Part 16

— Tuo kaikki vielä olisi siedettävissä, sanoi Barbara, — kun ne vain olisivat rohkeita sotureita. Meneekö satakunta nautaa enemmän vai vähemmän, siitä ei toki niin paljoa riippune, ja kyllä puute paastoamaan opettaa. Mutta noiden käpälämäkeläisten takia en uhraisi edes ainoatakaan Adrianimme harmaista kaniineista.

— Ei kannattaisikaan, sanoi rouva de Haes. — Nyt menen kotiin, ja jos saan mieheni käsiini, niin hän saa kuulla, mitä kunnon ihmiset ajattelevat englantilaisista.

— Tyyntykää, serkku, tyyntykää, sanoi nyt pormestari van Swietenin rouva, joka tähän saakka mitään puhumatta oli leikitellyt kissan kanssa. — Uskokaa pois, on oikeastaan aivan yhdentekevää laskemmeko nuo apujoukot kaupunkiin vai emme, sillä ennenkuin karviaismarjat ovat kypsyneet meidän puutarhassamme on vastarinta lopussa — joka tapauksessa.

Maria, joka tarjoeli leivoksia ja maustettua viiniä, laski tämän kuullessaan tarjottimen pöydälle kysyen:

— Niinkö soisitte käyvän, rouva Matilda?

— Niin, vastasi tämä tarmokkaasti, — enkä minä yksin, vaan monet muut järkevät ihmiset. Ylivoimaa ei ole mahdollista vastustaa, ja kuta pikemmin anomme kuninkaalta armoa, sitä varmemmin sitä suodaan meille.

Toiset naiset kuuntelivat sanatonna tuon rohkean Matildan puhetta, mutta Maria meni häntä lähemmäksi ja vastasi kiivaasti:

— Ken niin puhuu, se menköön heti espanjalaisten puolelle, sillä hän toivoo häväistystä kaupungillemme ja maallemme, hän...

Matilda keskeytti Mariaa väkinäisellä naurulla ja huudahti:

— Rikkiviisas rouvaseni, aiotteko antaa neuvoja kokeneille naisille? Onko mointa ennen kuultu, että vieraita tuolla tavoin hätyytellään?

— Olkoonpa kuultu tai ei, vastasi toinen. — Minä en suvaitse talossani tuollaisia puheita, ja vaikka ne kuulisin oman sisareni suusta, niin sanoisin hänelle: "Mene tyköäni, et kuulu enää ystäviini!"

Marian ääni vavahteli ja ojennetuin käsivarsin hän viittasi oveen.

Matilda rouva koetti tointua, mutta ei saanut huoneesta poistuessaan sanotuksi muuta kuin: — Ei hätää — ei hätää — teidän ei tarvitse enää nähdä minua.

Barbara meni saattamaan tuota loukkaantunutta rouvaa. Huoneeseen jääneet vieraat loivat hämillään katseensa maahan, mutta Vilhelmin äiti huudahti:

— Oikein, rouvaseni, oikein!

Kaupunginsihteerin ystävällinen vaimo kietoi käsivartensa Marian ympärille, suuteli hänen otsaansa ja kuiskasi hänelle:

— Kääntykää toisaanne ja pyyhkikää pois kyynelenne!

Yhdeskolmatta luku.

