oudosti puolelle ja toiselle, ylös ja alas, eikä Marian ääni kuulunut ylen levolliselta, kun hän kysyi, viitaten sormellaan sivullepäin:

— Mikä tuo on?

Tohtori pysähtyi myöskin samalla kuin Maria, ja huomatessaan kummallisen ilmiön, jota Maria osotti, hän peräytyi hieman. Mutta tuo tyyni mies huomasi pian, mikä kummitus oikeastaan oli, ja astuen eteenpäin Marian edellä hän huusi hymyillen:

— Mitä ihmettä te siellä puuhailette, isä Damianus?

— Minä pesen lattiata, vastasi puhuteltu tyynesti.

— No sitä vailla, huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Olette toki liian hyvä toimittaaksenne palvelijan tehtäviä, herra Damianus, varsinkin kun tässä talossa on yllin kyllin rahaa, jolla ei ole omistajaa, ja me voimme huomenna saada niin monta lattian pesijää kuin ikinä tahdomme.

— Mutta tänään emme, herra tohtori, ja neiti ei tahdo millään ehdolla enää jäädä tuohon huoneeseen. Te itse määräsitte että hänen pitää nukkua, ja sisar Gonzaga sanoo, ettei hän voi ummistaakaan silmiänsä niin kauan kuin ruumis on viereisessä huoneessa.

— Oikeudenpalvelijain olisi pitänyt kantaa hänet vuoteessansa vanhan neidin kauniiseen asuinhuoneeseen.

— Se lukittiin sinetillä ja samoin kävi tässä kerroksessa olevien vierashuoneidenkin. Neuvoston lähetit olivat kohteliaita ja koettivat myöskin hankkia pesijättäriä, mutta vaimo raukat pelkäävät kovin ruttoa.

— Tuollaiset huhut leviävät rikkaruohon tavoin, huudahti tohtori. — Ei kukaan katso olevansa syypää niiden leviämiseen, mutta ken kykenee tekemään niistä lopun, kun ne kerran ovat olemassa?

— Ette te enkä minä, vastasi pappi. — Neiti piti tuotaman tähän huoneeseen, mutta täällä näytti kovin siivottomalta, ja siksi olen minä täällä puhdistellut. Tästä oli hyötyä sairaalle, ja minulle ei liike ollut haitaksi.

Näin sanoen pappi nousi seisoalleen ja sanoi huomattuaan Marian:

— Te tuotte uuden hoitajattaren. Se on oikein. Minun ei tarvitse kehua sisar Gonzagaa, sillä te tunnette hänet, mutta siitä olen varma, ettei Henriika neiti tule kauan kärsimään häntä läheisyydessään, ja minä puolestani jätän tämän talon heti kun maahanpanijaiset ovat ohitse.

— Te olette tehnyt tehtävänne. Mutta mitä tarkoitatte tuolla mitä sanoitte sisar Gonzagasta? huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Minä pidän kumminkin vanhasta Gonzagasta palaneine käsivarsinensa enemmän kuin... Mitähän nyt taas lienee tapahtunut!

Pappi tuli häntä lähemmäksi ja virkkoi vilkaisten Mariaan:

— Hän puhuu nenäänsä, ja neiti sanoi, että häntä kiusasi kuulla hänen puhuvan; siksi en tahtoisi laskea häntä hänen luoksensa.

Tohtori Bontius mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— On silmiä, jotka eivät siedä kirkasta valoa, voihan siis olla mahdollista että on ääniä, jotka ylen kiihottuneesta kuuloaistista tuntuvat sietämättömiltä. Hyvä rouva, te olette saanut odottaa kauan; tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Oli jo pimeä. Sairaan huoneessa oli laskettu uutimet akkunain eteen ja varjostimen peittämä lamppu loi vain himmeätä valoa.

Lääkäri lähestyi vuodetta, koetti Henriikan valtasuonta, valmisti häntä hiljaisin sanoin vastaanottamaan vierasta ja otti sitten lampun, katsoakseen miltä sairas näytti.

Maria näki nyt kalpeat, säännölliset kasvot ja tummat silmät, jotka loistonsa ja suuruutensa takia muodostivat omituisen vastakohdan sairaan laihoille, velttopiirteisille poskille.

