Part 11

— Mitä tuo nyt on? kysyi Henriika tyytymätönnä. — En minä tunne tuota naista.

— Hän on taiteilija Vilhelmin äiti, sanoi Maria.

— Vai niin! huudahti neiti. — Laskisinkohan hänet sisään, Maria?

Maria pudisti päätänsä ja vastasi varmasti:

— Elkää, neiti Henriika. Teille ei ole hyödyllistä ottaa nyt vastaan useampia kuin yksi vieras, ja sitä paitsi...

— Mitä sitten?

— Hän on oiva, kelpo nainen, mutta minä pelkään, että hänen karkea olentonsa, raskaat askelensa ja voimakas äänensä eivät tekisi teille hyvää nyt vielä. Sallikaa minun mennä häntä puhuttelemaan.

— Olkaa hänelle ystävällinen ja käskekää hänen sanoa pojallensa terveisiä minulta. Enhän minä itse ole mikään vieno olento, —·mutta huomaan, että ymmärrätte minua. Niin voimakasta ravintoa tuskin vielä voisin sietää.

Kun Maria oli toimittanut asiansa ja vielä vähän aikaa puhellut Henriikan kanssa, tultiin ilmoittamaan, että kaupunginsihteeri van Houtin rouva oli tullut. Hänen puolisonsa, joka oli ollut kuolintaloa lukitsemassa, oli kertonut yksinäisestä potilaasta vaimollensa, ja tämä tuli katsomaan, olisiko tuolle tyttö paralle jotakin tarpeen.

— Hänet te kyllä voisitte ottaa vastaan, sanoi Maria, — sillä hän varmaankin miellyttäisi teitä, mutta nyt soitetaan taas, ja nyt jo riittää täksi päiväksi. Koettakaa nyt nukkua. Minä menen kotiin rouva van Houtin kanssa ja huomenna tulen jälleen, jos tahdotte.

— Tulkaa, tulkaa, tehkää hyvin! huudahti neiti. — Te aioitte vielä sanoa jotakin?

— Niin aioin, neiti Henriika. Tähän kolkkoon taloon te ette saa jäädä. Meidän talossamme on kyllin tilaa. Tulkaa vieraaksemme, kunnes isänne...

— Niin, ottakaa minut luoksenne! huudahti Henriika ja hänen silmänsä välkkyivät kyynelistä. — Viekää minut täältä pois, pois, — minä olen teille siitä kiitollinen koko elinaikani.

Neljästoista luku.

Niin iloisena kuin tänään ei Maria ollut viikkomääriin noussut portaita ylös. Hän olisi laulanut, jos se olisi käynyt päinsä; mutta kumminkin hän oli vähän levoton, sillä olihan mahdollista, ettei hänen miehensä pitäisi siitä, että hän oli omin päinsä pyytänyt luoksensa vieraan henkilön, joka lisäksi vielä oli sairas ja espanjalaismielinen.

Ruokasalin ohitse kulkiessaan kuuli hän sieltä neuvottelemaan kokoontuneiden miesten puhetta. Nyt alkoi Pietari puhua. Maria kuunteli hänen syvän äänensä miellyttävää sointua ja ajatteli itseksensä, että Henriika varmaankin pitäisi siitä. Hetkisen perästä hän meni ruokasaliin tervehtimään miehensä vieraita, joita katsoi myös omiksensa. Hänen poskensa punoittivat ilosta ja nopeasta käynnistä ulkoilmassa, joka ei vielä ollut jäähtynyt lämpöisen kevätpäivän jälkeen, ja kun hän nyt tuli huoneeseen, tervehtien vaatimattomasti, mutta tavalla, joka osotti kuinka häntä ilahdutti saada vastaanottaa tällaisia vieraita, näytti hän niin viehättävän suloiselta, että kaikkein läsnäolijain katseet ehdottomasti kiintyivät häneen. Vanhempi herra van der Does löi ensin Pietaria olalle ja paiskasi sitten kätensä yhteen ikäänkuin sanoaksensa: "Ei ole moittimista!" Janus Dousa kuiskasi iloisesti kaupunginsihteerille, joka oli hyvä latinalainen:

— _Oculi sunt in amore duces_.