Oli kerran vanki, jonka julmat kiduttajat heittivät taidokkaasti rakennettuun tyrmään. Sen seinät siirtyivät päivä päivältä likemmäksi toisiansa, uhaten ihmisparkaa yhä lähemmältä, niin että hän epätoivosta heitti henkensä ja vankilasta tuli hänen ruumisarkkunsa. Samalla tavoin siirtyi espanjalaisten sotajoukkojen muodostama rauta-aita yhä lähemmäksi Leidenin ympärille, ja jos onnistui tehdä loppu uhrin vastarinnasta, niin tätä uhkasi vielä julmempi ja säälimättömämpi kohtalo kuin tuon vanki raukan. Kehä, jonka Filip kuninkaan sotapäällikkö Valdez ja tämän taitava alapäällikkö don Ayala olivat muodostaneet kaupungin ympärille vähemmässä kuin kahdessa päivässä, oli jo melkein umpinainen, huolellisesti varustettu Valkenburgin linnoitus oli vihollisen hallussa, ja lisäksi oli piiritys alkanut paljoa aikaisemmin ja paljoa suuremmalla voimalla kuin pelokkaimmatkaan kaupungin asukkaista olivat otaksuneet tapahtuvaksi. Leidenillä oli odotettavissa, jos se joutui vihollisen käsiin, että sen talot ryöstettäisiin tyhjiksi ja poltettaisiin, miehet menettäisivät henkensä ja naiset kunniansa, — siitä oli takeena muiden valloitettujen kaupunkien kohtalo ja espanjalaisten luonne.

Ken olisi näinä päivinä voinut kuvailla mielessänsä tuon toimeliaan kaupungin suojelushengetärtä muunlaiseksi kuin synkkäotsaiseksi ja haikeakatseiseksi, — ja kumminkin oli tänään valkoisella portilla elämä niin vilkasta kuin olisi vietetty kevätjuhlaa esittämällä komeata näytelmää. Kaikkialla pitkin valleja aina Katariinantornille saakka seisoi ahtaalle tungettuina miehiä, naisia ja lapsia. Nuo vanhat muurit muistuttivat katselijainpenkkejä ylen täydessä sirkuksessa, ja aina kaupunkiin saakka kuului monilukuisen, uteliaan ihmisjoukon aikaansaamaa surinaa.

Kohtalo on niin armelias, että se suo ihmiselle kyvyn iloita auringonsäteistä, jotka välähtävät esiin kesken hirmuista rajuilmaa, ja siten unhottivat kisällit ja oppipojat, naiset ja lapset tuolla ylhäällä seistessänsä uhkaavan vaaran ja iloitsivat katsellessaan komeapukuisia englantilaisia sotamiehiä, jotka silmäilivät ylös heihin ja viittailivat ja hymyilivät veitikkamaisesti nuorille naisille — näyttäen kumminkin hieman levottomilta odottaessaan portin takana jatkuvan neuvottelun lopputulosta.

Nyt aukeni portti: siitä tuli ulos komisario van Bronkhorst, van der Werff, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin johtavista miehistä, jotka kaikki saattoivat englantilaista överstiä ja tämän torvenpuhaltajaa sillalle saakka. Översti näytti olevan kovin kiihkoissaan ja iski kättänsä moneen kertaan miekkansa kultakahvaan, leideniläiset herrat keskustelivat hänen kanssansa ja lausuivat sitten syvään kumartaen hänelle jäähyväiset, — hän puolestaan vastasi vain kopealla kädenliikkeellä. Kaupunkilaiset palasivat takaisin, portti vetäistiin kiinni, vanha lukko kitisi, raudoitetut telkimet laskeutuivat alustoilleen, nostosillalta kuului kauas ketjujen kalinaa, — ja kokoontunut ihmisjoukko tiesi nyt että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin.

Kuului äänekkäitä hurraahuutoja, joihin myöskin sekaantui kiivaita paheksumisen ilmaisuja. — Oranialainen eläköön! huusivat pojat, joiden joukossa myöskin oli Adrian ja Allerts vainajan poikanen, naiset liehuttivat liinojaan ja kaikkein katseet olivat kiintyneet englantilaisiin. Nyt kajahti äänekäs torventoitotus, upseerit karauttivat ratsuillaan överstin luo, — seurasi lyhyt neuvottelu, jota muutamat näyttivät häiritsevän kiihkeillä puheilla, — sitten puhallettiin lähtömerkki. Sotamiehet kiiruhtivat nyt kilvan mikä puolelle, mikä toiselle, ja moni heistä ilmaisi nyrkinpuinnilla vihansa kaupunkia kohtaan. Sitten he tarttuivat keihäisiinsä ja musketteihinsa, ja rumpujen ja torvien päristessä alkoi sekasorto selvitä. Kukin asettui riviinsä, rivit muodostuivat osastoiksi, kirjavat liput käärittiin tangoilta ja alkoivat liehua iltatuulessa, ja äänekästen hurraahuutojen kaikuessa kulki joukko Reiniä pitkin lounaaseen päin, missä espanjalaisten etuvartiot olivat.