Kun Gonzaga oli asettanut lampun paikoilleen, sanoi lääkäri:

— Kaikki käy hyvin! Menkää nyt, sisar, nukkumaan, ja muuttakaa kääreitä käsivarrellenne. — Sitten viittasi hän pormestarin rouvaa tulemaan lähemmäksi.

Henriikan kasvot tekivät Mariaan omituisen vaikutuksen. Hän piti häntä kauniina, mutta nuo suuret silmät ja tuo lujasti suljettu suu olivat pikemmin omituiset kuin miellyttävät. Maria noudatti kumminkin heti lääkärin kehotusta, tuli vuoteen ääreen ja lausui ystävällisesti, että oli tahtonut tulla pitämään neidille seuraa ja kysymään, mitä voi tehdä hänen hyväksensä.

Nämät sanat kuullessaan kohottautui Henriika vuoteeltaan ja huudahti syvään hengähtäen:

— Tuo tekee hyvää! Kiitän teitä, tohtori. Saan toki vielä kerran kuulla ihmisääntä. Jos tahdotte olla mielikseni, hyvä rouva, niin puhelkaa yhtä mittaa — yhdentekevää mitä. Tehkää hyvin ja tulkaa istumaan tänne. Sisar Gonzagan kädet, teidän äänenne ja herra tohtorin — niin, kuinkas sen sanoisin — herra tohtorin avomielisyys tekevät parantumisen minulle helpoksi.

— No hyvä, hyvä on, mumisi lääkäri. — Sisar Gonzagan haavat eivät ole vaarallisia, ja hän jää teitä hoitamaan, mutta kun tulee nukkumisaika, niin teidät viedään jonnekin muuanne. Te, hyvä rouva, saatte viipyä täällä tunnin, se riittää täksi päiväksi. Minä menen teille ja lähetän rengin tuomaan lyhdyn.

Kun naiset jäivät kahden, sanoi Maria:

— Te tarkkaatte kovin äänten sointua. Niin teen minäkin — enemmänkin kuin pitäisi. Ei minulla tosin vielä ole ollut mitään kovaa tautia...

— Ensi kertaa minäkin tätä koetan, vastasi Henriika, — mutta nyt tiedän miltä tuntuu, kun täytyy taipua kaikkeen, mitä ei voisi sietää, ja samalla on kaksin verroin arempi sille, mikä on vastenmielistä. Parempi kuolla kuin kitua!

— Teidän tätinne on kuollut, sanoi Maria osaaottavasti.

— Niin, hän kuoli tänä aamuna. Meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin sukulaisuus.

— Eivätkö teidän vanhempanne enää ole elossa?

— Ei kuin isäni vain; mutta miksi sitä kysytte?

— Hän iloitsee teidän parantumisestanne. Tohtori Bontius sanoo, että te tulette aivan entisellenne.

— Niin minäkin luulen, vastasi Henriika toivehikkaasti ja jatkoi sitten hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen:

— Yksi seikka on toki ihana. Kun paranen, niin voin jälleen... Harjoitatteko te musiikkia?

— Kyllä, hyvä neiti.

— Ettekä vain huviksenne, vaan siksi että tunnette, ettette voisi elää ilman sitä.

— Teidän tulisi pysyä levollisena, arvoisa neiti. Musiikki — niin, kyllä se todellakin suuressa määrässä on rikastuttanut elämääni.

— Te laulatte?

— Täällä sitä harvoin tulen tehneeksi, mutta ollessani vielä kotona Delftissä lauloimme joka päivä.

— Te tietysti ensi ääntä?

— Niin, neiti.

— Lakatkaa toki minua neidittelemästä ja sanokaa Henriikaksi.

— Varsin kernaasti, jos te puolestanne suostutte sanomaan minua Mariaksi tai edes rouva Mariaksi.

— Koetan sen tehdä. — Ettekö luule, että voisimme harjoitella yhdessä laulamaan?

Sisar Gonzaga tuli samassa sisään ilmoittamaan, että veronkantaja Kornelion vaimo oli tullut kysymään, voisiko tehdä jotakin sairaan neidin hyväksi.