Part 18

— Te tiedätte, että olen kotoisin Tyyringistä, Keski-Saksassa sijaitsevasta vuorisesta maasta. Meidän linnamme on kauniissa laaksossa, jonka läpi kiemurtelee kirkas joki. Metsäiset vuoret, jotka eivät ole niin korkeita kuin Sveitsin jättiläisharjanteet, mutta eivät mataloitakaan, rajoittavat tuota kapeata laaksonpohjuketta. Vuorten rinteitä peittävät pellot ja niityt, ja ylempänä on havumetsiä, jotka metsämiesten tavoin kaikkina vuodenaikoina ovat vihreään puetut. Talvella lumi tosin luo niiden ylitse hohtavan valkoisen vaipan. Kevään tullen puhkeavat kuuset kasvamaan tuoreita havuja, yhtä uhkuvia ja meheviä kuin teidän tammienne ja pyökkienne nuoret lehvät, ja joen rannalla olevilla niityillä näyttää lämpöisestä ilmasta huolimatta satavan lunta, sillä siellä kukkivat hedelmäpuut, toinen toisensa vieressä, ja kun tuuli puhaltelee, liitelevät niiden hennot valkoiset kukkalehdet kuin lumihiuteet ilmassa ja putoavat kirjavien kukkain sekaan ja järven tyynelle pinnalle. Paljaita kallioita on myöskin runsaasti ylempänä vuorilla, ja sellaisiin paikkoihin, missä ne ovat varsin äkkijyrkkiä ja vaarallisia kiivetä, ovat esi-isämme rakennelleet linnojansa, ollaksensa turvassa vihollisten hyökkäyksiltä. Meidän linnamme on vuorenharjulla, joka kohoaa keskellä Saalenlaaksoa. Siellä olen syntynyt, siellä poikasena leikkiellyt, lueksinut ja opetellut kirjoittamaan. Metsäotuksia oli noissa tienoissa runsaasti, meillä oli virkkuja ratsuja, ja harvoin minä raju nulikka vapaaehtoisesti saavuin kouluhuoneeseen; harmaahapsisen maisteri Lorenzin täytyi ottaa minut kiinni, jos mieli saada oppiinsa. Sisareni ja Hannu, nuorin veljeni, — poikanen oli vain kolme vuotta minua nuorempi — olivat kilttiä oppilaita. Vanhempi veli oli minulla myöskin, mutta hänestä ei minulle ollut mitään iloa. Hänet oli näet, kun hänen viiksensä vielä tuskin olivat alkaneet versoa, armollinen herttuamme määrännyt ritari von Brandin aseenkantajaksi, kun tämä lähetettiin Espanjaan hankkimaan Andalusian hevosia. Juhana Fredrikin isä vainaja oli Mühlbergin tappelun jälkeen Madridissa oppinut tuntemaan niiden arvon. Matkalle lähtiessään oli Ludvig ollut iloinen veitikka, joka osasi kesyttää hurjimmatkin oriit. Vanhemmistani oli ylen katkeraa ajatella häntä kuolleeksi, mutta kun vuosia kului eikä häntä alkanut näkyä enemmän kuin ritari Brandiakaan, täytyi meidän ruveta uskomaan että olimme kadottaneet hänet. Äiti yksin ei sitä tehnyt, vaan odotti hänen vielä palaavan. Isä nimitti minua tulevaksi linnanherraksi ja perilliseksensä. Kun ääneni alkoi käydä karkeammaksi ja aloin joltisestikin ymmärtää Ciceroa, lähetettiin minut Jenan yliopistoon lukemaan lakitiedettä, että voisin tulevaisuudessa päästä valtioneuvostoon, kuten setäni, kansleri, toivoi.