Leidenin poikaset yhtyivät tarmolla englantilaisten hurraahuutoihin.

Allertsin poika oli myöskin alkanut hurrata muiden mukana, mutta kun hän näki kookkaan kapteenin ylpeästi vaeltavan joukkonsa etunenässä, tukahtui hänen äänensä, ja kätkien kasvot käsiinsä hän juoksi kotiin äitinsä luokse.

Toiset pojat eivät huomanneet häntä, sillä auringonsäteet heijastuivat niin häikäisevästi sotilasten pantsareista ja kypäreistä, keihäistä ja miekoista, torventoitotus kuului niin reippaalta, upseerien ratsut keikistelivät niin hilpeästi, ja kirjavat töyhdöt ja liput ja hehkuvista luntuista kohoavat savupilvet hohtivat laskevan auringon punassa niin komeavärisinä, että silmät ja korvat kuin tenhottuina tarkkasivat tuota kaikkea. — Mutta pian kiintyi katselijain huomio erääseen uuteen seikkaan.

Kuusineljättä englantilaista, niiden joukossa muutamia upseereja, jäi toisista jäljelle ja lähestyi porttia. Jälleen kitisi lukko ja ketjut kalisivat. Tuo pieni joukko päästettiin sisään, ja kaupungin pohjoispäässä, siinä, missä talot alkoivat, lausuivat herra van Bronkhorst ja pormestari heille tervetulijaiset.

Valleilla seisojat olivat kaikki luulleet saavansa nähdä poistuvien englantilaisten joutuvan kahakkaan espanjalaisten kanssa. Mutta he erehtyivät. Ennenkuin englantilaiset olivat tulleet vihollisen läheisyyteen nähtiin lunttuja heitettävän ilmaan, liput laskeutuivat — ja kun uteliaat yön tullessa hajaantuivat, tiesivät he, että englantilaiset olivat pettäneet vapaudenasian ja menneet espanjalaisten puolelle. Nuo kaupunkiin päästetyt kuusineljättä miestä olivat ainoat, jotka kieltäytyivät ottamasta osaa tuohon petokseen. Kaupunginsihteeri sai toimeksensa hankkia asunnon kapteeni Cromwellille ja noille toisille englantilaisille. Van der Werff palasi kotiin herra van Bronkhorstin seurassa. He puhelivat hiljaa, mutta kiivaasti. Komisario vakuutti prinssin vihastuvan siitä, että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin, sillä hän piti, syystä kyllä, ylen tärkeänä sitä seikkaa että Elisabet kuningatar suosi vapaudenasiaa, — jota asiaa pormestari ystävineen tänään oli vahingoittanut aika lailla. Van der Werff ei myöntänyt tätä, sillä pääasia oli, että Leiden ei antautuisi. Jos tämä kaupunki joutuisi vihollisen käsiin, olisivat myöskin Delft, Gouda ja Rotterdam hukassa, ja turhaa olisi sitten enää koettaa taistella Hollannin vapauden puolesta. Viisisataa aimo syömäriä olisi ennen aikojaan tehnyt lopun kaupungin niukoista ruokavaroista. Olihan koetettu esittää asia englantilaisille mitä kohteliaimmalla tavalla, olihan heitä myöskin kehotettu asettumaan leiriin vallien viereen, kaupungin tykkien suojaan.

