Part 13

— Täytyy miettiä tuota asiaa, lausui kapteeni, — ja jos kukaan, niin te voitte sanoa, mitä hänestä voi toivoa teidän taiteenne alalla. Jos teillä tänä iltana on aikaa, herra Vilhelmi, niin tulkaa luokseni vahtitorniin; tahtoisin puhella kanssanne. Mutta ennen kymmentä ette juuri voine saada minua käsiinne. Minä tunnen taaskin kurkussani tuollaisia nyhtäyksiä ja sellaisina päivinä... kautta Rolandin, edeltäjäni!...

Kapteeni ryki äänekkäästi ja kiivaasti ja Vilhelmi sanoi:

— Tulen kernaasti pitämään teille seuraa, sillä onhan yö pitkä, mutta nyt en päästä teitä käsistäni, ennenkuin olen selvillä siitä, mikä se on tuo edeltäjänne Roland.

— Olkoon menneeksi sitten! Ei siitä juuri kannattaisi puhua, ettekä te ehkä ollenkaan voi käsittää minua. Tulkaa tänne sisään; oluttuopin ääressä käy paremmin kertominen, ja jalat eivät enää ota palvellakseen, kun niiltä neljä yötä peräkkäin pidätetään niille tuleva lepo.

Kun miehet sitten istuivat vastakkain kapakassa, pyyhkäisi kapteeni viikset huuliltaan ja alkoi puhua:

— Kuinkahan kauan siitä lieneekään — noh, yli viisitoista vuotta sitten — ratsastin kerran Haarlemiin Vaihettajan majatalon isännän kanssa, joka, kuten tiedätte, on oppinut mies ja jota huvittaa kaikenmoinen vanha romu ja kaikenlaiset latinalaiset kirjoitukset. Tuon miehen kanssa käy hyvin jutteleminen, ja niin jouduimme puheisiin siitä, kuinka usein sattuu niin, että kun jotakin näkee ensimäisen kerran elämässään, tuntuu kumminkin siltä kuin se olisi jo ennestään tuttua. Tämä oli helposti ymmärrettävissä, sanoi silloin Aquanus, sillä ihmissieluhan oli olento, jota ei voinut hävittää, — tuollainen kuolematon, ilmoja liitelevä lintunen. Niin kauan kuin elämme, pysyy se meissä, ja kun aikamme on kulunut loppuun, lentää se pois, ja sitten sitä ansion mukaan joko palkitaan tai rangaistaan. Mutta vuosisatojen jälkeen, jotka eivät Herrasta Jumalasta ole pitemmät kuin se hetkinen, jonka tarvitsen tämän täyden tuopin tyhjentämiseen — tuokaapa toinen! — päästää armollinen Isä sen jälleen vapaaksi ja silloin se asettuu vastasyntyneeseen lapseen. — Tuo puhe minua nauratti. Mutta siitä hän ei välittänyt, vaan kertoi eräästä vanhasta pakanasta, eräästä hyvin viisaasta miehestä, joka tiesi varmaan, että hänen sielunsa kerran ennen oli asunut ylen mahtavan sankarin ruumiissa. Tämä pakana muisti tarkoin minne hän aikaisemman elonsa aikana oli ripustanut kilpensä ja kertoi sen tovereilleen. Silloin ruvettiin kilpeä hakemaan, ja se löydettiinkin, ja siinä oli alkukirjaimet sekä etu- että sukunimeen, jotka tuolla oppineella oli ollut, kun hän vuosisatoja sitten oli elänyt sotilaana. Tuo minut saattoi hämmästymään, sillä katsokaas, herra, — mutta elkää naurako! — minä olin kokenut jotakin samantapaista kuin tuo sankari. En juuri välitä kirjoista, ja lapsuudestani saakka olen aina vain lueksinut yhtä ainoata. Sen olin saanut isä vainajaltani, eikä se ole painettu, vaan kirjoitettu. Näytän sen joskus teille; se on kertomus uljaan Rolandin elämänvaiheista. Usein kasvoni ovat käyneet tulipunaisiksi lukiessani noita kauniita ja totuudenmukaisia kertomuksia, ja kuten Aquanus saatte tekin kuulla tunnustukseni: Joko minä erehdyn taikka olen todella aterioinnut Kaarle kuninkaan seurassa ja taistellut Rolandin rautapantsari ylläni. Minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt maurien kuninkaan Marsilian, ja kerran lukiessani siitä, kuinka kuoleva Roland Roncesvalles laaksossa puhalteli torveensa, kunnes hänen voimansa loppuivat, tunsin kurkussani sellaista tuskaa kuin se olisi ollut pakahtumaisillaan, ja oli kuin jo kerran ennen olisin tuntenut samanlaista kipua. Kuultuaan kaiken tämän, aivan totuuden mukaan kerrottuna, Aquanus huudahti, että sieluni epäilemättä jo kerran oli elänyt Rolandissa, eli, toisin sanoen, että minä aikaisemmassa elämässäni olin ollut Roland ritari.