Oi Jena, kallis Jena! On touko- ja kesäkuussa ihania päiviä, jolloin taivaalla näkyy vain kevyitä pilvenhattaroita ja jolloin kaikki lehdet ja kukat viheriöitsevät ja upeilevat niin raittiina ja mehevinä että luulisi — ja niin ne kai itse luulevat — etteivät ne koskaan voi kuihtua ja lakastua, — ja sellaisena päivänä kuvastuu saksalaisen mielessä hänen iloinen ylioppilasaikansa. Sen varmaankin uskottekin! Leonard on kertonut teille monenmoista Jenasta. Hän osasi yhdistää huvittelun ja työnteon; minä sitä vastoin en oppinut paljoa noilla puisilla penkeillä, sillä harvoin niillä istuskelin, eikä kirjojen tomu suinkaan ole turmellut keuhkojani, mutta Ariostoa luin väsymättömällä innolla, olin harras laulaja, ja kun povessani myrskyeli ja kuohueli, sepitin omaksi huvikseni runoja. Miekkaa oppii Jenassa myöskin käyttämään, ja kernaasti olisin kerran miekkaillut tuon kelpo kapteeni Allertsin kanssa, josta minulle olette kertoneet. Leonard oli minua vanhempi, ja kun hän jo kunnialla oli hankkinut itselleen maisterinarvon, lueksin minä vielä pandekteja. Mutta yksi sydän ja yksi sielu meissä aina oli, ja niin seurasin häntä hänen häihinsä Hollantiin. Nepä vasta olivat päiviä! Jenan arvokkaat teoloogit kiistelivät tuimasti siitä, millä paikalla maanpintaa paratiisin yrttitarha sijaitsi. Minusta he olivat narreja kaikki tyyni, sillä ajattelin: "On olemassa vain yksi Eedeni ja se on Hollannissa, ja ihanimmat ruusut, mitkä ensi aamukaste herätti, ne kukoistavat Delftissä!"

Kiharoitaan pudistaen ääntyi Yrjö hämillään, mutta kun ei kukaan häntä keskeyttänyt ja hän huomasi Barbaran kasvoilla kuvastuvan mielenjännityksen ja näki pienokaisten hehkuvat posket, jatkoi hän levollisemmin:

— Niin tulin sitten kotiin ja sain ensi kerran kokea, että elämässäkin usein ihanat kesäpäivät päättyvät rajuilmalla. Isäni oli sairaana, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin tullut kotiin hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen. En ollut vielä nähnyt kenenkään ihmisen kuolevan, ja ensimäinen, aivan ensimäinen oli hän, oli isäni.

Yrjö pysähtyi ja pyyhkäisi kovan liikutuksen valtaamana kädellä silmiänsä.

— Teidän isänne oli varmaan, lausui Barbara hartaalla osanotolla, — kelpo mies, jos saa hedelmän mukaan arvostella puuta.

Silloin kohotti junkkari jälleen päätänsä ja huudahti silmät säteilevinä:

— Kuvailkaa mielessänne kaikkea mikä on hyvää ja jaloa, ja muodostakaa siitä ylevä, ihana miesolento, — silloin näette edessänne isäni. Ja jos saan kertoa teille äidistäni...

— Hän elää vielä? kysyi Pietari.

— Jumala suokoon! huudahti junkkari. — Kahteen kuukauteen en ole kuullut mitään omaisistani. Se on kovaa. Hymyileehän iloja monenlaisia kaikkialla maailmassa, ja sotilaan ammatti miellyttää minua, mutta usein on katkeraa, kun niin harvoin saa tietoja kotoa. Oi, jos olisi lintu, auringonsäde tai vaelteleva tähtönen, silloin voisi edes silmänräpäyksen ajaksi katsahtaa kotiin ja nähdä, kuinka siellä ovat asiat, mieli kävisi jälleen kiitolliseksi, tai jos niin täytyisi olla... mutta sitä en tahdo ajatella. Myöskin Saalenlaaksossa kukkivat nyt puut ja tuhannet kukat nurmikolla, aivan kuten täällä ja kuten kaksi vuotta sitten, kun läksin toisen kerran kotoa.