Kun nuo kaksi miestä erosivat, ei kumpikaan ollut luopunut mielipiteestään, mutta horjumaton oli kummankin vakuutus vastustajan aikeiden vilpittömyydestä.

Erotessa sanoi Pietari:

— Kaupunginsihteerin pitää kirjoittaa prinssille ja esittää selvällä ja vakuuttavalla tavallansa menettelymme syyt, ja hänen ylhäisyytensä varmaankin lopuksi sen hyväksyy. Siihen voitte luottaa.

— Toivokaamme että niin käy, vastasi komisario, — mutta on muistettava, että piakkoin olemme kuin vangit suljetut näiden muurien sisälle ja että ehkä jo ylihuomenna on mahdotonta lähettää sanansaattajaa prinssin tykö.

— Kaupunginsihteeri on nopsa kynämies.

— Ja antakaa aamulla varhain kuuluttaa, että kehotamme naisia, vanhuksia ja lapsia, lyhyesti sanoen kaikkia, jotka vain kuluttavat ruokavaroja eivätkä voi ottaa osaa kaupungin puolustamiseen, lähtemään täältä. He voivat vaaratta lähteä Delftiin, sillä sinne on vielä tie avoinna.

— Hyvä, sanoi Pietari. — Muutoin kuuluu joukko naisia lähteneen jo tänään.

— Se on oikein, huudahti komisario. — Mehän olemme heikolla aluksella myrskyssä tuuliajolla. Jos minulla olisi täällä tytär, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Näkemiin, herra! Millähän kannalla lienevät asiat Alfenissa! Sieltä ei kuulu enää laukauksia.

— Pimeys lienee keskeyttänyt taistelun.

— Toivokaamme siis että huomenna kaikki käy hyvin ja joskin nuo joukot tuolla sortuisivat, niin me täällä pysymme horjumattomina ja lujina.

— Pysymme lujina loppuun saakka, vastasi Pietari tarmokkaasti.

— Loppuun saakka, — ja Jumala suokoon että se olisi onnellinen.

— Amen, huudahti Pietari, puristi komisarion kättä ja läksi jatkamaan matkaansa kotiin päin. Portailla tuli häntä vastaan Barbara. Tämä aikoi kutsua Mariaa, joka oli neidin tykönä, mutta Pietari ei sallinut hänen sitä tehdä.

Pitkän aikaa hän kulki edes takaisin mietteisiin vaipuneena, ja hänen huulensa vavahtelivat niin tuskallisesti kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Kun hän hetken kuluttua kuuli vaimonsa äänen ruokasalista, hillitsi hän tarmokkaasti mieltänsä, lähestyi ovea ja avasi sen hitaasti.

— Sinä olet jo kotona! Ja minä istun täällä rauhassa kehräämässä! huudahti Maria hämmästyneenä.

— Olen, lapseni. Tee hyvin ja tule luokseni, minulla olisi sinulle sanottavaa.

— Jumalan tähden, Pietari, mitä on tapahtunut? Kuinka oudolta äänesi kuuluu ja kuinka kalpealta näytät!

— En ole sairas, mutta asemamme käy arveluttavaksi — ylen arveluttavaksi, Maria.

— On siis totta että viholliset...

— Ne ovat saavuttaneet eilen ja tänään paljon etuja, mutta tee hyvin ja elä keskeytä minua nyt, jos rakastat minua, sillä se, mitä minun nyt täytyy sanoa sinulle, ei ole helppo sanoa, — vaikea, ylen vaikea on saada se lausutuksi. Mistä oikein alkaisin? Kuinka esittäisin sen, että ymmärtäisit minua! Katsos, lapseni, otin sinut luokseni lämpöisestä pesästä; vähän oli meillä sinulle tarjottavaa ja sinä odotitkin varmaan enempää. Tiedän ettet ole ollut tyytyväinen.

