Part 15

Henriika katsoi miettiväisenä hänen jälkeensä ja nousi sitten istualleen, sillä nukkumista ei varmaankaan tänä yönä käynyt ajatteleminenkaan. Hälytyksestä, joka kuului Pankrationtornista, ei tahtonut tulla loppua, ja lakkaamatta auottiin ovia, puhelua kuului, ja etäältä kajahteli laukauksia. Henriikan korviin tunki monenmoisia ääniä ja kaikenlaista melua, jonka syytä hän ei tiennyt, ja aamun valjetessa kuului vilkasta liikettä akkunain alla olevasta pihasta, jossa muutoin oli niin hiljaista. Ratisten kulki siellä rattaita, puheltiin kiivaasti ja äänekkäästi, ja syvä miesääni tuntui siellä antavan määräyksiä. Henriikan uteliaisuus ja levottomuus kasvoi kasvamistaan. Hän jännitti kuuloaan niin, että päätä alkoi uudelleen särkeä, mutta kumminkaan hän ei voinut kuulla kuin muutaman sanan vain, senkin epäselvästi. Olikohan kaupunki antaunut espanjalaisille, olikohan pormestarin taloon majoitettu Filip kuninkaan sotilaita? Hänen verensä kuohahti suuttumuksesta, kun hän ajatteli kastilialaisten voittoa ja isänmaansa nöyryytystä, mutta pian hänet taas valtasi äskeinen ilontunne, sillä hän kuvaili mielessään, kuinka taide saisi uudistaa nuo kolkot Leidenin kirkot, joista oli riistetty kaikki koristeet, kuinka laulavat juhlakulkueet vaeltaisivat pitkin katuja, kuinka papit komeissa virkapuvuissa toimittaisivat messuja muhkeissa temppeleissä — suitsutuksen tuoksutessa, ihanan laulun kajahdellessa ja kellojen soidessa! Henriika toivoi espanjalaisten avulla jälleen saavansa pyhän sijan, jossa voisi rukoilla omaan tapaansa ja puhdistaa sielunsa synnintunnustuksella. Hänen entisessä ympäristössänsä oli uskonto yksin suonut hänelle jonkunmoisen varman perustuksen. Arvokas pappi oli ollut hänen opettajanansa, ja tämä oli innokkaasti koettanut saada hänet käsittämään, että tuo uusi oppi pyrki hävittämään kaiken sen, mikä soi elämälle ylevämmän lennon, kauneuden kaihoamisen, kaikki ihmissielun ihanteelliset pyrinnöt ja siis myöskin taiteen, ja siksi olisi Henriika mieluummin nähnyt isänmaansa espanjalaisena ja katoolisena, kuin vapautettuna noiden hänen vihaamiensa muukalaisten vallasta, mutta kalvinilaisena.

Vähitellen hiljeni pihalla melu, mutta auringon ensi säteiden saapuessa Henriikan akkunoihin alkoi sieltä jälleen kuulua vilkkaampaa liikettä ja äänekästä puhetta. Raskaita askeleita kajahteli kivitykseltä, ja äänten joukosta luuli Henriika erottavansa Marian ja Barbaran äänet. Varmaankaan hän ei erehtynyt. Tuo kauhua ilmaiseva huudahdus voi tulla ainoastaan hänen ystävättärensä huulilta, — sitä seurasi tuskallisia miesäänisiä valitushuutoja ja äänekästä nyyhkytystä. Epäilemättä oli jokin huono sanoma saapunut hänen isäntäväellensä, ja tuo hillittömästi itkevä nainen tuolla alhaalla oli varmaankin kunnon "Babetta".

