Part 14

— Lääkettä. Tehokasta kerrassaan. Päänsäryn lääkettä.

— Päänsärynlääkettä? ihmetteli leski. — Kukahan sinua nyt on petkuttanut!

— Vai petkuttanut! toisti poika nauraen. — Sain sen määrähintaa halvemmalla.

— Näytäpäs poika, komensi Barbara tavotellen pulloa, mutta Adrian peräytyi, piilotti lääkkeen selkänsä taakse ja sanoi:

— Ei, täti, minä vien itse sen äidille.

— Onkos ennen mointa kuultu! huudahti leski. — Johan nyt maailma on mullin mallin, kun koulupojat ovat olevinansa lääkäreitä! Näytä heti paikalla mitä sinulla on. Tuota sotkua nyt juuri tarvittiin!

— Vai sotkua! vastasi Adrian kiihkeästi. — Olen antanut siitä kaikki markkinarahani, ja se on hyvää lääkettä.

Tohtori Bontius tuli keskellä tätä kinailua pormestarin rouvan kanssa portaita alas. Hän kuuli pojan viime sanat ja kysyi ankarasti:

— Mistä olet saanut tuon moskan?

Näin sanoen otti hän kädestä kiinni poikaa, joka ei uskaltanut vastustaa tuota ankaraa miestä. Tohtori otti pullon ja siihen kuuluvan käyttöohjeen, ja kun Adrian vastasi lyhyesti: — Tohtori Morpurgolta, — jatkoi hän suuttuneena:

— Tuo seos on juuri omansa poisheitettäväksi; tulee vain katsoa, ettei sillä myrkytä kaloja. Ja puolen guldenia se vielä on maksanut! Te näytte olevan varakas nuorukainen, herra Adrian! Kun teille toiste karttuu liiaksi rahaa, niin lainatkaa minulle.

Pojan ilo turmeltui tästä puheesta, mutta hän ei ottanut sitä oikein uskoakseen, vaan kääntyi uhkamielisenä puoleksi selin tohtoriin. Barbara käsitti hänen tunteensa ja kuiskasi säälivästi tohtorille ja kälylleen:

— Hän on uhrannut kaikki markkinarahansa auttaaksensa neitiä.

Maria lähestyi heti pahoittunutta poikasta, veti hänen kiharapäänsä povellensa ja suuteli vaieten hänen otsaansa. Sillä välin oli tohtori silmäillyt käyttöohjetta ja lausui nyt vakaasti kuten aina, kasvot aivan totisina:

— Tuo Morpurgo ei sittenkään ole pahimpia. Hänen suosittamansa lääke voi ehkä kumminkin olla neidille hyödyksi.

Adrian oli äsken ollut vähällä ruveta itkemään. Nyt päästi hän helpotuksen huokauksen, mutta hän piti yhä vielä Mariaa kädestä, kääntyen jälleen tohtoriin päin ja kuunnellen jännityksellä, kun tämä jatkoi:

— "Kaksi osaa radaketta, yksi osa piparminttua ja puoli osaa virmajuurta. Viimemainittu on varsinkin naisille hyvää. Seoksen ylitse kaadetaan kiehuvaa vettä. Juotava kylmänä, kupillinen aamuin ja illoin." Ei ole hullua, ei toden totta! Olet keksinyt hyvän lääkkeen, arvoisa virkaveljeni. Aioin sinulle äsken sanoa jotakin. Poikani menevät tänä iltana katsomaan englantilaisia ratsastajia ja heistä olisi hauska, jos sinä menisit mukaan. — Tuota lääkettä voitte antaa jo tänään.

Tohtori kumarsi naisille ja meni ulko-ovelle. Barbara seurasi häntä kadulle ja kysyi:

— Oliko tuo määräyksenne käsitettävä todeksi?

— Oli, oli kyllä, vastasi tohtori. — Jo isoäitini suosi tuota juomaa päänsärynlääkkeenä, ja tiedättehän, että hän oli ymmärtäväinen nainen. Illoin ja aamuin ja lepoa lisäksi.