Isäni kuoltua olin minä perillinen, mutta minulle ei tuottanut iloa metsästys, ei ratsastukset, ei laulu eikä lasien kilinä. Kuljin kuin unessa, ja minusta tuntui, että minulla ei ollut oikeutta olla onnellinen, kun isäni oli poissa. Silloin toi lähetti — siitä on nyt juuri kaksi vuotta — Weimarista kirjelmän, joka oli tullut Italiasta armollisen herramme kirjeiden mukana ja sisälsi tiedonannon, että kuolleeksi luultu veljemme vielä eli ja oli sairaana ja kurjassa tilassa Bergamon sairaalassa. Eräs nunna oli kirjoittanut hänen puolestansa, ja nyt saimme tietää, että Ludvig matkalla Valenciasta Livornoon oli joutunut merirosvojen käsiin ja kuljetettu Tunisiin. Mitä kärsimyksiä hänellä siellä oli kestettävänä, kuinka monen vaaran uhalla hänen vihdoin onnistui päästä vapaaksi, siitä kerron joskus toiste. Genualaisella kaleirilla hän oli paennut Italiaan. Bergamoon saakka oli hän jaksanut kulkea, mutta sieltä hän ei päässyt kauemmaksi, ja nyt hän oli sairaana, ehkä kuolemaisillansa, armeliasten muukalaisten hoidettavana. Minä läksin matkaan enkä säästänyt ratsuani kiiruhtaessani Bergamoon, ja vaikka matkalla oli nähtävänä monenmoista, mikä oli omituista ja kaunista, ei se tuottanut minulle mitään iloa, sillä ajatus, että Ludvig oli kovasti sairaana, rasitti koko ajan mieltäni. Puron juoksu saattoi minut kiiruhtamaan kulkuani, ja korkeat vuoret olivat minusta vain kiusoittavia viivykkeitä. Päästyäni korkean Gotthardin toiselle puolen kävi mieleni keveämmäksi, ja kun Bellinzonasta päin lähestyin Luganoa ja kaupungin edustalla kimalteleva vedenpinta hymyili minulle kuin sininen silmä, silloin unohdin hetkeksi huoleni, liehutin lakkiani ja lauloin laulun. Bergamossa tapasin veljeni, hengissä tosin, mutta murtuneena ruumiiltaan ja hengeltään, sairaana ja halutonna kauemmin kantamaan olemassaolon taakkaa. Hän oli saanut hyvän hoidon, ja jo muutaman viikon jälkeen voimme lähteä kotiin — matkaten nyt ihanan Tyrolin kautta. Ludvigin ruumiinvoimat lisääntyivät päivä päivältä, mutta henkisesti hän tuntui olevan siipirikko. Olihan hänen täytynyt vuosimääriä tehdä kovaa maatyötä, kahleet jaloissa, polttavassa auringonpaisteessa. Ritari Brand oli pian sortunut kovaan kohtaloonsa, — Ludvig taas kadotti Tunisissa sekä nauru- että itkutaidon — ja kummankohan taidon puutteesta enemmän kärsii? Ei hän edes kohdatessaan äitiämme voinut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, vaikka hänen ruumiinsa — varmaankin sydämensäkin — vapisi liikutuksesta. Nyt toimiskelee hän hiljaisesti kotona. Parhaassa ijässään on hänestä tullut vanhus, mutta hän voi nyt jo tyytyä elämään — vieraita kasvoja hän vain ei siedä nähdä. Olimme kovassa kiistassa hänen kanssansa, sillä hänen, vanhimman veljen, on lain mukaan linna ja perintötila, mutta hän tahtoi luopua oikeuksistansa minun hyväkseni. Hän oli saanut äidinkin puolellensa, ja setä ja sisarukseni alkoivat kehotella minua täyttämään hänen tahtonsa, mutta minä pysyin lujana. Mikä ei ole minulle tulevaa, sitä en ota, ja meidän nuorin veljemme, Wolfgang, on jo täysikasvuinen ja voi täyttää sijani, jos tarvitaan. Kun nuo pyynnöt ja ahdistelut alkoivat rasittaa minua liiaksi, satuloitsin jälleen ratsuni ja läksin maailmaa kiertelemään. Äidistäni oli katkeraa laskea minut luotansa, mutta minussa oli herännyt vaeltamishalu ja läksin sieltä riemuiten kuin häämatkalle. Suoraan sanoen luovuin linnasta ja perintötilasta kuin rasittavasta taakasta. Vapaana kuin tuuli ja pilvet kuljin samaa tietä, jota olin kulkenut yhdessä Leonardin kanssa, sillä teidän maassanne oli aivan mieleni mukainen sota, ja miekasta oli kohtaloni vastaisuudessa riippuva. Kölnissä liittouduin Ludvig Nassaulaisen joukkoihin ja taistelin niiden mukana Mookerin nummella, — taistelin, kunnes kukaan meistä ei enää kyennyt tekemään vastarintaa. Ratsuni oli saanut surmansa, költerini mennyt palasiksi, reppuni olin kadottanut, — minulla ei ollut jäljellä paljon muuta kuin iloinen mieleni ja toivo, että vielä tulisi parempia· aikoja. Kauan ei minun niitä tarvinnutkaan odottaa, sillä kapteeni Gensfort pestasi minut englantilaiseen joukkoon. Tulin hänen vänrikiksensä, ja Alfenissa taistelin hänen rinnallansa, kunnes ruutimme loppui. Kuinka siellä kävi, sen tiedätte.

