Part 21

— _Corvus_ se on, kuten jo sanoin. Pankaa se etikkaan ja höystäkää paistaessanne, niin se maistuu aivan yhtä hyvältä kuin oikea vikla. Sorsia ei saa joka päivä kuten äskettäin, ja varpuset alkavat käydä yhtä harvinaisiksi kuin ruusut talvella. Joka poikanen vahtii niitä jousi kädessä, ja joka pihassa ahdistellaan niitä haaveilla ja liimasaitoilla. Kohta ne häviävät sukupuuttoon, mutta jokunen on nyt vielä jäljellä. — Kuinka keijukainen voi?

— Elkää nimittäkö häntä keijukaiseksi! huudahti leski. — Antakaa hänen pitää kristillinen nimensä. Hän on valkoinen kuin tämä liina, ja eilisestä saakka hän ei enää ole suostunut juomaan maitoa, jota suurella huolella ja vaivalla olemme saaneet hänelle hankituksi joka päivä. Jumala tiesi, kuinka tämä päättyy. Katsokaapa tuota kaalintynkää, jonka olen ostanut! Entä tuota luupalaa!... Ei se minusta ennen olisi kelvannut koirillekaan, ja nyt täytyy koko talon tyytyä siihen. Illalliseksi minä keitän kinkunnahkaa viinissä ja sen lisäksi vähän jauhopuuroa. Ja tämä on muka ruokaa sellaiselle jättiläiselle kuin Pietarille! Jumala tiesi, kuinka hän pysyy siksikin voimissaan. Mutta kyllä hän onkin kuin haamu vain. Maria ei tarvitse ruokaa enemmän kuin lintunen, mutta Adrian, poika parka, lähtee usein kyynelet silmissä pöydästä; mutta olen kumminkin usein nähnyt hänen antavan Liisalle osan pienestä leipäpalasestaan. Oikein tuo käy sydämelle. Ja kumminkin sanotaan, ettei ruoka syöden lopu, vaan saamattomuuteen, ja että joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara. Sanoohan sananlasku myöskin, ettei hätä lakia lue, mutta toissa päivänä meidän, kuten muidenkin, piti ilmoittaa uudelleen, mitä meillä vielä on jäljellä, huomenna on annettava pois kaikki, mikä riittäisi yli kahden viikon, eikä Pietari salli, että pidättäisimme edes säkillistä jauhoja liiaksi, mutta kuinka sitten käy, mitä sitten seuraa, — laupias taivas!...

Viime sanoja lausuessaan leski nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten itkien:

— On ihme että tekin pysytte voimissa! Ei teidän iällänne hyödy paljoa pienestä lihasirusta.

— Herra van Aken anna minulle muonamääräni lisäksi omista ruokavaroistaan niin paljon kuin voi. Kyllä minä aina tulen toimeen. Mutta mitä näinkään tänään räätälin tykönä, joka korjaa vaatteitani!

— Mitä sitten?

— Kaksi hänen lapsistaan on kuollut nälkään.

— Ja tuolla kankurin talossa, sanoi Barbara itkien. — Sellaista kunnon väkeä! Neljä päivää sitten synnytti nuori vaimo lapsen, ja tänä aamuna sammui molempain elonkipinä, — kuin loppuun palanut kynttilä. Kankuri Pietarinpoika ja hänen viisi lastansa ovat kaikki tyyni kuolleet ruttoon. Kyllä tuota jo käy jokaisen sääliksi!

— Elkää kertoko enempää! sanoi Yrjö kauhistuen. — Minun pitää lähteä pihalle harjoituksiin.

— No mitäpähän hyötyä siitäkin on! Espanjalaiset eivät tee väkirynnäkköä, he jättävät kaikki kalpean kalman suoritettavaksi. Miekkailu lisää nälkää, ja nuo riutuneet ihmisraukat jaksanevat tuskin enää kättä käännähyttää!