Henriika ei voinut enää pysyä vuoteellaan. Pienellä pöydällä vuoteen vieressä oli pullojen ja lasien keskellä kynttilän ja taularasian välissä pieni soittokello. Kun hän ennen oli sitä kilisyttänyt vaikka kuinkakin hiljaa, niin kiiruhti aina jompikumpi hänen hoitajistaan sisään. Nyt hän heilutti sitä kolme, neljä kertaa, soitti vieläkin uudelleen, mutta ei ketään näkynyt. Silloin kuohahti hänen kuuma verensä; puolittain kärsimättömyyden, puolittain uteliaisuuden ja osanoton valtaamana hän otti kengät jalkaansa ja heitti aamupuvun yllensä. Sitten hän meni akkunankomeron korokkeella seisovan tuolin luo, avasi akkunan ja katseli pihalle kokoontunutta tiheätä ihmisjoukkoa.

Ei kukaan huomannut häntä, sillä nuo alakuloiset miehet ja itkun valtaamat naiset, joiden joukossa Maria ja Barbarakin olivat, seurasivat osanotolla erään nuoren miehen vilkasta kertomusta ja eivät nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään tapahtui. Henriika tunsi puhujan taiteilija Vilhelmiksi, mutta ainoastaan äänestä, sillä kypäri, joka peitti hänen kiharoitansa, ja vereen tahrattu pantsari tekivät tuon vaatimattoman taiteilijan sotaisan, jopa sankarimaisenkin näköiseksi.

Hän oli ehtinyt jo pitkälle kertomuksessansa, kun Henriika kenenkään huomaamatta tuli lisäksi hänen kuulijakuntaansa.

— Kyllä, herra, vastasi hän pormestarille, — me ajoimme heitä takaa, mutta sitten he taas katosivat kylään, ja kaikki oli hiljaista. Olisi ollut järjetöntä koettaa tehdä rynnäkkö taloihin. Niin pysyimme siis levossa, mutta kello kahden tienoilla kuulimme laukauksia Leiderdorpista päin. "Warmondin junkkari on varmaankin lähtenyt liikkeelle", sanoi kapteeni ja läksi viemään meitä siihen suuntaan, mistä ampumista kuului. Tämä oli ollutkin espanjalaisten tarkoitus, sillä paljoa ennen kuin saavuimme perille, nousi hämärässä lipullisjoukko kastilialaisia esiin eräästä saartokaivannosta. Heillä oli asepukujensa päällä valkoiset kuolinpaidat, he heittäytyivät polvillensa, mumisivat _pater nosterinsa_, huusivat avuksensa San Jagoa ja hyökkäsivät meitä vastaan. Me olimme ajoissa huomanneet heidät, ja keihäsmiehemme ehtivät siis ojentaa keihäät eteensä ja pyssymiehet laskeutua maahan ja asettaa sytyttimet ruudille. Espanjalaisia kohtasi siten kova vastarinta ja neljä heistä kaatui. Meitä oli enemmän kuin heitä, ja he peräytyivät kapteeninsa johdolla hyvässä järjestyksessä kaivantoon takaisin. Sinne he jäivätkin, sillä heidän tehtävänään lienee ollutkin vain viivyttää meitä, kunnes suurempi joukko saapuisi sulkemaan meiltä tien kaupunkiin. Joukkomme oli liian vähäväkinen voidaksensa karkottaa heidät heidän turvapaikastaan, mutta kun päivä sarasti idässä, eivätkä he vieläkään tulleet esille, lähestyi kapteenimme heitä näyttäen valkoista liinaa, rummuttajan seuraamana, ja huusi heille italiankielellä, jota oli hieman oppinut Italiassa käydessään, että hän toivotti kastilialaisille herroille hyvää huomenta ja kehotti heitä, jos heidän joukossaan oli upseeria, jolla olisi kunniantuntoa, tulemaan miekkojen mittelyyn erään kapteenin kanssa. Hän vakuutti kunniasanallaan, että hänen sotilaansa pysyisivät puolueettomina katsojina, kävisipä taistelussa niin taikka näin. Silloin lensi ojasta kaksi luotia, jotka suhahtivat kovin likeltä kapteeni paran ohitse. Me huusimme hänelle, että hän säästäisi henkeänsä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan huusi heille, että olivat pelkureita ja salamurhaajia — aivan kuin heidän kuninkaansakin.

