Part 19

Tähän pitkänkapeaan huoneeseen ei päästettykään ketä tahansa. Se oli kokonaan laudoitettu ja keskellä kattoa, jossa oli runsaasti nikerryksiä, veti huomiota puoleensa omituinen kirjava kuva. Se esitti talon isäntää. Tuo arvokas mies parrattomine kasvoinensa, kiinnipuristettuine huulillensa ja pitkine neninensä, josta omistaja sai oivallisen suuntaviivan piirtimellensä, istui roomalaisen sotapäällikön puvussa valtaistuimella, ja Vulcanus ja Bacchus, Minerva ja Pomona ojensivat hänelle lahjojansa. Klaus van Aken eli — kuten hän kernaammin kuuli itseänsä nimitettävän — Nikolaus Aquanus olikin erinomainen mies, jolle monet olympolaisista olivat kannelleet oivallisia lahjojansa, sillä ammattinsa ohella harrasti hän myös innolla tieteitä ja useita eri taiteita. Hän oli taitava hopeaseppä, näppärä leimasimien valmistaja ja kaivertaja ja sen ohella etevä rahaintuntija, uuttera tiedemies ja muinaiskalujen kokoilija. Hänen pieni vierashuoneensa oli samalla myöskin museo, sillä hyllyillä, joita oli joka seinällä, nähtiin runsaasti harvinaisia kaluja sievästi järjestettyinä. Siellä oli vanhoja kannuja ja juoma-astioita, rahoja monta eri kokoa, jalokiviä huolellisesti lukituissa lasilippaissa, muinaisaikuisia savi- ja pronssilamppuja, kiviä, joissa oli muinaisroomalaisia kirjoituksia, roomalaisia ja kreikkalaisia terrakottateoksia, hiottuja marmorikappaleita, jotka Aquanus oli löytänyt Italiassa raunioista, näiden lisäksi faunin pää, käsivarsi ja jalka sekä muita pakanallisiin taideteoksiin kuuluneita palasia, sitten vielä kaksi kauniisti emaljoitua lipasta, joista toinen oli bysansilaista, toinen limogesilaista tekoa. Olipa siellä vielä nähtävänä roomalaisen pantsarin puolikas ja mosaiikkipala roomalaisesta kylpyhuoneesta. Näiden muinaiskalujen sekaan oli asetettu kauniita venetialaisia laseja, pinjankäpyjä ja kamelikurjenmunia. Tuskinpa oli Hollannissa toista sellaista juomalaa, ja erittäin hyvää oli myös viini, jota siisti tarjoilijatar kaatoi omituisenmuotoisista kannuista kauneisiin kolpakkoihin. Tässä huoneessa oleville vieraillensa suvaitsi herra Aquanus itse näyttäytyä; portin toisella puolen olevassa piti hänen vaimonsa komentoa.

Nyt ei "_Angulus_", kuten tuota hienoa juomalaa nimitettiin, vielä ollut ehtinyt täyttyä, sillä aurinko oli äsken mennyt mailleen. Kynttilät olivat kumminkin jo sytytetyt ja ne paloivat kolmihaaraisissa korkeissa rautaisissa kynttiläjaloissa, joiden jokaisen osan, niin solakan keskuspylvään kuin nuo taivutetut, kiemurtelevat ja suikertelevat köynnökset, Aquanus oli takonut omin käsin ja mitä huolellisimmin.

Muutamia vanhanpuoleisia herroja oli asettunut erään pöydän ääreen juomaan viiniä, toisen ääressä istui kapteeni van der Laen — uljas hollantilainen, joka oli mennyt englantilaiseen sotapalvelukseen ja tullut kaupunkiin yhdessä muiden Allenin puolustajien kanssa, — taiteilija Vilhelmi, Yrjö junkkari ja ravintolan isäntä.

