Part 20

— Sillä katsokaas, jatkoi Damianus vilkkaammin, — täällä oltiin oikeauskoisia katoolilaisia ja elettiin hurskaasti ja Jumalan tahdon mukaan, ennenkuin espanjalaiset alkoivat maata ahdistella. Miksikä ei kaikki vielä voisi joutua entiselleen? Siksi on Jumala luonut kansat erilaisiksi, että Hän tahtoo että ne kukin eläisivät omaa kansalliselämäänsä ja kehittäisivät sitä niin, että se tuottaisi heille onnea ja Hänelle kunniaa, — ei siksi, että Hän olisi antanut voimakkaammalle kansalle oikeuden kiduttaa ja sortaa heikompaa. Kuvailkaa mielessänne, että isänne läksisi kävelemään ja espanjalainen grandi hyökkäisi hänen niskaansa ja antaisi hänen tuta piiskaansa ja kannuksiansa, ikäänkuin hän olisi hänen ratsunsa. Espanjalainen taitaisi saada katua kauppojansa! No, ajatelkaa nyt ritari Matenessen asemesta Hollantia ja grandin asemesta mahtavaa Espanjaa, niin tiedätte, mitä tarkoitan. Meillä ei ole muuta keinoa kuin heittää ahdistelija niskoiltamme. Pyhä kirkko ei kärsi siitä. Jumala on sen perustanut, ja se on pysyvä voimassa, hallitkoonpa täällä sitten kuningas Filip tai kuka tahansa. Nyt tiedätte mielipiteeni. Erehdynkö, kun otaksun, ettei teitä enää miellytä kantaa luopion nimeä, kelpo junkkarini?

— Ette, isä Damianus! — Te olette oikeassa, olette aivan oikeassa. Ei ole syntiä toivoa Hollantia vapaaksi.

— Kuka teille sitten on sanonut sen olevan syntiä?

— Kaniikki Bermont ja meidän kappalaisemme.

— Siis olemme tämän maallisen asian suhteen eri mieltä. Antakaa Jumalalle kuin Jumalan ovat, ja puolustakaa sitä maata, minkä Jumala on teille suonut. Jos tahdotte taistella Hollannin vapauden puolesta, sitten kuin miehistytte, niin tehkää se turvallisesti. Siitä synnistä kyllä päästän teidät.

Henriika iloitsi kovin tavatessaan tuota reipasta ja onnellisen näköistä poikaa. Hän pyysi Nikolasta kertomaan hänelle hänen isästänsä ja sukulaisistansa ja kysyi miten hän oli tullut Leideniin tulleeksi. Kun neiti kuuli pojan aikovan lähteä tunnin kuluttua kaupungista, heräsi hänen mielessänsä hyvä tuuma, — hän kun lakkaamatta mietiskeli kuinka saisi Belotti'n matkaan. Hän uskoi näet junkkarille aikeensa ja pyysi että tämä auttaisi Belottia pääsemään espanjalaisten sotajoukkojen välitse Haagiin, ja junkkari lupasi tehdä sen sekä myöskin toimittaa jollakin tavoin Henriikalle tiedon, kun vanhus palaisi.

Tunnin perästä sanoi junkkari Henriikalle jäähyväiset, ja kun hän jälleen kulki Warmondin herran kanssa Achtergrachtin vieritse, kysyi hän iloisesti:

— Kuinka pääsen geusien tykö?

— Tekö? kysyi ratsumestari hämmästyneenä.

— Niin, minä, vastasi junkkari innoissaan. — Pian täytän seitsemäntoista vuotta, ja heti sen jälkeen... Odottakaapas — odottakaa vain, — saatte vielä kuulla minusta!

— Oikein, Nikolas, oikein! vastasi toinen. — Elkäämme olko vain jalosukuisia hollantilaisia, vaan myöskin jaloja hollantilaisia!