— Te erehdytte, muori, erehdytte, vastasi Yrjö. — Toiminta ja liike on heille juuri tarpeen, että voisivat pysyä pystyssä. Nordwykin herra teki viisaasti, kun Allertsin kuoltua pyysi minua harjoittamaan heitä.

— Ehkä lienette oikeassa. Mutta ottakaapa pieni ryyppy ennenkuin menette työhön. Viinistä ei meillä kumminkaan vielä ole puutetta. — Kun ihmiset ovat toimessa, eivät he ainakaan tee kapinaa kuten toissa päivänä nuo muutamat vapaaehtoiset, — ihmisraukat! Jumalan kiitos että ne ovat poissa!

Barbaran kaataessa viiniä lasiin tuli taiteilija Vilhelmin äiti keittiöön ja tervehti Barbaraa ja junkkaria. Hänellä oli muassaan huivin alla käärö, jota puristi lujasti rintaansa vasten. Ei muorilta vieläkään puuttunut leveyttä, mutta hänen lihavuutensa, joka muutama kuukausi sitten oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti nyt rasittavan häntä kuin mikäkin taakka.

Nyt otti hän käärön käteensä sanoen:

— Tässä minä tuon ruokaa teidän Liisalle. Vilhelmini, tuo oiva ihminen...

Hän keskeytti lauseensa ja pisti jälleen lahjansa huivin alle. Hän oli nähnyt junkkarin kynityn saaliin ja jatkoi toiseen ääneen:

— Teillä näkyy jo olevankin kyyhkynen... sen parempi! Kaupunginsihteerin pieni tyttö alkaa jo myöskin käydä sairaaksi. Jumalan haltuun huomiseen!

Hän yritti lähteä, mutta junkkari pidätti häntä sanoen:

— Te erehdytte, arvoisa rouva. Tuon otuksen ammuin minä tänään, ja nyt myönnän että corvuslintuni on vain tavallinen korppi.

— Enkös sitä jo arvellutkin! huudahti leski. — Hyi sentään!

Näin sanoen hän painoi lintua sormellaan rintaan ja lisäsi sitten epäröiden:

— Mutta onhan tuossa eläimessä lihaakin.

— Korppiko! huudahti veronkantajan vaimo lyöden kätensä yhteen. — No, ovathan monin paikoin jo koirat ja kissatkin joutuneet vartaalle ja paistinpannuihin. Tässä saatte kyyhkysen.

Barbara aukaisi käärön niin varovasti kuin liha olisi voinut mennä sirpaleiksi hänen hyppysissään. Sitten katseli hän sitä hellästi, punniten sitä kädessään; mutta taiteilijan äiti sanoi:

— Se on jo neljäs, jonka Vilhelmi on teurastanut, ja hän sanoi sen olleen hyvän lentäjän. Hän määräsi sen nimenomaan teidän Liisalle. Pankaa siihen täytteeksi taikinaa, mutta ei liian sakeaa ja kohtuullisen imelää. Se maistuu lapsista ja on terveydeksi, sillä se annetaan hyvästä sydämestä. Pankaa tuo eläin pois. On vaikeata nähdä kuolleena tuollaista tuttua olentoa.

— Jumala tämän teille palkitkoon! huudahti Barbara puristaen tuon kunnon vaimon kättä. — Voi näitä kamalia aikoja!

— Mutta onhan meillä vielä olemassa sellaistakin, josta voimme olla kiitolliset.

— On kyllä, — helvetissä on vielä kurjempaa, vastasi leski.

— Älkää tehkö syntiä, varoitti veronkantajan vaimo, — teillähän on vasta _yksi_ sairas talossa. — Saisinko tavata Maria rouvaa?

— Hän on työhuoneissa viemässä noille ihmisraukoille vähän lihaa meiltä. Joko teilläkin on niukka jauhoista? Lehmiä kyllä vielä näkee laitumella, mutta jyvät ovat kerrassaan lopussa; torilla ei ollut enää kapallistakaan. Otattehan tekin pienen ryypyn, hyvä rouva? — Menenkö kutsumaan kälyäni?