Taiteilija katsoi hämmästyneenä kertojaan ja kysyi:

— Voitteko sitä todellakin uskoa, herra kapteeni?

— Miksikä en? vastasi toinen. — Korkeimmalle ei mikään ole mahdotonta. Aluksi minä itsekin nauroin isäntää vasten silmiä, mutta en ole voinut unohtaa hänen sanojansa, ja kun sitten luin uudelleen nuo vanhat jutut — tuo luku ei muutoin juuri rasita silmiäni, sillä tiedän aina edeltäpäin mitä seuraava rivi sisältää, — silloin en voinut olla ajattelematta... Lyhyesti sanoen, herra, sieluni on varmaan sittenkin ollut kerran Rolandissa, ja siksi nimitän häntä edeltäjäkseni. Aikojen kuluessa on tullut tavakseni vannoa hänen kauttansa. "Hassutusta!" te ajattelette, mutta minä pysyn uskossani, — ja nyt minun täytyy lähteä. Tänä iltana keskustelemme taas, mutta muista asioista. Niin, herra, jokaisella on omat päähänpistonsa, mutta minun hullutukseni ei ainakaan rasita muita ihmisiä. Muutoin puhun tästä vain hyville ystäville, ja tuntemattomat, jotka sattuvat kysymään jotakin edeltäjästäni Rolandista, harvoin toistavat kysymyksensä. — Nyt laskumme! Kurkkuani taas kuristaa... Täytyy mennä katsomaan ovatko tornit hyvin varustetut ja teroittaa vartioitten mieleen että ovat varoillaan. Jos tulette asepuvussa, niin teiltä siten ehkä säästyy käynti kotona, sillä tänään en vastaa mistään. Te kai kuljette Uuden Reinin ohitse. Pistäytykääpä meille ja sanokaa rakkaalle muorilleni, ettei hän odottaisi minua illalliselle. Tai ehkä teen sen itse. Tunnen että on jotakin erinäistä odotettavissa — saatte nähdä! Kurkussani on sama tunne kuin muinoin Roncesvalles'issa!

Seitsemästoista luku.

Suuressa vahtimajassa, joka oli rakennettu linnan viereen kaksi kuukautta sitten päättyneen piirityksen aikana, istui auringon laskettua kaupunginsotilaita ja vapaaehtoisia ryhmissä, jutellen ja tyhjennellen oluttuoppejansa sekä kuluttaen aikaansa lyömällä korttia talikynttiläin himmeässä valossa.