Kolme tuntia myöhemmin saapui junkkari Matenesse van Wibisma Belotti'n seurassa, josta hän lapsuudestaan saakka oli pitänyt, Haagiin. Hän ei tuonut isälleen muuta kuin huolellisesti kokoonkäännetyn ja sinetillä varustetun kirjeen, jonka Janus Dousa, veitikkamainen hymy huulillaan, oli antanut junkkarille, Leidenin porvariston puolesta annettavaksi sotapäällikkö Valdezille, ja joka ei sisältänyt muuta kuin — siroilla kirjaimilla suurelle paperiarkille kirjoitettuna — Dionysius Caton sepittämän säkeen:

"_Fistula dulce canit volucrem dum decipit auceps_."

"Maireesti huilu ain' soi, kun se houkuttaa lintua verkkoon."

Seitsemäskolmatta luku.

Kesäkuun ensi viikko ja puoli toisesta oli kulunut, auringonpaisteiset päivät olivat loppuneet, ja illan suussa tuli Vaihettajan ravintolan "_Angulus_" täyteen vieraita. Siellä oli niin kodikasta, kun merituuli puhalsi, sade rapisi ja vesi virtaili lotisten katukivitykselle. Espanjalainen sotajoukko ympäröi nyt Leideniä kuin rautamuuri. Kaupunkilaiset pitivät toinen toistansa vankilatoverinansa, ja kukin liittyi läheisesti säätyveljiinsä ja hengenheimolaisiinsa. Kaikki toiminta oli lamallansa, joutilaisuus ja huolet rasittivat jokaista, ja kun aika kävi kovin pitkäksi ja mieli ylen synkäksi, mentiin juomalaan, jossa kukin voi ilmaista huolensa ja toiveensa ja kuulla mitä muut arvelivat ja tuumivat yhteisestä hädästä.

Juomalassa olivat nyt kaikki pöydät täynnä, ja jos ken vieraista halusi sanoa jotakin toisen pöydän ääressä istuvalle toverillensa, sai hän korottaa ääntänsä aika lailla, sillä joka pöydässä juteltiin eri asioista. Samalla huudeltiin tarjoilijatarta joka taholle, lasit kilisivät ja tinakannet kalahtelivat kiinnipudotessaan kivisiä juoma-astioita vasten.

Tuon pitkämäisen huoneen toisessa päässä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä keskusteltiin lujemmalla äänellä kuin muissa pöydissä. Siellä istui kuusi upseeria, niiden joukossa Yrjö von Dornburg. Kapteeni van der Laen, hänen esimiehensä, joka oli mainehikas sotasankari, kertoi voimakkaalla, syvällä äänellä ihmeellisistä tai lystikkäistä seikkailuistaan maalla ja merellä, ja översti Mulder keskeytti häntä aina tuon tuostakin sekä kertoi myhähdellen, aina kun kapteeni oli lopettanut jonkun kummallisen jutun, hetikohta toisen samantapaisen, mutta kerrassaan mahdottoman uskoa, — jolloin ratsumestari van Duivenvoorden täytyi toimia välittäjänä, kun kapteeni kiivastui vanhuksen pilasta, tietäen ettei hänellä ollut tapana liioitella kovinkaan paljoa. Luutnantti Cromwell, pyöreäpäinen, pitkätukkainen, vakava mies, joka oli tullut Hollantiin taistellakseen uskon puolesta, otti vain silloin tällöin osaa keskusteluun, lausuen muutaman sanan huonolla hollanninkielellä. Yrjö oli ojentanut jalkansa suoraksi ja istui haaveksien syvälle tuoliinsa vaipuneena.

Herra Aguanus, isäntä, kierteli pöytien väliä, ja saavuttuaan vihdoin upseerien tykö pysähtyi hän tyyrinkiläisen eteen ja kysyi:

— Herra junkkari, missä ovat ajatuksenne? Eihän teitä viime päivinä enää ole ollut tunteakaan. Mikä teidän oikein on?