— Minä menen itse hakemaan hänet käsiini. Tuo hintojen korottaminen torilla ei ole enää siedettävissä. Me emme enää saa siellä mitään aikaan, mutta hän saa ihmiset järkiinsä.

— Torikaupustelijatko? kysyi junkkari.

— Niin, herra von Dornburg. Tuo hento rouva saa ihmeitä aikaan, — ei sitä tahtoisi uskoakaan. Kun toissa päivänä jälleen oli otettava selkoa, miten paljon ruokavaroja oli kussakin talossa, kohtelivat ihmiset minua ja muita tiedustelijoita röyhkeällä tavalla, ja moni suorastaan ajoi meidät ulos. Mutta hän meni kaikkein raaimpien tykö, ja kuten meren vedet erkanivat Israelin lasten edessä, niin aukenivat hänelle kellarit ja aitat. Jumala tiesi, kuinka hän menettelee, mutta ihmiset eivät vain voi häntä vastustaa.

Yrjö hengähti syvään ja läksi keittiöstä. Pihalla hän näki muutamia kaupunginsotilaita, vapaaehtoisia ja porvarivartioston jäseniä, joiden piti ryhtyä miekkailuharjoituksiin. Van der Werffin piha oli heidän käytettävänään, eikä varmaankaan ollut Leidenissä ainoatakaan miestä, joka olisi ollut sopivampi kelpo Allertsin seuraajaksi kuin tuo saksalainen.

Barbara ei ollut väärässä. Yrjön oppilaat olivat nääntyneen ja kurjan näköisiä, mutta monet heistä olivat Allerts vainajalta oppineet käyttämään miekkaa aika hyvin ja he olivat varsin innostuneita tähän toimeensa.

Keskellä pihaa oli nahasta tehty, tappuroilla täytetty ihmisolento, jonka rinnan vasempaan puoleen oli kiinnitetty sydämenmuotoinen punainen läpykkä. Tähän piti taitamattomampain iskeä, harjoittaakseen kättänsä ja silmäänsä. Toiset asettuivat parittain vastakkain ja miekkailivat Yrjön johdolla tylsillä miekkasimilla.

Junkkari oli ollut jokseenkin voimaton tullessaan keittiöön, sillä suurimman osan leivästä, jonka oli saanut päivänmuonakseen, hän oli antanut tuolle räätäli raukalle; mutta Barbaran viini oli häntä virkistänyt, ja hän koetti karaista itseään ja meni nyt reippaasti ja iloisesti miekkailijoiden tykö. Nopeasti hän heitti költerinsä penkille, veti vyönsä kireämmälle ja seisoi nyt paitahihasillaan sotamiesten edessä.

