Part 12
Ulkoeteisessä seisoi Belotti, ei enää silkkisukissa ja atlassilla reunustetussa verkapuvussa kuten ennen hovimestarina ollessaan, vaan yksinkertaisessa, tummassa porvarinpuvussa. Hän oli kertonut taiteilijalle ja Pietarille jäävänsä toistaiseksi Leideniin, koska hänen oli pidettävä huolta sairaasta kamarineitsyestä Denisestä. Mutta hänen viipymiseensä oli muukin syynä, — ennen kaikkea vuosien vahvistama tunne, joka häntä kiinnitti Hoogstratenin taloon; mutta sitä hän ei kernaasti myöntänyt edes itselleenkään. Hänen tilinsä olivat hyvässä järjestyksessä, sen oli notario, joka hoiti neidin asioita, myöntänyt ja kernaasti suostunut maksamaan hänelle hänen saatavansa. Hänen säästönsä olivat olleet sijoitetut varmoihin käsiin ja kasvaneet aika suuriksi, kun tuo kohtuutta rakastava mies ei koskaan ollut käyttänyt korkoja, vaan lisännyt ne pääomaan. Ei mikään enää pidättänyt häntä Leidenissä, mutta hän ei voinut kumminkaan lähteä sieltä, ennenkuin kaikki oli lopullisesti järjestetty tuossa talossa, jonka hoito niin kauan oli ollut hänelle uskottuna.
Joka päivä hän oli tiedustellut sairasten naisten vointia, ja kun vanha neiti kuoli, jäi hän Leideniin, vaikka Denise jo alkoi parantua: hän piti näet velvollisuutenansa osottaa vainajalle viimeisen kunnian olemalla läsnä hänen maahanpanijaisissansa.
Herroille oli mieleen että tapasivat Belotti'n tuossa talossa. Notario oli hoitanut hänen pienoista pääomaansa ja piti arvossa tuota kunnon miestä. Nyt hän pyysi Belotti'n näyttämään tietä hänelle ja hänen seuralaisillensa. Ennen kaikkea piti vainajan testamentti saataman käsiin. Arveltiin sen löytyvän kuolintalosta, sillä se oli ollut notarion hallussa siihen päivään saakka, jonka edellisenä yönä Henriika oli sairastunut, mutta silloin vanha neiti oli pyytänyt sen, tehdäksensä siihen muutoksia. Notario ei tuntenut sen sisältöä, sillä sitä ei ollut laatinut hän, vaan eräs virkaveli, joka oli kuollut ja jonka asianajotoimet olivat jääneet hänen hoidettavikseen.
Hovimestari vei herrat ensiksi arkihuoneeseen ja sen viereiseen pieneen kylkikammioon, mutta asiakirjaa ei löytynyt, vaikka tarkasteltiin kirjoituspöydät, arkut ja kaapit ja löydettiin joukko laatikoita ja lippaita, jotka sisälsivät kirjeitä, rahaa ja arvokkaita koristimia.
Herrat arvelivat että se varmaankin oli jossakin salalaatikossa ja lähettivät oikeudenpalvelijan noutamaan lukkoseppää. Belotti salli sen tapahtua, mutta kuunteli samalla tarkkaavasti hiljaista laulua, joka kuului ruumishuoneesta. Tuosta huoneesta, sen hän tiesi, oli testamentti varmaankin löytyvä, mutta hän tahtoi antaa papin häiritsemättä toimittaa ruumiin siunaamisen. Heti kun ruumishuoneessa vallitsi hiljaisuus, pyysi hän herroja tulemaan mukaansa.