— Tuottaa todellakin nautintoa tavata teidän kaltaisianne ihmisiä, junkkari, sanoi Aquanus. — Te olette matkustellut silmät auki, ja tuo, mitä kerroitte Bresciasta, kiihottaa uteliaisuuttani. Tahtoisin saada tuon kirjoituksen.

— Toimitan sen teille, vastasi junkkari. — Sillä elleivät espanjalaiset toimita minua toiseen maailmaan, niin käyn varmaan vielä kerran alppien tuolla puolen. Oletteko täällä saanut käsiinne joitakin roomalaisia muinaiskaluja?

— Olen kyllä, herra. Roomalaislinnan kanavan luota — kenties muinoisen _praetoriumin_ — paikalta ja Katwykistä. Voorburgin läheisyydessä oli kai _forum Hadriani_. Sieltä on tuo pantsari, jota näytin teille.

— Vanha, vihreä, ruosteen kaluama kapine, huudahti Yrjö. — Ja mitä ajatuksia se kumminkin saa hereille katselijan mielessä! Ehkäpä roomalainen seppä on takonut sen juuri tuon kuljeksivan keisarin varalta. Kun tarkastan tätä pantsaria, näen edessäni Rooman legiooneinensa. Kun vain voisin teidän tavoin, herra Vilhelmi, lähteä tuonne Tiberin rannoille, jossa menneet vuosisadat kuvastuvat mieleen selvästi kuin nykyhetki.

— Teidän seurassanne, vastasi Vilhelmi, — menisin kernaasti vielä kerran Italiaan.

— Ja minä teidän seurassanne.

— Ensiksi turvaamme vapautemme, vastasi taiteilija. — Kun se on tehty, niin kukin jälleen on oma herransa, ja sitten — miksikä en sitä teille tunnustaisi — sitten ei mikään enää pidätä minua Leidenissä.

— Entä urut? Ja teidän isänne? kysyi Aquanus.

— Veljeni viihtyvät hyvin rauhassa täällä kotona, vastasi Vilhelmi, — mutta minä, minä kaihoan ja ikävöin...

— Maan päällä on seisovia vesiä ja virtoja, keskeytti häntä Yrjö. — Taivaalla pysyvät kiintotähdet paikallaan, mutta kiertotähdet eivät voi olla vaeltamatta. Samoin on meidän ihmistenkin joukossa tyytyväisiä olentoja, jotka kuten kasvit ovat kiintyneet siihen paikkaan missä elävät, ja on myös muuttolintuja sellaisia kuin me. Minä pidän enemmän meidän elintavoistamme. Mutta kuullaksenne kaunista laulua ei teidän todellakaan tarvitse lähteä Italiaan. Kuulin äsken laulua, — laulua, joka...

— Missä? Oikein käyn uteliaaksi.

— Van der Werffin talosta se kuului.

— Pormestarin rouva se oli.

— Ei suinkaan, _hänen_ äänensä on toisenlainen.

Kapteeni oli tämän keskustelun aikana noussut paikaltaan tarkastellakseen isännän omituisia aarteita. Nyt katseli hän kaunista pyöreätä tarjotinta, johon sujuva, tarmokas käsi oli hiilellä piirtänyt oivallisen häränpään.

— Mikäs muhkea nauta tämä on? kysyi hän isännältä.

— Sen on piirtänyt itse Frank Floris, vastasi Aquanus. — Hän tuli tänne kerran Brysselistä ja kävi tapaamassa taiteilija Artjenia. Mutta vanhus ei ollut kotona. Silloin otti Floris hiilen ja piirsi sillä tuon kuvan. Kun Artjen sitten tuli kotiin ja näki häränpään, katseli hän sitä kauan ja huudahti sitten: "Frank Floris — tai itse paholainen!" Tämä juttu... Mutta tuollahan tulee herra pormestari. Tervetuloa, herra Pietari. Mikä harvinainen kunnia!