Kapteeni Allerts hypähti seisoalleen ja lähensi, sotilaan tapaan tervehtien, kättänsä lakkiinsa, ja Bronkhorst, prinssin komisario, tulkitsi tunteitansa ritarillisella kumarruksella; tohtori Bontius hymyili tyytyväisenä kuten se, jolle uhkarohkea yritys on onnistunut oivallisesti, ja ylpeänä ja onnellisena, koetti Pietari kiinnittää vaimonsa huomion itseensä. Multa tämä ei hänelle onnistunut, mutta heti kun Maria huomasi, että niin monet silmät häntä tarkastivat, loi hän punehtuen katseensa maahan ja sanoi sitten paljoa varmemmalla äänellä kuin olisi voinut odottaa päättäen hänen ujosta ulkonäöstään:

— Terve tultuanne, hyvät herrat! Tervehdykseni tulee myöhään, mutta olisin toden totta kernaasti lausunut sen aikaisemmin.

— Sen minä voin todistaa, huudahti tohtori Bontius, joka nyt nousi paikaltaan ja meni pudistamaan Marian kättä sydämellisemmin kuin koskaan ennen. Sitten viittasi hän Pietarille ja huusi aterioiville: — Sallikaa pormestarin poistua hetkeksi!

Kun hän sitten seisoi ovella erillään avioparin kanssa, huudahti hän:

— Te olette kutsunut vieraan taloonne, hyvä rouva. Lupaan etten enää koskaan juo tippaakaan malvasiiria, jos olen erehtynyt.

— Mistä te sen tiedätte? kysyi Maria iloisesti.

— Voin sen nähdä teistä.

— Ja neiti on sydämellisesti tervetullut, sanoi Pietari.

— Joko siitä siis tiedät? kysyi Maria.

— Tohtori ei ole salannut aavistustansa.

— No niin, sairas tahtoo kernaasti tulla meille, ja huomenna...

— Ei, tänään vielä annan noutaa hänet, keskeytti häntä Pietari.

— Tänäänkö? Mutta hyvänen aika, nythän jo on niin myöhäistä. Hän ehkä jo nukkuu, herrat ovat täällä, ja vierasvuode... huudahti Maria, katsoen tyytymätönnä ja epävarmana ensin lääkäriin ja sitten puolisoonsa.

— Rauhoitu, lapseni, vastasi Pietari. — Tohtori on tilannut Katariinansairaalasta umpinaisen kantotuolin. Jan ja kaupunginpalvelija kantavat hänet tänne, ja Barbaralla ei ole enää keittiössä mitään tehtävää ja hän valmistelee jo huonettansa häntä varten.

— Ja täällä, keskeytti häntä tohtori, — saa sairas ehkä jälleen unta. Sitä paitsi tuo ylpeä neitonen varmaankin varsin kernaasti tahtoo tulla kaupungin läpi pimeässä ja huomiota herättämättä.

— Niin, niin, sanoi Maria alakuloisesti, — kyllä kai olette oikeassa. Mutta minä ajattelin... Eikä myöskään pidä koskaan hätiköidä.

— Otatko kernaasti neidin taloomme? kysyi Pietari.

— Kyllä, tietysti.

— No elkäämme siis ryhtykö vain puolinaisiin toimenpiteisiin hänen hyväksensä. Tuolla Barbara viittailee: kantotuoli on täällä, tohtori. Menkää siis Jumalan nimessä johtamaan tuota yöllistä muuttoa, mutta elkää viipykö kovin kauan.

Pormestari meni takaisin paikalleen ja Bontius läksi huoneesta.

Maria seurasi häntä. Eteisessä laski tohtori kätensä hänen käsivarrellensa kysyen:

— Tahdotteko nyt toisen kerran kuulla, mitä teistä ajattelen?

— En, vastasi Maria äänellä, joka kajahti leikilliseltä, mutta kumminkin ilmaisi hänen tuntevan pettymystä; — en, mutta teistä olen huomannut, että te olette mies, joka osaatte turmella paraimmankin ilon.

— No, minä hankin teille uusia riemunaiheita sijaan, naurahteli tohtori laskeutuessaan portaita alas. Hän oli Pietarin vanhin ystävä, ja monella perusteella oli hän vastustanut sitä, että pormestari tällaisina tukalina aikoina meni naimisiin tuon häntä niin paljoa nuoremman Marian kanssa, mutta tänään hän näytti hyväksyneen van der Werffin valinnan.