Korkeassa holvikattoisessa huoneessa, johon hän vei heidät, tuntui voimakas suitsutuksen haju. Takaseinällä oli iso sänky, jonka yläpuolella kohosi kattoon saakka ulottuva, paksusta silkkikankaasta valmistettu suippeneva teltta. Arkku, jossa vainaja lepäsi, oli asetettu keskelle huonetta. Kasvoille oli levitetty pitseillä reunustettu liina. Vainajan hienoset kädet eivät vielä olleet muuttuneet; ne olivat ristissä ja pitelivät keveästi kulunutta rukousnauhaa. Ruumiin ylitse oli levitetty kallisarvoinen peite, ja peitteellä nähtiin sirotekoinen norsunluinen ristiinnaulitun kuva.
Vaieten painoivat herrat päänsä alas tultuansa ruumiin tykö. Belotti meni lähemmäksi, ja kun hän näki nuo kädet, jotka olivat hänelle niin tutut, alkoi vanhuksen rinta vavahdella voimakkaista nyyhkytyksistä. Sitten vaipui hän polvilleen arkun viereen ja painoi huulensa hennoille, kylmille sormille. Kuuma kyynel — ainoa, jonka tämä kuolintapaus oli saanut vuotamaan — herahti noille ainiaaksi sulkeutuneille kätösille.
Pormestari ja hänen seuralaisensa eivät häntä häirinneet, ja hän painoi otsansa arkun laitaa vasten ja rukoili lyhyen, hiljaisen rukouksen. Kun hän oli noussut ja vanhanpuoleinen, täydessä juhlapuvussa oleva pappismies oli lähtenyt huoneesta, viittasi pater Damianus kuoripojalle, jonka kanssa hän oli vetäytynyt syrjään, laski hänen ja Belotti'n avulla kannen ruumisarkulle ja sanoi sitten, kääntyen Pietari van der Werffin puoleen:
— Aiomme viedä neidin viimeiseen lepoon keskiyöllä, että se voisi tapahtua pahennusta synnyttämättä.
— Hyvä, herra! vastasi pormestari, — ja kuinka käyneekin, niin emme karkota teitä kaupungista. Mutta jos itse haluatte liittyä espanjalaisiin...
Damianus pudisti päätänsä ja keskeytti pormestaria vastaten tyynesti:
— Ei, herra, minä olen syntyisin Utrechtistä ja rukoilen mielelläni Hollannin vapauden puolesta.
— Kas niin, kas niin! huudahti kaupunginsihteeri.— Nuo olivat oivia sanoja, kunnon sanoja! Kätenne, pater Damianus!
— Tässä sen saatte. Ja jos ette muuta rahoissanne olevaa lauselmaa "_Haec libertatis ergo_" lauseeksi "_Haec religionis ergo_", niin en peruuta sanojani.
— Meidän ihanteemme on vapaa maa, jossa jokainen saa pitää uskonsa, — myöskin te ja teidän uskolaisenne, sanoi pormestari. — Tohtori Bontius on kertonut minulle teistä, te kunnon mies! Te olette kiitettävällä tavalla pitänyt huolta vainajasta. Toimittakaa maahanpanijaiset kirkkonne tavan mukaan, me olemme tulleet järjestämään maallisen tavaran, jonka hän jättää jälkeensä. Ehkäpä tämä lipas sisältää testamentin.
— Ei, herra, vastasi pappi. — Kun hän sairastui, niin hän minun läsnäollessani mursi tuon asiakirjan sinetin, ja aina kun hän tunsi olevansa vahvempi, lisäsi hän siihen muutaman sanan. Tuntia ennen loppuansa hän lähetti kutsumaan herra notariota, mutta kun hän saapui, oli neiti jo kuollut. Minä en ole voinut yhtä mittaa olla ruumiin ääressä, ja siksi panin paperin liinavaatekaappiin. Tässä on avain.
Pian löytyikin tuo sinetitön testamentti. Pormestari avasi sen tyynesti, ja hänen sitä ääneen lukiessaan katsoivat notario ja kaupunginsihteeri siihen hänen olkansa takaa.
Erityiset kirkot ja luostarit, joissa neidille piti luettaman sielumessuja, sekä hänen lähimmät sukulaisensa saivat jakaa omaisuuden. Belotti'lle ja Deniselle oli määrätty pienet rahasummat.