Vieraat nousivat paikaltaan ja tervehtivät kunnioittavasti van der Werffiä; Yrjö hypähti seisoalleen, tarjotakseen hänelle tuolinsa. Pietari istuutui hetkeksi ja joi lasin viiniä, mutta pian hän antoi junkkarille merkin ja läksi pois hänen seurassansa.

Kadulle tultua hän muutamin sanoin pyysi junkkaria menemään hänen kotiinsa, koska häntä siellä odotettiin tärkeän asian takia. Sitten hän meni kaupunginsihteerin asuntoon.

Yrjö kulki ajatuksiinsa vaipuneena ja mieli jännitettynä pormestarin talolle päin.

Varmaankaan ei kenelläkään muulla kuin Marialla voinut olla hänelle asiaa. Mitähän tällä oli sanottavaa näin myöhään illalla? Olivatkohan he katuneet sitä, että olivat tarjonneet hänelle asuntoa tykönänsä? Huomisaamuna oli hän aikonut muuttaa sinne; ehkä tahdottiin nyt, ennenkuin oli liian myöhäistä, ilmoittaa hänelle, että oli päätetty toisin. Maria kohteli häntä toisin kuin ennen muinoin, se ei ollut epäiltävissäkään, mutta sehän oli luonnollista! Mutta hän oli uneksinut toisenlaisesta yhtymisestä, aivan toisenlaisesta! Tosinhan hän oli lähtenyt Hollantiin myöskin palvellakseen Oranialaisen puoltamaa asiaa, mutta kyllä hän sittenkin olisi ohjannut ratsunsa rakasta Italiaa kohden, jossa aina tarvittiin hyvää miekkaa, eikä pohjoseen, ellei olisi toivonut Hollannissa tapaavansa häntä, jota ei koskaan ollut lakannut ikävöimästä. Nyt oli tämä toisen vaimo, ja hänen puolisonsa oli osottanut Yrjölle hyvyyttä ja luottamusta. Riistää rakkautta sydämestään hän ei voinut; mutta hänen oli pysyttävä lujana, oli voimakkaasti torjuttava mielestänsä hänen omistamiseensa kohdistuvat ajatukset ja iloittava vain hänen näkemisestään; se oli hänen velvollisuutensa Marian puolisoa ja itseänsä kohtaan, ja hän tahtoi pyrkiä täyttämään tuon velvollisuuden.

Monesti oli hän tätä jo vakuuttanut itsellensä, mutta kumminkin hänestä tuntui siltä kuin olisi kulkenut horjuvin askelin kapeata porrasta, kun Maria tuli häntä vastaan ruokasalin ovella ja ojensi hänelle kylmän, vapisevan kätensä.

Maria kulki edellä ja junkkari seurasi häntä vaieten Henriikan huoneeseen. Ystävällisesti tervehti neiti Yrjöä. Naiset epäröivät alkaessaan puhetta, mutta junkkari katsahti reippaasti ympärilleen, ja huomatessaan olevansa pihanpuolisessa huoneessa hän lausui vilkkaasti:

— Iltapäivällä olin täällä katselemassa uutta asuntoani ja silloin kuulin tästä huoneesta laulua, josta olin ihmeissäni. Ensin en tiennyt, mitä oli tulossa, sillä sävelet olivat himmeitä, heikkoja ja katkonaisia, mutta sitten — sitten ne tulvivat esiin kuin laava tuhan alta. Ken niin osaa valittaa, sille toivottaisi paljon kärsimyksiä.

— Te saatte tutustua laulajattareen, sanoi Maria, viitaten neitiin. — Neiti Henriika van Hoogstraten, rakas vieraamme.

— Tekö se olitte? kysyi Yrjö.