Alkoi jo olla jokseenkin valoisa. Me kuulimme kaivannossa keskusteltavan, ja juuri kun Allerts aikoi kääntyä takaisin, hyppäsi eräs upseeri esiin kentälle huutaen: "Odota, kerskuri, niin saat lämpimiksesi!"

Silloin tarttui kapteeni brescialaiseen miekkaansa, kumarsi vastustajallensa kuten miekkailusalissa, taivutti säilää ja he mittasivat miekkojansa. Tuo vastustaja oli solakka, kookas mies, ylhäinen ryhdiltään ja — kuten kävi selville — ylen taitava miekkailija. Kuin tuuliaispää pyöri hän kapteenin ympärillä tehden hyppyjä, hyökkäyksiä ja jos mitä temppuja, mutta Allerts pysyi levollisena ja tyytyi aluksi oivallisiin puolustusasentoihin. Sitten iski hän aimo kvartin, ja kun toinen väisti sitä, seurasi terssi, — jota kastilialaisen myös onnistui välttää, — ja sitten salaman nopeudella sekunti, jollaisen _hän_ yksin voi saada aikaan. Kastilialainen vaipui polvilleen, sillä tuo brescialainen säilä oli lävistänyt hänen keuhkonsa. Hän kuoli aivan paikalla.

Heti kun hän oli kaatunut, hyökkäsivät espanjalaiset uudelleen meidän kimppuumme, mutta me karkotimme heidät ja otimme upseerin ruumiin mukaamme. Niin ylpeänä ja iloisena kuin silloin, en ollut koskaan nähnyt kapteenia. Te, junkkari van Duivenvoorde, voitte helposti arvata syyn. Nythän hän oli saanut miekkailla vertaisensa vastustajan kanssa ja oikeassa ja vakavassa kaksintaistelussa näyttänyt mihin hänen temppunsa kelpasivat, ja hän sanoikin minulle, että tuo oli ollut hänen elämänsä onnellisin aamu, ja komensi meidät kiertämään kaivannon, hätyyttääksemme vihollista sivultapäin. Mutta tuskin olimme lähteneet liikkeelle, kun joukko, jota he olivat odottaneet, lähestyi Leiderdorpista päin. Jo loitolta kajahteli sen sotahuuto "San Jago", ja samalla nousivat entiset vihollisemme kaivannosta käydäksensä kimppuumme. Allerts hyökkäsi heitä vastaan, mutta hän ei saavuttanut heitä. Oi, hyvät herrat! — tuota hetkeä en koskaan unohda; luoti kaatoi hänet maahan sivultani. Se sattui kai keskelle sydäntä, sillä hän huusi vain: "Muistakaa poikaani!" Sitten oikaisi hän kookasta vartaloansa ja heitti henkensä. Olisimme ottaneet hänet mukaamme, mutta ylivoima ahdisteli meitä, ja meillä oli täysi työ peräytyessämme joltisessakin järjestyksessä Warmondin junkkarin vapaaehtoisten tykö. Sinne saakka eivät espanjalaiset uskaltaneet meitä seurata. Tässä nyt olemme. Kastilialaisen ruumis on tornissa tuolla Hoogewoortin portilla. Tässä ovat paperit, jotka löysimme vainajan takista, ja tässä on hänen sinettisormuksensa; hänellä näkyy olleen uljas vaakuna.

Pietari van der Werff otti vainajan kirjesalkun, selaili paperipakkaa ja sanoi:

— Luis d'Avila oli hän nimeltänsä.

Hän vaikeni, sillä hänen puolisonsa oli nähnyt Henriikan kurottavan päänsä akkunasta ja huudahti pelästyksissään lujalla äänellä:

— Neiti. Jumalan tähden, neiti — mitä te mietittekään!