— Onpa onni, huudahti kaupunginsihteeri, — että tämä asiakirja on vain paperipala eikä mitään sen enempää.
— Testamentilla ei ole laillista arvoa, lisäsi notario, — sillä se pyydettiin minulta nimenomaan muuttamista varten. Kääntäkääpä toinen puoli, herra Pietari. Täällä takana on vielä paljon luettavaa.
Tuon kirjoituksen lukeminen ei suinkaan käynyt herroille helpoksi, sillä potilas oli piirrellyt paperin tyhjälle takapuolelle ylös ja alas, sinne tänne lyhyitä muistiinpanoja, nähtävästi muistin auttamiseksi uutta testamenttia laadittaessa.
Aivan ylhäällä oli vapisevalla kädellä piirretty risti ja sen alla sanat: "Rukoilkaa puolestani! Pyhälle kirkolle jää kaikki."
Alempana oli luettavana: "Niko. Minä pidän tuosta poikasesta. Saa rannikkolinnan. Rahaa kymmenentuhatta guldenia. Ovat saatettavat hänen itsensä käytettäviksi. Isä ei saa niihin koskea. Nimenomaan huomautettava, miksi hän jää perinnöttömäksi. Van Vliet Haarlemista oli se mies, jonka tyttären kanssa serkkuni oli salaa naimisissa. Keksien kurjia tekosyitä hän hylkäsi hänet solmitakseen uuden avioliiton. Jos hän on sen unohtanut, niin minä muistan sen ja kostan sen hänelle. Nikon on muistettava, että uskoton rakkaus on myrkkyä. Minulta on se elämän turmellut — turmellut!"
Tuo sama sana seurasi vielä moneen kertaan, lopuksi kiemuroilla ja köynnöksillä koristettua.
Oikealla puolella oli paperin reunassa joukko lyhyitä muistiinpanoja:
"Annalle kymmenentuhatta guldenia. Toimitettavat hänelle itselleen. Muutoin sieppaa tuo nylkyri d'Avila ne kynsiinsä."
"Henriikalle kolme kertaa niin paljon. Hänen isänsä maksaa ne hänelle siitä mitä on minulle velkaa. Saa ottaa rahat mistä haluaa. Olemme täten kuitit!"
"Belotti on käyttäytynyt huonosti. Ei saa mitään."
"Denise pitäköön sen, mikä hänelle on määrätty."
Keskelle paperia oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu seuraavat sanat, joiden ympärille oli piirretty kaksin- ja kolminkertaisia viivoja:
"Puulipas, jonka kannessa on Hoogstratenin ja d'Avilan sukujen vaakunat, on lähetettävä markiisi d'Avennes'in leskelle. Hän asuu Rochebrunin linnassa Normandiassa."
Miehet, jotka yhdessä olivat ottaneet selkoa noista kirjoituksista, katsoivat vaieten toisiinsa, kunnes van Hout huudahti:
— Mitä mieletöntä ilkeyden ja naisellisen heikkouden sekasotkua! Mutta olkoonpa naissydän kuinka kolean kylmä tahansa, jääkukkia siellä ainakin on, jos ei muita.
— Nuorta neiti van Hoogstratenia, joka on talossanne, herra Pietari, huudahti notario, — minun käy sääliksi, sillä helpompaa on kiskoa tuohta kivestä kuin tuolta velkaantuneelta junkkarilta sellaista rahamäärää. Tytär saa kärsiä isänsä tähden — sepä vasta on sukulaisrakkautta!
— Mitähän lippaassa mahtanee olla? tuumaili notario.
— Tuossa se on, huudahti van Hout.
— Antakaa se tänne, Belotti.
— Meidän täytyy avata se, sanoi notario, — sillä ehkä hän siten koettaa toimittaa arvokkaimman omaisuutensa maasta pois.