— Hämmästyttääkö se teitä? vastasi Henriika. — Ääneni on tosin pysynyt vahvempana kuin ruumiini, jota pitkällinen tauti on hivuttanut. Tunnen kuinka syvällä silmäni ovat kuopissaan ja kuinka kalpea mahtanen olla. Tosinhan laulu lieventää tuskia, mutta minun on kauan täytynyt olla tuota lohdutusta vailla. Viikkomääriin en ole laulanut säveltäkään, ja nyt kirveltää sydäntäni niin, että mieluummin itkisin kuin laulaisin. "Mitä tuo minua liikuttaa?" ajattelette te, — ja kumminkin Maria luulee, että uskaltaisin pyytää teiltä äärettömän suurta palvelusta.

— Puhukaa, puhukaa, huudahti Yrjö innokkaasti. — Jos Maria rouva minua käskee ja voin palvella teitä, arvoisa neiti, niin teen sen ilolla.

Kohdatessaan junkkarin luottamusta herättävän katseen Henriika sanoi:

— Kuulkaa ensin, mitä rohkenemme teiltä pyytää. Aluksi teidän olisi suostuttava kuulemaan lyhyt kertomus. Minä olen vielä heikko ja tämä päivä on kovin kysynyt voimiani. Maria puhuu puolestani.

Nuori rouva teki sen levollisin ja selvin sanoin ja lausui kertomuksensa lopuksi:

— Lähetin, jota tarvitsemme, olen minä valinnut. Te se olette, Yrjö junkkari.

Henriika ei ollut kertaakaan keskeyttänyt Mariaa, mutta nyt hän sanoi sydämellisesti:

— Olemme vasta tänään tutustuneet toisiimme, mutta luotan teihin täydellisesti. Muutama tunti sitten olisi musta ollut värini, mutta jos te rupeatte ritarikseni, niin valitsen iloisen vihreän, sillä nythän alan jälleen toivoa. Tahdotteko tehdä minulle tuon palveluksen?

Yrjö oli tähän saakka vaieten katsonut alas. Nyt hän kohotti päätänsä ja sanoi:

— Jos saan lomaa, niin olen käskettävänänne. Mutta en voi kantaa kuin yhden naisen värejä, ja hänen värinsä on sininen.

Henriikan huulet vavahtivat hieman, mutta junkkari jatkoi:

— Kapteeni van der Laen on esimieheni. Menen heti hänen puheillensa.

— Entä jos hän ei anna suostumustansa? kysyi Maria.

Henriika keskeytti häntä vastaten kopeasti:

— Sitten pyydän teitä lähettämään luokseni taiteilija Vilhelmin.

Yrjö kumarsi ja läksi majataloon.

Kun naiset jäivät kahden, kysyi Henriika:

— Tiedättekö, ketä naista herra von Dornburg tarkoitti?

— Kuinka sen voisin tietää? vastasi Maria. — Levähtäkää vähän, neiti. Heti kun junkkari palaa luon hänet luoksenne.

Maria meni pois ja istuutui rukkinsa ääreen kehräämään, Barbaralle seuraksi. Yrjö viipyi poissa kauan aikaa. Keskiyöllä hän vihdoin palasi, mutta hän ei tullut yksin, vaan kahden seuralaisen kanssa. Kapteeni van der Laen ei ollut katsonut voivansa suoda hänelle lomaa moneksi viikoksi — sillä niin kauan olisi hän viipynyt matkalla Luganoon —, mutta junkkari oli neuvotellut taiteilijan kanssa ja tämä oli heti tiennyt ehdottaa sopivan sanansaattajan. Nopeasti sovittuansa hänen kanssansa Vilhelmi toi hänet heti muassaan: lähetti oli vanha hovimestari Belotti.

Kuudeskolmatta luku.

Laajalla ampumakentällä, joka oli valkoisen portin lähellä Rapenburgin ja kaupunginmuurin välillä, oli seuraavana aamupäivänä vilkasta elämää, sillä siellä piti neuvoston päätöksen mukaan kaupungin kaikkein asukasten, köyhäin ja rikasten, ylhäisten ja alhaisten, juhlallisella valalla vannoa pysyvänsä uskollisina prinssille ja vapaudenasialle.