Nurkka, jossa upseerien pöytä seisoi, oli vähän valoisampi. Vilhelmi, joka noudattaen ystävänsä neuvoa oli pukeutunut porvarivartioston-vänrikin asuun, istuutui tyhjän pöydän ääreen heti torninkellon lyötyä kymmenen. Juuri kun hän oli käskenyt tuoda tuopin olutta, saapui kapteeni Allerts ja hänen seurassaan Warmondin junkkari — hän, joka oli ottanut osaa Pietari van der Werffin neuvotteluun ja joka kaksi vuotta sitten Brielin valloituksessa oli ansainnut kapteenin arvon. Hänen sukunsa oli Hollannin ylhäisimpiä ja varakkaimpia aatelissukuja, — junkkarin äiti oli syntyänsä Egmont. Tultuaan upseerien nurkkaan veti hän pitkään miekkakintaaseen puetun kätensä kapteenin käsivarrelta ja sanoi, peruuttaen taiteilijan tilauksen:

— Ei, juomanlaskija! Tuo keltainen Würzburgin viini ei vielä voi olla lopussa. Tänään tyhjennämme astian pohjaan saakka. Eikö niin, kapteeni?

— Se tuottaa astialle kevennystä, meitä liioin rasittamatta, vastasi toinen. — Hyvää iltaa, herra Vilhelmi, täsmällisyys on sotilaalle kunniaksi. Ihmiset alkavat käsittää mitä on tekeillä. Minä olen asettanut vahteja joka ilmansuuntaan päin. Joka tunti niitä vaihdetaan, ja sillä välin käyn itse tarkastamassa onko kaikki kunnossa. Tämä on hyvää juomaa, junkkari! Kunnia olkoon sen miehen, joka sulattaa isänperintönsä tällaiseksi viiniksi! Ensi lasi omistetaan prinssille!

Nuo kolme miestä kilistelivät lasejaan ja joivat taas kohta Hollannin vapauden ja Leidenin menestyksen maljan. Sillä välin he keskustelivat vilkkaasti, unhottamatta kumminkaan velvollisuuksiaan, sillä ensimäisen puolen tunnin kuluttua nousi kapteeni paikaltaan mennäkseen tarkastamaan ympäristöä ja kehottaaksensa vahteja olemaan varoillaan.

Kun hän jälleen palasi huoneeseen, eivät Vilhelmi ja junkkari häntä huomanneet innokkaasti keskustellessaan. Taiteilija kertoi Italiasta, ja kapteeni kuuli hänen haltioissaan huudahtavan:

- Kun sen kerran on nähnyt, ei sitä voi koskaan unohda. Istuessani tuolla ylhäällä kyyhkysteni tykönä liitelevät ajatukseni usein lintusten mukana, enkä enää ollenkaan näe tätä laajaa, yksitoikkoista tasankoamme ja harmaata, sumuista taivastamme.

— Vai niin, herra Vilhelmi! keskeytti häntä kapteeni, heittäytyen nojatuoliinsa ja ojentaen saapasniekat säärensä kauas eteenpäin. — Vai niin — vai niin! Nytpä minä keksinkin teidän päähänpistonne. Italia ja Italia vain! Tunnenhan minäkin tuon maan, sillä olen käynyt Bresciassa hankkimassa prinssille ja muille korkeille herroille hyviä teräsmiekkoja. Sitten kuljin noiden ryhmyisten Apenninien ylitse ja tulin Florensiin hakeakseni hienotekoisia asepukuja. Livornosta matkustin meritse Genuaan ja sieltä sain siselöityjä kulta- ja hopeateoksia miekankannikkeita ja -kahvoja varten. Totta on, että nuo ruskeat nahjukset ovat taitavia työssänsä. Mutta sitä maata — sitä maata! Roland, edeltäjäni! — kuinka järkevä mies voi sitä pitää meidän maatamme parempana, sitä en voi käsittää.

— Hollanti on äitimme, keskeytti häntä junkkari. — Sen kelpo poikina pidämme sitä maista parhaana, mutta voimmehan kumminkin häpeämättä tunnustaa, että on olemassa vieläkin kauniimpia maita.

— Samaa virttäkö tekin vedätte!? huudahti miekkailija suuttuneena sysäten lasiansa kauemmaksi pöydälle. — Oletteko sitten koskaan ollut Alppien toisella puolen?

— En, herra, mutta...