Yrjö kohottihe heti suoraksi, oikaisi itseään kuin heräten ja sanoi ystävällisesti:

— Toimettomuus panee uneksimaan.

— Hänestä alkaa tuntua ahtaalta täällä häkissä, virkkoi kapteeni van der Laen. — Jos tätä vielä kauan jatkuu, niin saamme kaikki tyyni pyörätaudin kuin lampaat.

— Ja käymme niin jäykiksi kuin tuo pakanallinen kuparijumala tuolla hyllyllä, lisäsi översti Mulder.

— Edellisen piirityksen aikana valitettiin samaa, virkkoi isäntä, — mutta Noyelles'in herra koetti hukuttaa harmin ja tyhjensi siksi useita astioita parasta viiniäni.

— Kertokaapa herroille millä hän ne maksoi, huudahti översti Mulder.

— Tuollahan paperi on puitteissansa, naurahteli Aquanus. — Rahan asemasta hän lähetti minulle tämän runon:

"Runsahasti annoit mulle mainiota viiniä; Maksaa tahtoisin sen Sulle, oivallinen isäntä! Mutt' ei ole rahaa mulla: taskun' aivan tyhjä on; Siispä keksin toisen keinon, mielestäni mainion: Koska Leidenissä käypi paperikin rahasta, Annan Sulle paper'liuskan velkojeni maksuna."

— Oivallista! huudahti Warmondin junkkari. — Tehän olitte vielä lisäksi itse valmistanut noiden pahvirahojen leimasimen!

— Niin kyllä! Helpolla en suoriutunut Noyelles'in herran joutilaisuudesta. — Tällä kertaa te toki olette kahdesti olleet liikkeellä.

— Vaiti, vaiti, Herran tähden, elkää puhuko mitään ensi yrityksestä! huudahti ratsumestari. — Hyvä tuuma, joka menee myttyyn siksi että johtaja on mennyt levolle ja nukkuu kuin myyrä! Onko koskaan maailmassa mointa kuultu?

— Mutta toinen yritys onnistui paremmin, sanoi isäntä. — Kolmesataa liikkiötä, sata tynnöriä olutta, voita, ampumavaroja, — lisäksi mitä kurjin vakoilija, — olihan se oiva saalis!

— Mitäpä siitä! huudahti kapteeni van der Laen.— Mehän olisimme voineet ottaa haltuumme kaikki varastolaivat mitä oli Leideninjärvellä! Ja Kaag sitten! Ajatelkaapa vain, että tuo saarilinnoitus on vihollisen käsissä!

— Mutta väkemme kunnostautui kumminkin, sanoi ratsumestari.

— Oli joukossa oikeita peijakkaan poikia, naurahteli van der Laen. — Eräs niistä pisti muutaman espanjalaisen kuoliaaksi ja riisui keskellä taistelun tuoksinaa hänen punaiset housunsa ja veti ne jalkaansa.

— Minä kyllä tunnen sen miehen, sanoi isäntä, — hän on nimeltään van Keulen. Hän istuu tuolla toisella puolen olutta ryypiskelemässä ja kertoo toisille lystikkäitä kaskuja. Aika huimapää — ja naama kuin satyyrillä. Eihän meiltä kumminkaan puutu aivan kerrassaan ilonkaan aiheita! Muistakaapa vain Chevraux'in tappiota ja geusien voittoa Vlissingenin luona.

— Eläköön kelpo amiraali Boisot ja uljaat geusit! huudahti kapteeni van der Laen kilistäen lasia översti Mulderin kanssa. Översti kääntyi nyt lasiansa kohottaen tyyrinkiläisen puoleen, ja kun junkkari, joka oli uudelleen vaipunut mietteisiinsä, ei huomannut hänen aiettansa, huudahti hän loukkaantuneena:

— No, herra von Dornburg, te mietitte kauan, ennenkuin käytte käsiksi kolpakkoonne!

Yrjö säpsähti ja vastasi nopeasti:

— Minäkö? Kyllähän minä... Maljanne, herra översti!