Kahdeskymmenes luku.

Maria oli huolissaan Henriikan tähden, mutta tämä tervehti häntä tavallista iloisemmin ja vastasi saamiinsa lempeisiin nuhteisiin, että tämä aamu oli virkistänyt häntä. Kohtalo, sanoi hän, noudatti oikeutta, ja jos oli totta, että sairaan paranemisentoivo oli lääkärille avuksi, niin kävisi tohtori de Bont'ille helpoksi hoitaa häntä. Kaatunut kastilialainen ei voinut olla kukaan muu kuin tuo halpa olento, joka oli syössyt hänen sisarensa Annan kurjuuteen. — Ihmeissään, mutta rauhoittuneena, läksi Maria hänen luotansa, mennäksensä kertomaan puolisollensa, missä mielentilassa Henriika oli ja missä suhteessa Allertsin surmaama espanjalainen upseeri näytti olleen Henriikaan ja hänen sisareensa. Hajamielisesti kuunteli Pietari häntä, ja kun Barbara ojensi veljelleen äskenpoimutetun kaularöyhelön, keskeytti tämä vaimonsa kertomuksen, antaen hänelle tuon kaatuneen kastilialaisen kirjesalkun ja sanoen:

— Ota tämä, — hän voi itse ottaa selkoa asiasta: anna minulle sitten illalla salkku takaisin. Minä tuskin tulen päivälliselle kotiin. Myöhemmin kai menet tervehtimään kapteeni paran leskeä.

— Varsin kernaasti, vastasi Maria vakuuttavasti. — Kuka tulee kapteenin seuraajaksi?

— Se on prinssin määrättävä.

— Oletteko keksineet keinoja estääksenne vihollisen sulkemasta tien Delftiin?

— Sinunko äitisi tähden?

— En kysy yksin siksi. Onhan Rotterdamkin etelässä. Pohjosesta, Haarlemista ja Amsterdamista, ei ole mitään apua odotettavissa, sillä nuo tienoothan ovat kaikki vihollisen käsissä.

— Minä toimitan sinut sotaneuvostoon. Mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi?

— Tuleehan ajatelleeksi kaikenmoista, ja eikös ole luonnollista, että mieluummin kuljen kanssanne tulevaisuutta kohden näkevänä kuin sokeana? — Onko englantilaisia apujoukkoja puolustamassa vanhan kanavan varrella olevia varustuslaitoksia? Onhan Kaag myöskin tärkeä linnoitus.

Pietari katsahti hämmästyneenä nuoreen vaimoonsa, ja hänet valtasi epämiellyttävä tunne, kuten huonon kirjoittajan, kun syrjäinen katsoo hänen työtänsä hänen olkansa takaa. Maria oli huomauttanut häntä pahasta, vaarallisesta laiminlyönnistä, — johon ei tosin hän yksin ollut syypää, — ja kun häntä ei haluttanut vaimollensa tehdä tiliä teoistansa, mikä ei olisi ollutkaan aivan helppoa, niin hän ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi vain: — Jätä nuo huolet miehille! Näkemiin! — Ja hän meni Barbaran ohi ovea kohden.

Oudoksi kävi tästä Marian mieli, mutta ennenkuin Pietari oli laskenut kätensä ovenrivalle, oli hän siksi tointunut että voi hänelle huudahtaa:

— Tätenkö aiot lähteä luotani, Pietari? Onko tuo oikein? Muistatko, mitä lupasit minulle palattuasi prinssin luota?

— Kyllä, kyllä, vastasi Pietari kärsimättömästi. — Ei kenkään voi palvella kahta herraa, ja pyytäisin ettet näinä aikoina ahdistelisi minua kysymyksillä ja seikoilla, jotka eivät koske sinua. Minun tehtävänäni on pitää huolta kaupungin asioista; sinulla on hoidokkaasi, lapset, köyhät, — sillä hyvä.

