Part 17

Kun Maria otti raamatun pannaksensa sen jälleen sen tavalliselle paikalle, avasi hän sen edellisen korinttilais-epistolan kolmannentoista luvun kohdalta, sillä tuo rakkautta käsittelevä luku oli hänelle erittäin rakas. "Rakkaus on kärsiväinen ja laupias", luki hän, "ei rakkaus ole tyly" — ja sitten: "Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii."

Niin, hänen tuli olla kärsiväinen, peittää kaikki ja toivoa, siihen velvoitti häntä rakkaus.

Kun hän oli sulkenut raamatun ja aikoi lähteä Henriikan luo, toi Barbara sisään Janus Dousan. Tuo nuori aatelismies oli nyt haarniskoitu ja näytti paljoa pikemmin soturilta kuin oppineelta tai runoilijalta. Kun pormestari ei ollut raatihuoneella, oli hän luullut saavansa tavata häntä kotona. Lähetti oli palannut prinssin luota Dordrechtistä tuoden muassaan kirjeen, jossa Dousa määrättiin Allertsin kuoleman kautta avoimeksi jääneeseen päälliköntoimeen. Paitsi kaupunginsotilaita tulisivat kaikki muutkin aseelliset joukot hänen komennettaviksensa. Ilomielin oli hän suostunut ottamaan vastaan tuon toimen, ja hän pyysi Mariaa ilmoittamaan siitä pormestarille.

— Toivotan onnea, sanoi Maria. — Mutta kuinkas nyt käy lempilauseenne: "_Ante omnia Musae_"?

— Minä muutan sitä vähän ja sanon: "_Omnia ante Musas_".

— Ymmärrätkö sinä, hyvä lapsi, mitä tuo sekasotku merkitsee? kysyi Barbara.

— Muusoille annetaan nyt lähtöpassit, sanoi Maria hilpeästi.

Janus naurahti kuullessaan tuon ravakan vastauksen ja huudahti:

— Kuinka huolettomalta ja reippaalta te näytätte! Näinä vakavina aikoina on harvinaista nähdä iloiset kasvot.

Maria ei tiennyt, kuinka hänen olisi käsitettävä junkkarin sanat, jotka kyllä voivat sisältää salaivaakin, ja hän vastasi avomielisesti:

— Elkää pitäkö minua kevytmielisenä, junkkari. Tiedän kuinka vakavat ajat ovat, mutta olen juuri ripittänyt itseäni ja huomannut itsessäni paljon pahaa, mutta myöskin halua parantua.

— Kas vain, kas vain, vastasi Janus. — Olenhan tiennyt että te jo Delftissä solmisitte ystävyydenliiton klassikoitteni kanssa. "Tunne itsesi", oli kreikkalaisten ensi ohjesääntö, ja te noudatatte sitä järkevällä tavalla. Itsensätutkimisen ja jalostumispyrkimyksen alkuna on aina halu oppia tuntemaan itsensä; ja jos rakkaassa omassa itsessään huomaa rumentavia tahrapilkkuja ja rohkenee pitää niitä itsessään yhtä rumina kuin muissa...

— Silloin alkaa aivan itsestään niitä inhota, ja silloin on alkanut vaeltaa parannuksen tietä.

— Ei, arvoisa rouva, silloin on sitä jo ehtinyt hyvän matkaa. Pitkällinen vakaa mietiskely saattoi Sokrateen huomaamaan — tiedättekö mitä?

— Ettei hän tiennyt mitään. Minä sain nopeammin sen vakaumuksen.

— Ja kristitty oppii jo koulussa tietämään sen, sanoi Barbara, sanoakseen jotakin hänkin. — Kaikki tieto on vajavaa.