Hän tarttui kolpakkoonsa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, teki "kynsikokeen" ja asetti astian pöydälle.

['Kynsikokeella'·oli tarkoituksena todistaa että juoma-astia oli tarkoin juotu tyhjäksi; temppu suoritettiin pitämällä tuota tyhjennettyä astiaa alassuin vasemman käden peukalon kynttä vasten. _Suoment. muist._]

— Oikein! huudahti vanhus, ja herra Aquanus sanoi:

— Tuon hän on oppinut yliopistossa; tieteileminen herättää janoa. — Isäntä loi samalla ystävällisen, huolestuneen silmäyksen nuoreen saksalaiseen. Sitten hän katsahti ovelle päin, josta taiteilija Vilhelmi tuli. Aquanus meni häntä vastaan ja kuiskasi hänelle:

— Minä olen huolissani tuon saksalaisen junkkarin takia. Livertelevä leivonen on muuttunut sulkasatoiseksi yölinnuksi. Mikä häntä vaivaa?

— Koti-ikävä, kaipaa tietoja omaisistansa eikä viihdy satimessa, johon on joutunut tavotellessaan kunniaa ja mainetta. Pian hän taas on entisellään.

— Toivottavasti, vastasi isäntä. — Tuollainen tuore puu kimmahtaa jälleen pystyyn, joskin se taivutetaan maahan. Rohkaiskaa te häntä, tuota herttaista nuorukaista.

Eräs vieraista huusi isäntää, ja taiteilija meni upseerien luo ja alkoi Yrjön kanssa hiljaisen keskustelun, jota muut eivät voineet kuulla tuossa äänekkäässä surinassa.

Vilhelmi tuli van der Werffin talosta. Siellä hän oli saanut tietää, että ylihuomenna, neljäntenätoista päivänä kesäkuuta, olisi pormestarin syntymäpäivä. Adrian oli uskonut sen Henriikalle ja tämä hänelle. Talonisäntä aiottiin nyt herättää laululla tuona merkkipäivänä.

— Oivallista! keskeytti Yrjö ystäväänsä. — Hän suorittaa sen oivallisesti.

— Eikä hän yksin, me toivomme saavamme avuksemme pormestarin rouvan. Aluksi hän kieltäytyi aivan varmasti, mutta kun minä ehdotin erästä sievoista madrigaalia, suostui hän laulamaan ensi ääntä.

— Vai niin, sanoi junkkari kiihkeästi. — Tietysti minäkin olen käytettävänänne. Lähtekäämme täältä; onko teillä nuotit kotonanne?

— Ei, herra von Dornburg, minä jätin ne neidille ja pormestarin rouvalle, mutta aamulla...

— Aamulla harjoitellaan! Tämä viiniastia on minua varten, neitsy! Maljanne, översti Mulder! Ratsumestari van Duivenvoorde, eläköön ratsuväkenne ja ottelumme!

Saksalaisen silmät säihkyivät jälleen, ja kun kapteeni van der Laen puhettansa jatkaen sanoi: — Nuo merigeusit ne vielä upottavat koko espanjalaisen laivaston meren syvyyteen, — huudahti Yrjö innostuneena: — Meren malja, hyvät herrat, meren malja! Vaarojen keskellä temmeltää, se on ihaninta! Hyrskyjen kohistessa riemuita ja ahdistella vihollista! Iskeä kiinni hänen laivaansa, rynnätä sinne ottelemaan mies miestä vastaan, rinta vasten rintaa! Taistella ja voittaa — tai saada surmansa yhdessä vihollisen kanssa!

— Maljanne, junkkari! huudahti översti. — Tuhat tulimmaista, tuollaista nuorisoa me juuri tarvitsemme!

— Nyt te taas olette entisellänne, sanoi Vilhelmi kääntyen ystävänsä puoleen. — Omaistenne malja!