— Ja kapteeni van der Laen, lausui Pietari, — kertoi meille, että hänen on teitä kiittäminen hengestänsä. Olitte taistellut kuin jalopeura.

— Oli aika temmellystä linnoituksen luona, mutta kumminkaan en saanut pienintäkään naarmua — en minä eikä ratsuni, — ja sillä kertaa pelastin myöskin reppuni ja täyden kukkaroni. Kohtalo suosii, kuten äiti, enin niitä lapsistansa, joista on enin huolta, ja siksi se kuljetti minut teidän ja teidän omaistenne tykö, herra pormestari.

— Ja pyydän teitä, vastasi Pietari, — olemaan kuin kotonanne. Meillä on sivurakennuksessa pihan puolella kaksi hauskaa huonetta; ne laitetaan kuntoon teidän varaltanne, jos tyydytte niihin.

— Ilolla, vastasi junkkari, ja Pietari sanoi ojentaen hänelle kätensä:

— Minun täytyy lähteä virkatoimiini, mutta ilmoittakaa naisväelle, mitä tarvitsette ja milloin aiotte muuttaa tänne. Mitä pikemmin sen parempi. Eikö niin, Maria?

— Lausun teidät tervetulleeksi, junkkari Yrjö. Nyt menen katsomaan potilasta, jota täällä hoidamme. Ilmoittakaa Barbaralle mitä haluatte.

Maria tarttui puolisonsa käteen ja läksi hänen seurassansa huoneesta.

Leski jäi kahden kesken junkkarin kanssa, ja hän koetti nyt ottaa selkoa vieraan toivomuksista. Sitten hän meni hakemaan kälyänsä, ja kun hän löysi hänet Henriikan luota, löi hän kätensä yhteen, huudahtaen:

— Siinä se vasta on ihminen! Neiti, sen sanon, että minä, vanha ihminen, en ikipäivinäni ole nähnyt toista sellaista. Sitä sydäntä, — ja kauneutta sen ohella! Kenelle onnen antimia suodaan, sille niitä suodaan täysin mitoin, jolla on, sille annetaan! Ne sanat ovat todet!

Neljäskolmatta luku.

Pietari oli luvannut Henriikalle että pyytäisi neuvoston toimittamaan hänelle saattoväkeä.

Henriikasta oli vaikeata lähteä pormestarin talosta. Marian olennon puhtaus virkistytti häntä; hänestä oli kuin hänen kunnioituksensa omaa sukupuoltaan kohtaan olisi lisääntynyt seurustellessa hänen kanssansa. Eilen oli hän kuullut hänen laulavankin. Kuten Maria itse, niin oli hänen äänensäkin. Joka sävel oli raikas ja puhdas, ja Henriikaa pahoitti, ettei hänen ollut suotu laulaa yhdessä hänen kanssansa. Lapsistakin oli hänen vaikea erota. Mutta hänen täytyi lähteä, jo Annankin takia, sillä kirjeiden kirjoittamisesta ei olisi mitään hyötyä: Jos Henriika olisi kirjoittanut isälle, rukoillakseen häntä antamaan anteeksi tuolle hylkäämällensä tyttärelle, olisi isä tuskin lukenut kirjettä loppuun. Suusanalla oli hän pikemmin taivutettavissa jonakin suotuisana hetkenä. Henriikan täytyi saada keskustella isän kanssa, mutta häntä kammotti elämä tuolla kotilinnassa, varsinkin kun hän tiesi ettei isä suinkaan häntä kaivannut. Voidakseen säilyttää perintönsä oli hän lähettänyt tyttärensä tädin luo kidutettavaksi, hänen sairastaessaan hengenvaarallista tautia oli hän mennyt turnajaisiin, ja kirje, jonka Henriika oli saanut eilen, sisälsi vain tiedon, että isältä oli kielletty pääsö kaupunkiin ja että Henriikan pitäisi lähteä Haagiin junkkari de Heuterin taloon. Kirjeeseen oli suljettu sotapäällikkö Valdezin allekirjoittama suojeluskirja, jossa Filip kuninkaan upseereja ja sotamiehiä kehotettiin pitämään huolta hänen turvallisuudestansa matkalla.