Tuuheiden lehmusten alla seisoivat juhlapuvussa komisario van Bronkhorst, pormestari van der Werff ja kaksi raatimiestä; heidän piti vannottaa noita vanhuksia, miehiä ja nuorukaisia, joita virtaili joka taholta. Tuo juhlallinen toimitus ei ollut vielä alkanut. Janus Dousa lähestyi nyt täydessä soturinpuvussa, pantsari nahkakölterin päällä ja kypäri päässä, käsi kädessä van Houtin kanssa herra Pietaria ja komisariota ja sanoi:

— No, nyt se taas nähdään! Työkansa on saapunut miehissä, mutta herroista, jotka upeilevat sametissa ja turkiksissa, ovat useimmat poissa.

— Heidän täytyy tulla! huudahti kaupunginsihteeri uhkaavasti.

— Mitä hyötyä meillä on väkisin vannotetuista valoista? vastasi pormestari. — Ken vaatii vapautta itselleen, sen täytyy suoda sitä muillekin. Ja nythän meillä on tilaisuus nähdä, keneen voi luottaa.

— Porvarivartiostosta ei puutu ainoatakaan, sanoi komisario. — Se on ilahduttavaa. Mitäs kummaa tuolla lehmuksessa on?

Miehet katsahtivat ylös ja huomasivat Adrianin, joka oli piiloutunut puun latvaan.

— Tuo veitikka se tungeikse joka paikkaan, huudahti Pietari. — Alas, nulikka! Tarvitsinkin juuri sinua.

Poika ripustihe oksaan, heittäytyi siitä maahan ja lähestyi isäänsä koettaen näyttää katuvaiselta, kuten hänellä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa. Isä ei torunut häntä sen enempää, vaan käski hänen mennä kotiin sanomaan äidille, ettei isä vielä ollut keksinyt mitään keinoa toimittaa Belottia matkaan espanjalaisten joukkojen keskitse, ja toiseksi, että pater Damianus oli luvannut päivän kuluessa käydä neidin tykönä.

— Kiiruhda, Adrian, lisäsi pormestari, — ja te, vahdit, pitäkää huolta siitä, ettei kukaan asiaankuulumaton henkilö pääse näiden puiden luo, sillä jokainen paikka, missä valaa tehdään, on pyhä. — Tuolla maalitaulujen luona ovat hengelliset herrat. Heille on suotava etusija. Tehkää hyvin ja kutsukaa heitä, herra kaupunginsihteeri. Domine Verstroot aikoo pitää puheen, ja sitten tahtoisin minä lausua muutaman varoittavan sanan.

Van Hout poistui, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kentän poikki, tuli Warmondin junkkari ilmoittamaan, että eräs vihollisen lähetti, kaunis nuorukainen, pyysi pääsöä kaupunkiin. Hän odotti valkoisella portilla ja hänellä oli kirje jätettävänä.

— Sotapäällikkö Valdeziltako?

— En tiedä; mutta poikanen on hollantilainen ja näyttää minusta tuttavalta.

— Tuokaa hänet tänne, mutta hän saa esittää asiansa vasta kun valanteko on päättynyt. Kertokoon hän Valdezille, mitä näkee ja kuulee. Tuon kastilialaisen on saatava tietää, millainen mieliala täällä vallitsee.

Junkkari meni pois, ja kun hän jälleen palasi ampumakentälle Nikolas van Wibisman kanssa — sillä lähetti oli hän — oli Verstroot lopettanut liikuttavan puheensa. Nyt puhui van der Werff. Hänen silmänsä säihkyivät ylevästä innostuksesta, ja vaikka nuo muutamat sanat, jotka hän lausui kokoontuneille kansalaisillensa, taistelutovereillensa, syvällä, voimakkaalla äänellänsä, olivat yksinkertaisia ja koruttomia, tunkivat ne kumminkin kuulijain mieleen.