— Mutta te uskotte noita töhertäjiä, noita maalareita, joita häikäisee pala sinistä merta ja taivasta, ja soittoniekkoja, jotka hurmaa äänien sulavuus ja liikuttava viulunvingutus, — mutta olisi hyvä, jos myöskin kerran ottaisitte korviinne mitä järkevällä miehellä on sanottavaa.

— Sanokaa siis ajatuksenne, kapteeni.

— No hyvä. Ja jos ken voi todistaa minun puhuneeni valheita, niin sitoudun ikipäivikseni maksamaan hänen juomalaskunsa. Kerron nyt siis oikein juurta jaksain. Ensin kuljetaan noiden inhottavien alppikukkuloiden ylitse. Siellä näkee hedelmättömiä, paljaita kallioita, kylmää lunta ja jäänsekaista kuohuavaa vettä, joka ei ota kuljettaakseen mitään aluksia. Nuo ryöppyävät pyörteet paiskiloivat vain rantaa kivillä, sen sijaan että kastelisivat niittyjä. Sitten tullaan tasangolle, jossa on rehevä kasvullisuus — sitä en kiellä. Olin siellä kesäkuussa, ja minusta oli hauskaa katsella noita sieviä peltotilkkuja, joilla kasvavia pieniä puita myöten viiniköynnökset luikertelivat ylöspäin. Ei se ollut rumaa; mutta kuumuus, junkkari hyvä, kuumuus turmeli kaiken ilon. Ja sitten nuo pahansiivoiset kapakat syöpäläisineen! Ja mitä kaikkea niissä saakaan kuulla roistojen juttelevan, jotka kullanhimosta salaa vuodattavat kunnon ihmisten verta. — Ja kun kieli kuivuu suussa, niin saa vain kiihottavaa viiniä eikä kulaustakaan raikasta olutta. Ja tuota tomua, hyvät herrat, tuota kauheata tomua! — Bresciassa sain tosin oivallisia teräsaseita, mutta ravintolassa varastettiin sulka lakistani, ja isäntä söi sipulia kuin leipää vain. Vakuutan teille — Jumala rangaiskoon minua, jos valehtelen, — etten saanut siellä ainoatakaan kunnon lihapalaa, tuollaista oikeata naudanlihaa, jommoista vaimoni tuo syödäkseni, vaikka meillä ei juuri elellä herkutellen. Ja voi, junkkari, entä voi! Me poltamme öljyä lampuissa ja voitelemme sillä narisevia saranoita, mutta italialaiset paistavat siinä kananlihan ja kalan. Hyi, saakeli!

— Olkaa varoillanne, kapteeni, huudahti Vilhelmi, — muutoin vaadin teitä pitämään sananne ja saatte iät päivät maksaa juomalaskuni. Öljypuunöljy on puhdasta, maukasta nestettä.

— Saattaa olla, kun sitä vain saattaisi syödä. Minä pidän enemmän hollantilaisesta voista. Teräksen kiillottamisessa on öljy kyllä hyvää, mutta keitoksiin ja paistoksiin on pistettävä voita, ja sillä hyvä. Ehdottakaapa vain koetteeksi äidillenne, että hän paistaisi kanat ja kampelat öljyssä, — kylläpä hän katsoisi teitä pitkään! Mutta tehkää hyvin ja kuunnelkaa edelleen kertomustani. Lombardiasta menin Bolognaan ja sieltä Apennineille. Väliin sai kiivetä ylöspäin, väliin taas laskeutua äkkijyrkästi alas, ja alamäkeä mennessä tuottaa satulassa pysytteleminen omituista nautintoa, jota ei meidän maassamme, Jumalan kiitos, saa kokea. Molemmin puolin kohoavat korkeat vuoriseinät. Kapeiden laaksojen kautta kulkiessa alkaa mieltä ahdistaa, ja kauemmaksi ei voi nähdä, sillä joka puolella on vain noita inhottavia vuoria. Minä luulen, että Herra on luonut moiset kyttyrät Aatamin syntiinlankeemuksen jälkeen, ihmisille rangaistukseksi. Kuudentena luomispäivänä oli maan pinta tasainen. — Oli elokuu, ja kun auringonsäteet keskipäivällä heijastuivat kallioseinistä, olin menehtymäisilläni. Oikein käy ihmeekseni, etten siellä kuivettunut ja paistunut — ja tuo Italian taivaan kehuttu sini! Aina vain yhtä ja samaa! Kyllähän meilläkin on sellaista nähtävänä, mutta meillä on muutteeksi myöskin kauniita pilviä, eikä ole monta seikkaa, jotka minua niin miellyttävät kuin juuri meidän pilvemme. Kun jylseät Apenninit vihdoin olivat jääneet taakseni, saavuin kuuluisaan Florensiin.