Maria palasi vierasten tykö, täytti heidän lasinsa ja joi heidän kanssansa; sitten hän meni kälynsä huoneeseen auttaaksensa häntä valmistamaan sairaalle kaikkea parhaan mukaan. Hän ei tehnyt sitä vastenmielisesti, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän seuraavana aamuna olisi ryhtynyt tuohon työhön paljoa suuremmalla mielihalulla.

Barbaran tilava huone oli pihaan päin. Sinne ei ollenkaan kuulunut ruokasalista herrojen puhe, vaikka se ei suinkaan ollut hiljaista. Noita miehiä innostutti sama päämaali, mutta keinoista ja tavoista, joilla se oli saavutettava, he olivat erimielisiä.

Tuossa he istuivat, nuo pienoisen maan urhoolliset kansalaiset, tämän vähäväkisen ja puolustusvälineistä köyhän yhteiskunnan tarmokkaat johtajat, jotka olivat ottaneet vastustaakseen aikansa mahtavinta valtakuntaa ja parhaita sotajoukkoja. He tiesivät, että ukkospilvet, jotka jo viikkomääriä olivat loitolta heitä uhanneet, lähenivät lähenemistään, vetäytyen kokoon voimakkaaksi, Leidenin ylitse purkaantuvaksi rajuilmaksi. He tiesivät sen, sillä van der Werff oli kutsunut heidät luoksensa, koska kirje, jonka prinssi oli kirjoittanut hänelle ja komisario van Bronkhorstille, sisälsi sen tiedon, että maaherra Requesens oli antanut sotapäällikkö Valdezille käskyn ryhtyä piirittämään Leideniä toistamiseen ja pakottaa sen antautumaan. He tiesivät myös, ettei Oranian prinssi varmaankaan voisi ennenkuin kuukausien kuluttua saada kokoon sotaväkeä, joka saisi vihollisen kääntymään toisaanne tai toisi kaupungille apua; he olivat kokeneet, kuinka vähän apua oli toivottavissa Englannin kuningattarelta ja Saksan protestanttisilta ruhtinailta, ja Leideniä mahtavamman naapurikaupungin Haarlemin kammottava kohtalo oli heillä varoittavana esimerkkinä. Mutta he tiesivät toimivansa oikean asian hyväksi, he luottivat Oranialaisen uskollisuuteen, alttiiksiantavaisuuteen ja valtiotaitoon, he olivat valmiit mieluummin kuolemaan kuin antamaan tuon espanjalaisen tyrannin orjuuttaa heidän ruumiinsa ja sielunsa. Vakava ja horjumaton oli heidän luottamuksensa Jumalan vanhurskauteen, ja raitis oli jokaisella tunto omien miehuudenvoimain kestävyydestä.

Ja toden totta, nuo naiskäden kukittaman pöydän ympärillä istuvat herrat, jotka tyhjentelivät kuhmujalkaisia kolpakoltaan niin tiheästi, että kellarista täytyi tuoda Pietarin malvasiiria ja Reinin viiniä astia toisensa jälkeen, — nuo miehet, jotka iskivät aukkoja pyöreisiin piirakkoihin ja suuriin lihamöhkäleisiin, joiden vertaisia ravitsevaisuuden puolesta ei voinut saada missään muussa maassa, — nämät aterioitsijat eivät toden totta näyttäneet siltä kuin katala pelko olisi heidät ajanut kokoon.