Pormestari oli arvellut että hänet, sopimuksenhierojan saattamana, voitaisiin kantotuolissa kuljettaa espanjalaisten joukkojen tykö, eikä lääkäri enää vastustanut hänen lähtöänsä. Toivottavasti hän voisi lähteä jo tänään.

Haaveksien seisoi Henriika akkunankomerossa katsellen pihalle. Itäisessä sivurakennuksessa oli muutamia akkunoita auki. Kerttu näytti nousseen varhain, sillä hän tuli, muassaan nuori apulainen, joka kantoi pesuneuvoja, siitä osasta rakennusta, mikä oli aiottu Yrjölle. Sitten tuli Jan esiin kantaen suurta nojatuolia päänsä päällä. Liisa juoksi friisin jälkeen huutaen:

— Sehän on Barbara tädin lepotuoli. Missähän hän nyt aikoo nukkua päivällisuntansa?

Henriika kuuli nuo sanat ja ajatteli ensiksi vanhaa kelpo "Babettaa", joka vielä voi olla noin hellämielinen, ja sitten Mariaa ja tuota miestä, joka aiottiin sijoittaa noihin huoneisiin. Eivätkö muinoiset siteet kumminkiin vielä höllästi kiinnittäneet toisiinsa Mariaa ja tuota kaunista junkkaria? Häntä värisytti sitä ajatellessa. Pietari parka! Maria parka! Oliko oikein nyt juuri jättää tuo nuori vaimo, joka hädässä oli ojentanut hänelle auttavan kätensä? Mutta lähempiä velvollisuuksiahan hänellä toki oli omaa sisartansa kuin tätä vierasta naista kohtaan. Joka päivä, jonka hän vietti tässä turvapaikassa, tuntui hänestä kuin Annalta ryöstetyltä, nyt kun eräs tämän puolisollensa kirjoittama kirje, — upseeri vainajan salkussa löytyneistä ainoa, joka oli hänen vaimoltansa, — oli saattanut hänen tiedoksensa, että Anna oli sairas ja lapsinensa menehtymäisillänsä kurjuuteen.

Apua siis tarvittiin, ja paitsi häntä ei kukaan voinut sitä toimittaa.

Barbaran ja Marian avulla hän pani tavaransa kokoon. Päivällisen aikaan oli kaikki valmiina lähtöä varten, ja hän meni nyt tänään ensi kerran aterioimaan yhdessä muiden kanssa. Pietari oli estetty tulemasta pöytään; Henriika istuutui hänen paikallensa ja peitti äänekkääseen, teeskenneltyyn hilpeyteen surut ja huolet, jotka täyttivät hänen mielensä. Hämärän tultua seurasivat Maria ja lapset häntä hänen huoneeseensa, ja hän antoi nyt ottaa harppunsa esille ja alkoi laulaa. Monta säveltä oli hänen aluksi vaikea saada esiin syvällä äänellänsä, mutta kuten lumi soluessaan vuorelta tasangolle ensiksi liukuu alaspäin hitaasti ja väkinäisesti, mutta pian saa lisiä, käy lujemmaksi ja tasaantuu, samoin paisui hänen äänensä vähitellen yhä täyteläisemmäksi, käyden valtavan voimakkaaksi, ja kun hän vihdoin asetti harpun seinää vasten ja väsähtyneenä lähestyi tuolia, tarttui Maria hänen käteensä ja sanoi liikutettuna:

— Jääkää luoksemme, Henriika.