— Avatako se? Huolimatta vainajan nimenomaisesta määräyksestä? kysyi van der Werff.
— Tietysti! huudahti notario. — Meidät lähetettiin tänne ottamaan selkoa siitä, mitä vainaja on jättänyt jälkeensä. Kansi on lujassa, Ottakaa tiirikat, mestari. No, nyt se on auki.
Mutta nuo herrat, jotka olivat tulleet valvomaan kaupungin etuja, eivät löytäneet lippaasta mitään kalleuksia, vaan ainoastaan kirjeitä, jotka olivat eri ajoilta. Niitä ei ollut monta. Alimmat, hyvin kellastuneet, sisälsivät markiisi d'Avennes'in rakkaudenvakuutteluja, uudemmat olivat lyhyitä ja niiden alla oli don Luis d'Avilan nimikirjoitus. Kaupunginsihteeri, joka ymmärsi kastiliankieltä, millä kielellä ne olivat kirjoitetut, luki ne nopeasti. Kun hän oli ehtinyt viimeisen kirjeen loppupuolelle, huudahti hän kiihkoissaan:
— Meillä on käsissämme selitys erääseen ilkityöhön! Muistatteko, millaista huomiota herätti neljä vuotta sitten kaksintaistelu, jossa markiisi d'Avennes sai surmansa erään espanjalaisen tappelikon kädestä? Tässä tuo kurja murhamies kertoo että... Kannattaa ottaa tästä selkoa! Käännän sen teille. Kirjeen alkuosa ei ole tärkeä, mutta kuulkaas tätä: "Ja kun minun nyt on onnistunut saada miekkailla markiisin kanssa ja oman henkeni uhalla surmata hänet — minkä kohtalon hän näyttää hyvin ansainneen, koska hän on niin kerrassaan joutunut epäsuosioonne —, niin on asettamanne ehto täytetty ja minä toivon huomenna saavani Teidän armonne välityksellä mitä suloisimman palkan. Sanokaa donna Annalle, morsiamelleni, jota jumaloin, että huomenna varhain vien hänet vihille, sillä d'Avennes'in perheellä on suuri vaikutusvalta ja ylihuomenna jo voin olla vaarassa. Mitä muuhun tulee, niin toivon voivani luottaa suosijattareni kohtuudentuntoon ja jalomielisyyteen."
Van Hout heitti kirjeen pöydälle huudahtaen:
— Katsokaas, kuinka sievä käsiala tuolla tappelikolla on. Ja tuhat tulimmaista! — nainen, jolle nämä murhahankkeet piti lähetettämän, on varmaankin äiti, jonka onnettoman pojan tuo espanjalainen roisto surmasi.
— Niin on, herra, sanoi Belotti, — minä voin todistaa luulonne oikeaksi. Markiisitar oli sen miehen puoliso, joka rikkoi uskollisuutensa neiti van Hoogstratenia kohtaan hänen nuorena ollessaan. Hän, joka tuossa lepää, sai odottaa monet päivät ja yöt, ennenkuin voi panna kostonsa täytäntöön.
— Heittäkää tuleen tuo sepustus! huudahti van Hout kiivaasti.
— Ei, vastasi Pietari. — Emme lähetä kirjeitä minnekään, vaan säilyttäkää ne kaupunginarkistossa. Vanhurskas Jumala usein viivyttelee kostaessansa, — ken tietää, mihin näitä papereita vielä tarvitaan.
Kaupunginsihteeri nyökäytti päätänsä myöntävästi ja sanoi pannessaan kirjeitä kokoon:
— Kaiketi vainajan omaisuus jää kaupungille?
— Se jätetään prinssin ratkaistavaksi, vastasi van der Werff. — Kuinka kauan olette ollut neidin palveluksessa, Belotti?
— Viisitoista vuotta.
— Jääkää sitten toistaiseksi Leideniin, sillä arvelen, että voitte toivoa saavanne pitää rahasumman, joka alkuaan oli teille määrätty. Otan asianne ajaakseni.