— No, ettekö ihaile sitäkään kaupunkia? kysyi taiteilija.

— Kyllä, herra; siellä on monta komeaa, uhkeaa palatsia ja paljon somia kirkkoja, ei myöskään puutu samettia ja silkkiä ja kutomateollisuus kukoistaakin siellä. Mutta, herra, ei minua miellyttänyt oloni edes teidän kehumassanne Florensissakaan, etupäässä kuumuuden takia, mutta kyllä siellä myöskin oli monessa suhteessa toisin kuin olin luullut. Ensiksikin tuo Arno virta! Oikein naurattaa tuo joki, naurattaa toden totta! Tiedättekö miltä se näyttää? Se on kuin lätäköt, joita näkee aimo ukkossateen jälkeen kivenhakkaajan työpaikalla rakennuskivien ja sirujen keskellä.

— Juomalaskuni, kapteeni, juomalaskuni!

— Minä tarkoitan leveitä lätäköltä laajalla työalueella. Voitteko vieläkin väittää vastaan, jos sanon että Arno on matala, kapea vesiviiru, juuri omansa kuljettamaan poikasten kaarnaveneitä? Se reunustaa leveätä harmaata piikivikenttää aivan kuin nuo kultaripsut junkkarin miekkakintaan käännettä.

— Te näitte sen kuuman kesän lopulla, vastasi Vilhelmi, — keväällä se on aivan toisenlainen.

— Ehkä lienee; mutta ajatelkaapa vain Reiniä ja Maasia ja muita jokiamme, myöskin Marnea ja Drechtiä ja mitä ne kaikki nuo pienemmät ovat nimeltään. Niissä on kaikin ajoin vettä yllin kyllin, ja komeita laivoja kulkee niitä pitkin. Tasaista ja luotettavaa on kaikki tässä maassa, Italiassa taas kaikki muuttuu päivästä toiseen. Samanlaista hutiloimista on heidän miekkailemisensakin.

— Italialaisiahan pidetään vaarallisina miekkailijoina, sanoi junkkari.

— Se on totta, mutta ne hyppelevät sinne tänne ja niiltä puuttuu kestävyyttä. Tunnen asian, sillä asuin virkaveljeni Torellin luona, joka on kaupungin etevin miekkailunopettaja. Aterioista, joita hän tarjosi minulle, en puhu mitään. Makaroonia minulle siellä syötettiin joka päivä, sen lisäksi sain pari kananluuta ja sillä hyvä. Usein vedin aterian loputtua vyöni kireämmälle. Mitä miekkailutaitoon tulee, niin ei Torelli suinkaan ole siinä huono, mutta hänkin suosii tuota samaa hyppelemistä. Kun on miekkailtava hänen kanssansa, tulee tosin olla varoillaan, mutta kun olen päässyt selville hänen miekkailutavastansa ja voin käyttää kvarttiani, terssiäni ja sekuntiani, niin hän on voitettu.

— Nuo teidän temppunne ovat oivalliset, sanoi junkkari. — Minullekin on niistä ollut hyötyä.

— Muistan kyllä, vastasi kapteeni vilkkaasti. — Niiden avulla te Namurissa saitte tuon ranskalaisen tappelikon vaikenemaan. — Nyt taaskin kurkkuani kuristaa. Tänään tapahtuu jotakin, hyvät herrat, täytyy tapahtua jotakin!