— Yhdistäkäämme kaksi maljaa, huudahti Yrjö. — Eläkööt omaisemme, eläköön rakkaus iloinensa ja tuskinensa, eläköön se ihana nainen, jota lemmimme! Sota on iloa, rakkaus on elämää! Vuotakoot haavat, pakahtukoon sydän tuhansiksi siekaleiksi! Taistelukentällä viheriöitsee laakeri, rakkaus sirottelee ruusuja, — okaisia, mutta ihania! Loppusi on käsissä, lasi! Sinusta ei kenenkään enää pidä juoman!

Posket hehkuvina heitti Yrjö lasisen kolpakon nurkkaan, jossa se kilisten meni sirpaleiksi. Äänekkäästi ilmaisivat toverit hyväksymisensä, — mutta luutnantti Cromwell nousi paikaltaan ja läksi hiljaa huoneesta, ja isäntä pudisteli tyytymätönnä järkevää päätänsä.

Yrjö· oli kuin haltioissaan ja hehkuvan näytti hänen mielensä. Huimassa sekasotkussa ympäröivät nuo tuuheat kiharat hänen kaunista päätänsä, kun hän istui tuolissaan, taaksepäin nojaten, költeri auki, singahuttaen toisten kuivanjärkevään keskusteluun syvällisiä aatelmia ja viehkeitä mielikuvia. Vilhelmi kuunteli hänen puheitaan puoleksi ihaellen, puoleksi huolissaan. Oli ehditty jo kappaleen matkaa yli keskiyön, kun taiteilija läksi ystävänsä kanssa juomalasta. Översti Mulder katsoi junkkarin jälkeen ja huudahti tovereillensa:

— Tuolla hurjapäällä on lempo nahassansa!

Seuraavana päivänä harjoiteltiin pormestarin talossa kolmiäänistä madrigaalia, isännän itsensä ollessa puheenjohtajana neuvoston istunnossa. Yrjö seisoi Marian ja Henriikan välillä. Niin kauan kuin taiteilijan vielä täytyi oikaista virheitä ja laulattaa samaa kohtaa moneen kertaan, pysyi tuo pieni laulukunta reippaan ilomielisenä, ja Barbara kuuli viereiseen huoneeseen tuon tuostakin hilpeätä naurua; mutta kun kukin oli oppinut osansa ja madrigaali oli esitettävä lopullisesti, kävivät laulajattaret yhä vakavammiksi. Maria katsoi koko ajan nuotteihin. Harvoin oli hänen laulunsa ollut niin henkevää, niin moitteettoman puhdasta. Yrjö sovitteli esityksensä hänen laulunsa mukaiseksi, ja joka kerran kun hän kohotti katseensa nuoteista, kiintyivät ne Marian kasvoihin. Turhaan koetti Henriika tavottaa junkkarin silmäyksiä, hänen ei onnistunut saada niitä poistumaan Mariasta, niin kiusallista kuin hänestä olikin, ettei hänestä itsestään pidetty lukua. Hän tahtoi osottautua Mariaa etevämmäksi, ja pian purki hän intohimoisen luontonsa koko voiman lauluunsa. Henriikan tulisuus kiihotti Mariaakin. Heleästi kajahtelivat hänen liverryksensä Yrjön sointuisan äänen säestäminä, ja kumeana ja innostuneena sekaantui niihin Henriikan laulu. Taiteilija löi tahtia ihastuksissaan ja haltioissaan. Henriikan syvä, pehmeä ääni herätti hänessä suloisia muistoja tämän sisaresta.

Kun esitys oli lopussa, huudahti Vilhelmi tulisesti: — Uudelleen! — Nyt alkoivat laulajattaret kilpailla uudistetuin voimin, mutta silloin sattuivat junkkarin tuliset katseet Marian silmiin. Marian käsi vaipui heti alas, hän peräytyi laulajain muodostamasta puoliympyrästä ja sanoi:

— Me osaamme sen jo. Näkemiin aamulla varhain, herra Vilhelmi! Minulla on paljon toimimista.