Muutamia tuntia ennen vanhan neidin yöllisiä maahanpanijaisia ilmestyivät herra Matenesse van Wibisma ja hänen poikansa Nikolas kaupungin edustalle, mutta portinvartija ei päästänyt heitä sisään, vaikka he molemmat vaativat sitä sukulaisensa kuoleman perusteella. Henriikan isä ei saapunut, sillä hän oli joku päivä sitten lähtenyt Kölniin turnajaisiin.
Kuudestoista luku.
Kuudentenakolmatta päivänä toukokuuta, helatuorstaina, kahdentoista ja yhden välillä päivällä, ilmoitti heleä kellojen sointi "ristinmarkkinat" alkaviksi. Ennen muinoin oli ollut tapana tuona päivänä juhlasaatossa kulkea kaupungin alueen ympäri. Tätä kiertokulkua oli jo pitkät ajat korvannut kirkollinen juhlanvietto, mutta vielä uudenkin uskonnon päästyä valtaan pantiin kumminkin yhä edelleen "ristinpäivänä" markkinain alkajaisiksi toimeen kaikenlaisia juhlakulkuja.
Katooliseen aikaan oli ristiä kuljetettu katuja pitkin juhlasaatossa, johon koko kaupungin oli tapana liittyä. Nyt kannettiin ristin jälkeen myöskin kaupungin lippuja ja toisia, joissa nähtiin Oranian suvun värit, ja niitä seurasivat sitten aateliset ratsain, kaupungin virkakunnat juhlavaatteissa, hengelliset herrat mustissa talaareissa ja vapaaehtoiset komeissa asepuvuissa. Sitten tulivat käsityöläiset, joiden edellä kannettiin eri ammattikuntain tunnusmerkkejä ja liehuvia lippuja, ja lopuksi vielä koululapset, muodostaen pitkän, hilpeän jonon. Täksi päiväksi hankki köyhinkin lapselleen jotakin uutta päälle pantavaksi. Huolellisemmin kuin koskaan palmikoitsivat äidit pikku tyttöjensä tukan ristinmarkkinain kulkueen varalta. Lantit kaivettiin esiin laihoista kukkaroista ja niillä ostettiin huonoista ajoista huolimatta nauhoja ja lastenkenkiä, sieviä lakkeja ja kirjavia sukkia. Niin voivatkin siis kevätauringon säteet häikäisevästi heijastua tyttösten kiiltäväksi silitetystä päästä, ja kirjavampi kuin kukat herra van Montfortin puutarhassa, jonka ohitse juhlasaatto kulki, oli poikaparvi, jossa nähtiin isoja nulikoita ja pieniä aapislaisia. Paitsi sulkaa oli jokaisella lakissaan vihreitä lehviä — ja mitä pienempi mies, sen suurempi oksa. Ei puuttunut äänekästä puhetta ja iloista huutoa, sillä aina kun kuljettiin jonkun lapsen kodin ohitse, huusi tämä tervehdyksen kotiin jääneelle äidille, isoäidille tai palvelusväelle, ja kun yksi korotti äänensä, niin toiset heti yhtyivät huutoon. Eivät täysikasvuisetkaan pysyneet äänettöminä, kun lähestyttiin raatihuonetta, ampujakunnan ja ammattikuntain taloja tai jonkun suositun miehen asuntoa. Yleistä riemastusta lisäsi ja kiihotti vielä kellojen soitto, laivamiesten eläköönhuudot, joita kajahteli Reinin molemmilta haaroilta ja kaikilta kanavilta, katujen kulmiin asettuneiden soittoniekkojen soitto ja tykinlaukaukset, joita konstaapeli apulaisineen ampua jymähdytti linnasta. Tämäpä vasta oli iloista elämöimistä herttaisessa kevätilmassa! Huolettomina ja rauhallisina näyttivät nuo hilpeät ihmiset antauvan nauttimaan onnesta, sininen oli taivas ja lämmintä ja kirkasta päivänpaiste! Raatiherrojen joukossa tosin näki vakavia, huolestuneita kasvoja; mutta ammattikuntalaiset ja lapset, jotka heitä seurasivat, eivät sitä huomanneet, ja niin jatkui riemuitsemista siksi, kunnes kulkue hävisi kirkkoihin, joissa saarnastuolista puhuttiin niin vakavasti ja varoittavasti, että moni kävi miettiväiseksi.