Kun hänen ensi komentosanansa kajahti, lensi Henriikan akkuna rämähtäen kiinni. Ennen se usein oli avattu miekkailuharjoitusten alkaessa, olipa akkunasta väliin kuulunut kätten taputustakin ja "hyvä"-huutoja. Mutta siitä oli jo kauan, sillä viikkomääriin ei Henriika ollut suonut junkkarille sanaa, ei katsetta. Sillä tavoin kuin junkkarille ei hän ollut vielä ainoallekaan miehelle osottanut mieltymystään, niin hartaasti hän ei olisi tavotellut ruhtinaankaan suosiota! Ja junkkari, — hän oli ensin kohdellut häntä välinpitämättömästi ja sitten alkanut karttaa yhä huomattavammin. Tämä loukkasi Henriikan ylpeyttä. Aikoja sitten oli hän jo unohtanut, että hänen tarkoituksensa muka vain oli irroittaa junkkarin ajatukset Mariasta. Muutoin eivät Marian ja Henriikan välit olleetkaan enää oikein ennallaan, mikä siihen sitten lienee ollut syynä. Ei kulunut päivääkään ettei neiti olisi tavannut Yrjöä, ja hän iloitsi, jos voi osottaa junkkarille ettei hänen näkemisensä tuottanut hänelle mitään iloa, vaan pikemmin harmitti häntä. Vankinaolo rasitti häntä kovin, hän ikävöi sanomattomasti vapauteen, luonnon helmaan, metsään. Mutta siitä huolimatta hän ei koskaan puhunut siihen suuntaan, että tahtoisi lähteä kaupungista, sillä Yrjöhän oli Leidenissä, ja häntä hän ajatteli päivin ja öin. Väliin hän rakasti häntä, väliin vihasi, ja kumpikin tunne valtasi yhtä tulisena hänen intohimoisen sydämensä. Sisartansa Henriika myöskin muisteli ja hän rukoili usein hänen puolestansa. Voittaaksensa taivaan suosion hyvillä töillä ja kuluttaaksensa aikaansa hän auttoi van der Werffin talon viereisessä pienessä, vanhassa luostarissa asuvia harmaita sisaruksia hoitamaan sairaita, jotka nämät armeliaasti olivat ottaneet tykönsä, ja hän kävi myöskin sisar Gonzagan kanssa katoolisissa taloissa kokoomassa almuja tuota pientä sairaalaa varten. Mutta nämä toimet eivät tuottaneet hänelle mitään iloa; suorittaessaan niitä hän osotti toisin ajoin ylen suurta intoa, mutta väsähti sitten taas eikä ottanut päivämääriin niihin osaa. Kovin närkkääksi hän oli käynyt, mutta oltuaan edellisenä päivänä aivan sietämättömän kopea, oli hän jo seuraavana alakuloinen ja mielipahoissaan, — mutta ei kumminkaan pyytänyt anteeksi niiltä, joita oli loukannut.

Nyt seisoi neiti tuon sulkemansa akkunan takana, katsellen Yrjöä, joka hyökkäsi voimakkaalla hyppäyksellä, miekka kädessä, nahkaolentoa kohden ja lävisti sen punaisen sydämen.

Sotamiehet päästivät ihastuksesta äänekkäitä huutoja. Henriikankin silmät välähtivät mieltymyksestä, mutta äkkiä niiden hohde himmeni ja hän peräytyi akkunasta. Maria tuli näet pihan poikki työhuoneilta päin ja kulki silmät maahan luotuina miekkailijoiden ohitse.

Kalpeammaksi oli Maria käynyt, mutta hänen kirkkaiden sinisten silmiensä katse oli itsetietoisempi ja tarmokkaampi kuin ennen. Hän oli oppinut toimimaan itsenäisesti ja oli saanut raskaita velvollisuuksia täytettäväksensä kaupungin ja köyhäin palveluksessa. Omaa sydäntänsä vastaan oli hän taistellut voittohikkaasti, mutta koetukset eivät vielä olleet lopussa, — sen tunsi hän aina junkkaria kohdatessaan. Hän karttoi häntä, milloin vain voi, sillä hän tunsi, että jos koettelisi kohdella häntä kuin ystävää tai veljeä, toisi yritys tuhon muassaan. Vilpittömästi ja itsensäkieltävästi pyrki Yrjö auttamaan häntä tässä suhteessa, ja Maria oli hänelle siitä kiitollinen, sillä koko sydämensä hän tahtoi omistaa elinkumppanillensa, eikä hän tahtonut ketään toista suojelijaksensa, — ei häntä edes kauhistuttanut ajatellessa perikatoa Pietarin rinnalla. Mutta siitä huolimatta oli Yrjö kuin magneettivuori, joka veti puoleensa ja jota hänen täytyi karttaa säilyäksensä haaksirikolta.

Maria oli tänään työhuoneissa liikkuessaan ottanut selkoa työmiesten tilasta ja saanut nähdä mitä surkeinta kurjuutta.

Nuo kunnon ihmiset tiesivät, että kaupungin antauminen tekisi lopun heidän kärsimyksistänsä, mutta koska taisteltiin vapauden ja uskon puolesta, tahtoivat he pysyä lujina, ja he pitivät vaivojansa onnettomuutena, joka ei ollut kartettavissa.