Kapteeni tarttui vasemmalla kädellään kaulukseensa ja iski oikealla lasin pöytään. Usein oli hän käsitellyt sitä paljoa varomattomammin, mutta nyt se särkyi sirpaleiksi.

— Ei haittaa! huudahti junkkari. — Toinen lasi kapteenille!

Miekkailija sysäsi tuolinsa kauemmaksi pöydästä ja sanoi, katsellen vihreitä lasisirpaleita, muuttuneella äänellä, enemmän itsekseen kuin tovereilleen:

— Niin, niin, tänään tapahtuu vakavia asioita. Keskeltä kahtia ja tuhansiksi sirpaleiksi! Tapahtukoon Jumalan tahto! Minä tiedän mikä on velvollisuuteni!

— Mutta kapteeni! keskeytti häntä junkkari hieman nuhtelevalla äänellä, täyttäen uuden lasin. — Kapteeni, mitä päähänpistoja nuo nyt ovat? Brielin kahakan edellä minä kompastuin veneestä hypätessäni ja taitoin miekkani. Sainhan pian toisen, mutta kumminkin tuli mieleeni ajatus, että loppuni olisi käsissä, — ja kumminkin olen yhä vielä elossa ja toivon saavani tyhjentää vielä monet lasit seurassanne!

— Ei se mitään, sanoi miekkailija, nosti lakkiansa ja pyyhki otsaansa käden selkäpuolella. — Kerranhan jokaisen kuolinhetki tulee, ja jos minun loppuni nyt on tulossa, niin tapahtukoon Jumalan tahto! Omaisteni ei tarvitse kärsiä puutetta. Talomme tuolla Uuden Reinin varrella on velaton, ja joskaan he eivät peri juuri paljoa muuta, niin jätän heille kumminkin kunniallisen nimen ja luotettavia ystäviä. Toista pojistani, tuota soittoniekkaa, te, herra Vilhelmi, tulette pitämään silmällä, sen tiedän. Välttämättömän tarpeellinen ei kukaan ole, ja jos taivas antaa minulle käskyn luovuttaa komennon toiselle, niin voi Nordwykin junkkari Jan van der Does täyttää sijani. Te, herra van Duivenvoorde, olette oikea mies paikallanne, ja se asia, jonka puolesta taistelemme, pääsee minuttakin voitolle.

Taiteilija kuunteli ihmetellen kuinka tunteelliselta tuon omituisen miehen syvä ääni kuului, mutta junkkari kohotti lasiansa huudahtaen:

— Tuollaisen köykäisen lasin takia noin raskaita ajatuksia! Se ei ole kohtuullista, hyvä kapteeni! Käykääpä taas käsiksi lasiinne ja tehkää minulle seuraa. Eläköön jalo miekkailutaito ja teidän kvarttinne, terssinne ja sekuntinne!

— Eläköön! vastasi kapteeni, — eläköön! Monet sadat jalot herrat tässä maassa käyttävät miekkaa, ja minä se olen, joka olen opettanut heitä käyttämään sitä sääntöjen mukaan. Monelle monituiselle on opetukseni ollut hyödyksi kaksintaisteluissa, ja minä, Antero, heidän mestarinsa, olen tuhansin kerroin toistanut kvarttini, terssini ja sekuntini, — mutta aina· vain tylsillä miekkasimilla ja täpättyjä takkeja vastaan. Taistelukentällä kaupunginmuurien edustalla ei kukaan ole ruvennut kaksintaisteluun kanssani, niin usein kuin koetinkin joutua kahakkaan johtajien kanssa. Tämä brescialainen säiläni on monesti tunkenut läpi espanjalaisten költerien, mutta tuota taitoa, jota olen muille opettanut, hyvät herrat, taitoa, jolle olen omistanut elämäni ja jota rakastan, sitä en ole koskaan harjoittanut täyttä totta. Sitä on vaikea kantaa, hyvät herrat, ja jos taivas tahtoo suoda mies paralle, joka ei ole muita huonompi, erityisen armon, ennenkuin kutsuu hänet pois, niin se suo minun vielä kerran mitellä miekkaani toisen kanssa todellisessa ja oikeassa kaksintaistelussa ja antaa minun koettaa temppujani otellen hengen takaa taitavan vastustajan kanssa. Jos rakas Jumala suo Anterolle...