Miehen mielen täyttää samalla kertaa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, vanhuksen ajatukset kohdistuvat menneisyyteen, nuorukaisen tulevaisuuteen, lapsen nykyhetkeen. Mitäpä olisivat Leidenin poikaset ja tyttöset markkinalupaa viettäessään välittäneet uhkaavasta vaarasta? Kenen onnistui tänään tai perjantaina, jolloin oli suuret palttinamarkkinat, tai jonakin seuraavana päivänä saada vanhemmilta tai kummilta markkinarahaa, tai kenellä edes oli silmät nähdä, korvat kuulla ja nenä haistaa, se kulki tovereineen markkinakojujen väliä, pysähtyen kamelin tai tanssivan karhun luo tai katsellen kuinka avoimissa kapakoissa tytöt ja nuorukaiset, vieläpä ilomieliset vanhuksetkin tanssivat säkkipillin, klarinetin tai viulun äänen mukaan. Toiset tutkivat piparkakkuja tai muita makeisia tarkkaavasti kuten asiantuntijat ainakin, toiset noudattivat torventoitotuksia, joilla rohdoskaupustelijan neekeri kutsueli ihmisjoukkoa.
Pormestarin Adrian vetelehti myöskin päivän toisensa jälkeen tovereinensa tai yksin markkinaihanuuksien keskellä, ja tuon tuostakin hän, nauttien varallisuuden tuottamasta turvallisuuden tunteesta, tarttui vyöstänsä riippuvaan nahkakukkaroon; se sisälsi näet koko joukon lantteja, joita hän oli saanut eri henkilöiltä, isältä, äidiltä, Barbaralta ja kummitädiltä. Kolme kertaa oli ratsumestari van Duivenvoorde, hänen hyvä ystävänsä, jonka komeilla hevosilla hän jo usein oli saanut ratsastaa, ottanut hänet mukaansa vohvelimyymälään, että hän saisi syödä mielin määrin, ja siksi eivät hänen varansa edes vielä helatuorstain jälkeisenä tiistaina olleet sanottavasti vähenneet. Hän aikoi käyttää ne johonkin arvokkaaseen ja suurenmoiseen, ostaa niillä joko pitkän ritarinmiekan taikka jousen tai ehkäpä — mutta tämä tuntui hänestä ilkeältä kiusaukselta — tuon mantelitäpläisen piparkakun, joka oli kylttinä erään delftiläisen sokurileipurin myymälässä. Tosin tuosta jättiläiskakusta riittäisi hänelle ja pikku Liisalle syömistä viikkomääriksi, jos he olisivat säästäväisiä, ja onhan säästäväisyys hyve, johon tulee harjaantua... Jotakin pitäisi kumminkin jäädä jäljelle myös "munkkien" varalta, joita valmistettiin myymälöissä aivan ohikulkijain nähden.