Nikolaskin kuunteli sykkivin sydämin hänen puhettansa, ja hänestä tuntui siltä kuin tuo kookas, vakava mies tuolla lehmuksen alla olisi puhunut hänelle, hänelle yksin, kun hän lopuksi vielä korotti ääntänsä ja huudahti innostuneena:

— Ja käyköön nyt kuinka tahansa! Eräs kelpo mies teidän joukostanne sanoi juuri äsken: "Me teemme vastarintaa niin kauan kuin meillä on jäljellä käsi, jolla voimme panna leipää suuhumme ja jolla voimme heiluttaa miekkaa." Jos kaikki olemme samaa mieltä, niin saa vaikka kymmenen espanjalaista sotajoukkoa surmansa näiden muurien edustalla. Leidenistä riippuu Hollannin vapaus. Jos me emme pysy lujina, vaan antaumme, peläten kärsimyksiä, jotka nyt meitä vain uhkaavat, mutta jotka sitten säälimättömästi ahdistaisivat ja kiduttaisivat meitä, niin sanovat meistä tulevat sukupolvet: "Leideniläiset olivat järjettömiä pelkureita; he ovat syypäät siihen, ettei hollantilaisen nimeä pidetä suuremmassa arvossa kuin orjan nimeä." Mutta jos pysymme uskollisina loppuun saakka, jos vastustamme tuota tuimaa muukalaista viime mieheen saakka, vastustamme siksi kuin viime leipäpala on syöty, silloin he kyynelsilmin meitä muistelevat ja huudahtavat ilolla: "Heitä meidän on kiittäminen siitä, että meidän jalo, ahkera, hilpeä kansamme voi pitää itseään muiden kansojen arvoisena ja ettei sen tarvitse sietää sortajaa maassansa." Ken pitää kunniaa arvossa, ken ei ole turmeltunut poika lurjus, joka pettää oman kotinsa, ken mieluummin tahtoo olla vapaa mies kuin orja, se huutakoon kanssani, ennenkuin kohottaa sormensa vannoakseen valan Jumalan edessä: "Turvamme Oranialainen ja vapaa Hollanti — eläköön!"

— Eläköön! huusivat nyt monet sadat voimakkaat miesäänet pariinkymmeneen kertaan. Konstaapeli laukaisi maalitaulujen vieressä olevat tykit, rummut pärisivät ja torventoitotus toisensa jälkeen värähdytteli ilmaa; kellonsoittoa kuului kaupungin kaikista torneista, eikä innostunut kansanjoukko lakannut huutamasta ennenkuin komisario viittasi ja valanteko alkoi.

Joukottain riensivät ammattikuntain ja porvarivartioston jäsenet lehmusten alle. Kiihkeän innokkaasti kohottivat toiset kätensä, toiset vakavan levollisesti tai syvän liikutuksen valtaamina, ja missä käsi sulkeutui käteen, siinä huomasi harrasta lämpöä. Tunti kului ja vielä toinenkin ennenkuin kaikki olivat vannoneet, ja monet niistä, jotka olivat yhdessä tehneet valan lehmusten alla, uudistivat sen vielä äänettömästi sydämellisellä kädenpuristuksella.

Nikolas van Wibisma istui ääneti, kirje polvellaan, ampumatelineiden luona vastapäätä valantekopaikkaa, mutta katkerat ja tuskalliset tunteet riehuivat hänen povessansa. Kuinka häntä olisikaan haluttanut itkeä ääneen ja repiä palasiksi isänsä kirje! Ja kun hän näki kunnianarvoisen herra van Montfortin käsi kädessä vanhan herra van der Does'in kanssa vannovan uskollisuutta, kuinka kernaasti hän silloin olisikaan kiiruhtanut heidän luoksensa tehdäksensä valan ja huutaaksensa tuolle vakavalle miehelle, joka seisoi lehmuksen alla:

— Minä en ole mikään turmeltunut poika, joka petän kotini. En tahdo olla orja enkä espanjalainen; olen hollantilainen kuten tekin!