Ulkoeteisessä tapasi Maria Vilhelmin äitiä ja lupasi vielä samana päivänä neuvotella kaupunginsihteerin rouvan kanssa, mitä olisi tehtävä torihintojen kohoamisen suhteen. Sitten hän meni Liisa paran tykö, joka istui kalpeana ja voimatonna pienessä nojatuolissa. Hänen kaunein nukkensa oli jo tunnin ajan ollut hänen polvellansa samassa asennossa. Hänellä ei ollut enää halua eikä voimia kohottaa lelua. Kerttu toi pikarin maitoa; sitä ei vielä tykkänänsä puuttunut, sillä muhkeita nautalaumoja kävi yhä vielä laitumella kaupunginmuurien ulkopuolella tykkien suojassa. Mutta lapsi ei tahtonut juoda ja nautti vain muutamia pisaroita, nekin kyyneleitä vuodattaen.

Marian koettaessa lohdutella pienokaista tuli Pietari huoneeseen. Tuo kookas mies, joka ulkonaiseenkin esiintymiseensä nähden oli ollut arvokkaan porvarin perikuva, ei nykyisin näyttänyt enää pitävän lukua ulkomuodostansa. Hänen ruskea tukkansa riippui otsalla, tiheä parta, joka ennen oli peittänyt vain leuan, oli nyt päässyt leviämään poskillekin, takki oli käynyt liian väljäksi, ja sukat muodostivat poimuja eivätkä keveltyneet yhtä tiukasti kuin ennen hänen jäntevien sääriensä mukaan.

Huolimattomalla kädenliikkeellä hän tervehti vaimoansa ja lähestyi sitten lasta, jota katseli kauan ääneti ja mitä hartaimmalla hellyydellä. Pienokainen käänsi häntä kohden suloiset kasvonsa, koettaen tervehtiä häntä, mutta hymyily haihtui kohta hänen huuliltansa ja hän katsoi taas välinpitämättömästi nukkeansa. Silloin kumartui Pietari, otti hänet syliinsä, mainitsi hänen nimeänsä ja hiveli huulillansa hänen kalpeita poskiansa. Lapsukainen kosketti hiljaa hänen partaansa ja sanoi heikolla äänellä:

— Laske minut alas, isä kulta, minua pyörryttää täällä ylhäällä.

Kyynelsilmin asetti nyt Pietari pikku lemmikkinsä hellävaroin takaisin nojatuoliin. Sitten hän läksi pois ja meni huoneeseensa. Maria seurasi häntä sinne ja kysyi:

— Eikö vieläkään ole tullut mitään tietoa prinssiltä tai staateilta?

Pietari kohautti ääneti olkapäitänsä.

— Mutta he eivät voi, he eivät saa meitä unohtaa, huudahti Maria tulisesti.

— Me menehdymme kurjuuteen ja he jättävät meidät kuolemaan, sanoi Pietari koleasti.

— Ei, ei, he ovat puhkaisseet sulut. Minä tiedän että he toimittavat meille apua.

— Sitten kuin on liian myöhäistä. Toinen onnettomuus tulee toisen lisäksi, ja ketä kohtaavat tuon nälkään nääntyvän kansan kiroukset? Minua, minua, minua yksin!

— Komisario van Bronkhorst on sinun puolellasi.

Pietari hymyili katkerasti ja sanoi:

— Hän joutui myös eilen sairasvuoteelle. Ruttoa, sanoi Bontius. Minä, minä saan yksin kestää kaiken.

— Me autamme sinua sitä kestämään, huudahti Maria. — Ensin puutetta, sitten nälkää, kuten olemme luvanneet.

— Eikä vain sitä. Tänään käytettiin viljat loppuun. Leipä on lopussa.

— Meillä on vielä nautoja ja hevosia,

— Ylihuomenna käydään niihin käsiksi. Tänään määrättiin kaksi naulaa luineen aina neljälle ihmiselle. Leipä loppuu, liha loppuu, maito loppuu! Ja mitä seuraa sitten? Ajattelepas äitejä, rintalapsia, sairaita! Ja meidän Liisaa!