Henriikalle oli annettu asuttavaksi siisti, hauska huone. Sen molemmat akkunat olivat hiljaiseen, varjoisaan pihaan päin, jonka toisella puolen säämiskänahkatehtaan rakennukset olivat. Osan päivästä hän jo sai viettää nojatuolissa tyynyjen varassa. Ollen luonnoltaan voimakas hän parani pian. Mutta hän oli vielä heikko, ja kova päänsärky vaivasi häntä yöt päivät. Virkistyksenä oli hänellä seurustelu pormestarin hennon, henkevän vaimon kanssa, ja tuo vaatimaton, toimelias ja tarmokas Barbara punaisine poskineen miellytti häntä myöskin.

Kun Maria kertoi hänelle Adrianin ostoksesta, heltyi Henriika kyyneliin, mutta pojalta hän salasi liikutuksensa ja puhutteli häntä ilkamoivin sanoin, huutaen hänelle:

— Tule tänne, pelastajani, ja anna minulle kätesi!

Sittemminkin hän aina nimitti Adriania pelastajaksensa tai "signor salvatoreksi", hänellä kun oli tapana sekoittaa italialaisia sanoja hollanninkieleen. Yleensä häntä huvitti nimittää oman mielensä mukaan ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Niinpä Barbara, jonka nimi hänestä oli aivan kauhea, sai nimen Babetta, ja tuota pientä, hentoa, suloista Liisaa, jonka hän aina tahtoi luoksensa, hän nimitti keijukaiseksi. Mutta pormestarinna pysyi Maria rouvana, ja kun hän kerran leikillään kysyi, miksi hänet oli jätetty osattomaksi, vastasi Henriika, että nimi oli hänelle ylen sopiva; jos hänen nimensä olisi ollut Martta, olisi hän luultavasti ristinyt hänet Mariaksi.

Henriikalla ei ollut tänään ollut mitään kipuja, ja kun Adrian illan suussa meni katsomaan englantilaisia ratsastajia, ja kukkivien lehmusten tuoksu ja kuuvalo tunkivat sisään avoimesta akkunasta Henriikan huoneeseen, kielsi hän Barbaraa sytyttämästä valkeata ja pyysi Mariaa juttelemaan kanssansa.

Adrianista ja Liisasta pakinoidessa tuli puheeksi heidän oma lapsuutensa. Henriika oli viettänyt sen isänsä linnassa, jossa aika kulutettiin juomingeilla ja metsästysseuroilla, Maria taas vakavassa porvaristalossa, — ja mitä he toisilleen kertoivat, se oli toisesta kuin taru vieraasta maailmasta.

— Helppo teidän on ollut kehittyä tuollaiseksi yleväksi, vienoksi olennoksi, jollainen olette, sanoi Henriika, — mutta minun on kiittäminen pyhimyksiä siitä, ettei minun ole käynyt tätä huonommin, sillä oikeastaan olen kasvanut hoidotta kuin rikkaruoho. Ellei minussa olisi ollut vireillä rakkaus musiikkiin ja jos ei kappalaisemme olisi ollut niin etevä soittotaiteilija, olisi minun ehkä vieläkin vaikeampi teidän rinnallanne kestää vertailua. Milloinkahan tohtori viimeinkin sallii minun kuulla teidän laulavan?

— Ensi viikolla; mutta elkää vain odottako liikoja. Yleensä teillä on liian hyvät ajatukset minusta. Muistakaapa vain tuota sananlaskua tyynistä vesistä! Täällä povessani ei useinkaan ole niin rauhallista kuin te luulette.

— Mutta te olette oppinut pitämään pinnan tyynenä, joskin syvyys kuohuu, mutta minä en. Tässä talossa olen käynyt niin omituisen rauhalliseksi. En tiedä johtuuko se sairaudestani vai ilmasta, jota täällä hengitän. Mutta ei siitä vielä ole kauan, kun mieleni oli kuohuksissa niinkuin meri, kun pyörteet sähisevät, kalalokit rääkkyvät ja kalastajain vaimot rukoilevat rannalla. Nyt on meri tyyni. Mutta elkää pelästykö, jos se jälleen alkaisi riehua.

Maria tarttui nämät sanat kuullessaan tuon kiihtyneen tytön käteen ja sanoi rukoilevasti:

— Tyyntykää, tyyntykää, Henriika. Teidän tulee nyt vain pitää huolta siitä että paranette. Ja — sanonkohan teille ajatukseni? Luulen että vaikeudet vähemmin tuntuvat, jos ne voi malttamattomasti heittää luotansa niinkuin meri, josta äsken puhuitte. Minun poveeni kokoontuu toista toisen lisäksi ja jää sinne kuin hiekan alle hautumaan.