— En voi, vastasi tyttö. — Ettekä te kaipaakaan minua. Vai lähdettekö mukaani, lapset?

Adrian katsoi hämillään alaspäin, mutta Liisa heittäytyi hänen syliinsä huudahtaen:

— Minnekäs sinä menet? Jää meille!

Silloin kolkutettiin ovea ja Pietari tuli sisään. Hänestä voi nähdä, ettei hän tuonut muassaan iloisia viestejä. Neuvosto ei ollut suostunut hänen pyyntöönsä. Melkein yksimielisesti oli hyväksytty komisario van Bronkhorstin ehdotus, että pidätettäisiin kaupungissa tuo neiti, jolla oli Alankomaiden ylhäisimpään aateliin kuuluvia espanjalaismielisiä sukulaisia. Jos kaupunki antautuisi, ei neiti van Hoogstratenin sielläolo tosin voisi estää polttamista ja murhaamista, mutta se voisi kumminkin saattaa päälliköt menettelemään jonkun verran varovammin. Pietarin vastalausetta ei ollut otettu korviin. Nyt kertoi hän neidille avomielisesti, kuinka oli pitänyt hänen puoltansa, ja pyysi tämän rauhoittumaan ja tyytymään jäämään toistaiseksi hänen taloonsa, jossa oli rakas vieras.

Henriika keskeytti häntä monilla mielipahaa ja suuttumusta ilmaisevilla huudahduksilla; vähän tyynnyttyään hän sanoi:

— Voi teitä kumminkin! Jäisinhän kernaasti luoksenne, mutta tiedätte mikä minulta jää suorittamatta tuon katalan väkivaltaisuuden takia. Ja sitä paitsi — olenhan vanki, minun täytyy olla viikko- ja kuukausimääriä käymättä ripillä ja messuissa! Mutta ennen kaikkea, — laupias taivas, kuinka käy nyt onnettoman sisareni?!

Maria katsahti rukoilevasti Pietariin ja tämä sanoi:

— Jos kaipaatte uskonnollista lohdutusta, niin pidän huolta siitä että pater Damianus tulee luoksenne, ja harmaiden sisarusten tykönä täällä meidän lähellämme voitte käydä messuissa niin usein kuin tahdotte. Emmehän taistele teidän uskoanne vastaan, vaan jokaisen uskonnon vapaan harjoittamisen puolesta, — ja saattehan vapaasti liikkua kaikkialla kaupungissamme. Sisartanne koskevia huolia vaimoni voi paremmin kuin minä auttaa teitä kantamaan, mutta siitä olkaa varma, että milloin vain voin auttaa teitä, teen sen, enkä vain sanoin.

Näin puhuen hän ojensi Henriikalle kätensä. Tämä puristi sitä lausuen:

— Olen kiitollisuudenvelassa teille, tiedän sen, mutta tehkää hyvin ja jättäkää minut nyt ja suokaa minulle huomiseksi ajatusaikaa.

— Eikö neuvoston päätös ole muutettavissa? kysyi Maria puolisoltansa.

— Ei mitenkään.

— No sitten, sanoi Maria vakavasti, — sitten jäätte luoksemme. Sisarenne kohtalo ei huolestuta yksin teitä, vaan se turmelee minunkin iloni. Miettikäämme siis ennen kaikkea, mitä voimme tehdä hänen hyväksensä. Kuinka on Delftiin vievien teiden laita?

— Ne ovat vihollisen hallussa ja huomenna tai ylihuomenna ei kukaan enää pääse sinne.

— Rauhoittukaa siis, Henriika, ja miettikäämme, mitä vielä on tehtävissä.

Nyt alkoi tuumiminen, ja neiti katsoi hämmästyneenä tuota hentoa nuorta vaimoa, sillä tämä johti neuvottelua pontevan tarmokkaasti ja järkevästi. Päätettiin että olisi parasta vielä samana päivänä hankkia luotettava lähetti, joka voisi viedä Anna d'Avilalle rahaa ja, jos mahdollista, tuoda hänet Hollantiin. Pormestari tarjosi omista varoistansa lainan sitä rahamäärää vastaan, minkä vanha neiti van Hoogstraten oli määrännyt Henriikan sisarelle ja joka varmaan tulisi maksettavaksi, ja luontevasti otti hän vastaan vieraansa kiitokset.