— Mutta sinun olisi niin helppo tyydyttää minua.

— Sinä erehdyt, Maria. Näinä kovina aikoina on minun kokonaan antauduttava tuolle yhdelle asialle; mikä sen lisäksi ja sen ohella kiinnittää ajatuksiani, se on pahasta. Mutta nyt juuri eräs seikka lamauttaa rohkeuttani ja tarmoani, nimittäin huoli sinun kohtalostasi. Ken tietää mitä on odotettavissa, ja siksi täytyy minun sanoa se, täytyy laskea sydämeni kidutuslavalle ja lausua sinulle toivomus... Toivomus? Oi, laupias taivas, eikö ole muuta nimitystä sille mitä tarkoitan!

— Puhu, Pietari, puhu, eläkä kiduta minua! huudahti Maria luoden tuskaisen katseen puolisoonsa. Mikään vähäpätöinen seikka ei voinut olla tuo, joka sai tämän selväjärkisen ja tarmokkaan miehen puhumaan noin kierrätellen.

Pormestari hillitsi mieltänsä ja alkoi jälleen puhua:

— Olet oikeassa, ei vitkastelu auta, sanottava se kumminkin on. Me olemme päättäneet tänään raatihuoneella kehottaa naisia lähtemään kaupungista. Delftiin vievät tiet ovat nyt vielä käytettävinämme, mutta eivät ehkä enää ylihuomenna, ja sitten... mitä sitten tapahtuu, — kuka sen tietää? Ellei tule apua ja ruokavarat ovat lopussa, ei meillä ole muuta neuvoa kuin avata portit viholliselle, ja sitten, Maria, kuvaile mielessäsi, mitä sitten tapahtuu! Rein ja kanavat punertuvat niihin virtaavasta verestä, ja niissä kuvastuu tulipalo, jonka vertaista ei ole ennen nähty. Voi miehiä — ja voi naisia, joihin vihollisten raivo kohdistuu! Ja voi sinua, sinua, sen miehen vaimoa, joka on taivuttanut tuhansia luopumaan Filip kuninkaasta, sen maanpakoon tuomitun puolisoa, joka on täällä johtanut vastarintaa.

Viime sanat kuullessaan loi Maria suuret silmänsä avo auki ja keskeytti puolisoansa kysyen:

— Onko tarkoituksesi koetella rohkeuttani?

— Ei, Maria, minä tiedän, että sinä pysyisit uskollisena loppuun saakka ja kärsisit kuoleman yhtä uljaasti kuin sisaresikin, mutta minä, minä en voi kestää ajatusta, että sinä joutuisit noiden murhamiesten kirottuihin käsiin. Kohtalosi täyttää mieleni levottomuudella, kalvavalla levottomuudella, joka ratkaisevana hetkenä on lamauttava tarmoni, ja siksi minun täytyy sanoa...

Maria oli tähän saakka vaieten kuunnellut puolisoansa; nyt hän tiesi, mitä tämä tarkoitti. Hän meni lähemmäksi häntä ja keskeytti häntä huudahtaen lujasti ja tarmokkaasti:

— Jo riittää, jo riittää, kuuletko! En kärsi kuulla enää sanaakaan!

— Maria!

— Vaiti. Nyt on minun vuoroni puhua. Vapautuaksesi _levottomuudesta_ tahdot lähettää puolisosi pois talostasi; pelkäät levottomuuden lamauttavan tarmosi. Mutta luuletko sitten _kaipauksen_ sitä vahvistavan? Jos minua rakastat, et voi olla sitä tuntematta...

— Josko sinua rakastan, Maria?

— No hyvä. Mutta sitä et ole tullut ajatelleeksi, miten minun olisi mieleni tuolla paossa ollessani, jos minäkin sinua rakastan. Olen vaimosi, olemme vihkialttarilla vannoneet ettei meitä erottaisi muu kuin kuolema. Oletko sen unohtanut. Enkö ole kohdellut lapsiasi ominani? Enkö ole opettanut heitä ilomielin nimittämään minua äidiksi? Enkö?