— Voi, voi! huudahti taiteilija pahoilla mielin. — Se kävi niin oivallisesti, eikä ollut enää jäljellä kuin muutamia tahtia.

Mutta Maria oli jo ovella ja sanoi vain:

— Aamulla jatkamme.

Taiteilija kiitti neitiä hänen laulustansa innostunein sanoin, Yrjö kohteliaasti. Kun he molemmat olivat lähteneet pois, kulki Henriika nopein askelin edes takaisin ja iski pientä nyrkkiänsä uhkamielisesti ja kiihkeästi toiseen käteensä.

Syntymäpäivänä kokoontuivat laulajat varhain aamulla, mutta Pietari oli ollut ylhäällä jo ennen päivännousua, sillä hänen oli yhdessä kaupunginsihteerin kanssa laadittava eräs ehdotus, jonka piti olla valmis ennen neuvoston istuntoa. Ei hän lainkaan muistanut syntymäpäiväänsä, ja kun madrigaalia alettiin esittää ruokasalissa, löi hän nyrkillään oveen ja huusi:

— Me olemme työssä; menkääpä muuanne liverryksinenne!

Laulu keskeytyi ja Barbara sanoi:

— Ei sen mieli metsässä, kell' on verkot apajalla. Hänellä ei ole aavistustakaan koko juhlasta. Lähettäkäämme lapset ensin sisään.

Maria meni nyt Adrianin ja Liisan kanssa Pietarin työhuoneeseen. Heillä oli kukkavihkot kädessä, ja Maria oli pukenut tyttösen niin somaksi, että hän valkoisessa puvussaan todellakin oli kuin viehättävä keijukainen.

Nyt Pietari tiesi, mitä laulu oli tarkoittanut. Hellästi hän sulki syliinsä nuo kolme onnittelijaa, ja kun madrigaali alkoi uudelleen, asettui hän kuuntelemaan vastapäätä laulajia. Tosin ei tämä esitys onnistunut puoleksikaan niin hyvin kuin harjoitus, sillä Maria lauloi hiljaa ja hänen äänensä oli himmeä, — ja vaikka Vilhelmi löi tahtia tarmon takaa, ei lauluun tullut enää eilistä intoa ja lämpöä.

— Oivallista, varsin oivallista, sanoi Pietari, kun laulu oli lopussa. — Hauska keksintö ja esitys oivallista — ilahdutti minua suuresti!

Sitten otti hän kaikkia onnittelijoita kädestä, lausuen sydämellisiä sanoja. Tarttuessaan junkkarin käteen hän sanoi lämpimästi:

— Te tulitte kuin pilvistä pudoten näinä kovina aikoina meille virkistykseksi. Ja tehän puolestanne saitte kodin meillä, ja sille kyllä panee arvoa vieraassa maassa.

Yrjö oli luonut katseensa maahan, mutta kuullessaan viime sanat hän katsoi pormestaria silmiin. Kuinka uskollisesti, kuinka hyväntahtoisesti ja rehellisesti tämä katsoikaan häntä! Hänet valtasi voimakas liikutus, ja punnitsematta mitään, tietämättä oikein mitä teki, hän laski kätensä Pietarin käsivarsille ja painoi kasvonsa hänen olkaansa vasten.

Van der Werff salli hänen sen tehdä, silitteli nuorukaisen kiharoita ja sanoi hymyillen:

— Aivan kuin Leonard, Maria. Aivan kuin meidän Leonardimme. — Tänään syömme kaikki yhdessä päivällistä, tekin, van Hout, ja tietysti teidän rouvanne myöskin.