Miekkailijan lause jäi kesken, sillä aseellinen mies tempaisi oven auki ja huusi huoneeseen:

— Leiderdorpista annetaan tulimerkkejä.

Reippaasti kuin nuorukainen hypähti Allerts tämän kuullessaan istuimeltaan, oikaisihe suoraksi, asetti miekankannikkeen paikoilleen, vetäisi vyön suoraksi ja huudahti:

— Torniin, torvenpuhaltaja, — puhaltamaan kaikki kokoon! Kapteeni van Duivenvoorde, vapaaehtoistenne tykö! Asettukaa Hoogewoortin portille neljän lipullisjoukon kanssa hyökätäksenne vihollisen kimppuun, jos kahakka siirtyy aina kaupunginmuureille saakka. Konstaapeli pitäköön huolta sytyttimistä. Torneihin lisätään väkeä kaksin verroin. Kiiruhda, Klaas, Pankrationtorniin kellonsoittajan tykö. Hänen pitää soittaa hälytyskelloja varoittaakseen markkinaväkeä. Kätenne, junkkari, tiedän ettette väisty paikaltanne, ja te, herra Vilhelmi...

— Minä seuraan teitä, sanoi taiteilija päättäväisesti. — Elkää kieltäkö! Tarvitsen liikettä, tukehdun täällä sisällä!

Vilhelmin posket hehkuivat ja hänen katseensa oli niin palava ja synkkä, ettei junkkari enää ollut tuntea tyyntä ystäväänsä, ja kapteeni huusi:

— Asettukaa sitten ensi komppaniaan vänrikkini viereen. Nyt on leikki kaukana, mutta ette näytä olevankaan leikillisellä päällä.

Vakavin askelin meni Allerts ulos, lausui miehistölle muutaman tarmokkaan sanan, käski rummuttajain kaupungin läpi kulkiessa pärryyttää rumpua aika lailla herättääkseen markkinaväen, asettui pienen, luotettavan joukkonsa etunenään ja läksi johtamaan sitä Uudelle Reinille päin.

Kuu valaisi kirkkaasti hiljaisia katuja, kuvastuen joen tummaan pintaan ja luoden hopeanhohdetta kapeiden talojen korkeille, sahalaitaisille päädyille. Sotilasten nopeat, tahdinmukaiset askelet saattoivat talot kajahtelemaan yön hiljaisuudessa, ja rummunpärrytyksen värähdyttelemä ilma pani akkunaruudut tärisemään.

Tällä kertaa ei sotilasten edellä kulkenut iloisia lapsia paperisine sotalippuineen ja puisine miekkoineen, tällä kertaa ei heitä seurannut iloisia tyttösiä ja ylpeitä äitejä, ei myöskään vanhuksia, jotka olisivat muistelleet menneitä aikoja, jolloin itse olivat aseissa. — Kun tuo hiljainen, taisteluun valmis joukko oli saapunut Allertsin talon läheisyyteen, löi torninkello hitaasti kaksitoista, ja heti sen jälkeen alkoi kuulua hälytyssoittoa Pankrationtornista.

Allertsin asunnon alakerrassa työnnäistiin akkuna auki ja siinä näkyi kapteenin puoliso. Monet huolet, jotka avioliitto tuon omituisen miehen kanssa oli tuonut muassaan, olivat ennen aikojaan vanhentaneet kauniin Eevan, mutta lempeä kuunvalo kirkasti nyt hänen kuihtuvat kasvonsa. Hän tunsi hyvin miehensä rumpujen äänen, ja kun hän näki tämän keskiyöllä kulkevan eteenpäin hätäkellojen kamalasti soidessa, valtasi hänet kiivas mielenahdistus, ja töin tuskin kykeni hän huutamaan alas:

— Antero, mitä on tapahtunut, Antero?