Vastausta odottamatta läksi hän huoneesta, mutta paikaltaan hievahtamatta katsoi Maria hänen jälkeensä.

Huolestuneena Barbara katseli Mariaa hetken. Sitten hän alkoi järjestellä veljensä pöydällä olevia papereita ja sanoi ikäänkuin itseksensä, mutta kumminkin kääntyen puoleksi kälyynsä päin:

— Huonot ovat ajat! Kiittäköön Jumalaa se, jota eivät ahdista sellaiset huolet kuin Pietaria. Hänen on vastattava kaikesta, eikä tuo taakka tee mieltä iloiseksi. Ei hevillä löydä toista, jolla olisi alttiiksiantavaisempi mieli ja parempi sydän. Kuinka markkinaväkikin oli kehuskellut hänen huolenpitoaan! Myrskyssä luotsi tutaan, ja vaarassa on Pietari aina ollut ylevimmillään. Hän tietää, mikä hänen velvollisuutensa on, mutta viime viikot näyttävät tehneen hänet monta vuotta vanhemmaksi. Minun mielestäni täytyy meidän hänen suhteensa olla taipuvaisia anteeksiantoon.

Maria nyökäytti päätänsä. Barbara läksi huoneesta, ja palatessaan hetken kuluttua hän sanoi rukoilevasti:

— Sinä näytät kovin kurjalta, lapsukaiseni; tulepa nyt nukkumaan. Tunnin uni virkistää sinua enemmän kuin kolme ateriaa. Olethan valvonut koko yön, ja sinun iälläsi se kyllä tuntuu jälkeenpäin. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta olen pannut verhot akkunain eteen ja valmistanut vuoteesi. Ole nyt järkevä ja tule nukkumaan.

Näin sanoen hän tarttui Marian käteen ja veti hänet mukaansa. Maria ei pannut vastaan, ja vaikka hänen silmänsä kyyneltyivätkin hänen jäätyään yksin, valtasi uni hänet kumminkin pian.

Pukeuduttuaan uudelleen hän läksi puolipäivän aikaan kapteenin asuntoon. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sääli itseänsä ja kohtaloansa. Eeva Pietarintytär, kapteenin leski, hiljainen, vaatimaton vaimo, jota Maria tuskin tunsi ulkonäöltä, ei tullut näkyville. Hän itki yksin huoneessansa. Mutta Maria tapasi talossa taiteilija Vilhelmin lohduttamassa ystävä vainajan poikaa, jonka lupasi ottaa luoksensa, tehdäksensä hänestä aimo soittoniekan.

Maria käski pyytää leskeä seuraavana päivänä päästämään hänet· luoksensa ja läksi sitten pois taiteilijan seurassa. Kaduilla seisoi kaikkialla ryhmissä porvareita, kisällejä ja naisia, jotka keskustelivat siitä mitä oli tapahtunut sekä odotettavissa olevista kovista ajoista. Maria kertoi nyt Vilhelmille, kuka tuo kaatunut kastilialainen oli ollut ja että Henriika halusi puhella taiteilijan kanssa niin pian kuin mahdollista; mutta hänen täytyi usein keskeyttää kertomuksensa, sillä väliin kulki heidän ohitsensa joukko vapaaehtoisia tai porvarivartioston jäseniä, jotka olivat matkalla torneihin ja muureille vahteja vaihettamaan, väliin sulkivat tykkivaunut heiltä tien. Tulevat jännittävät tapahtumatko lienevät kiihottaneet taiteilijaa vaiko rummunpärrytys ja torventoitotukset, — sillä tuon tuostakin hän tarttui otsaansa ja Marian täytyi pyytää häntä hiljentämään kulkuansa. Hänen äänessäänkin oli jotakin outoa, hillittyä, kun hän Marian kysymysten johdosta kertoi espanjalaisten tulleen vesitse Amstelia, Drechtiä ja Brasemjärveä pitkin Reinille ja nousseen maalle Leiderdorpin luona.