Epätoivoissaan painoi pormestari kätensä ohimoltansa vasten. Mutta Maria sanoi:

— Rohkeutta, Pietari, rohkeutta! Jotakin meillä on jäljellä ja siitä emme saa luopua — nimittäin toivo.

— Toivo, vai toivo, sanoi Pietari pilkallisesti.

— Jos siitä luovumme, huudahti Maria, — niin saa epätoivo meidät avaamaan kaupungin portit, niiden avaaminen olisi...

— Kuka sitten on ajatellut porttien avaamista: Kuka on puhunut antaumisesta? keskeytti Pietari häntä kiivaasti. — Vielä me kestämme, vielä, vielä... Tuossa on salkku, vie se lähetille.

Yhdeksäskolmatta luku.

Liisa, joka ei moneen päivään ollut nauttinut palaakaan, oli nyt syönyt vähän kyyhkyspaistia, ja sen johdosta vallitsi koko talossa sellainen ilo kuin olisi perheen osaksi tullut suuri onni. Adrian juoksi työhuoneisiin kertomaan siitä työmiehille. Pietarin ryhti oli tarmokkaampi hänen mennessään raatihuoneelle, ja Maria, jonka muutoinkin piti mennä kaupungille, lupasi käydä ilmoittamassa veronkantajan vaimolle, kuinka hyvän vaikutuksen hänen poikansa lahja oli tehnyt.

Kun pormestarin rouva tästä kertoi, virtailivat tuon kunnon vaimon kuihtuneita kasvoja pitkin viljavat kyynelet. Hän suuteli Mariaa ja huudahti:

— Niin, tuo Vilhelmi! Jospa hän nyt vain olisi ollut kotona! Minä menen kutsumaan isää. Mutta hänkin taitaa olla raatihuoneella. Vaan mitäs tuo oli? Kuulkaa, hyvä rouva, kuulkaa — mitä tuo on?

Kellonsoitto ja tykinlaukaukset olivat keskeyttäneet häntä; nopeasti tempaisi hän akkunan auki ja huusi:

— Pankrationtornista! Se ei ole hälytyssoittoa! Laukauksia ja iloista kilinää! Nyt on tapahtunut jotakin riemuisaa. Sitä kyllä tarvittaisiin! Ulrikki hoi! Tule heti takaisin kertomaan meille mitä on tapahtunut. Rakas taivaallinen Isä! Rakas Jumala! Lähetä meille apua! Jospa sitä jo olisikin tulossa!

Naiset odottivat kovassa jännityksessä. Vihdoin palasi Vilhelmin veli Ulrikki ja kertoi, että Delftiin lähetetyt airuet olivat onnellisesti päässeet livahtamaan vihollisjoukkojen lävitse ja tuoneet palatessaan kirjeen staateilta. Kaupunginsihteeri oli lukenut sen ääneen raatihuoneen akkunasta. Säädyt kehuivat leideniläisten menettelyä ja heidän kestävyyttänsä ja ilmoittivat, että sulut oli puhkaistu, huolimatta vahingosta, mitä siitä koitui tuhansille maalaisille.

Meri tulvailikin todella jo maalle, ja airuet olivat itse nähneet kaupungin avustamiseen määrätyt laivat. Pian olisi Leidenin ympäristö veden vallassa, ja vesi pakottaisi espanjalaiset joukot vetäytymään pois. "Parempi turmeltunut kuin menetetty maa", oli ajateltu ryhdyttäessä tuohon hätäkeinoon, ja oli odotettavissa että ne, jotka olivat päättäneet panna noin paljon alttiiksi, eivät arastelisi mitään uhrauksia, kun vain saisivat Leidenin pelastetuksi.

Riemun valtaamat naiset ilmaisivat kädenpuristuksella tunteensa toisillensa. Iloista kellonsoittoa jatkui ja tykinlaukauksia jymähteli lakkaamatta, niin että akkunat tärisivät.