Pöydässä asetti Maria vieraat istumaan niin, ettei hänen tarvinnut katsoa Yrjöön. Tämä joutui istumaan rouva van Houtin viereen, vastapäätä Henriikaa ja taiteilijaa. Aluksi oli Yrjö vähäpuheinen ja ujo, mutta Henriika ei jättänyt häntä rauhaan, ja kun hän kerran oli alkanut vastailla neidin kysymyksiin, yllytti tämän tulinen vilkkaus häntä laskettelemaan lystikkäitä sukkeluuksia. Henriika maksoi hänelle täysin mitoin, hänen silmänsä säihkyivät ja hänessä lisääntyi yhä halu osottautua yhtä kekseliääksi kuin junkkari, jonka vastaukset ja kokkapuheet saivat hänet yhä pisteliäämmäksi. Hän ei juonut lainkaan viiniä, mutta hänen omat puheensa kiihdyttivät häntä, ja hän anasti Yrjön niin kerrassaan itselleen, ettei tämä saanut tilaisuutta lausua sanaakaan muille vieraille. Jos hän yritti sitä tehdä, keskeytti neiti häntä heti ja pakotti hänet jälleen keskustelemaan hänen kanssansa. Tuo pakko kiukustutti junkkaria, ja kun hän koetti puolustautua sitä vastaan, heräsi hänen ylimielisyytensä, ja hän alkoi yllyttää Henriikaa väittämään mahdottomia ja teki itse samoin.

Maria jäi tuon tuostakin ihmeissään kuuntelemaan neidin puheita, ja tapa, jolla Yrjö tätä kohteli, pisti hänen vihaksensa. Pietari tuskin huomasikaan Henriikaa, sillä hän keskusteli van Houtin kanssa luopioiden lähettämistä kirjeistä, joissa kaupunkia kehotettiin antautumaan ja joita oli saapunut jo kolme kappaletta, muutamien neuvostonjäsenten horjuvasta kannasta ja vangitun vakoilijan teloittamisesta.

Vilhelmi, jolle pöytänaapuri tuskin oli virkkanut sanaakaan, kuunteli noiden vanhempain miesten keskustelua ja mainitsi, että hän oli tuntenut petturin. Tämä oli ollut eräs isäntä, jonka ravintolassa hän oli tavannut ritari Matenesse van Wibismata.

— Siinäpä se, keskeytti häntä van Hout. — Quatgelatin taskussa oli kirjelippu, ja se oli kirjoitettu käsialalla, joka ihmeellisesti muistutti vapaaherran käsialaa. Quatgelatin oli hankittava tietoja Leidenin ruokavaroista.

— Nuo lurjukset! huudahti pormestari. — Valitettavasti — valitettavasti hän olisi voinut antaa Valdezille ylen mieluisia tietoja. Tarkastus ei ole ollut omansa mieltä ilahduttamaan, — varmoja lopputuloksia ei kumminkaan ole vielä saatu.

— Meidän pitäisi antaa naisten piakkoin ottaa selkoa asiasta.

— Naistenko? kysyi Pietari hämmästyneenä.

— Niin, meidän! huudahti kaupunginsihteerin vaimo. — Miksikä me olemme toimettomat, kun voisimme hyödyttää.

— Anna meidän suorittaa tuo tehtävä! huudahti Maria. — Me tahdomme kuten tekin tehdä jotakin tuon kalliin asian hyväksi.

— Ja uskokaa minua, lisäsi rouva van Hout, — pikemmin meidät päästetään aittoihin ja kellareihin kuin oikeudenpalvelijat, joita emännät pelkäävät.

— Naisetko kaupungin palvelukseen? virkkoi Pietari epäröiden. — Suoraan sanoen... mutta sopiihan miettiä ehdotustanne... Neiti näkyy tänään olevan hyvällä tuulella.

Maria katsahti paheksivasti Henriikaan, joka kurottihe kauas pöydän ylitse. Hän näytti Yrjölle sormusta ja huudahti naurahtaen:

— Ettekö tahdo tietää mitä se merkitsee? Katsokaapas: käärme, joka puree pyrstöänsä.

— Vai niin, vastasi junkkari, — itsensäkiduttamisen vertauskuva.