Häntä keskeytti ratsain tuleva airut, joka kantoi prinssin värejä ja jonka jälkeen juoksi lapsia sekä myös riensi aikuisiakin, ehtiäkseen raatihuoneelle yhtaikaa hänen kanssansa; mutta kun joukko oli ehtinyt ohitse, alkoi Maria tehdä seuralaisellensa kysymyksiä, toisen toisensa jälkeen. Sotamelu, kaukaa kuuluvat laukaukset, kirjavat sotilaspuvut, joita näkyi kaikkialla tavallisten tummempien porvaripukujen sijasta, kiihottivat kovin Mariankin mieltä, eikä se, mitä Vilhelmi kertoi, ollut juuri omansa häntä rauhoittamaan. Espanjalaisten pääjoukko oli matkalla Haagiin. Leidenin piirittäminen oli alkanut, mutta se tuskin onnistuisi, sillä englantilaiset apujoukot, joiden piti puolustaa Valkenburgin lujaa linnoitusta, Alfenin kylää ja Goudan sulkua olivat varsin luotettavia. Vilhelmi oli omin silmin nähnyt englantilaiset soturit sekä heidän överstinsä Chesterin ja kapteeninsa Gensfortin, ja hän kehuskeli heidän muhkeita asepukujansa ja komeata ryhtiänsä.

Asuntonsa edustalla aikoi Maria lausua jäähyväiset taiteilijalle, mutta tämä pyysi hartaasti päästä heti neidin puheille ja tahtoi tuskin ottaa uskoaksensa, että hänen täytyisi malttaa mielensä siksi kunnes lääkäri olisi antanut suostumuksensa.

Aterioidessa kertoi Adrian, joka puheli varsin vapaasti, kun isä ei ollut pöydässä, kaikenmoisesta mitä oli nähnyt tai kuullut koulussa ja kadulla, ja äidin vilkkaat kysymykset lisäsivät myöskin suuresti hänen puheenhaluansa.

Marian mieli oli ylen kiihtynyt. Vapaudenasia, jonka uhriksi rakkaimmat hänen omaisistansa olivat joutuneet, täytti hänen mielensä hehkuvalla innostuksella, ja viha maansortajia kohtaan raivosi kiihkeästi hänen povessansa. Tuo hento, neitseellinen nainen, joka tavallisissa oloissa ei edes olisi voinut ilmaista tunteitansa äänekkäin tai tarmokkain sanoin, olisi nyt vaikkapa kiiruhtanut valleille vastustamaan vihollista miesten kanssa yhdessä — kuten haarlemilainen Kenau Hasselaer.

Tuon hänen omaistensa puolustaman asian herättämä into saattoi hänet unohtamaan loukatun ylpeytensä ja kaiken muun, mikä vielä hetki sitten oli ahdistanut hänen mieltänsä. Uutta elämänhalua hän tunsi mennessään nyt Henriikan tykö, ja illan tultua istuutui hän lampun ääreen kirjoittamaan äidillensä, sillä se oli jäänyt häneltä tekemättä sairaan tultua taloon, ja varsin pian voi yhteys Delftin kanssa olla lopussa.

Kun hän saatuaan kirjeen valmiiksi luki sen, oli hän tyytyväinen siihen ja itseensä, sillä siinä ilmeni luja luottamus oikean asian voittoon, ja selvästi ja luontevasti se todisti, että hän oli valmis ilomielin kestämään pahintakin.