Tiistaina iltapäivällä kulki Adrian kuuluisan rotterdamilaisen leivosmyymälän ohitse. Tuon laudoista kokoonkyhätyn, peileillä ja kirjavilla kuvilla koristetun kojun edessä istui korkeassa, kauas näkyvässä nojatuolissa parhaassa ijässään oleva lihava, siisti nainen. Tämä otti suuresta ruukusta valkoista, vetelää taikinaa ja kaatoi sitä nopeasti ja ihmeellisen taitavasti polviensa tasalla olevalle kuumalle rautalevylle, jossa oli joukko syvennyksiä. Apulainen käänsi nyt sukkelasti haarukalla nuo pienet kakkarat, jotka alkoivat käydä ruskeiksi heti levylle tultuaan, ja järjesti sitten valmiit leivokset sievästi pienille lautasille. Tarjooja valmisti ne vieraille, pannen tuolle korkealle, höyryävälle leivosläjälle aika palan kullankellervää voita. Erinomaisen viehättävä haju, joka johti mieleen entiset nautinnot, kohosi liedeltä, ja Adrian alkoi jo hypistellä kukkaronsa sisältöä, kun samassa neekerin torvi kajahti ja puoskaroitsijan kärryt pysähtyivät juuri leivosmyymälän eteen.
Kuuluisa tohtori Morpurgo oli komea mies, jolla oli tulipunainen puku ja ohut, pikimusta, rinnalle ulottuva parta. Hän liikkui juhlallisesti ja arvokkaasti, ja kumarrukset ja kädenliikkeet, joilla hän tervehti kokoontunutta kansanjoukkoa, olivat alentuvaisia ja hyväntahtoisia. Kun riittävä määrä uteliaita ympäröi hänen kärryjänsä, jotka olivat täynnä koteloita ja pulloja, alkoi hän puhua heille murteellisella hollanninkielellä, johon sekoitti runsaasti vieraita sanoja.
Hän ylisti Luojaa, joka hyvyydestä oli luonut ihmisen elimistön niin ihmeelliseksi. Siinähän oli, sanoi hän, kaikki järjestetty ja muodostettu viisaasti ja mitä tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Yhdessä suhteessa voi kuitenkin asiantuntija huomata puutteen.
— Tiedättekö te, missä kohden on vika huomattavana, te herrat ja naiset? sanoi hän.
— Rahakukkarossa, huudahti leikillinen parturinapulainen, — se on liian taipuisa laihtumaan.
— Oikein, poikani, vastasi puoskari armollisesti. — Mutta sitä paitsi luonto on hutiloinnut rakentaessaan tuota aukkoa, josta vastauksesi tuli. Teidän hampaanne ovat rutihuonoa työtä. Tuskia tuottavat ne tullessaan, ne turmeltuvat ennen aikojaan, ja kun ne vielä ovat jäljellä, saa niiden takia kärsiä kipua, ellei niitä hoida huolellisesti. Mutta tiede voi sovittaa, mitä luonto on rikkonut. Katsokaapas tätä koteloa... — ja nyt hän alkoi ylistää keksimäänsä hammaspulveria ja hammastaudinlääkettä. Tästä johti hän puheensa ihmisen päähän ja kuvasi vilkkaasti sen eri kipuja. Mutta niillekin löytyi parannuskeino, varma lääke, tarvitsi vain ostaa hänen rohtoansa. Polkuhinnasta voi sitä saada, ja ken uskalsi sitä koettaa, siitä läksi päänsärky, mitä pahinkin, kuin luudalla pyyhkäisten.
Suu auki kuunteli Adrian tuon kuuluisan tohtorin puhetta. Myymälän puolelta löyhähteli kuumalta paistinlevyltä erittäin miellyttävä tuoksu, ja varsin kernaasti olisi poikanen syönyt lautasellisen tuoreita leivoksia. Nyt tuo pulska leipojatar vielä lisäksi viittasi hänelle lusikallaan, mutta hän piti kiinni kukkarostaan ja kääntyi jälleen rohdoskauppiaaseen päin, jonka rattaiden ympärillä tungeskeli miehiä ja naisia, ostellen voiteita ja lääkkeitä.