— Kunnes tuulenpuuska tulee, joka pyryttää kaikki ilmaan. En tahdo ennustaa pahaa, mutta varmaankin vielä kerran muistatte nämät sanani. Mikä huima, huoleton olento minä olinkaan! Silloin tuli päivä, joka pani kaikki povessani mullin mallin.

— Onko petollinen rakkaus teille tuottanut kärsimyksiä? kysyi Maria ujosti.

— Ei, ainoastaan se, mitä petollinen rakkaus on rikkonut erästä toista henkilöä vastaan, vastasi Henriika katkerasti hymyillen. — Lapsena ollessani huikenteleva sydämeni kyllä hehkui — en tiedä kuinka monesti. Ensiksikin herätti toissilmäinen kappalainen, meidän musiikinopettajamme, minussa tunteita, jotka eivät olleet vain pelkkää kunnioitusta; joka aamu panin hänen akkunalleen tuoreita kukkasia, — joita hän ei koskaan huomannut. Sitten — lienen silloin ollut viidentoistavuotias — pidin hyvänäni kreivi Brederoden kauniin paashin tuliset katseet. Hän koetti sitten ruveta helläksi ja sai maistaa ratsupiiskaani. Nyt seurasi komea junkkari, joka kosi minua kun olin tuskin kuudentoista vanha, mutta hän oli vielä velkaantuneempi kuin isäni ja siksi hän sai rukkaset. En itkenyt kyyneltäkään hänen tähtensä, ja kun kaksi kuukautta myöhemmin eräissä turnajaisissa Brysselissä näin don Fadriquen, tuon suuren Alban pojan, silloin luulin rakastavani häntä niinkuin vain voi rakastaa mielitiettyänsä, — vaikka en edes tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä. Mutta silloin tuli tuo myrskynpuuska, josta jo puhuin, ja se teki lopun lemmenmietteistäni. Toiste kerron tarkemmin tuosta kaikesta; en tarvitse sitä salata, sillä se ei ole pysynyt salassa. Oletteko kuullut puhuttavan sisarestani? Ettekö? Hän oli vanhempi minua, — se vasta oli olento! Hyvä Jumala ei ole luonut toista täydellisempää. Ja hänen laulunsa sitten! Hän tuli täti vainajani luo ja silloin... Mutta en tahdo suotta kiihottaa mieltäni; lyhyesti sanoen, se mies, jota hän rakasti sydämensä koko voimalla, syöksi hänet kurjuuteen, ja isäni kirosi sisareni eikä ole pannut rikkaa ristiin häntä auttaaksensa. — Äitiäni en muista ollenkaan, mutta Anna korvasi minulle hänet. Sisareni kohtalo on opettanut minut tuntemaan miehet. Viime vuosina on moni minua kosinut, mutta minulta puuttuu luottamusta — ja ennen kaikkea rakkautta, sillä sen kanssa ei minulla ole enää mitään tekemistä.

— Ennenkuin se sittenkin vielä löytää tien sydämeenne, vastasi Maria. — Oli väärin, että rupesin puhelemaan kanssanne tällaisista asioista, sillä ne kiihottavat teitä ja se ei ole hyväksi.

— Puhukaa vain; tuntuu hyvältä kerran saada keventää sydäntänsä. Ettekö ole rakastanut ketään ennen puolisoanne?

— Rakastanutko? En, Henriika, en ole todellisesti rakastanut ketään muuta kuin häntä.

— Ja herra pormestari olisi ollut ensimäinen, joka sai sydämenne sykähtelemään nopeammin?

— Ei, ei se ennenkään aina ollut aivan tyyni; minähän olen elellyt miellyttävien ihmisten joukossa ja tietysti minusta oli toinen rakkaampi kuin toinen.

— Ja varmaankin yksi rakkain kaikista.

— Sitä en kiellä. Sisareni häihin tuli lankoni seurassa hänen ystävänsä, nuori saksalainen aatelismies, joka jäi meille moneksi viikoksi. Hänestä pidin, ja vielä nytkin muistelen häntä mielelläni.

— Ettekö ole sen jälkeen saanut mitään tietoja hänestä?

— En, — ja ken tietää mitä hänestä on tullut. Lankoni toivoi hänestä suuria, ja hänellä olikin harvinaiset luonnonlahjat, mutta samalla hän oli hurjanrohkea uskalikko, joka tuotti äidillensä ainaista huolta.