Mutta hän ei mennyt minnekään, ei puhunut mitään, hän istui vain liikkumatonna, kunnes valanteko oli päätynyt ja Warmondin junkkari vei hänet lehmusten alle. Sinne oli niiden miesten lisäksi, jotka olivat vannottaneet kansaa, tullut kaupunginsihteeri ja molemmat herrat van der Does. Ääneti kumarsi Nikolas ojentaen pormestarille isänsä kirjeen. Van der Werff aukaisi sen, antoi sen luettuaan toisille herroille ja sanoi sitten kääntyen junkkarin puoleen:

— Odottakaa täällä, junkkari. Teidän isänne neuvoo meitä luovuttamaan kaupungin espanjalaisille ja takaa meille kuninkaan armon. Vastauksen suhteen ette voi olla epätietoinen, nähtyänne mitä täällä on tapahtunut.

— Tähän voi vastata vain yhdellä tavalla, sanoi van Hout kesken lukemisen. — Repimällä sepustuksen ja vaikenemalla.

— Palatkaa kotiinne, ja Jumalan haltuun, lisäsi Janus Dousa. — Ei, odottakaa; minä lähetän kumminkin teidän mukananne vastauksen sotapäällikölle.

— Isäni kirjettä ette siis suvaitse vastata? kysyi Nikolas.

— Emme, junkkari. Me emme tahdo olla missään tekemisissä vapaaherra Matenessen kanssa, vastasi komisario. — Mitä teihin tulee, niin voitte palata kotiin tai odottaa täällä, kuinka vain haluatte.

— Menkää serkkunne luokse, junkkari, sanoi Janus Dousa ystävällisesti. — Kestää hetken vielä ennenkuin saan käsiini kynän ja paperia ynnä vahaa, jolla voin sulkea kirjeen. Neiti van Hoogstratenia ilahduttaa varmaankin, jos hän teiltä saa kuulla jotakin isästänsä.

— Jos tahdotte käydä tervehtimässä neitiä, nuori herra, sanoi pormestari, — niin on taloni teille avoinna.

Nikolas mietti hetken ja sanoi sitten nopeasti:

— Tahdon kyllä, viekää minut hänen tykönsä.

Kun poika Warmondin herran seurassa, joka oli ottanut opastaaksensa häntä, oli saapunut kaupungin pohjoispäähän, kysyi hän junkkarilta:

— Te olette junkkari van Duivenvoorde, Warmondin herra?

— Niin olen.

— Ja te olitte geusien mukana valloittamassa Brielin espanjalaisilta?

— Olihan minulla tuo onni.

— Ja kumminkin te olette ylhäistä, vanhaa aatelissukua; ja geusien joukossahan oli muitakin aatelisia, eikö niin?

— Oli kyllä. Luuletteko, ettei olisi arvomme mukaista rakastaa isiemme maata? Minun esi-isäni, samoin kuin teidänkin, olivat aatelisia ennenkuin maassamme oli ainoatakaan espanjalaista.

— Mutta Filip kuningas on laillinen hallitsijamme.

— Niin on, valitettavasti. Ja siksi me tottelemme hänen maaherraansa, prinssiä, joka johtaa hallitusta hänen nimessänsä. Tuo valapattoinen julmuri tarvitsee holhojan. Kyselkää vain edelleen; minä vastaan kernaasti!