Hattu on vapauden merkki ja vapaa mies pitää hatun päässänsä. Siksi istuivat toiset pormestarin vieraista pöydässä hattu päässä, ja kuinka kaunistivatkaan nuo korkeat, tummanpunaisesta sametista poimutetut baretit tuuheine, somasti kaareilevine höyhentöyhtöineen Nordwykin vanhan herran verevää muotoa ja hänen veljenpoikansa Janus Dousan kasvoja, joilla ilmeni tieteilijän järkevyys, — kuinka miellyttävältä näyttikään Warmondin junkkarin Jan van Duivenvoorden kiharoilla tuo leveälierinen hattu liehuvine kamelikurjensulkineen, joissa nähtiin Oranialaisen värit, sininen ja punakeltainen! Ja tuota reippautta sitten ja omintakeisuutta, mikä ilmeni noiden tänne kokoontuneiden miesten kasvoilla! Useimmat heistä olivat punaposkisia, ja raitis elämänilo, selvä järki, taipumaton tahdonlujuus ja päättäväisyys säteili pöydän ympärillä istuvien sinisistä silmistä. Eivätpä edes mustapukuiset neuvoston herratkaan somine röyhelöineen tai sileine valkeine kauluksineen näyttäneet siltä kuin tomuiset asiakirjat olisivat turmelleet heidän terveytensä. Viikset, joita ei keltään puuttunut, sekä leuka- tai poskiparta lisäsivät ulkomuodon miehekkyyttä. Kaikki nämät miehet olivat valmiit ilomielin uhraamaan henkensä ja omaisuutensa ylevän henkisen aarteen edestä, ja kumminkin he näyttivät siltä kuin olisivat toimineet keskellä arkielämän touhua. Ei ainoakaan piirre heidän järkevissä, raittiissa kasvoissansa osottanut taipumusta haaveksimiseen. Ainoastaan Warmondin nuoren herran silmissä säteili jotakin sentapaista, ja Janus Dousan katse kävi väliin niin syvälliseksi kuin hän olisi vaipunut tutkimaan oman sydämensä salaisimpia sopukoita, ja sellaisina hetkinä hänen teräväpiirteinen, säännötön muotonsa kävi omituisen viehättäväksi.

Leveänä istui tuossa tavattoman kookas komisario, neuvos van Bronkhorst. Hän oli hidasliikkeinen, mutta taipumaton lujuus ilmeni tuosta pyöreästä, lyhyttukkaisesta päästä ulkonevissa silmissä.

Kirjavalta ja komealta näytti kirkkaasti valaistu ruokapöytä tällaisine vieraineen. Ylen somat olivat Warmondin junkkarin, översti Mulderin ja kapteeni Allertsin keltaiset nahkakölterit ja värilliset silkkivyöt, samoin kuin uljaan Dirk Smalingin vaaleanpunainen takki pastori Verstrootin sekä pormestarin, kaupunginsihteerin ja heidän toveriensa juhlallisten mustain pukujen rinnalla. Komisarion sinipunainen vaatetus ja vanhan herra van der Does'in ja herra van Montfortin turkiksilla reunustetut tummat viitat vaikuttivat miellyttävän välittävästi noiden helakkojen ja mustien pukujen joukossa. Puutteesta ja alakuloisuudesta ei näkynyt jälkeäkään tämän kirjavan ja elämänhalua uhkuvan seurueen läheisyydessä, ja siksipä puheet sujuivat ja äänet kaikuivat voimakkaina ja täyteläisinä.

Vaara uhkasi läheltä. Minä päivänä tahansa voivat espanjalaisten etujoukot saapua Leidenin edustalle. Paljon oli tehty valmistuksiakin. Englantilaisten apujoukkojen piti puolustaa Allenin linnoitusta ja Goudan sulkua, Valkenburgin varustuslaitoksia oli paranneltu ja ne oli uskottu toisille englantilaisille sotureille. Kaupunginsotilasten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyi harjoitella ahkeraan. Vierasta sotaväkeä ei tahdottu kaupunkiin, sillä edellisen piirityksen aikana oli huomattu niistä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, eikä ollut juuri pelättävissä, että tuo veden, muurien ja tornien suojaama kaupunki voitaisiin vallata väkirynnäköllä.

Mikä ennen kaikkea oli saattanut herrojen mielet kuohuksiin, oli sanoma, jonka kaupunginsihteeri oli tuonut muassaan. Rikas Baersdorp, yksi kaupungin neljästä pormestarista, jolla oli suurin viljaliike Leidenissä, oli ottanut toimeksensa ostaa kaupungin varalta suuria viljamääriä. Eilen oli tosin saapunut monta laivalastia vehnää ja ruista, mutta tilatusta määrästä puuttui vielä kolme neljännestä, ja Baersdorp tunnusti suoraan, ettei hän vielä ollut antanut mitään lopullisia määräyksiä tuon puuttuvan viljan hankkimisesta, koska Rotterdamin ja Amsterdamin pörsseissä luultiin viljan hintojen pian laskevan odotettavissa olevan hyvän vuoden takia, eikä kaupungin piirittäminen kumminkaan ehtisi alkaa ennenkuin muutaman viikon kuluttua.

Van Hout oli aivan raivoissaan, kun vielä lisäksi kaksi Baersdorpin virkaveljeä katsoi tämän olevan oikeassa. Nordwykin vanhempi herra säesti van Houtia huudahtaen:

— Pysyköön virkanne kunniassaan, herra Pietari, mutta kyllä teidän kolme virkaveljeänne ovat noita huonoja ystäviä, jotka kernaasti vaihtaisi oikeisiin vihollisiin.