— Teidän täytyy kertoa hänestä enemmän.

— Miksikä niin, Henriika?

— Minä en tahdo enää puhella, vaan tahtoisin maata hiljaa, hengittää lehmusten tuoksua ja kuunnella, kuunnella vain.

— Ei, nyt teidän täytyy mennä levolle. Autan teitä ja palaan sitten hetken kuluttua.

— Tässä talossa oppii tottelemaan, mutta kun pelastajani tulee kotiin, niin tuokaa hänet luokseni. Hänen pitää kertoa minulle noista englantilaisista ratsastajista. Tuollahan tulee Babetta rouva tuoden hänen lääkettänsä. Saatte nähdä että juon sitä säännöllisesti.

Poika palasi myöhään kotiin, sillä hän oli tohtorin lasten kanssa nauttinut kaikista markkinain ihanuuksista. Hän sai viipyä vain hetkisen Henriikan luona. Isää hän ei ollut lainkaan nähnyt, sillä tämä oli mennyt yölliseen neuvotteluun komisario van Bronkhorstin tykö.

Seuraavana päivänä oli markkinalupa lopussa, koulun piti jälleen alkaa, ja Adrianilla oli ollut aikomus suorittaa kotityöt illalla. Nyt olivat nuo englantilaiset ratsastajat estäneet häntä toteuttamasta aiettansa, ja hänen oli mahdotonta mennä kouluun, ellei kotikirjoitus ollut suoritettu. Sen hän avomielisesti tunnusti äidille, ja tämä valmisti hänelle tilaa pöydälle, jonka ääressä hän itse neuloi, — ja moni sana ja sääntö, jonka Maria ennen muinoin oli oppinut yhdessä veli vainajansa kanssa, käytettiin tuon latinaa tutkivan nuorukaisen hyväksi.

Puoli tuntia ennen keskiyötä tuli Barbara sisään ja sanoi:

— Jo riittää nyt! Huomenna varhain ennen kouluun menoa voit lopettaa sen mikä jää kesken.

Odottamatta Marian vastausta sulki hän pojan kirjat ja työnsi ne kokoon.

Hänen tätä tehdessään tärähdyttivät huonetta äkkiä ulko-ovelta kuuluvat kovat iskut. Maria heitti ompeluksensa luotansa hypähtäen istuimeltansa, ja Barbara huudahti:

— Taivaan tähden, mitä se on?

Adrian juoksi nopeasti isän huoneeseen ja avasi akkunan. Naiset kiiruhtivat hänen jälkeensä, ja ennenkuin he ehtivät puhutella rauhanrikkojaa, kuulivat he karkean äänen huutavan:

— Avatkaa! Minun täytyy päästä sisään!

— Mitä on tapahtunut? kysyi Barbara, joka kuun valossa tunsi tulokkaan sotamieheksi. — Ei voi kuulla omaa ääntäänkään. Lakatkaa toki kolkuttamasta!

— Käskekää pormestaria tänne! huusi airut, joka tähän saakka oli lakkaamatta iskenyt kolkuttimella ovea. — Nopeasti, naiset, espanjalaiset tulevat!

Barbara kirkaisi ääneen ja löi kätensä yhteen. Maria kalpeni, mutta ei menettänyt mielenmalttiansa, vaan vastasi sotamiehelle:

— Herra ei ole kotona, mutta minä lähetän häntä noutamaan. Nopeasti, Adrian, isää noutamaan!

Poika syöksähti portaita alas ja tapasi ulkoeteisessä rengin ynnä Kertun, joka hypättyään kiiruusti vuoteesta oli heittänyt yllensä alushameen ja nyt koetti vapisevin käsin avata ovea lukosta. Renki työnsi hänet syrjään, ja heti kun oven saranat narisivat ryntäsi Adrian ulos ja juoksi aika vauhtia katua pitkin komisarion taloa kohden. Sinne saapui hän ennenkuin oli ehtinyt tulla mitään muuta sanansaattajaa, kiiruhti avoimesta ulko-ovesta sisään ja päistikkaa ruokasaliin, jossa huusi pöydän ääressä neuvotteleville miehille:

— Espanjalaiset ovat täällä!