Mutta kenen voi lähettää?

Henriika ajatteli taiteilija Vilhelmiä; olihan tämä hänen sisarensa ystävä.

— Mutta hän on sotapalveluksessa, sanoi pormestari. — Minä tunnen hänet. Näinä kovina aikoina ei häntä saisi jättämään kaupunkia edes oman äitinsä hyväksi.

— Mutta minä tiedän sopivan lähetin, sanoi Maria. — Lähetämme Yrjö junkkarin.

— Se kyllä kävisi päinsä, huudahti Pietari. — Hän on Vaihettajan majatalossa. Minun täytyy mennä van Houtin luo ja hänen asuntonsa on majatalon vieressä. Lähetän saksalaisen luoksenne. Minulla on kiire, ja tuollaisten nuorukaisten suhteen saavat kauniit naiset enemmän aikaan kuin parrakkaat miehet. Hyvästi, arvoisa neiti, ja olkaa varma siitä, että me iloitsemme vieraastamme.

Kun pormestari oli lähtenyt huoneesta, sanoi Henriika:

— Kuinka äkkiä ovatkaan asiat joutuneet toiselle tolalle kuin odotin. Minä pidän teistä, olen teille kiitollinen, — mutta olenhan vanki, vanki!... Seinät alkavat minua ahdistaa, katto painaa minua. En tiedä, olenko iloissani vai epätoivoissani. Teillä on kyky vaikuttaa junkkariin. Kertokaa hänelle Annasta, liikuttakaa hänen sydäntänsä; olisi meille molemmille parasta, jos hän läksisi.

— Te tarkoitatte teille ja teidän sisarellenne, vastasi Maria tehden epäävän kädenliikkeen. — Tuossa on lamppu. Tulen tänne jälleen, kun junkkari tulee.

Maria meni huoneeseensa ja heittihe siellä leposohvalle, mutta pian hän nousi ja alkoi kulkea levottomasti edes takaisin. Sitten ojensi hän ristissä olevat kätensä kauas eteensä ja huudahti:

— Oi jos hän läksisi, jospa hän vain läksisi! Rakas Jumala! Hyvä, laupias taivaallinen Isä, suo hänelle onnea ja siunausta, mutta varjele minun mielenrauhaani! Salli hänen lähteä ja vie hänet pois, pois, kauas täältä!

Viideskolmatta luku.

Vaihettajan majatalo sijaitsi leveän kadun varrella ja se oli komea rakennus, johon kuului avara piha täynnä monenlaisia ajopeliä. Vasemmalla portista oli tilava oveton suoja, johon johti korkea holvikäytävä. Täällä istui kuorma-ajureita ja muuta väkeä nauttien olutta ja viiniä, — eivätkä nuo vieraat näyttäneet panevan pahaksi, että talon kanat lensivät penkeille ja väliin pöydillekin, — täällä suuren lieden ääressä puhdisteltiin vihanneksia, keitettiin ja paistettiin, täällä täytyi tarmokkaan emännän väliin kutsua avuksensa kovakouraiset palvelustyttönsä ja renkinsä, kun vieraat rupesivat käsikähmään tai joku juoppo sattui ryyppäämään naukun liikaa. Täällä harjoitettiin myöskin äskettäin käytäntöön tullutta tupakanpolttoa. Tosin sitä tekivät vain muutamat merimiehet, jotka olivat palvelleet espanjalaisissa laivoissa, — mutta rouva van Aken ei voinut sietää tuota äkeää hajua, vaan piti auki akkunat, joissa nähtiin kukkivia neilikoita ja solakoita palsameja sekä kirjavia tikliä häkeissänsä. Portin toisella puolen oli kaksi suljettua huonetta. Ulomman ovella oli sirosti puuhun piirrettynä Horation sanat: ·

"Ille terrarum mihi praeter omnes Angulus ridet."

[Ei mailmass' toista soppea, Mi mulle näin ois mieluisa!]