Hämärissä läksi Maria kotiin. Niin keveältä kuin nyt ei hänen mielensä ollut tuntunut pitkiin aikoihin. Mustat taulut, joita oli ripustettu ruton saastuttamien talojen ovelle, eivät tänään näyttäneet hänestä niin kammottavilta kuin muulloin, ja nuo riutuneet kasvot eivät herättäneet niin haikeata sääliä kuin ennen, sillä olihan niillekin tulossa hoivaa. Uskollinen kärsivällisyys saisi palkkansa, vapaudenpuoltajat pääsisivät voitolle!

Nopein askelin kääntyi Maria Vaihettajan majatalon ohitse vievälle kadulle, jonne oli kokoontunut tuhansittain porvareita kuulemaan mitä oli toivottavissa tai yhä vielä pelättävissä. Kadunkulmissa seisoi kaupunginsoittajia, jotka kaiuttivat reippaita sävellyksiä, geusilaulu sekaantui luikkupillien ja vaskitorvien ääneen, ja välillä kuului innokkaita eläköönhuutoja. Mutta runsaasti oli myös kokoontunut hyvinpuettuja porvareita ja naisia, jotka lujalla äänellä ja arastelematta tekivät pilkkaa iloisesta soitosta ja turhien lupausten hurmaamista riemutsevista narreista. Missä olivat apujoukot? Mitähän tuo pivollinen geusejä, jotka prinssi kaikkein suosiollisimmassa tapauksessa ehkä saisi kokoon, voisi noille Leideniä piirittäville mahtaville sotajoukoille? Ja entä tuo maan laskeminen veden alle! Kaupungin tienoot olivat siksi korkealla, että vesi ei voisi tulvailla niiden ylitse. Oli tuotettu vahinkoa maalaisväestölle, voimatta kumminkaan auttaa kaupunkia. Oli vain yksi pelastuskeino: antauminen kuninkaan armoille!

— Mitä hyötyä meille on vapaudesta! huudahti muudan oluenpanija, jolta samaten kuin hänen ammattiveljiltään jo aikoja sitten oli kielletty oluen valmistaminen ja otettu viljat. — Mitä hyötyä meille on vapaudesta, sitten kuin kaikki tyyni olemme heittäneet henkemme! Olkaamme järkeviä ja lähtekäämme raatihuoneelle vaatimaan että kaupunki antautuu, ennenkuin on liian myöhäistä!

— Antautaan! Kuninkaan armoille! huusi parikymmentä ääntä.

— Henki on pääasia, eikä se, ollaanko vapaita vai espanjalaisia, kalvinilaisia vai paavinuskolaisia! huudahti eräs kankuri. — Minä tulen mukaan raatihuoneelle.

— Olette kyllä oikeassa, te kunnon ihmiset, sanoi pormestari Baersdorp, joka kallisarvoinen soopelinnahalla reunustettu viitta yllään tuli raatihuoneelta ja kuuli nuo puheet. — Mutta malttakaa mielenne! Tänään alkavat nuo herkkäuskoiset ihmiset jälleen toivoa, ja nyt ei ole sopiva aika lausua ilmi teidän oikeutettuja toivomuksianne. Odottakaa vielä muutamia päiviä, ja jos apujoukkoja ei silloin ole alkanut näkyä, niin esitätte vaatimuksenne. Minä olen teidän puolellanne, samoin moni muu neuvoston jäsen. Ei meillä ole Valdezilta odotettavissa muuta kuin lempeyttä ja hyvyyttä. Oli alkuaankin rikos ruveta vastustamaan kuningasta, ja syntiä ja mielettömyyttä on pyrkiä taistelemaan nälkää, ruttoa ja kuolemaa vastaan. Jumalan haltuun, ystäväni!

— Pormestari on oikeassa, sanoi eräs värjäri.

— Van Swieten ja Norden ovat samaa mieltä kuin hän, mutta Pietari herran on kiittäminen prinssiä virastansa! Meille tuovat espanjalaiset apua, häneltä ne katkaisevat kaulan, jos pääsevät kaupunkiin. Mitäpä hän meidän kuolemastamme välittää; hänellä ja hänen perheellänsä on hyvät päivät!