— Ja me olemme syntisiä kaikki tyyni, lisäsi Janus. — Sitä on helppo sanoa, muori kulta, ja helppo sitä on ymmärtääkin, kun tarkastelee toisia. "_Hän_ on syntinen" on helppo sanoa, mutta "_minä_ olen syntinen" on vaikeampi saada suustansa. Ja ken hiljaisessa kammiossaan huutaa sitä tuskissaan, sen mustiin siipiin ilmestyy jo joku valkoinen enkelinsulka. Suokaa anteeksi! Onpa omituista, kuinka synkän vakavaksi nykyisin käy kaikki mitä ajattelee ja sanoo. Missä Mars jumala riehuu, siellä iloiset muusat vaikenevat. Tervehtäkää puolisoanne ja sanokaa hänelle, että kapteeni Allertsin ruumis on tuotu kaupunkiin ja että maahanpanijaiset on aiottu pitää huomenna.

Junkkari lausui jäähyväiset, ja käytyään katsomassa hoidokkiansa, joka voi hyvin ja oli iloisella mielellä, lähetti Maria Adrianin ja Liisan poimimaan kaupunginmuurin vieressä olevasta puutarhasta kukkia ja lehviä, joista hän aikoi yhdessä lasten kanssa sitoa seppeleitä tuolle kelpo vainajalle. Maria itse läksi kapteenin lesken tykö.

Kahdeskolmatta luku.

Vähän ennen päivällistä tuli Maria kotiin. Heidän talonsa edustalle oli kokoontunut kirjava joukko parrakkaita sotamiehiä. Nämä koettivat englanninkielellä selittää jotakin kaupunginvahdeille ja kun näkivät näiden kunnioittavasti tervehtivän Maria rouvaa lähensivät hekin kättänsä kypäreihinsä.

Maria vastasi ystävällisesti ja meni sisälle avoinna olevasta ovesta, josta päivänvalo virtaili ulkoeteiseen.

Pietari oli määrännyt ulkona seisoville englantilaisille sotamiehille asunnot ja neuvoteltuaan uuden päällikön Jan van der Does'in kanssa ilmoittanut heille, mihin osastoon kukin tulisi kuulumaan. He kai vielä odottelivat toisia tovereitaan, sillä kun Maria rouva rupesi nousemaan portaita ylös ja katsahti niitä pitkin, huomasi hän että tuon kapean käytävän sulki pitkäkasvuinen soturi. Tämä seisoi selin häneen ja näytteli Liisalle neliskulmaisilla metallilevyillä reunustettua tummaa samettibarettiansa, johon oli kiinnitetty kaunis vaaleansininen kamelikurjensulka. Tyttönen näytti olevan hyvissä väleissä soturin kanssa, sillä hän naureskeli vain iloisesti, vaikka vieras ei suostunut täyttämään hänen tahtoansa.

Maria pysähtyi, miettien mitä tekisi, mutta kun lapsukainen tempaisi itsellensä tuon komean lakin ja pani sen kiharoillensa, katsoi hän velvollisuudeksensa varoittaa häntä ja huudahti nuhtelevasti:

— Mutta, Liisa, eihän tuo ole mikään lasten lelu.

Sotilas käännähti, — hän säpsähti, laski kätensä otsallensa ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: sitten kiiruhti hän pitkin harppauksin portaita alas Marian tykö. Tämä peräytyi hämmästyksissään, mutta vieras ei suonut hänelle ajatusaikaa, vaan ojensi hänelle molemmat kätensä, huudahtaen silmät säteilevinä reippaasti ja riemuisasti:

— Maria! Maria neiti! Tekö täällä! Tämäpä vasta on onnenpäivä!

Maria tunsi heti soturin ja ojensi hänelle kätensä epäröimättä, mutta vähän hämillään. Nuorukaisen siniset silmät tavottelivat hänen katseitansa, mutta hän loi ne maahan sanoen:

— En minä ole enää neiti, neidistä on tullut rouva.

— Vai rouva! huudahti toinen. — Kuinka arvokkaalta tuo kuuluu! Mutta olettehan minusta sittenkin sama Maria neitonen. Ette ole hitustakaan muuttunut. Tuolla tavoin te kumarsitte häissä Delftissä, tuolla tavoin te kohotitte kättänne, noin te loitte katseenne maahan, — noin suloisesti te silloinkin punehduitte.