Nikolas ei noudattanut tätä kehotusta, vaan seurasi ääneti opastansa, kunnes he tulivat Achtergrachtin luo. Silloin hän pysähtyi, tarttui voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana ratsumestarin käsivarteen ja sanoi sitten, tuon tuostakin tukahtuvalla äänellä, nopeasti ja hiljaa:

— Minun sydämeni on pakahtua. Jollekin minun täytyy sanoa se! Minä tahdon olla hollantilainen. Vihaan espanjalaisia. Leiderdorpissa ja Haagissa olen oppinut heidät tuntemaan. He eivät tarkkaa minua, koska olen nuori, ja he eivät tiedä että ymmärrän heidän kieltänsä. Silmäni ovat auenneet. He puhuvat meistä pilkaten ja halveksivasti. Minä tiedän, miten Alba ja Vargas ovat täällä menetelleet. Espanjalaisten omasta suusta olen kuullut että he kaikkein mieluimmin tahtoisivat meidät tuhota ja hävittää sukupuuttoon. Jos voisin toimia kuten tahtoisin, välittämättä isästäni, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Päässäni on kaikki sekaisin. Pormestarin puhe vie minulta vielä järjen. Sanokaa hänelle, junkkari, pyydän teitä sanomaan hänelle, että vihaan espanjalaisia ja olen ylpeä siitä, että olen hollantilainen.

He olivat jo taas kulkeneet kappaleen matkaa, ja kun he nyt lähestyivät pormestarin taloa, sanoi ratsumestari, joka hämmästyneenä ja iloissaan oli kuunnellut poikasen puhetta:

— Te olette kelpo nuorukainen, junkkari, ja pyritte oikeaan. Pitäkää vain Pietari herran sanat mielessänne, ja muistakaa, mitä historia opettaa. Kenelle omistaa tuo kertomus kansojen kohtaloista kunniakkaimmat lehtensä? Tyranneilleko ja heidän kätyreillensä ja imartelijoillensa vaiko niille, jotka ovat eläneet ja kuolleet vapautta puoltaen? Pää pystyyn! Tätä taistelua jatkuu ehkä kauemmin kuin me kumpikaan elämmekään, ja teillä on vielä yllin kyllin tilaisuutta puoltaa oikeaa asiaamme. Aatelismiehen tulee palvella ruhtinastaan, mutta hänen ei tule olla ruhtinaansa orja — ja sitäkin vähemmin, jos tämä on muukalainen, hänen kansansa vihollinen. Nyt olemme perillä. Tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät. Antakaa minulle kätenne. Tahtoisin kernaasti nimittää teitä ristimänimellänne, kelpo Nikoni.

— Tehkää se, huudahti junkkari, — ja lupaattehan ettette lähetä ketään toista sijastanne? Tahtoisin vielä puhella kanssanne.

Van der Werffin talossa otti junkkarin vastaan Barbara. Henriika ei voinut tulla heti, sillä pater Damianus oli hänen luonansa, ja junkkari odotti ruokasalissa kunnes pappi tuli. Nikolas tunsi hänet ennestään ja oli myöskin edellisenä vuonna kerran käynyt ripillä hänen tykönänsä. Tervehdittyään häntä ja vastattuaan hänen kysymykseensä, kuinka oli joutunut tänne, sanoi junkkari nopeasti, ilman esipuheita:

— Arvoisa isä, suokaa anteeksi, mutta eräs seikka ahdistaa sydäntäni. Te olette hurskas mies ja voitte neuvoa minua. Onko rikos, jos hollantilainen taistelee espanjalaisia vastaan, onko synti, jos hollantilainen tahtoo olla ja pysyä sinä, miksi rakas Luoja itse on hänet tehnyt? En voi sitä uskoa!

— En minäkään usko sitä, vastasi Damianus yksinkertaiseen tapaansa. — Ken pysyy uskollisena pyhälle kirkolle, ken rakastaa lähimmäistään ja pyrkii tekemään oikein, se voi turvallisesti olla hollantilainen mieleltään ja rukoilla ja taistella maansa vapauden puolesta.

— Oi! huudahti Nikolas silmät säihkyvinä.