Pärisevät rummut ja kapse, joka kuului kivitetyltä kadulta sotilasten sitä kulkiessa, yhdessä kellonsoiton kanssa estivät kapteenin kuulemasta hänen ääntänsä. Mutta hän näki hänet ja oudoksi kävi hänen mielensä. Kuun valaisemat kasvot, joita ympäröi valkoinen liina, näyttivät hänestä niin suloisilta, ettei hän kosimisajoistansa saakka ollut nähnyt niitä sellaisina, ja kapteeni tunsi itsensä reippaaksi kuin nuorukainen ja niin ritarillisen uhkamieliseksi vaeltaessaan nyt vaaraa kohden, että hän pää pystyssä kulki vaimonsa ohitse mitä siroimmilla rummuntahdin mukaisilla askelilla, — ja niinkuin rakastunut keikailija heitti hän vasemmalla kädellään lentosuukkosen tehden samalla miekallaan kunniaa.

Rummunlyönti ja lippujen liehunta olivat karkottaneet kapteenin mielestä kaikki synkät ajatukset. Niin kuljettiin edelleen aina hanhitorille saakka. Siellä nähtiin hälytyksestä heränneen kuljeksivan joukkueen kiiruusti kokoilevan tavaroitansa vaunuun, jota he käyttivät asuntonaan. Valitellen valjasti vanha vaimo laihaa hevosta, ja pienestä akkunasta kuului vaikeroivan lapsen ääni, joka huusi vuoroin äitiä, vuoroin isää.

Kapteeni kuuli tuon huudon. Hymyily poistui hänen huuliltaan ja hänen käyntinsä kävi veltommaksi. Sitten hän kääntyi taaksepäin ja huusi joukollensa voimakkaasti:

— Eteenpäin!

Vilhelmi marssi likinnä kapteenia ja tämä viittasi hänet viereensä. Kiiruhtaen kulkuansa tarttui Allerts taiteilijan käsivarteen ja sanoi hiljaa:

— Te otatte poikasen luoksenne oppiin?

— Kyllä, kapteeni.

— No hyvä; kyllä se teille vielä palkitaan, vastasi kapteeni, heilutti miekkaansa ja huusi:

— Vapaus Hollannille, kuolema espanjalaisille, Oranialainen eläköön!

Ilolla yhtyivät sotilaat tähän huutoon, ja nopein askelin vaelsivat he hänen jälkeensä Hoogewoortin portista ulos Leiderdorpiin päin.

Kahdeksastoista luku.

Adrian kiiruhti kotiin pulloinensa, ja iloissaan siitä, että hänellä oli muassaan hoivaa tuolle sairaalle neidille, unohti hän hänen päänsärkynsä ja heitti kolkuttimen aika vauhtia ovea vasten. Siksi ei Barbaran tervehdys ollut ylen ystävällinen, mutta poikanen oli niin autuaallinen, kun omisti tuon vaivoin hankkimansa aarteen, että pelottomasti keskeytti vihastuneen tädin torat reippaasti huudahtaen hänelle:

— Saatpa nähdä, mitä minulla on täällä neidille; missä äiti on?

Barbara huomasi Adrianista, että hän toi muassaan ilosanoman, joka kokonaan oli vallannut hänen mielensä, ja poikasen raittiit, onnelliset kasvot miellyttivät häntä niin kovin, että häneltä jäi toruminen kesken, ja hän kysyi suopeasti hymyillen:

— Miksikä nyt sitten on niin kiire? Oikeinhan voi käydä uteliaaksi!

— Olen ostanut jotakin; onko äiti tuolla ylhäällä?

— On. Näytäpäs mitä sinulla on muassasi!