Nopeasti hypähtivät herrat istuimiltaan. Toisille tuli kiire linnaan, toisille raatihuoneelle, ja hetken kiihkossa ei voitu tehdä mitään järkeviä päätöksiä. Ainoastaan Pietari van der Werff pysyi levollisena, ja kun Allertsin lähetti saapui ja kertoi, että kapteeni joukkoineen oli matkalla Leiderdorpiin, huomautti pormestari, että johtajien pitäisi nyt ryhtyä tarmokkaisiin toimiin markkinaväen hyväksi. Hän ja kaupunginsihteeri ottivat tehtäväksensä pitää heistä huolta, ja pian seisoi Adrian isän ja van Houtin kanssa keskellä kokoontulvivaa ihmisjoukkoa, jonka Pankrationtornista tuleva heleä valitusääni oli herättänyt unesta.

Yhdeksästoista luku.

Adrianin tämänöiset tehtävät eivät vielä olleet lopussa, sillä isä salli hänen tulla mukaan raatihuoneelle. Sieltä lähetti hän hänet sanomaan äidille, että isä tulisi aamuun saakka olemaan toimessa, ja että rengin pitäisi lähettää kaikki, jotka yhden jälkeen yöllä tulisivat häntä tapaamaan, Reinin viereiselle halkotorille. Äiti lähetti sitten Adrianin takaisin raatihuoneelle kysymään isältä, eikö hän tahtoisi viittaansa, ruokaa, viiniä tai jotakin muuta.

Suurella innolla toimitti Adrian nämät asiat, sillä tunkiessaan läpi ihmisjoukon, joka kapeammilla kaduilla oli ahdettu tiheään kokoon, tuntui hän mielestänsä arvokkaammalta kuin koskaan ennen. Olihan hänellä virka toimitettavana, ja lisäksi vielä yöllä, jolloin muut lapset nukkuivat — liiatenkin ajatteli hän tovereitansa, joita nyt ei varmaankaan laskettu kotoa. Sen lisäksi voi nyt odottaa monivaiheista, vireätä aikaa, jolloin saisi kuulla rummunpärrytystä, torventoitotusta, muskettien pauketta ja tykkien jyminää. Hänestä oli kuin leikki "hollantilaiset ja espanjalaiset" nyt olisi alkanut täyttä totta ja oikein pulskasti. Lapsen voimakas elämänhalu heräsi hänessä, ja kun hän kyynärpäillänsä oli raivannut itsellensä tietä autiommille paikoille, juoksi hän nopeasti eteenpäin, huutaen niin iloisesti kuin hänen olisi ollut levitettävä ilosanomaa: — Nyt ne tulevat! Espanjalaiset tulevat! — tai: — _Hannibal ante portas!_

Kun hän raatihuoneelle palattuansa sai kuulla, ettei isä tarvinnut mitään ja että hänellä oli käytettävänään oikeudenpalvelija, jos tahtoisi jotakin, katsoi Adrian suorittaneensa tehtävänsä ja olevansa oikeutettu tyydyttämään uteliaisuuttansa.

Ensiksi hän meni katsomaan englantilaisia ratsastajia. Teltta, jossa he olivat esiintyneet, oli poissa, ja räyhäävät miehet ja naiset levittelivät suuria palttinakappaleita, laittoivat myttyjä ja kytkivät kiroten yhteen hevosia. Tulisoihtujen synkässä valossa, joka sekaantui kuun valoon, näki hän suureen nelipyöräiseen vaunuun vievillä kapeilla portailla pienen yksinkertaisesti puetun tytön itkevän katkerasti. Voiko tämä olla tuo ruusunhohteinen enkeli, joka liidellessään lumivalkoisella pikku ratsullaan oli Adrianista ollut kuin autuaallinen olento toisesta, ihanammasta maailmasta? Nyt nosti toraileva vanha vaimo lapsen vaunuun, mutta Adrian seurasi eteenpäin tunkevaa ihmisjoukkoa ja näki tohtori Morpurgon ratsastavan kärryjensä vieressä kurjalla hevoskonilla, ei enää puettuna purppuraviittaan, vaan tummaan pukuun. Neekeri kiiruhti kiukuissaan ajopelien eteen valjastettua muulia, jota vastoin herra ei näyttänyt menettäneen tavallista mielentyyneyttään. Hänen kauppatavaransa eivät olleet kallisarvoisia, eikä espanjalaisilla ollut syytä viedä häneltä päätä eikä kieltä, joiden avulla hän ansaitsi enemmän kuin tarvitsi.