— Noyelles'in herra, keskeytti häntä översti Mulder, — lausui heistä kerran prinssille sen oikean ja sattuvan arvostelun, että he olisivat omiansa hirsipuuhun.

— Niin he ovatkin, huudahti kapteeni Allerts, — niin totta kuin surmansilmukat ovat olemassa petturien kaulojen varalta!

— Hekö pettureita — eiväthän toki! sanoi van der Werff tarmokkaasti. — Sanokaa heitä pelkureiksi, vieläpä itsekkäiksikin ja halpamaisiksi, — mutta Juudasta ette löydä heidän joukostansa.

— Olette oikeassa, herra Pietari, pettureita he varmaankaan eivät ole ja ehkeivät pelkureitakaan, lausui Nordwykin vanha herra. — Kellä on silmät nähdä ja korvat kuulla, se tietää millainen on noiden vanhoihin kaupunkilaissukuihin kuuluvain herrojen mieli, jotka jo kastettaessa ovat määrätyt tuleviksi raatiherroiksi. En puhu yksin leideniläisistä, samoin ovat asiat niin Goudassa ja Delftissä kuin Rotterdamissa ja Dordrechtissakin. Kuusikymmentä sadasta taipuisi espanjalaisen ikeen alle ja luopuisi kernaasti omantunnonvapaudesta, kun heidän vain annettaisiin pitää erikoisetunsa ja oikeutensa. Kaupunkien pitää saada hallita ja kaupunkien johtajina olla heidän itsensä, siinä kaikki mitä he tahtovat. Saarnataanko kirkoissa vai luetaan messuja, hallitseeko heitä hollantilainen vai espanjalainen, siitä he vähemmin välittävät. Läsnäolevia en tarkoita, hyvät herrat; te ette olisi täällä, jos olisitte samaa mieltä kuin ne, joista puhun.

— Kiitoksia vain, sanoi Dirk Smaling, — ja voittehan olla oikeassa, mutta te kuvaatte kovin synkin värein. Sallitteko minun kysyä eivätkö aatelillekin sen oikeudet ole rakkaita?

— Tietysti, herra Dirk, nehän ovat yleensä vanhempia kuin teidän etuoikeutenne, kuului vastaus. — Katsokaas, aatelismies _tarvitsee_ hallitsijaa. Hän on valoton tähti, jos häneltä puuttuu valoa suova aurinko. Minä ja samoin kaikki ne aateliset, jotka ovat vannoneet Oranialaiselle uskollisuutta, olemme sitä mieltä, ettei meidän aurinkomme voi olla kukaan muu kuin hän, joka on meikäläisiä, joka meitä tuntee ja rakastaa ja ymmärtää, eikä Filip, joka ei käsitä ollenkaan ajatuksiamme ja toimintaamme, joka on meille vieras ja inhoaa meitä. Me panemme elämämme ja henkemme alttiiksi Vilhelmin edestä, sillä, kuten jo sanoin, me tarvitsemme aurinkoa, nimittäin hallitsijaa. Kaupungit sitä vastoin luulevat loistavansa omalla valollansa ja olevansa kuinkakin kirkkaita tähtiä. Tosin ne oivaltavat, että maa näinä levottomina aikoina tarvitsee päämiestä, ja etteivät ne siihen toimeen voi saada ketään parempaa ja viisaampaa ja luotettavampaa kuin Oranialaisen; mutta jos niin käy — ja taivas suokoon, että niin kävisi, — että espanjalainen ies murtuu, silloin niistä tuntuu tuon jalon Vilhelminkin hallitus liian rasittavalta, sillä ne tahtovat itse pitää vallan käsissänsä. Lyhyesti sanoen: kaupungit _suvaitsevat_, että on hallitsija, aateli _tarvitsee_ häntä, ja hän on keskipiste, jonka ympärille se kokoontuu. Hyvin ei käy, ennenkuin aatelisto, porvarit ja talonpojat vapaaehtoisesti taipuvat Vilhelmin käskettäviksi ja yhtyvät hänen johdollansa taistelemaan elämän pyhimpien aarteiden puolesta.