— Olet, Maria, olet, olet.

— Ja kumminkin sinä raskisit lähettää minut luotasi haikeasti ikävöimään? Tahdot estää minua pitämästä valoista pyhimmän? Voisit erottaa minut lapsista? Pidätkö minua liian halpana ja heikkona kärsimään vaivoja ja kuolemaa tuon pyhän asian tähden, joka koskee yhtä läheltä minuun kuin sinuunkin? Sinä nimität minua usein lapseksesi, mutta niinä voin myös olla luja, ja mitä nyt seuraakin, niin en valita. Sinä olet mieheni ja saat käskeä; minä olen vaimosi ja tottelen. Onko minun lähdettävä? Vai jäänkö luoksesi? Odotan vastausta.

Maria oli puhunut vapisevalla äänellä, mutta Pietari huudahti kovasti liikutettuna:

— Jää, jää, Maria! Tule, tule luokseni ja anna anteeksi!

Pietari tarttui hänen käteensä ja huudahti vielä kerran:

— Tule, tule!

Mutta Maria irroittihe hänen kädestänsä, peräytyi ja sanoi rukoilevasti:

— Päästä minut, Pietari. En voi... Sydäntäni kirveltää vielä liiaksi.

Pietarin kädet vaipuivat alas ja hän katsoi huolestuneena häneen, mutta Maria käännähti ja läksi vaieten huoneesta.

Pietari ei seurannut häntä, vaan meni työhuoneeseensa ja koetti kohdistaa huomionsa virka-asioihin, mutta hänen ajatuksensa pyrkivät aina vain kiintymään Mariaan. Tuo rakkaus rasitti häntä rikoksen tavoin, ja hän oli mielestään kuin airut, joka noukkii kukkia tien varrelta ja tässä turhassa toimessa kuluttaa aikaansa ja unhottaa tehtävänsä. Hänen mielensä oli niin sanomattoman raskas ja alakuloinen, että hänestä melkein tuntui keveämmältä, kun Pankrationtornista vähän ennen keskiyötä alkoi kuulua hälytyssoittoa. Hädässä, sen hän tiesi, tuntisi ja ajattelisi hän vain sitä, mitä velvollisuus vaati, — ja rohkaistuna otti hän nyt hattunsa naulasta ja läksi vakavin askelin talostansa.

Kadulla kohtasi hän junkkari van Duivenvoorden, joka pyysi häntä tulemaan Hoogewoortin portille, sillä sinne oli jälleen saapunut englantilaisia, pieni joukko kelpo miehiä, jotka olivat kiivaassa, verisessä taistelussa puolustaneet Alfenia ja Goudan sulkua espanjalaisia vastaan, siksi kunnes heiltä loppui ruuti ja heidän täytyi joko antautua tai pelastua pakenemalla. Pormestari seurasi junkkaria ja antoi avata portin noille uljaille sotureille. Niitä oli parikymmentä, ja niiden joukossa oli alankomaalainen kapteeni van der Laen ja eräs nuori saksalaista syntyperää oleva upseeri. Pietari määräsi että heidät majoitettaisiin yöksi raatihuoneelle ja vahtitupaan. Seuraavana päivänä piti heille toimitettaman sopivia asuntoja kaupunkilaisten tykönä. Janus Dousa pyysi kapteenin luoksensa ja saksalainen meni Vaihettajan majataloon. Kaikkia kehotettiin saapumaan seuraavana päivänä puolipäivän aikaan pormestarin tykö, jolloin heille määrättäisiin asunnot ja heidät sijoitettaisiin vapaaehtoisiin joukkoihin.

Pankrationtornista kuuluva hälytys häiritsi van der Werffin talossa naistenkin yörauhaa. Barbara meni Marian tykö, ja he palasivat makuuhuoneisiinsa vasta kun olivat saaneet tietää syyn kellonsoittoon ja rauhoittaneet Henriikaa.