Hänen kotonansahan oli sairas Henriika. Jo kahdesti oli Adrian viety hänen luoksensa ja sääliksi oli poikasen käynyt nähdessään tuon tummasilmäisen neidin kalpeat, kauniit kasvot. Omituisen ja valtavan vaikutuksen oli häneen myöskin tehnyt Henriikan syvä, sointuisa ääni, kun tämä puhutteli häntä muutamin sanoin. Eräänä aamuna oli kerrottu, että talossa oli vieras, ja sen jälkeen oli äiti ollut vain harvoin nähtävissä ja kotona oli ollut vielä paljoa hiljaisempaa kuin tavallisesti. Kaikki kävelivät ja puhuivat hiljaa, naputtivat varovasti akkunaan, sen sijaan että olisivat käyttäneet kolkutinta, ja aina kun Adrian tai Liisa nauroi ääneen tai juoksi varomattomasti portaita ylös tai alas, ilmestyi Barbara, äiti tai Kerttu ja kuiskasi heille: — Hiljaa, lapset, neidin päätä pakottaa. — Ja tuossa oli nyt rattailla joukko pulloja, jotka tuottaisivat parannusta hänen kivullensa, ja kuuluisa Morpurgo näytti olevan varsin järkevä mies eikä mikään narri, kuten muut puoskaroitsijat. Leipuri Vilhelmi Pietarinpojan vaimo, joka seisoi Adrianin vieressä ja jonka tämä tunsi, sanoi seuralaisellensa, että tohtorin lääkkeet olivat hyviä, ja että ne olivat parantaneet varsin nopeasti erään hänen sukulaisensa vaarallisesta ruusutaudista.
Tämä vakuutus saattoi pojan tekemään lopullisen päätöksen. Hänen mieleensä kuvastuivat tosin vielä kerran ritarinmiekat, jouset, piparkakut ja nuo mureat munkit, mutta tahdonponnistuksella hän karkotti ne, pidätti henkeänsä, ettei tuntisi tuota houkuttelevaa leivosten hajua, ja meni nopeasti kärryjen luo. Sitten päästi hän kukkaronsa vyöltään, kaatoi sen sisällön käteensä, näytti rahat tohtorille, joka mustilla silmillään katseli ystävällisesti tuota outoa ostajaa, ja kysyi häneltä:
— Riittääkö tämä?
— Mistä sitten?
— Päänsärynlääkkeestä.
Puoskaroitsija hajoitteli etusormellaan Adrianin kädessä olevia lantteja ja vastasi vakavasti:
— Eivät ne tosin riittäisi, poikaseni, mutta tieteiden edistäminen tuottaa minulle iloa. Sinulla on koulussa vielä paljon opittavaa ja siinä on päänpakotus esteeksi. Tästä saat rohdot ja sinulle annan vielä lisäksi kaupantekijäisiksi tämänkin toisen käyttöohjeen.
Adrian kääri nopeasti kaupustelijan antaman pullon paperiin ja juoksi kotiin aarre kädessänsä. Tiellä pysähdytti hänet kapteeni Allerts, joka tuli häntä vastaan taiteilija Vilhelmin seurassa.
— Kuulepas, veitikka, oletko nähnyt Anteroani? kysyi hän pojalta.
— Hän oli soittoniekkojen tykönä Rapenburgissa, vastasi Adrian, irroittautui tuon tukevan miehen käsistä ja katosi ihmisjoukkoon.
— Reipas poikanen, sanoi miekkailija. — Minun poikani se taas on soittoniekkojen tykönä. Hän ei välitä mistään muusta kuin teidän taiteestanne. Saadessaan kamman käsiinsä hän sillä puhaltelee sen sijaan että silittäisi tukkaansa, joka lehdellä ja putkella hän viheltelee, taittuneista miekanteristä hän rakentelee kolmikolkkia, eikä ainoakaan pata ole turvassa hänen rummutukseltaan. Lyhyesti sanoen, poikanulikka ei välitä mistään muusta kuin kilinästä ja vingutuksesta. Hän aikoo soittoniekaksi tai joksikin sellaiseksi.
— Se on oikein! vastasi Vilhelmi innokkaasti. — Hänellä on tarkka korva ja hän on paras koko köörissä.