— Tuolla tulee hänen vaimonsa, sanoi eräs kankuri, viitaten Mariaan päin. — Kuinka iloiselta hän näyttää! Nahkakauppa mahtanee yhä vielä olla tuottavaa. Kuulkaas, pormestarinna, kuulkaas! Tervehtäkää miestänne ja sanokaa hänelle, että hänen henkensä kyllä on kallis, mutta ettei meidänkään ole aivan arvoton.

— Sanokaa hänelle myöskin, huusi aivan Marian edessä muudan karjakauppias, jota huonot ajat eivät näyttäneet kovinkaan laihduttaneen, — sanokaa hänelle, että härkiä on lupa teurastaa kuinka paljon tahansa, mutta Leidenin porvareita...

Karjakauppiaan puhe jäi kesken, sillä herra Aquanus oli nähnyt akkunastaan, kuinka pormestarin rouvaa kohdeltiin, ja tuli nyt kadulle sekä meni keskelle nurisevaa ihmisjoukkoa.

— Hävetkää! huusi hän. — Kadulla hätyytellään kunniallista naista! Sellainenko on tapa Leidenissä? Kätenne, Maria rouva, ja jos kuulen vielä ainoankaan solvaavan sanan, niin toimitan tänne kaupunginvahdit. Kyllä minä teidät tunnen! Tuolla sinisen kiven luona on vielä jäljellä hirsipuu, jonka herra van Bronkhorst pystytytti teikäläisten varalta. Ketä haluttaa uudistaa se?

Nuo ihmiset, joille nämä sanat lausuttiin, eivät olleet ylen urhoollista väkeä, eikä kuulunut enää sanaakaan, kun Aquanus vei pormestarin rouvan majataloon. Talon emäntä ja tyttäret pyysivät Marian omalle puolellensa, joka oli erillään ravintolahuoneista, ja pyysivät häntä odottamaan siellä kunnes ihmisjoukko olisi hajaantunut. Mutta Maria tahtoi mennä kotiin, ja kun hän sanoi että hänen täytyisi lähteä, tarjoutui Aquanus saattamaan häntä.

Ulkoeteisessä seisoi Yrjö von Dornburg. Hän peräytyi tervehtien kunnioittavasti, mutta isäntä huusi hänet luoksensa ja sanoi:

— Tänään tulee meillä kiire, sillä varmaankin moni ottaa ryypyn tuon ilosanoman kunniaksi. Elkää panko pahaksenne, hyvä rouva, mutta junkkari saattaa teidät kotiin yhtä varmasti kuin minäkin... ja te, herra von Dornburg...

— Olen käskettävänä, vastasi Yrjö lähtien Marian seurassa ulos kadulle.

Vähän aikaa he kulkivat vaieten edelleen, ja heistä oli kuin olisivat kuulleet toinen toisensa sydämen sykkivän. Vihdoin hengähti junkkari syvään ja sanoi ·.

— Kolme pitkän pitkää kuukautta on kulunut siitä kuin tulin tänne. Olenhan taistellut uljaasti, Maria?

— Olette, Yrjö.

— Mutta ette voi aavistaa, kuinka raskasta on ollut hillitä kurjaa sydäntäni, olla puhumatta ja näkemättä. Kerran, Maria, kerran täytyy minun saada sanoa...

—· Ei koskaan, ei koskaan, keskeytti häntä Maria kiihkeän rukoilevalla äänellä. — Tiedän että olette taistellut vilpittömästi; elkää nyt rikollisesti hukatko voittoa.

— Oi, kuulkaa minua, Maria, tämä yksi ainoa kerta vain!

— Mitä iloa teillä siitä on, jos tulisilla sanoilla häiritsette mieleni rauhaa? Yhdellä vain on oikeus puhua minulle rakkaudesta, ja mihin teillä ei ole oikeutta, sitä ette saa tehdä.