Barbara oli jo lähtenyt levolle, kun Pietari vihdoinkin tuli kotiin. Hän oli niin väsynyt että tuskin maistoikaan ruokaa, joka oli häntä odottamassa. Pöydässä istuessaan hän kertoi Marialle samaa mitä tämä oli kuullut taiteilijalta, ja hän oli lempeä ja ystävällinen, mutta Marian sydäntä kirveli häntä katsoessa, sillä hänen ulkomuotonsa johti hänen mieleensä Barbaran huomautuksen tuosta raskaasta taakasta, jonka Pietari oli ottanut kantaaksensa. Tänään Maria ensi kerran huomasi syvät rypyt, jotka huolet olivat uurtaneet hänen silmiensä ja suunsa välille, ja hellän säälin valtaamana hän lähestyi takaapäin puolisoansa, laski molemmat kätensä hänen poskillensa ja suuteli hänen otsaansa. Silloin vavahti Pietari hieman, tarttui Marian hentoon kätöseen niin kiivaasti että hän pelästyi, suuteli sitä ensin ja laski sen sitten pitkäksi aikaa silmillensä.

Vihdoin hän nousi, läksi edeltäpäin makuuhuoneeseen, toivotti vaimollensa sydämellisesti hyvää yötä ja meni nukkumaan. Kun Mariakin paneutui levolle, hengitti hän jo raskaasti. Kova väsymys oli äkkiä vallannut hänet. Levottomasti nukkuivat he kumpikin, ja Maria kuuli aina herätessänsä puolisonsa huokailevan ja valittavan. Hän ei liikahtanutkaan, ettei häiritsisi unta, joka oli Pietarille niin tarpeellinen, ja kahdesti pidätti hän henkeänsäkin, sillä Pietari puheli itseksensä. Ensin valitti hän hiljaa: — Raskasta, liian raskasta, — sitten: — Jospa tämän vain kestäisin!

Kun Maria heräsi seuraavana aamuna, oli Pietari jo lähtenyt raatihuoneelle. Päivällisen aikaan hän palasi kotiin ja kertoi, että espanjalaiset olivat valloittaneet Haagin ja että siellä katalat kuninkaanpuoluelaiset olivat ottaneet heidät riemulla vastaan. Mutta kunnon ihmiset olivat onneksi ehtineet geusien mukana paeta Delftiin, sillä kelpo Nikolas Ruichhaver oli jonkun aikaa viivyttänyt vihollista Geestburgissa. Länteen päin oli vielä tie avoinna, ja uusilla valleilla varustettu, englantilaisille uskottu Valkenburg ei ollut helposti valloitettavissa. Idässä oli Alfenissa toisia englantilaisia apujoukkoja ahdistamassa espanjalaisia takaapäin.

Pormestari kertoi kaiken tämän itsestään, mutta ei hänen puheensa nyt sujunut niin luontevasti kuin miesten kanssa keskustellessa. Tuon tuostakin hän katsoi lautaseensa ja pysähtyi hakien sanoja. Hänestä näytti tuntuvan väkinäiseltä puhua naisten, palvelusväen ja lasten kuullen noista asioista, joista oli tottunut keskustelemaan vain vertaistensa kanssa. Maria kuunteli tarkkaavasti, mutta vaatimattomasti hilliten itseänsä hän vain ystävällisillä katseilla ja osanottoa ilmaisevilla huudahduksilla kehotti puolisoansa jatkamaan, jota vastoin Barbara rohkeasti teki kysymyksen toisensa jälkeen.

Aterian lähestyessä loppuansa tuli Warmondin junkkari äkkiä huoneeseen ja pyysi että pormestari heti seuraisi häntä, sillä översti Chester oli, muassaan osa englantilaisia apujoukkoja, valkoisella portilla ja halusi päästä kaupunkiin.

Tämän kuullessaan iski Pietari suuttuneena oluttuopin pöytään, hypähti seisoalleen ja läksi huoneesta junkkarin edellä.