— Oivallista, oivallista! Mutta sillä on toinenkin merkitys, ja pankaa se mieleenne, herra ritari. Tiedättekö te, mitä on iäisyys ja iäinen uskollisuus?

— En, neiti, niin syvällisiä asioita ei minulle Jenassa opetettu.

— Ei tietysti. Teidän opettajannehan olivat miehiä. Miehet ja — uskollisuus, iäinen uskollisuus!

— Oliko Delila, joka kavalsi Simsonin filistealaisille, mies vai nainen? kysyi van Hout.

— Hän oli nainen. Poikkeus, joka todistaa säännön oikeaksi. Eikö niin, Maria?

Mitään vastaamatta Maria vain nyökäytti päätänsä; tyytymätönnä hän sysäsi tuoliansa taaksepäin ja ateria oli lopussa.

Kahdeksaskolmatta luku.

Päiviä ja viikkoja oli kulunut, heinäkuuta oli seurannut kuuma elokuu, ja sekin lähestyi loppuansa. Espanjalaiset piirittivät yhä Leideniä ja kaupungissa elettiin nyt joka suhteessa vankilaelämää. Sotamiehet ja aseelliset kaupunkilaiset toimittivat tehtävänsä väsyneesti ja haluttomasti. Raatihuoneella oli työtä yllin kyllin, mutta se oli surullista ja toivotonta, sillä ei vain alkanut kuulua prinssiltä ja staateilta mitään viestiä, joka olisi voinut pitää toivon vireillä, ja kaikki, mistä neuvoteltiin ja päätettiin, kohdistui lisääntyvään hätään ja sotien hirvittävään seuralaiseen, ruttoon, joka oli saapunut Leideniin yhdessä nälän kanssa. Samalla lisääntyi tyytymättömiä viikko viikolta. He vaativat päivä päivältä yhä jyrkemmin kaupungin antaumista, ja moni vapaudenystävä, joka näki omaistensa kituvan ja kuihtuvan, yhtyi heidän vaatimukseensa. Lapset kävivät koulua kuten ennenkin ja kokoontuivat leikkikentille, mutta harvoin oli enää huomattavissa muinaista hilpeyttä, — ja minne olivatkaan joutuneet poikasten punaiset posket ja tyttöjen pyöreät käsivarret? Köyhien täytyi tiukentaa vyötänsä, ja leipäpala, joka kaupungin puolesta annettiin jokaiselle, ei riittänyt poistamaan nälkää eikä edes pitämään hengissä.

Yrjö junkkari oli asunut jo pitkät ajat van der Werffin talossa.

Elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä palasi hän aamulla kotiin kävelyretkeltä. Hänellä oli kädessään jousi ja olallaan reppu. Tällä kertaa hän ei noussut yläkertaan, vaan meni Barbaran luo keittiöön. Leski nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja hänen harmaat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, mutta nuo pyöreät kasvot olivat käyneet kapeammiksi ja hänen kuihtuneet huulensa vavahtelivat surunvoittoisesti.

— Mitä teillä tänään on mitassanne? kysyi hän junkkarilta.

Yrjö pisti kätensä metsästyslaukkuun ja vastasi hymyillen:

— Lihava vikla ja sitä paitsi neljä leivosta — eikö niin?

— Varpusraukat! Mutta mikähän otus tämä on? Päätön, jalaton ja tarkkaan kynitty. Junkkari, junkkari, tuo näyttää arveluttavalta!

— Se soveltuu hyvin paistinpannuun ja nimestä vähät!

— No eihän kukaan tiedä, mitä kaikkea hän oikein syö, mutta eihän Jumala kumminkaan ole luonut kaikkia eläimiä ihmisvatsaa varten.

— Johan sanoin teille että se on vikla, lyhytnokkainen vikla, corvuslintu, ihka oikea _corvus_.

— Vai _corvus!_ Menkää nyt minne hyvänsä! Minua hirvittää tuo teidän saaliinne... Höyhen tuolla siiven alla... Jesus Maria! Eihän se toki vain liene korppi?