Hän lausui nämät sanat iloisesti ja melkein lapsellisen avomielisesti, harvinaisen soinnukkaalla äänellä, joka ei voinut olla Mariaa miellyttämättä, vaikka häntä harmitti upseerin ylen tuttavallinen käytöstapa. Nopealla liikkeellä kohotti hän päätänsä, katsoi rohkeasti tuota nuorta, kaunista herraa silmiin ja sanoi arvokkaasti:

— Te näette vain ulkomuodon, junkkari von Dornburg, täällä sisällä on paljonkin ehtinyt muuttua kolmessa vuodessa.

— Vai junkkari von Dornburg, toisti nuorukainen pudistellen kiharapäätänsä. — Delftissä nimititte minua vain Yrjö junkkariksi. Meidän on käynyt varsin eri lailla, arvoisa rouva, varsin eri lailla! Sillä katsokaas, viikseni ovat kasvaneet joltisiksikin, joskaan eivät upeiksi, olen käynyt hartevammaksi, aurinko on polttanut ruskeaksi muinoisen punavalkoisen naamani, — lyhyesti sanoen, ulkomuotoni on muuttunut suuresti, mutta täällä povessani on kaikki entisellään, samassa tilassa kuin kolme vuotta sitten.

Maria tunsi veren jälleen kohoavan poskillensa, mutta hän tahtoi estää sitä ja vastasi nopeasti:

— Ellei kehity, niin taantuu, ja siten olette hukkaan elänyt nuo kolme vuotta, hyvä herra von Dornburg.

Upseeri katsahti hämmästyneenä Mariaan ja sanoi sitten vakavammin:

— Tuo pilapuheenne on sattuvampaa kuin ehkä luulettekaan. Olin toivonut tapaavani teitä Delftissä, mutta ruutimme loppui kesken Alfenissa, ja espanjalaiset ehtinevät siis syntymäkaupunkiinne ennen meitä. Nyt suosiollinen sattuma suo minun kohdata teitä jo täällä, mutta... Sallikaa minun puhua avomielisesti!... Mitä toivon ja halajan, sen näen aina ihka selvästi edessäni, se kajahtelee korvissani, — ja kun ajattelin sitä hetkeä, jolloin jälleen näkisin teidät, niin uneksuin että te panisitte molemmat kätenne minun käsiini ettekä tervehtisi minua pisteliäin sanoin, vaan kysyisitte muinoiselta toveriltanne, jonka kanssa vietitte monet iloiset hetket entisinä onnellisina aikoina, — kysyisitte Leonardin parhaalta ystävältä: "Muistatteko vielä rakasta vainajatamme?" Ja kun olisin sanonut teille: "Muistan, muistan, en ole koskaan häntä unohtanut", — silloin, niin ajattelin, silloin teidän lempeä katseenne... Oi, kiitos, kiitos! Nythän nuo rakkaat silmyet jo kimaltelevat kosteina! Ette ole sittenkään muuttunut niin täydellisesti kuin luulette, Maria rouva, — ja voitteko nuhdella minua siitä, että menneet ajat ovat pysyneet muuttumattomina mielessäni?

— En suinkaan, vastasi Maria sydämellisesti. — Ja kun puhutte minulle tuohon tapaan, niin ilomielin nimitän teitä jälleen Yrjö junkkariksi ja pyydän teitä luoksemme Leonardin ja minun ystävänäni.

— No niin, sepä hauskaa, huudahti junkkari ihastuneena. — Minulla on niin paljon kyseltävää, ja mitä itseeni tulee... hyvä Jumala, soisin, että minulla olisi vähemmän kerrottavaa.

— Oletteko nähnyt puolisoani? kysyi Maria.

— En tunne Leidenissä ketään muita, vastasi junkkari, — kuin oppineen ja vieraanvaraisen isäntäni ja tämän vedestä ja silloista rikkaan pienen Venetian dogen.

Yrjö viittasi portaita ylös; Maria punehtui jälleen ja sanoi:

— Pormestari van der Werff on puolisoni.

Junkkari vaikeni hetkeksi. Sitten sanoi hän nopeasti:

— Hän otti minut ystävällisesti vastaan. Entä tuo suloinen keijukainen tuolla ylhäällä?

— Hänen lapsensa edellisestä avioliitosta, — nyt siis minunkin. Kuinka tulitte nimittäneeksi häntä keijukaiseksi?