Seuraten häntä tuli Adrian leveälle kadulle, jossa oli pitkä rivi kauppakojuja, ja siellä hän näki monenmoista, mikä teki lopun hänen uhkamielisyydestään ja saattoi hänet vähitellen käsittämään, että nyt oli kysymyksessä vakavia, arveluttavia seikkoja. Häntä oli naurattanut nähdessään, kuinka piparkakkukauppias ja lankakauppias kävivät käsikähmään, kun olivat pelästyksissään heittäneet tavarakäärynsä sekaisin toistensa avoimiin laatikkoihin eivätkä enää saaneet niitä erotetuiksi. Mutta hän sääli sydämestänsä delftiläistä kaupustelijatarta, joka kadun kulmassa oli myyskennellyt saviastioita; Goudasta tulevat, suurilla tavarapakoilla kuormitetut rattaat olivat näet sysänneet kumoon hänen kevykäisen kojunsa, ja nyt seisoi vaimo parka vaikeroiden särkyneitten tavaroittensa ääressä, joita myymällä oli elättänyt itsensä ja lapsensa, mutta kuormankuljettaja, hänestä välittämättä, kiirehti vain hevosiansa ruoskanläimäyksillä. Surkeasti parkui vanhemmistaan eksynyt pieni tyttö, jota armelias porvarivaimo veti mukaansa. Eräs nuorallatanssija juoksi sinne tänne käsiään väännellen ja hakien suojelusvahtia; häneltä oli tungoksessa varas vienyt läkkirasian, joka sisälsi hänen kokoamansa lantit. Muudan suutari heitteli sikin sokin ratsassaappaita ja naisten tohveleita puiseen, hamppunuorakantimilla varusteltuun arkkuun, sillä välin kuin hänen vaimonsa, auttamatta häntä ollenkaan, vain reviskeli hiuksiansa ja huusi: — Johan sen sanoin, sinä pöllöpää, sä narri, sä tyhmyri,! Nyt ne tulevat ja vievät meiltä kaikki!

Kadun päässä, joka vei Assendelftin talon ohitse Neitsyensillalle, olivat useat korkeiksi kuormitetut vankkurit ajautuneet vastakkain, ja hädissään alkoivat ajurit, sen sijaan että olisivat laskeutuneet maahan toimittaaksensa apua, läimäytellä toisiansa. Iskut kohtasivat myöskin kuormilla istuvia vaimoja ja lapsia. Kauas kajahtelivat valitushuudot, mutta pian ne eivät enää päässeet kuulumaan, sillä toisessa päässä katua oli kesytetty karhu riistäytynyt irti ja ajanut pakosalle kaikki läheisyydessä olijat. Kirkuen ja ulisten syöksyivät pelästyneet ihmiset katua pitkin; heihin yhtyi toisia, jotka eivät edes tienneet, mikä oli hätänä, vaan otaksuivat, kuten luonnollista oli, vihollisen olevan kintereillä ja parkuivat: — Espanjalaiset! Espanjalaiset! — Mikä vain sattui tuon epätoivoisen joukkion tielle, se tallattiin maahan. Erään seulakauppiaan lapsukainen oli jäänyt ihmisten jalkoihin isänsä kumoonkaadettujen ratasten viereen, aivan lähellä Adriania, joka oli asettunut muutaman talon ovikäytävään. Mutta poika ei voinut auttaa pienokaista, sillä hänet tungettiin piilopaikkaansa, ja pian hänen tarkkaavaisuutensa kääntyi toisaanne, kun Janus Dousa ilmestyi ratsain. Tämä kiiruhti tuota hätääntynyttä ihmisjoukkoa vastaan. Kuullessaan huudon: — Espanjalaiset! — Espanjalaiset! — huusi hän kauas kuuluvalla äänellä: — Tyyntykää, tyyntykää, hyvät ihmiset! Vihollinen ei ole vielä tullut! Reinille! Reinille! Siellä on laivoja kaikille ulkolaisille! Reinille! Espanjalaiset _eivät_ ole täällä, kuuletteko, _eivät_ ole!