— Totta kyllä, sanoi van Hout. — Ylevämielinen aateli kelpaa tämän ja muidenkin kaupunkien hallitseville säädyille esimerkiksi; mutta kansa, työtä tekevä, köyhä kansa, se kyllä tietää itsestäänkin mikä on kysymyksessä, se ei, Jumalan kiitos, vielä ole kadottanut harrasta rakkauttansa noita kalleuksia kohtaan, joita nimititte elämän pyhimmiksi aarteiksi. Se tahtoo olla ja pysyä hollantilaisena, se kiroo todellisessa vihassa noita espanjalaisia murhamiehiä, se tahtoo palvella Jumalaa omalla tavallaan ja säilyttää sydämensä uskon, ja se nimittää Vilhelmi prinssiä isäksensä. Odottakaammepa vain! Kun tulee hätä käsiin, niin mahtavat ja rikkaat epäröivät ja luopuvat tuosta kalliista asiasta, mutta alhaiset ja köyhät pysyvät lujina.

— Heihin voimme luottaa, sanoi van der Werff, — voimme lujasti luottaa.

— Ja koska heidät tunnemme, huudahti van Hout, — niin Jumalan avulla kestämme lujina, tulkoon mitä tahansa.

Janus Dousa oli katsonut lasiinsa. Nyt heitti hän päätään taaksepäin ja sanoi, tehden nopean kädenliikkeen:

— Omituista on että ne, jotka kourillaan saavat taistella olemassaolostansa ja joiden kehittämätön järki pystyy nielemään vain jokapäiväisen elämän tarpeita, ovat halukkaimmat uhraamaan henkisten aarteiden hyväksi tuonkin vähän, minkä omistavat.

— Niin, sanoi pastori, — yksinkertaisille on taivaan valtakunta avoinna. On ihmeellistä nähdä, kuinka köyhät ja oppimattomat ymmärtävät pitää korkeammassa arvossa uskoa, vapautta ja isänmaata kuin tämän maailman turhaa tavaraa, tuota kultaista vasikkaa, jota toiset kilvan palvelevat.

— Meikäläisiä ei tänään imarrella, vastasi Dirk Smaling. — Mutta pyytäisin teitä ottamaan huomioon, että onkin kysymyksessä panna kaikki alttiiksi, ja että suurin tappio uhkaa juuri varakkaita.

— Ei suinkaan, keskeytti häntä van Hout. — Kallein aarre, jonka panemme alttiiksi, on kumminkin henki, ja tämä on samanarvoinen, olkoonpa puhe köyhistä tai rikkaista. Mutta luulen tietäväni, ketkä ne ovat, jotka kieltäytyvät sen uhraamasta; eivät ne, joilla on oviensa yläpuolella koruton lauselma tai kyltti, vaan ne, joilla on komeat vaakunat. Saammepa nähdä!

— Niin, saamme nähdä! toisti van der Werff. — Mutta nyt on meillä lähempiä asioita mietittävänä. Ylihuomenna on helatuorstai, ja sitten alkavat vuosimarkkinat. Jo eilen ja toissa päivänä on kaupunkiin tullut useita vieraita kaupustelijoita ja kuljeksivia joukkueita. Annammeko heidän pystyttää kojunsa, vai lykkäämmekö markkinat toistaiseksi? Jos vihollinen pitää kiirettä, niin tulee aika sekasorto ja markkinat ehkä tuottavat espanjalaisille suuren edun. Tehkää hyvin ja sanokaa ajatuksenne, hyvät herrat!

— Pitäisi estää kauppiaita vahinkoa kärsimästä ja lykätä markkinat toistaiseksi, sanoi Dirk van Montfort.

— Ei, herra, vastasi kaupunginsihteeri, — sillä jos sen teemme, niin vähävaraiset menettävät hyvän ansion, ja me lannistamme ennen aikojaan heidän rohkeutensa.

— Antakaa heidän pitää juhlansa, huudahti Janus Dousa. — Ei pidä sallia uhkaavan huolen turmella nykyhetken iloa. Jos tahdotte toimia viisaasti, niin seuratkaa minun Horationi neuvoa.

— "Huomenisella päivällä on suru itsestänsä", opettaa raamattukin, lisäsi pastori, ja kapteeni Allerts huudahti:

— Toden totta! Sotilaitten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyy markkinoilla saada olla mukana juhlakulkueessa. Vasta kun sotilas on täydessä asepuvussa, kun kauniit silmät häntä ihailevat, vanhukset häntä viittaellen tervehtivät ja lapset kulkevat riemuiten edellä, vasta silloin sotilaan itsetunto herää.