— Koska hän näyttää siltä kuin olisi syntynyt valkoisten kukkasten keskellä kuutamolla, ja koska aamuruskon vieno hohde, jota keijukaiset pakenevat, punasi hänen poskensa, kun sain hänet kiinni.

— Häntä on jo ennenkin nimitetty sillä nimellä, sanoi Maria. — Saanko nyt viedä teidät puolisoni tykö?

— Ei nyt, arvoisa rouva, sillä minun tulee tänään pitää huolta noista ulkona olevista miehistä, mutta huomenna, jos suvaitsette.

— Kerron teistä miehelleni. Näkemiin, junkkari Yrjö!

Marian tullessa sisään höyrysivät jo vadit ruokapöydässä. Häntä oli jo odotettu, ja palavissaan nopeasta käynnistä lämpöisessä ilmassa ja kiihottuneena tapaamastaan noin odottamatta tuon nuoren saksalaisen aukaisi hän nyt Pietarin työhuoneen oven ja huudahti puolisolleen:

— Suo anteeksi, Tulin viipyneeksi. On jo varsin myöhäistä.

— Olemme kernaasti odottaneet, vastasi Pietari ystävällisesti, tullen hänen luoksensa. Silloin muisti Maria päätöksensä, ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän painoi miehensä käden huulillensa. Hymyillen veti Pietari sen pois, suuteli hänen otsaansa ja sanoi sitten:

— On sentään suloista että olet täällä.

— Eikö totta? kysyi Maria, leikillisesti uhaten häntä sormellaan.

— Mutta nyt olemme kaikki saapuvilla ja ruoka odottaa.

— No tulkaa siis, vastasi Maria iloisesti. — Tiedätkös, ketä tapasin tuolla portaissa?

— Englantilaisia sotilaita.

— Niin kyllä, mutta paitsi niitä junkkari von Dornburgin.

— Hän kävi luonani ilmoittautumassa. Hän on komea, reipas nuorukainen, kotoisin jostakin Saksan protestanttisista maista.

— Ja Leonardin paras ystävä. Olitko sen unohtanut? Olen varmaankin kertonut sinulle hänestä. Hän oli vieraanamme Jakoban häissä.

— Aivan niin. Yrjö junkkari. Hän kesytti silloin prinssin tallimestarille tuon vauhkon raudikon.

— Se oli uhkarohkea koe, sanoi Maria hengähtäen syvään.

— Raudikko on vielä nytkin hyvä juoksija, virkkoi Pietari. — Muistan, että Leonard luuli junkkarin tempuillansa ja kyvyillänsä vielä panevan maailman mullin mallin, ja nyt täytyy poika paran pysyä täällä toimetonna meidän ruokittavanamme. Kuinka hän on joutunut englantilaisten joukkoon ja tänne sotaan?

— En tiedä; hän sanoi vain kokeneensa paljon.

— Sen kyllä uskon. Hän asuu Vaihettajan majatalossa, mutta ehkä tuolla sivurakennuksessa olisi pihan puolella sopiva huone hänelle.

— Ei, Pietari, vakuutti Maria innokkaasti. — Siellä ei ole yhtään huonetta kunnossa.

— No saamme nähdä. Mutta kutsukaamme hänet joka tapauksessa huomenna päivälliselle, niin hän saa kertoa meille elämänsä vaiheista. Hän tuntuu olevan kelpo nuorukainen. Hän pyysi, etten jättäisi häntä joutilaaksi, vaan toimittaisin hänelle tehtävää. Jan van der Does asettaa hänet kyllä oikealle paikalle, sillä tuo uusi päällikkö osaa tutkia ihmisten sydämiä.