Junkkari pysähtyi juuri Adrianin eteen, sillä hänen ratsunsa ei päässyt eteenpäin, vaan seisoi paikallaan korskuen ja vavisten. Aatelismiehen varoitus ei ollut juuri suureksi hyödyksi, ja vasta kun monet sadat olivat kiiruhtaneet hänen ohitsensa, alkoi joukko vähetä. Karhun, joka oli ajanut heidät pakoon, olivat erään juomanpanijan rengit jo aikoja sitten ottaneet kiinni ja vieneet omistajalle. — Nyt näki Adrian kaupunginvahtien saapuvan hänen isänsä johtamina, ja hän seurasi heitä kenenkään huomaamatta Reinin etelärannalla olevalle halkotorille. Siellä hän näki toisenlaista sekasortoa, sillä sinne oli kiiruhtanut joukko kaupustelijoita, pelastaaksensa tavaransa laivoihin. Miehiä ja naisia tunki kääryjen ja kauppatavaroiden ohitse, joita työnnettiin kapeita rautaportaita myöten laivoihin. Muudan nainen ja lapsi sekä erään nuoranpunojan rattaat olivat ahdingossa suistuneet veteen, ja siitä syntyi kamala hälinä. Mutta pormestari saapui heti paikalle, johti hukkuvien pelastamista ja koetti sitten kaikin voimin saada järjestystä aikaan. Kaupunginvahdit saivat tehtäväkseen pitää huolta, että kukin joutui siihen laivaan, mikä meni hänen kotipaikkaansa; kuhunkin laivaan pantiin kaksi rantaporrasta, toinen ihmisiä, toinen tavaroita varten. Oikeudenpalvelijat ilmoittivat, että — kuten muutoinkin hälytyskellojen soidessa — kaupunkilaisten oli mentävä kotiin ja suuren sakon uhalla pysyttävä poissa kadulta. Kaikki kaupunginportit avattiin poisrientäviä rattaita varten, ainoastaan Hoogewoortin portista, joka vei Leiderdorpiin, oli pääsö kielletty. Niinpä siis kadut vähitellen tyhjenivät, ihmisjoukot liikkuivat järjestyksessä, ja kun Adrian aamuhämärissä läksi kotiinsa päin, ei liike kaduilla ollut enää paljoakaan vilkkaampi kuin muina öinä.

Äiti ja Barbara olivat olleet huolissaan hänen tähtensä, mutta hän kertoeli heille isästä, kuinka omin silmin oli nähnyt tämän tekevän lopun tuosta sekamelskeestä.

Hänen puhuessaan kuului kaukaa musketinlaukauksia, ja nämä saattoivat poikasen sellaiseen kiihkoon, että hän tahtoi jälleen lähteä ulos; mutta äiti ei laskenut häntä, ja hänen täytyi tyytyä nousemaan ylös kammioonsa. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan kiiruhti ylimmällä vinnillä rakennuksen päädyssä olevalle luukulle, josta nahkakääryt tavallisesti toimitettiin vinnille, ja katseli sieltä itäänpäin, josta yhä vain kuului laukauksia. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin aamuruskoa ja keveitä savupilviä, jotka ruusunhohteisina kiemurrellen kohosivat korkeuteen. Kun ei alkanut näkyä mitään erityistä, menivät hänen silmänsä umpeen, ja hän nukahti pian avonaisen luukun viereen ja uneksi verisestä tappelusta ja englantilaisista ratsastajista.

Hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt kärryjen ratinasta, joka kuului alhaalta hiljaisesta pihasta. Sinne ajoi näet läheisistä kaupungeista olevia kaupustelijoita, jotka mieluummin jättivät kauppatavaransa vihollisen uhkaamaan kaupunkiin kuin läksivät niitä kuljettamaan lähenevää espanjalaisjoukkoa vastaan. Pietari herra oli luvannut muutamille heistä, että he saisivat jättää kuormansa hänen huostaansa. Rattaat ajettiin kartanolle takapihan kautta, jossa työhuoneet olivat, ja ne tavarat, joita kosteus voisi haitata, piti päivän kuluessa kuljetettaman hänen talonsa tilavalle vinnille.

Maria oli mennyt keskiyöllä Henriikan tykö rauhoittaaksensa häntä, mutta potilas näytti olevan aivan levollinen, ja kun hän kuuli espanjalaisten lähenevän, säihkyivät hänen silmänsä ilosta. Maria huomasi sen ja kääntyi pois vieraastaan; vaivoin sai hän pidätetyksi kiivaat sanat, jotka tahtoivat tunkea hänen huulillensa, ja toivotettuansa hyvää yötä läksi hän huoneesta.