Maria ei saanut unta. Hänen puolisonsa aikomus lähettää hänet luotansa nyt vaaran uhatessa oli saattanut hänen sydämensä kapinoimaan ja loukannut häntä mitä kovimmin. Maria tunsi että hän, jonka tähden hän iloitsi huomatessaan yleviä pyrintöjä ja jaloja tunteita mielessänsä, ei arvostellut häntä oikein, ei tuntenut häntä. Mitä iloa on sokean vaimolla viehättävästä ulkomuodostaan, mitä auttoi häntä kallis aarre, jota hän säilytti povessaan, kun hänen puolisonsa ei siitä tiennyt, ei välittänyt! "Osota hänelle, sano hänelle, millaisia pyrkimyksesi ovat!" kehotti rakkaus, mutta naisellinen ylpeys huudahti: "Elä tyrkytä hänelle sitä, mitä hän ei huoli hakea!"

Niin kuluivat hetket, tuottamatta hänelle lepoa tai rauhaa, herättämättä hänessä halua unohtaa tuota kärsimäänsä nöyryytystä.

Vihdoin tuli Pietari makuuhuoneeseen, varovasti ja hiljaa, ettei herättäisi häntä. Maria oli nukkuvinaan, mutta raottaen silmiänsä voi hän nähdä Pietarin. Kynttilä valaisi hänen kasvojansa, ja nuo rypyt, jotka Maria oli huomannut jo ennen, loivat ikäänkuin synkät varjot silmien ja suun välille. Ne painoivat hänen kasvoillensa tuon raskaan. katkeran huolen leiman ja johtivat Marian mieleen sanat, jotka olivat herättäneet hänet edellisenä yönä, Pietarin puheen tuosta "liian raskaasta", jota hän ei ehkä jaksaisi kestää. Nyt lähestyi Pietari hänen vuodettansa ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Mutta Maria ei enää nähnyt häntä, sillä hän painoi silmänsä lujasti umpeen, — vaan hän oli kumminkin nähnyt välähdyksen tuosta lempeästä katseesta, jonka Pietari loi häneen. Se ei häipynyt hänen silmistänsä, ja hänestä tuntui siltä kuin Pietari olisi yhä edelleen katsellut häntä hellästi ja rukoillut hänen puolestansa kuin lapsen puolesta.

Pietari oli nukkunut jo aikoja sitten, mutta vielä aamuhämärissä oli Maria vallan valveillansa, kuin keskellä päivää. Paljon täytyi hänen antaa Pietarille anteeksi hänen rakkautensa takia, mutta ei hän kumminkaan voinut unohtaa tuota loukkausta. Leikkikalu, mietti hän, taideteos, jonka näkeminen tuottaa iloa, viedään turvapaikkaan vaaran uhatessa, mutta kirveestä ja leivästä, miekasta ja suojelevasta talismanista, lyhyesti sanoen, siitä, mikä on välttämättömän tarpeellista, luovumme vasta kun loppumme on tullut. Pietari katsoi siis tulevansa toimeen ilman häntä. Jos Maria olisi täyttänyt hänen tahtonsa ja lähtenyt hänen luotansa, ehkäpä hän sitten...

Tässä hän pysähtyi, sillä ensi kerran heräsi hänessä ajatus: "Olisiko hän todella kaivannut apuani ja lohdutustani?"

Rauhatonna Maria kääntyi toiselle kyljelleen, ja hänen sydämensä sykki levottomasti, kun hänen nyt täytyi myöntää, ettei ollut tehnyt paljoa keventääksensä puolisonsa raskasta taakkaa. Häntä kiusasi epäselvä tunne, että Pietari ehkä ei yksin ollut syypää siihen, ettei hän hänen rinnallaan ollut täysin onnellinen. Eikös hänen edellinen käytöksensä antanut Pietarille kyllin aihetta otaksua, että hänen vaimonsa kovimman vaaran uhatessa olisi hänelle pikemmin esteeksi kuin lohdutukseksi ja avuksi?