Barbara sekaantui myöskin puheeseen, Pietari käski, vaikka oli arkipäivä, oluen asemasta tuoda viiniä, ja mitä ei viikkomääriin ollut tapahtunut tapahtui nyt: talonisäntä istui aterian jälkeen umpeensa neljännestunnin pöydässä. Hän kertoi espanjalaisten nopeista marsseista ja englantilaisten luopioiden surullisesta kohtalosta, — heiltä kun oli riisuttu aseet, jonka jälkeen heidät osastoittain kuljetettiin pois. Toiset englantilaiset, joiden joukossa Yrjö junkkari oli ollut, olivat tehneet uljasta vastarintaa Alfenissa. Eräässä toisessa kiihkeässä kahakassa väitettiin don Gaytanin, sotapäällikkö Valdezin avustajan ja parhaan upseerin, kaatuneen. Nyt voivat airuet vielä päästä Delftiin, mutta seuraavana päivänä, arveli pormestari, sulkisi vihollinen varmaankin senkin tien. — Kaikesta tästä jutellessaan kääntyi Pietari Marian puoleen, ellei Barbara nimenomaan kysynyt jotakin, ja kun hän vihdoin nousi pöydästä, tilasi hän seuraavaksi päiväksi hyvää paistia vieraan varalta, jonka itse aikoi kutsua päivälliselle. Tuskin oli hän sulkenut huoneensa oven jälkeensä, kun Liisa kiiruhti Marian luo, kietoi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi:

— Äiti, eikös Yrjö junkkari ole tuo iso kapteeni, jolla on sininen sulka ja joka juoksi niin nopeasti portaita alas sinua vastaan?

— Niin on, lapseni.

— Ja hän tulee huomenna päivälliselle! Hän tulee, Adrian!

Pienokainen taputti käsiään ihastuksissaan ja juoksi sitten Barbaran tykö, huutaen vielä kerran:

— Kuulitko, Barbara täti, hän tulee!

— Sinisine sulkinensa, lisäsi täti.

— Ja hänen kiharansa, hänen kiharansa ovat yhtä pitkät kuin Assendelftin Klaaran. Saanko tulla mukaan Henriika tädin tykö?

— Ehkä myöhemmin, vastasi Maria. — Menkää nyt, lapset, noutamaan kukat, ja erottakaa ne lehvistä. Kerttu tuo nuoraa ja lankaa ja sitten sidotaan seppeleet.

Junkkari näytti olleen oikeassa nimittäessään tuota päivää onnenpäiväksi, sillä Henriikakin oli nyt reippaalla mielellä ja ilman tuskia. Hän oli lääkärin luvalla kulkenut huoneessaan edes takaisin, istunut kauan aikaa avonaisen akkunan ääressä ja syönyt sitten kanapaistia, — ja nyt Marian tullessa hänen luoksensa hän istui pehmeässä nojatuolissaan nauttien parantumisen tunteesta.

Maria iloitsi nähdessään hänet terveemmän näköisenä ja sanoi hänelle, että oli tyytyväinen hänen ulkomuotoonsa.

— Samaa voin minä sanoa teistä, vastasi Henriika. — Näytätte niin onnelliselta. Mitä hauskaa on tapahtunut?

— Mitäkö hauskaa? Mieheni oli iloisempi kuin tavallisesti, ja me juttelimme pöydässä kaikenmoisesta. Tulin vain kysymään, kuinka te voitte. Myöhempään tulen taas luoksenne. Nyt aion lasten kanssa ryhtyä surulliseen työhön.

— Lastenko kanssa? Missä tekemisissä ovat keijukainen ja signor salvatore surujen kanssa?

— Kapteeni Allertsin maahanpanijaiset ovat huomenna ja me sidomme yhdessä seppeleitä ruumisarkkua varten.

— Vai seppeleitä! huudahti Henriika. — Tulkaapa minun luokseni oppiin. Ottakaa, Kerttu, lautaset pois ja kutsukaa pienokaiset tänne.

Palvelija läksi pois, mutta Maria sanoi huolestuneena:

— Te rasittaudutte taas liiaksi, Henriika.

— Minäkö? Huomenna aion laulaakin! Tuo pelastajani juoma, se tekee ihmeitä. Onko teillä kylliksi kukkia ja tammenlehviä?

— Luulisin olevan.

Hänen lausuessaan nämät sanat ovi aukeni ja Liisa tuli varovasti huoneeseen. Hän lähestyi Henriikaa käyden varpaisillansa, kuten häntä oli käsketty, ja antoi tämän suudella itseään sekä sanoi sitten innokkaasti:

— Henriika täti, joko sinäkin siitä tiedät? Yrjö junkkari, hän, jolla on sininen sulka, tulee huomenna jälleen, ja hän syö meillä päivällistä.