Päätettiin siis että markkinat pidettäisiin. Herrojen vilkkaasti keskustellessa vielä muistakin asioista sijoitettiin Henriika Barbaran hauskaan huoneeseen, jossa hänelle suotiin lempeätä hoitoa. Kun hän oli nukahtanut, meni Maria vielä kerran vieraitansa katsomaan, mutta hän poistui heti, sillä herrojen posket hehkuivat, eivätkä he enää puhelleet vuorotellen hyvässä järjestyksessä, vaan eri ryhmissä, kuinka vain kutakin halutti. Pormestari keskusteli van Houtin ja komisarion kanssa kaupunkiin hankittavasta viljasta, Janus Dousa ja Warmondin herra puhelivat runosta, jonka kaupunginsihteeri oli esittänyt runoilijaliiton viime kokouksessa, vanhempi herra van der Does ja pastori kiistelivät uusista jumalanpalvelusmenoista, ja kookas kapteeni Allerts, jonka edessä oli laaja, viime tippaan saakka tyhjennetty juomasarvi, nojasi otsaansa översti Mulderin olkaa vasten, vuodattaen viljavia kyyneleitä, kuten hänellä oli tapana, kun viiniä nautittuaan tunsi oikein erityistä autuaallisuutta.

Viidestoista luku.

Seuraavana päivänä menivät pormestari van der Werff ja kaupunginsihteeri van Hout, muassaan notario ja kaksi oikeudenpalvelijaa, neuvoston istunnon jälkeen Nobelkadulle, järjestääkseen neiti van Hoogstratenin kuolinpesän asioita. Kaupungin isät olivat päättäneet ottaa takavarikkoon luopioitten entiset asunnot ja käyttää niihin jääneen omaisuuden yhteisen asian hyväksi.

Vanha neiti oli ollut yleisesti tunnettu espanjalaismieliseksi, ja kun Leiden oli suljettu hänen läheisimmiltä sukulaisiltaan, Hoogstrateneilta ja Matenesse van Wibismalta, niin jäi kaupungin tehtäväksi edustaa perillisiä. Oli odotettavissa että vainaja olisi määrännyt perillisikseen vain sellaisia henkilöitä, jotka olivat selvästi osottautuneet vapauden vihollisiksi, ja jos niin olisi, niin pesän varat ja kiinteimistö jäisivät kaupungin haltuun, kunnes nuo luopiot muuttaisivat mielensä ja käyttäytyisivät niin, että kaupunginhallitus katsoisi jälleen voivansa suoda heille pääsyn Leideniin. Niiden perintöosuus, jotka edelleen olisivat espanjalaisten puolella ja vastustaisivat vapaudenasiaa, jäisi kaupungille. Tämä menettelytapa ei ollut uusi. Filip kuningas oli sen saattanut käytäntöön, anastaessaan lukemattomain viattomasti mestattujen, maanpakoon ajettujen tai vapaaehtoisesti maansa jättäneiden uuden uskon tunnustajien, vieläpä katoolistenkin patrioottain omaisuuden. Kun on vuosikausia täytynyt olla nuhjittavana, niin tahtoo kerran itsekin antaa iskuja; joskaan menettelytapa ei ollut juuri arvokas eikä oikeudenmukainen, niin puolustauduttiin sillä, että espanjalaiset olivat menetelleet sadoin verroin säälimättömämmin ja julmemmin. Ei olisi ollut kristillistä maksaa samalla mitalla, mutta nythän vain kostettiin surmaavia iskuja tarmokkailla alankomaalaisilla läimäyksillä, ja eihän kukaan tavotellut noiden luopioitten henkeä.

Kuolintalon ovella raatiherrat kohtasivat taiteilija Vilhelmi Kornelionpojan äitineen. Nämä olivat tulleet tarjoamaan Henriikalle vieraanvaraista olopaikkaa tykönänsä. Vilhelmin äiti, joka aluksi ei olisi suostunut ulotuttamaan ihmisrakkauttansa tuohon espanjalaismieliseen neitiin, ei nyt tahtonut voida tyytyä siihen, että oli menettänyt tilaisuuden tehdä hyvän työn, ja ilmaisi tuon tunteensa hänelle ominaisella tarmokkaalla tavalla.