Marian valtasi harras halu päästä selville omasta itsestänsä, ja hän nousi vuoteessaan istualleen ja rupesi miettimään kulunutta elämäänsä.

Hänen äitinsä oli ennen nuorena ollut katoolilainen, ja hän oli usein kertonut Marialle, kuinka hänen mielensä oli tuntunut keveältä, kun hän oli tunnustanut kaikki, mikä voi rasittaa naissydäntä, henkilölle, johon luotti, ja Sanan palvelijan kautta saanut vakuutuksen, että luottaen anteeksiantoon voisi alkaa uuden elämän. "Nyt on vaikeampi", sanoi äiti, kun Maria ensi kerran meni ehtoolliselle, "sillä meidän reformeerattujen on käännyttävä suorastaan Jumalan puoleen ja päästävä selville itsestämme ja suhteestamme Häneen, ennenkuin menemme Herran ehtoolliselle. Se tosin riittääkin, sillä jos sydämessämme vilpistelemättä tunnustamme Jumalalle kaikki ajatukset ja teot, jotka rasittavat omaatuntoamme, ja jos todella niitä kadumme, niin voimme Vapahtajan haavoihin turvaten olla varmat anteeksiannosta."

Tuollaiseen sisälliseen rippiin valmistautui nyt Maria, ja hän tutki ankarasti ja säälimättömästi omaa käytöstänsä. Totta oli että hän oli liiaksi ajatellut itseään, vaatinut paljon ja suonut vähän. Hän tunnusti syyllisyytensä, nyt alkaisi hän sitä sovittaa.

Tästä itsensätutkimisesta kävi hänen mielensä jälleen keveäksi, ja kun hän vihdoin päivän sarastaessa koetti nukkua, iloitsi hän jo ajatellessaan kuinka herttaisen aamutervehdyksen lausuisi Pietarille; mutta kohta hän vaipui uneen, ja kun hän heräsi, oli hänen puolisonsa jo aikoja sitten lähtenyt kotoa.

Kuten aina, järjesti hän tänäänkin, ennenkuin ryhtyi muihin toimiin, Pietarin työhuoneen, ja sitä tehdessään hän loi ystävällisen katseen Eeva vainajaan. Kirjoituspöydällä oli raamattu, — virkaa koskevia kirjoja lukuunottamatta ainoa, jota Pietari luki. Barbarakin haki siitä väliin lohtua ja mielenylennystä, mutta hän käytti sitä myöskin oraakelina, siten että teki sille kysymyksiä ja aukaisi sen sitten. asettaen samalla sormensa johonkin paikkaan. Vastaukset oli useimmiten helppo ymmärtää, ja niiden mukaan hän toimi tavallisimmin, joskaan ei aina. Tänään hän taaskaan ei ollut noudattanut sen vihjausta, sillä kun hän oli tiedustellut, uskaltaisiko vielä lähettää pojallensa, merigeusille, kaupunkia piirittävistä espanjalaisista huolimatta, säkillisen kaikenlaista tavaraa, oli hän saanut vastaukseksi Jeremian sanat: "Heidän majansa ja laumansa pitää heiltä otettaman pois, heidän telttansa ja kaikki heidän kappaleensa, ja heidän kamelinsa pitää heidän ottaman myötänsä." Kumminkin oli hän varhain aamulla uskonut säkin eräälle leskelle, joka neuvoston kehotusta noudattaen nuorine tyttärinensä aikoi lähteä Delftiin. Voisihan tuo oiva lahja ehkä kumminkin saapua onnellisesti Rotterdamiin: ainahan äidit toivoivat ihmeitä tapahtuvan heidän lastensa hyväksi.