— Yrjö junkkari? kysyi Henriika.

Maria keskeytti lapsen vastauksen sanoen hämillään:

— Herra von Dornburg, eräs upseeri, joka tuli kaupunkiin noiden englantilaisten kanssa, — kerroinhan heistä teille, — hän on saksalainen... vanha tuttu. Mene, Liisa, järjestämään kukkia Adrianin kanssa; minä tulen heti teitä auttamaan.

— Sitokaamme täällä Henriika tädin tykönä, pyyteli Liisa.

— Niin täällä, keijukainen, täällä; me sidomme yhdessä kauneimman seppeleen minkä koskaan olet nähnyt.

Lapsukainen juoksi ulos ja unohti tällä kertaa ihastuksissaan sulkea oven varovasti.

Maria katsoi ulos akkunasta. Neiti tarkasteli häntä hetken vaieten ja huudahti sitten:

— Sananen vielä, Maria rouva. Mitäs katseltavaa siellä pihalla on? Ei niin mitään. Ja minne on ilo kadonnut silmistänne? Ei teidän talossanne juuri vilise vieraita; miksikä sitten odotitte Liisaa kertoaksenne Yrjö junkkarista, tuosta saksalaisesta... vanhasta tuttavastanne?

— Jättäkää tuo asia, Henriika.

— Ei, ei! Tiedättekö, mitä luulen? Sodan myrskyt ovat varmaankin lennättäneet taloonne tuon nuoren huimapään, jonka seurassa te vietitte niin ylen autuaita hetkiä sisarenne häissä. Olenko oikeassa vai en? Ei teidän tarvitse punehtua noin kovin!

— Hän se on, vastasi Maria vakavasti. — Mutta jos pidätte minusta, niin unohtakaa mitä hänestä kerroin, tai elkää ainakaan huvitelko viittailemalla siihen, sillä se loukkaisi minua kovin.

— Kuinka voisin sitä tehdä! Tehän olette toisen vaimo.

— Niin, toisen, jota kunnioitan ja rakastan, joka luottaa minuun ja itse kutsui junkkarin taloonsa. Minä pidin tuosta nuorukaisesta, iloitsin hänen luonnonlahjoistaan ja olin huolissani, kun hän piloillaan saattoi henkensä vaaraan, ikäänkuin se olisi ollut joutava lehdykkä, jonka heittää virran vietäväksi.

— Entä nyt, kun olette jälleen nähnyt hänet, Maria?

— Nyt tiedän mikä on velvollisuuteni. Pitäkää _te_ vain huolta siitä, etteivät turhat puheet häiritse mieleni rauhaa.

— Kyllä, kyllä, Maria. Mutta utelias olen sittenkin näkemään tuon Yrjö ritarin ja kuulemaan hänen lauluansa. Valitettavasti ei yhdessäolomme kestä kauan. Minä tahdon kotiin.

— Tohtori ei salli teidän vielä lähteä.

— Tohtorista vähät. Minä lähden, niin pian kuin tunnen olevani kyllin terve. Isältäni kielletään pääsö tänne, mutta teidän puolisollanne on suuri vaikutusvalta ja tahtoisin keskustella hänen kanssansa.

— Tahdotteko tehdä sen jo huomenna?

— Mitä pikemmin, sen parempi, — onhan hän teidän miehenne, ja kuten sanoin, olen täällä kuin kuumilla kivillä.

— Voi toki! äännähti Maria.

— Tuohan kuuluu vallan alakuloiselta, huudahti neiti. — Ehkä teistä on hauskaa kuulla, että minustakin on vaikeata erota teistä. En lähtisikään vielä muutoin, mutta sisareni Anna... hän on nyt leski, — Jumalan kiitos, haluttaisi sanoa, mutta hän on puutteessa ja turvatonna. Minun täytyy saada puhua hänestä isäni kanssa ja lähteä täältä tyynestä lahdelmasta jälleen myrskyiselle ulapalle.

— Mieheni tulee luoksenne, sanoi Maria.