Myöhemmin iltapäivällä saapui van der Werffin taloon joukko naisvieraita. He tulivat keskustelemaan Barbara rouvan kanssa siitä, mitä valkoisella portilla tapahtui. Pormestari van Swietenin vaimo oli kuullut puolisoltansa, että englantilaiset vastarintaa tekemättä olivat heti espanjalaisten saapuessa luovuttaneet heille lujasti linnoitetun Valkenburgin ja lähteneet pakoon. Vihollinen oli tullut Haarlemista hietasärkkien poikki Nordwykin kautta, ja englantilaisten olisi ollut helppo pitää puoliansa.

— Jopa niistä olikin apua, noista apujoukoista! huudahti Barbara suuttuneena. — Elisabet kuningatar pitää miehet saarellaan ja lähettää meille akat.

— Ja kumminkin ne ovat oikeita jättiläisiä ja niillä on varsin komea ryhti, sanoi raatimies Heemskerkin vaimo. — Niillä on korkeat saappaat, hienot nahkakölterit, kirjavat töyhdöt kypäreissä ja lakeissa, suuret, väljät pantsarit ja keihäät, joilla helposti voisi pistää yhdellä kertaa puoli tusinaa kuoliaaksi, — ja tuo kaikki kuin uutta vain.

— He eivät varmaankaan tahtoneet niitä tahrata, siksi he niin pian toimittivat ne turvapaikkaan — nuo kunnottomat pelkurit, huudahti kirkonhoitaja de Haes'in vaimo, joka oli tunnettu ylen teräväkieliseksi. — Te näytätte tarkastaneen niitä läheltä, Margareeta rouva.

— Tuulimyllystä tuolta portilta, vastasi toinen. — Airut pysähtyi sillalle, joka oli aivan meidän allamme. Pulska mies hän oli, komealla ratsulla. Torventoitottaja oli myöskin ratsain, ja hänellä oli torven ympärillä suuri samettiverho, joka oli kirjailtu täyteen kultalankoja ja helmiä. He anoivat että portti avattaisiin, mutta kiinni se vain pysyi.

— Oikein, oikein! huudahti rouva Heemskerk. — Mutta prinssin lähetti, tuo Bronkhorst, minusta käy kummaksi. Ei hän meistä liioin välitä, kun vain kuningatar ei suutu ja lakkaa antamasta apua. Hän tahtoisi olla Chesterille mieliksi ja päästää hänet kaupunkiin, niin olen kuullut.

— Niin hän tahtoisi, virkkoi kaupunginsihteeri van Houtin vaimo. — Mutta teidän puolisonne, Maria rouva, ja minun mieheni — tapasin häntä juuri tänne tullessani — tekevät voitavansa sen estämiseksi. Molemmat Nordwykin herrat ovat samaa mieltä kuin he, joten komisario mielipiteinensä ehkä jää vähemmistöön.

— Suokoon Jumala että niin kävisi, huudahti taiteilija Vilhelmin äiti tarmokkaaseen tapaansa. — Huomenna tai ylihuomenna olemme saarroksissa, niin ettei kissakaan enää pääse luikahtamaan kaupungista; ja mieheni sanoo että meidän tulisi alusta pitäen säästää ruokavarojamme.

— Puolituhatta syömäriä lisäksi kaupunkiin nielemään lapsiltamme ruokapalat, — sitä vailla! huudahti rouva de Haes heittäytyen tuoliin että se rasahti ja lyöden polveensa.

— Ja ne ovat englantilaisia, arvoisa serkku, englantilaisia, keskeytti veronkantajan vaimo Margareeta rouvaa. — Ne eivät syö, vaan ne ahmivat! Eihän meikäläisiltäkään puutu ruokahalua, mutta Nordwykin herra — tarkoitan nuorempaa, joka kävi prinssin lähettinä kuningattaren tykönä, — kertoi Vilhelmilleni mistä kaikesta tuollainen englantilainen ahma kykenee tekemään lopun. Ne pureksivat naudanlihaa kuin juustoa vain, ja meidän oluemme on kuin astiavettä heidän tumman mallasjuomansa rinnalla.