— No hyvä! Tulkaa sisään, lapset! Asettakaa kukat tuonne pöydälle. Sinä, keijo, istuudut tuolle jakkaralle ja salvatore antaa minulle kukkia. No mutta mitäs nyt? Luulen toden totta, että tuo veitikka on voidellut kiharansa hyvänhajuisella öljyllä. _Minunko_ kunniakseni, pelastajani? Kiitos! — Nuorat käytämme sittemmin. Ensiksi laitamme kukkavihkoja ja sitten sidomme ne lehviin. — Laulakaapa pikku laulu, Maria, työskennellessämme! Ensi kerran! Tänään sen kyllä kestän.

Kolmaskolmatta luku.

Puoli kaupunkia oli mukana kelpo kapteenin ruumissaatossa, ja soturien joukossa, jotka osottivat tuolle urhoolliselle vainajalle viimeistä kunniaa, oli myöskin Yrjö von Dornburg. Hautajaismenojen päätyttyä vei taiteilija Vilhelmi tuon kaivatun toverin pojan mukaansa kotiinsa. Van der Werffillä olisi ollut maahanpanijaisten jälkeen vielä paljon toimitettavaa, mutta hän meni kumminkin kotiin, sillä hänhän odotti saksalaista päivälliselle.

Pormestari istui kuten aina pöydän päässä; hänen ja Marian välillä istui junkkari ja heitä vastapäätä Barbara ja lapset.

Leski ei voinut olla katselematta yhtä päätä nuorukaisen reippaita, iloisia kasvoja, sillä vaikkei hänen Vilhelminsä kauneuden puolesta ollut likimainkaan junkkarin vertainen, oli tämän luottamusta herättävässä katseessa kumminkin jotakin, joka Barbarasta muistutti hänen poikaansa.

Oli kyselty ja puheltu niitä näitä, muisteltu hauskoja entisiä aikoja, — ja kun ruuat oli viety pois ja pöytään tuotu astia hienompaa viiniä, täytti Pietari junkkarin lasin uudelleen ja kohotti omaansa.

— Tyhjentäkäämme tämä lasi, huudahti hän, katsoen herttaisen ystävällisesti Yrjöä silmiin, — tyhjentäkäämme tämä lasi kalliin asiamme menestykseksi, tuon asian, jonka puolesta tekin vapaaehtoisesti olette tarttuneet miekkaan. Kiitos oiva ryyppäyksestänne! Juomistaito on taitoa sekin, ja saksalaiset ovat siinä mestareita.

— Sitä oppii meillä kaikkialla eikä suinkaan huonoimmin Jenan yliopistossa.

— Kunnia olkoon niille tohtoreille ja professoreille, jotka saattavat oppilaansa siinä niin taitaviksi kuin lanko vainajani ja, tästä juomisnäytteestä päättäen, myöskin teidät.

— Leonard oli opettajani _ars bibendissä_. Kuinka kauan siitä jo onkaan!

— Nuoret eivät muutoin tyydy vähään, vastasi Pietari, — mutta kun on puhe ajasta, katsovat he usein paljoksi sitä mikä vanhemmista on vähän. Mutta varmaankin olettekin kokenut paljon viime vuosien kuluessa. Minä voin viipyä vielä hetkisen, ja kun kerran olemme tässä koolla, niin kertokaapa meille, jos ette nimittäin mieluummin tahdo olla kertomatta, kuinka jouduitte kaukaisilta kotitienoiltanne tänne Hollantiin ja saksalaisten ja latinalaisten kirjojenne äärestä englantilaiseen sotajoukkoon.

— Niin, lisäsi Maria luontevasti, — tehän lupasitte minulle kertoa siitä. Lukekaa pöytärukouksenne, lapset, ja menkää sitten.

Adrian katsahti rukoilevasti ensin äitiin ja sitten isään, ja kun ei kumpikaan kieltänyt häntä jäämästä, veti hän tuolinsa lähemmäksi sisartansa, ja nojaten pään päätä vasten he silmät avo auki kuuntelivat, kun junkkari kertoi, aluksi tyynesti, mutta sitten yhä vilkkaammin: