Part 22

— Enkö? kysyi junkkari lempeän nuhtelevalla äänellä ja jatkoi sitten koleasti ja katkerasti: — Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minulla ei ole edes oikeutta puhua! Tyrehtyköön siis eloni juoksu työlääksi kuin lyijyvirran, jonka rannalla kaikki on elotonta, tuoksutonta, hohteetonta. Sumu on kätkenyt minulta auringon, mieleni hilpeys on poissa, kaikki, mikä minua muinoin viehätti, on käynyt tenhottomaksi, sulottomaksi. Tuntisitteko minua entiseksi iloiseksi toveriksenne?

— Pyrkikää jälleen saavuttamaan muinoinen ilomielenne, tehkää se minun tähteni.

— Se on poissa, poissa, sanoi Yrjö synkästi. — Te näitte minut Delftissä, mutta te ette kumminkaan oikein tuntenut minua. Kuten kuvastimet, joissa kaikki käy todellisuutta viehkeämmäksi, olivat silloin silmäni, ja ne saivat siitä palkinnon: minne vain katsahdin, kohtasi minua ystävälliset silmäykset. Minä rakastin koko maailmaa, ja sydämeni sykki niin reippaasti ja hilpeästi! Usein täytti mieleni niin hillitön elämänilo, että minusta tuntui kuin olisin ollut räjähtämäisilläni tuhansiksi sirpaleiksi, kuin pyssynputki, jonka liian vahva latinki halkaisee, — mutta en lentääkseni hajalle, vaan suoraan taivaaseen. Tuo tunne tuotti autuaallisuutta ja se tuotti tuskaa. Se valtasi minut usein Delftissä, kun te olitte minulle ystävällinen. Mutta nyt, nyt! Lentimet on minulla, voisin kohota korkeuteen, mutta minun täytyy madella maassa kuin etana, — teidän tahdostanne.

— En sitä tahdo, sanoi Maria. — Olettehan minulle rakas, sen saan sanoa, ja sydäntäni kirvelee nähdessäni teidät tuollaisena. Mutta jos te pidätte minusta, ja tiedänhän että sen teette, niin lakatkaa kiduttamasta minua noin säälimättömästi. Te olette minulle rakas — sen sanoin, ja se teidän tulee tietää että suhteemme tulisi selville —, rakas kuin kuluneet suloiset nuoruudenpäiväni, kuten viehättävät unelmat, kuten ihana laulu, jonka kuuleminen ja muisteleminen virkistää mieltä, — mutta muulla tavoin en rakasta teitä enkä saa teitä rakastaa. Ja minä tahdon että pysyisitte minulle yhtä rakkaana, mutta se on mahdollista ainoastaan sillä ehdolla, ettette riko valaa, jonka vannoitte.

— Vannoinko? kysyi Yrjö. — Vannoin?

— Niin, te vannoitte, vastasi Maria, alkaen käydä hitaammin. — Nojatessanne Pietarin poveen, syntymäpäivän aamuna, kun olimme laulaneet. Muistelkaapa vain! Vaieten vannoitte te silloin tuon valan; tiedän sen, tiedän sen yhtä varmaan kuin sen, että itse vannoin puolisolleni uskollisuutta vihkialttarilla. Sanokaa, olenko erehtynyt?

Yrjö pudisti kieltävästi päätänsä ja jatkoi yhä tulisemmin:

— Te näette salaisimmatkin ajatukseni. Sydämemme tuntevat toinen toisensa kuin uskolliset ystävykset, kuin maa tuntee kuunsa ja kuu maan. Mitäpä on toisesta ilman toista? Miksikä ne erotetaan toisistansa? Oletteko joskus vaeltanut metsätietä? Sitä pitkin kulkee kahden pyörän jäljet vierekkäin, mutta koskaan yhtymättä. Ratasakseli pitää ne erillään, — kuten meidät meidän valamme.

— Sanokaa pikemmin: kuten meidät kunniantuntomme.

— Kuten meidät kunniantuntomme. Mutta väliin tulee pensaikossa vastaan paikka, jossa tie päättyy hakkion tai sysihaudan luona, ja siinä jäljet käyvät ristiin, — ja tällä hetkellä tunnen että elontieni on päättynyt. En voi jatkaa matkaani, muuten hevoset syöksyvät pensaikkoon ja kannot ja kivet rikkovat ajopelit.

— Ja kunnia on mennyttä. Elkää puhuko enää sanaakaan. Kulkekaamme nopeammin. Katsokaa, akkunat ovat valaistut. Kukin tahtoo osottaa riemuitsevansa tuosta ilosanomasta. Ei meidänkään talomme saa olla pimeä.

— Elkää kiiruhtako niin kovin. Barbara kyllä pitää siitä huolta, ja kohta meidän täytyy erota. Sanoittehan että olen teille rakas.

— Elkää kiduttako minua! huudahti Maria liikuttavan rukoilevasti.

— En tahdo kiusata teitä, Maria, mutta kuulkaa minua. Tuo vala, jonka vannoin, oli vakava, kammottavan vakava, ja olen koettanut kuolemalla vapautua siitä. Olettehan kuullut, kuinka Boschhuizenin rynnäkössä heinäkuussa kuin mieletön syöksyin keskelle espanjalaisjoukkoa. Teidän nauhanne, tuo sininen, taivaanvärinen nauha, jonka sain Delftissä, liehui olallani, syöksyessäni kalpojen ja keihästen joukkoon. Mutta viimeinen hetkeni ei vielä ollut tuleva, enkä edes haavoittunut tuossa mellakassa. Oi, Maria, tuo vala on tuottanut minulle sanomatonta kärsimystä. Vapauttakaa minut siitä, sallikaa minun yksi kerta, yksi ainoa kerta sanoa teille, Maria...

— Vaiti, Yrjö, vaiti! rukoili Maria. — Minä en tahdo, en voi sitä kuulla... en tänään, en huomenna, en koskaan!

— Kerran vain, yhden ainoan kerran tahdon sanoa, täytyy minun sanoa teille, että teitä rakastan, etten välitä elämästä enkä autuudesta, en rauhasta enkä kunniasta...

— Ei sanaakaan enää, junkkari von Dornburg. Nyt olemme kotona. Te olette vieraamme, ja jos vielä puhutte sanaakaan tuohon tapaan ystävänne vaimolle...

— Maria, Maria... Elkää kolkuttako. Kuinka voitte noin tunnottomasti tuhota toisen ihmisen elämänonnen...

Ovi aukeni ja Maria astui kynnykselle. Yrjö seisoi portailla, ojensi hänen jälkeen kätensä, ikäänkuin apua anoen, ja mumisi synkästi:

— Te tuomitsette minut epätoivoon ja kuolemaan! Maria, Maria, miksi kohtelette minua näin?

Silloin pani Maria kätensä hänen käteensä ja sanoi:

— Siksi että voisimme kunnioittaa toisiamme, Yrjö.

Väkisin hän veti jääkylmän kätensä Yrjön kädestä ja meni sisään. Mutta Yrjö kuljeskeli kuin juopunut tuntimääriä pitkin noita valaistuja katuja ja heittihe sitten pää polttavana vuoteellensa. Hänen vuoteensa vieressä olevalla pienellä pöydällä oli löyhästi nidottu kirja. Hän otti sen ja alkoi kirjoittaa siihen vapisevalla kädellä. Väliin lakkasi hän kirjoittamasta ja vaipui mietteisiin, syvään hengittäen ja katse haaveksivana. Vihdoin heitti hän kirjan kädestänsä, mutta hän valvoi rauhatonna aamuun saakka.

Kolmaskymmenes luku.

Vähän auringonnousun jälkeen hypähti Yrjö vuoteeltansa, nouti reppunsa ja pani siihen nuo harvat kapineet, mitä hänellä oli. Kirjan vain hän jätti pois.

Varhain aamulla, ensimäisten työmiesten tullessa työhön, näki junkkari myös taiteilija Vilhelmin tulevan pihaan ja meni ovelle häntä vastaan.

Nälänhätä ei ollut juuri jättänyt jälkiä taiteilijan kasvoille, mutta koko hänen olennossaan ilmeni kiivas mielenliikutus ja hän punehtui ja kalpeni yhtä mittaa, kun hän nyt esipuheitta ja kiihkeän nopeasti kertoi Yrjölle, mikä oli syynä tähän hänen aikaiseen tuloonsa.

Espanjalainen lähetti oli eilen — kohta delftiläisten airueitten saavuttua — tuonut pormestari van der Werffille kirjeitä. Yksi näistä oli junkkari Nikolas Matenesselta ja sisälsi vain tiedon, että Henriikan sisar oli saapunut Belotti’n kanssa Leiderdorpiin ja oli nyt vanhemman vapaaherra Matenessen arentitalossa. Hän oli kovin heikko ja ikävöi sisartansa. Pormestari oli antanut tuon kirjeen neidille, ja Henriika oli heti kiiruhtanut taiteilijan tykö, pyytääksensä että tämä auttaisi häntä pääsemään pois kaupungista ja saattaisi hänet espanjalaisten joukkojen luo. Tuo oli tuottanut Vilhelmille kovan sisällisen taistelun. Ei mikään uhri ollut hänestä liian suuri, jos hän saisi nähdä Annan, ja mikä oli onnistunut airueille, voi onnistua hänellekin. Mutta oliko hänellä oikeutta auttaa pakoon tuota panttivankia, jonka neuvosto oli aikonut pidättää kaupungissa, pettää vahdit ja lähteä kaupungista, vaikka oli sotapalveluksessa? — Sen jälkeen kuin Henriika oli pyytänyt Yrjöä tuomaan hänen sisarensa Luganosta Hollantiin, oli junkkari saanut lähempiä tietoja siitä, millä kannalla asiat olivat, ja hän tiesi myöskin mitä tunteita taiteilijan sydämessä liikkui.

— Minun täytyy lähteä — ja minulla ei ole siihen oikeutta! huudahti Vilhelmi. — Kuvailkaa mielessänne minun ja neidin mielentilaa!

— Pyytäkää lomaa huomiseen saakka, neuvoi Yrjö tarmokkaasti. — Kun tulee pimeä, saatan minä teidän kanssanne Henriikan täältä pois. Hänen täytyy vannoa palaavansa, jos kaupunki antautuu. Mitä minuun tulee, niin ei mikään vala enää sido minua englantilaisiin joukkoihin. Jo neljä viikkoa sitten annettiin meille lupa mennä alankomaalaiseen sotapalvelukseen. En tarvitse muuta kuin lausua sanan kapteeni van der Laenille, niin olen vapaa.

— Kiitos, kiitos; mutta neiti kielsi minua pyytämästä teiltä apua.

— Lapsellisuuksia vain; minä tulen mukaanne, ja kun olemme saavuttaneet päämäärämme, toimittaudun minä jollakin tavoin geusien joukkoon. Neuvosto ei sure meidän lähtöämme, sillä kun Henriika ja minä olemme poissa, on Leidenissä kaksi ihmistä vähemmän kuluttamassa ruokaa. Taivas on harmaa, toivottavasti tulee yöllä olemaan pimeä. Ratsumestari van Duivenvoorde on vahdissa Hoogewoortin portilla. Hän tuntee meidät molemmat ja laskee meidät menemään. Minä neuvottelen hänen kanssansa. Onko tuo arentitalo keskellä kylää?

— Ei, aivan sen reunassa, Leideniin vievän tien varrella.

— No hyvä, — me tuumimme sitten vielä asiasta kello neljä Vaihettajan ravintolassa.

— Mutta mitä neiti...

— Hänen ei tarvitse ennenkuin kaupungin ulkopuolella saada tietää ketä hänellä on seurassansa.

Kun Yrjö määrähetkellä tuli ravintolaan, sai hän tietää, että Nikolas oli lähettänyt toisenkin kirjeen. Junkkari oli itse antanut sen etuvartijoille ja se sisälsi vain sanat: "Keskiyöhön saakka on espanjalaisten tunnussana 'Lepanto'. Isäsi saa vielä tänään tietää, että Anna on täällä."

Kun sitten oli päätetty saapua Hoogewoortin portille kello yhdeksän illalla, läksi Yrjö kapteeni van der Laenin ja päällikön van der Does'in luo ja sai edelliseltä pyytämänsä eron, Janus Dousalta kirjeen tämän ystävälle, amiraali Boisot'ille. Kun hän kertoi sotamiehillensä aikovansa lähteä kaupungista liittyäksensä geuseihin, sanoivat nämä tahtovansa seurata häntä, elääksensä tai kuollaksensa hänen kanssansa. Vaivoin sai hän heidät luopumaan tuosta tuumasta. Raatihuoneen lähelle tultuaan hän alkoi kulkea hitaammin. Pormestari oli aina tähän aikaan päivästä siellä. Lähtisikö hän kaupungista sanomatta hänelle jäähyväisiä? Ei, ei! Mutta eihän hänellä enää ollut oikeutta häpeää tuntematta katsoa häntä silmiin. Häntä pelotti tavata häntä, ja hän tuntui hänestä niin kovin vieraalta. Niin kiiruhti siis Yrjö raatihuoneen ohitse uhkamielisesti ajatellen: "Jos lähdenkin jäähyväisiä heittämättä, niin en kumminkaan jää hänelle mistään kiitollisuudenvelkaan, sillä hänen hyvyytensä maksan hirmuisilla kärsimyksillä, ehkä hengelläni. Maria rakasti minua ennenkuin häntä, ja nyt lähtiessäni sanon hänelle, mitä hän minulle on ja oli ja tulee olemaan!"

Hämärissä Yrjö palasi huoneeseensa ja antoi rengille käskyn viedä hänen reppunsa ratsumestari van Duivenvoordelle Hoogewoortin portin vartiopaikalle. Sitten hän kätki kirjan költeriinsä ja meni päärakennukseen lausumaan jäähyväiset Marialle.

Hitaasti hän nousi ylös portaita ja pysähtyi yläkerran eteiseen.

Hänen sydämensä sykki niin rajusti että hän tuskin voi hengittää. Ei hän tiennyt mitä ovea hänen olisi kolkutettava, ja tuskallinen pelko valtasi hänet. Hetken seisoi hän kuin hervotonna, rohkaisi sitten mielensä, pudistelihe ja mumisi itsekseen: — Vai pelkuri minusta on tullut. — Samassa hän aukaisi ruokasaliin vievän oven ja meni sisään. Siellä hän näki Adrianin lukemassa palavan päreen valossa tyhjän pöydän ääressä. Yrjö kysyi äitiä.

— Hän kai kehrää tuolla toisessa huoneessa, vastasi poika.

— Kutsu häntä, minulla on hänelle tärkeätä asiaa.

Adrian meni pois ja tuli sitten sanomaan, että junkkari odottaisi isän työhuoneessa.

— Missä Barbara on? kysyi Yrjö.

— Liisan tykönä.

Saksalainen nyökäytti päätänsä, ja kulkiessaan edes takaisin huoneessa hän ajatteli: "Tällä tavalla en voi erota hänestä, minun täytyy saada purkaa se esille sydämestäni; yhden kerran, yhden ainoan kerran tahdon vielä kuulla, että olen hänelle rakas, minä tahdon, tahdon... Olkoon se kunnotonta, olkoon rikoksellista, minä sovitan sen. Sovitan sen hengelläni!"

Junkkarin kulkiessa edes takaisin kokosi Adrian kirjansa ja sanoi:

— Voi sentään, junkkari, miltä te tänään näytätte! Oikein teitä voisi pelätä. Äiti on jo tuolla sisällä. Tulukset kalahtelevat, kai hän sytyttää kynttilää.

— Onko sinulla aikaa toimittaa eräs asia? kysyi Yrjö.

— On, olen jo lukenut läksyni.

— No, mene sitten Vilhelmi Kornelionpojan luo ja sano hänelle että pysyn päätöksessäni; me kohtaamme toisemme kello yhdeksän, täsmälleen kello yhdeksän.

— Vaihettajan ravintolassako? kysyi poika.

— Ei, ei, kyllä hän tietää missä. Kiiruhda, poika!

Adrian aikoi lähteä, mutta Yrjö viittasi hänet luoksensa ja kysyi häneltä hiljaa:

— Jos uskon sinulle salaisuuden, niin voitko olla siitä puhumatta?

— Kyllä, en hiiskahdakaan siitä.

— Minä lähden tänään kaupungista enkä ehkä palaa enää.

— Tekö, junkkari? Ja jo tänään? kysyi poika.

— Niin, poikaseni. Tulepa luokseni ja anna minulle suutelo jäähyväisiksi. Tämä sormus pitää sinun säilyttää muistona minulta.

Poikanen piti suutelon hyvänänsä, pani sormuksen sormeensa ja kysyi kyynelsilmin:

— Ja aivanko puhutte täyttä totta? Niin, tuo nälkä... Toden totta, tulisin mukaanne, ellei olisi Liisaa ja äitiä. Milloin te tulette takaisin?

— Jospa sen tietäisin, poikani! Pidä minua muistossasi rakkaana, kuuletkos, oikein rakkaana! No menehän nyt!

Adrian kiiruhti portaita alas, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen oli junkkari Pietarin huoneessa Marian edessä. Akkunaluukut olivat suljetut ja pöydällä paloi haarakkaassa kynttiläjalassa kaksi kynttilää.

— Kiitos, tuhannet kiitokset siitä että tulitte, sanoi· Yrjö. — Te lausuitte minulle eilen tuomioni ja nyt...

— Minä tiedän mitä varten tulette luokseni, vastasi Maria lempeästi. — Henriika sanoi minulle hyvästit, enkä saa pidättää häntä lähtemästä. Hän ei tahtoisi teitä saattamaan itseänsä, mutta herra Vilhelmi uskoi minulle tuumanne. Te tulette jäähyväisille.

— Niin, Maria, lausumaan iäiset jäähyväiset.

— Jos Jumala suo, tapaamme vielä toisemme. Tiedän mikä teidät nyt karkottaa täältä. Te olette hyvä ja jalo, Yrjö, ja jos mikään voi keventää eroa, niin sen tekee se tieto, että nyt voimme ajatella toisiamme tuntematta katumusta tai vihaa. Te ette unohda meitä, — ja tietäkää, että muistonne on pysyvä täällä kaikkien sydämessä, niin suurten kuin pienten.

— Teidän myöskin, Maria?

— Minun myöskin.

— Säilyttäkää se! Vielä sittenkin kuin myrsky on puhaltanut tieltänne tämän tomun, joka nyt vielä elää ja hengittää ja rakastaa ja tuntee epätoivoa!

Mariaa värisytti, sillä Yrjön synkissä, hehkuvissa silmissä kuvastui rajaton epätoivo, ja kauhun valtaamana hän huudahti:

— Mitä teillä on mielessä, Yrjö, Jumalan tähden, mitä teillä on mielessä?

— Ei mitään pahaa, Maria, ei mitään pahaa, vastasi Yrjö koleasti. — Eivät kaikki linnut voi laulaa samaan tapaan. Ken voi pitää verensä haaleana ja vuosikymmenen toisensa jälkeen nauttia kunniallisesti ja rauhallisesti tyyntä elämäniloa, se on onnellinen. Minun vereni on tulisempaa, ja mihin kiihkeä sydämeni on takertunut juurillansa, sitä se ei päästä irti ennenkuin itse lakkaa sykkimästä. Minä lähden enkä palaja, mutta muisto teistä ja rakkauteni seuraavat minua taisteluun, hautaan... Minä lähden, lähden...

— Ei, Yrjö, tuossa mielentilassa ette saa lähteä.

— No käskekää minua sitten jäämään! Sanokaa sitten että säälitte minua! Mutta elkää kehottako kurjaa olentoa, jonka olette häikäissyt, avaamaan silmänsä, katsomaan ja iloitsemaan ihanuudestanne! Ja nyt te vapisette ja värisette, eikä teillä ole sanaakaan sanottavaa sille, joka teitä rakastaa, joka... joka...

Kiihkeältä mielenliikutukselta ei nuorukainen enää voinut puhua, ja huoaten painoi hän otsansa käteensä. Sitten hillitsi hän itseänsä ja jatkoi hiljaa ja surullisesti:

— Minähän tahdoin sanoa teille viimeisen kerran, kuinka sydämeni laita on. Suloisia sanoja mielisin lausua teille, mutta kärsimys ja tuskat tekevät puheeni katkeraksi. Ottakaa tämä kirja. Olen siinä ilmaissut tunteeni runokielellä, kun sydämeni pakotti minua lausumaan sellaista, minkä ilmituomiseen kuiva puhekieli ei riitä. Lukekaa nämä lehdet, Maria, ja jos ne herättävät kaikua sydämessänne, niin säilyttäkää ne! Kuusama tuolla puutarhassanne tarvitsee tukeen voidakseen kasvaa ja kukkia. Olkoot nämä runo raukat säleistönä, jonka ympärille muistonne minusta kiertää köynnöksiänsä. Lukekaa, oi lukekaa, ja sanokaa minulle sitten vielä kerran että olen teille rakas, — tai karkottakaa minut luotanne.

— Antakaa se, sanoi Maria ja avasi kirjan sykkivin sydämin.

Yrjö peräytyi hieman, mutta hän hengitti nopeammin ja seurasi Marian katsetta hänen lukiessansa.

Maria alkoi viimeisen edellisestä runosta. Se oli sepitetty eilen, kohta Yrjön palattua kotiin. Hän luki:

"Riemust' sydän sykkäilee, Valo akkunoista hohtaa; Kadull' joukot vilisee, Tungoksessa toisens' kohtaa. Kukin rientää eteenpäin, Viettäin juhlayötä näin.

Kestäös sä suloinen Lieto loisto ainiaan! — Onnea on hetkinen, Riemu lemmen lyhyt vaan!"

Viimeisen runon oli Yrjö kirjoittanut edellisenä yönä. Hän valitteli siinä kovaa kohtaloansa. Mutta kerran, kerran täytyisi Marian kuulla häntä, ja silloin laulaisi hän hänelle laulun verrattoman. Vaieten oli Maria lukenut ensi säkeet, mutta nyt alkoivat hänen huulensa liikkua ja nopeasti luki hän hiljaisella äänellä, mutta kumminkin kuultavasti:

"Se milloin jylhän mahtavana soi Ja milloin kuiskeena, min tuuli toi. Se kaikuu riemuellen pilven teillä Tai huokaa satakielen säveleillä.

Ja laulu tää, ei vaieta se saa, Se koko ihmiskunnan tenhoaa! Se tunkee syvyyksihin, maankin alle, Ja sieltä kauas sinitaivahalle.

Jos missä lauluseni helkkyilee, Sit' luomakunta kaihoin kuuntelee Tai yhtyy siihen tuhannella suulla, Ja silloin täytyy, kulta, Sunkin kuulla!

Kun kerran uinun alla turpehen, Kajahtaa vielä lauluin lumoten, Paikasta paikkaan, ääriin maailmoiden, Yhäti aina sorjemmasti soiden!"

Maria luki ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiivaammin, hän hengitti nopeammin, ja kun hän lähestyi loppua, syöksähtivät kyynelet hänen silmistänsä ja hän kohotti kirjaa molemmin käsin, heittääksensä sen pois ja kietoaksensa kätensä nuorukaisen kaulaan.

Yrjö oli seisonut hänen edessään ihastuksissaan ja mieli autuaallisena. Vavisten intohimosta hillitsi hän itseänsä kunnes Maria vaikeni, kunnes hän kohotti katseensa kirjasta ja yritti heittää sen luotansa. Mutta silloin, silloin hänen vastustusvoimansa oli lopussa ja hurmaantuneena hän huudahti:

— Maria, oma armaani!

"_Hänenkö_ armaansa?" kajahteli Marian mielessä kysyvästi, varoittavasti, ja hänestä oli kuin jääkylmä koura olisi tarttunut hänen sydämeensä. Huumaus haihtui, ja kun hän näki Yrjön edessänsä avosylin ja silmät hehkuvina, värisytti häntä, ja voimakas inho häntä ja omaa heikkouttaan kohtaan valtasi hänet. Sen sijaan että olisi syösten hänen povellensa heittänyt kirjan luotansa, repäisi hän sen kahtia ja sanoi ylpeästi: — Tässä ovat runonne, junkkari von Dornburg, ottakaa ne. — Sitten hän jatkoi, vaivoin pysytellen arvokkaana, lempeämmin ja vienommin: — Minä muistelen teitä kyllä ilman tätä kirjaakin. Me olemme molemmat uneksineet, herätkäämme nyt todellisuuteen! Jääkää hyvästi! Minä rukoilen Jumalaa suojelemaan teitä. Antakaa minulle kätenne, Yrjö, ja kun palaatte, olette ystävänä tervetullut taloomme.

Sitten kääntyi Maria pois junkkarista ja nyökäytti vain vaieten päätänsä kun tämä huusi hänen jälkeensä:

— Mennyttäkö! Kaikki mennyttä!?

Yhdesneljättä luku.

Kuin huumautuneena laskeusi Yrjö portaita alas. Hänellä oli kädessään palat tuosta kirjasta, johon hän ystävänsä häiden jälkeen oli sepittänyt koko sarjan Marialle omistettuja runoja.

Eteiseen tunki valkeanvaloa keittiöstä. Yrjö meni sinne, astui suoraan lieden luo, ja ennenkuin edes oli vastannut Barbaran ystävälliseen tervehdykseen heitti hän tuleen nuo lehdet, jotka kertoelivat hänen puhtaasta ja suloisesta nuoruudenunelmastaan.

— No, no, junkkari! huudahti leski. — Ei kaikille ruuille sovi kova tuli. Mitäs te nyt oikeastaan poltatte?

— Mielettömiä sepustuksia, vastasi junkkari. — Elkää pelätkö. Enintäinkin voisivat ne sulaa kyyneliksi ja sammuttaa tulen. Kohta ne ovat tuhkana. Nyt lentelevät jo kipinät säännöllisissä jonoissa mustien, hiiltyneiden paperien välitse. Kuinka somalta tuo näyttää! Ne tulevat ja entävät pois ja katoavat — kuin ruumissaatto tulisoihtuineen pilkkosen pimeään yöhön. Hyvästi, lapsi raukat, — hyvästi, rakkaat runoni! Katsokaapa tänne, muori! Nyt ne kipertyvät kokoon kiihkeästi kiemuroiden, ikäänkuin niille tuottaisi tuskaa että niiden täytyy palaa.

— Mitä puheita nuo nyt ovat! keskeytti häntä Barbara, työntäen hiiltyvän kirjan pihdeillä valkeaan. Sitten hän jatkoi varoittavasti, osottaen otsaansa: — Usein oikein pelottaa kuullessa teidän tuumianne. Tuollaiset puheet, jotka ovat kuin psalmeista ikään, eivät ole arkipäivien eivätkä meidän keittiömme varalta. Jos olisitte minun poikani, niin kyllä minä teille opettaisin! Ei kiihko kunniaksi! Hiljaa ajain kylään pääsee.

— Hyvä neuvo matkaevääksi, vastasi Yrjö, ojentaen leskelle kätensä. — Jääkää hyvästi, muori kulta! En voi täällä kauemmin kestää. Puolen tunnin kuluttua olen kääntänyt selkäni tälle kunnon kaupungille.

— Mitä te nyt loruatte... Vai neitikö teidät vie muassansa? Aatelismies ja aatelisneito. Sehän sopisi... Mutta erehtynen kai kumminkin, ettehän te ole olleet sellaisissa väleissä. Hän on hyväsydäminen, mutta soisin teille mieluummin jonkun toisen, kuin tuon paavilaisen tuulenhatun.

— Onko Henriika siis kertonut teille...

— Hän läksi juuri täältä. Hyvä Jumala, hänhän menee omaistensa tykö, ja meillä... Työläs on tyhjää jakaa! Hänelle sanoin kernaasti hyvästit, mutta teitä, Yrjö, teitä...

— Minä autan hänet kaupungista, ja sitten — nyt te ette varmaankaan nuhtele minua — sitten liittäydyn geuseihin.

— No, se on toista! Siihen joukkoon te ollette omanne! Reipas mieli vain, junkkari, ja rohkeutta! Antakaa minulle kätenne, ja jos näette poikaani — hän komentaa omaa laivaa... Kas, mikä nyt tulee mieleeni! Hetken voitte kyllä vielä odottaa. Kerttu, tule tänne! Tuolla vinnillä on kirjavassa arkussa villasukat, jotka olen kutonut hänelle. Nouda ne nopeasti! Ne ovat kyllä tarpeen liikkuessa vesillä kosteassa syysilmassa. Otattehan ne mukaanne?

— Varsin kernaasti, ja kiitos kaikesta hyvyydestänne! Olette kohdellut minua äidin tavoin.

Yrjö tarttui lesken käteen, eivätkä he kumpikaan salanneet, kuinka rakkaiksi olivat käyneet toisillensa ja kuinka vaikeata oli erota. Kerttu oli antanut sukat Barbaralle käteen, ja lausuessaan jäähyväiset junkkarille kostutti tämä niitä aika lailla kyynelillänsä. Huomatessaan niiden nyt kastuneen jo ennen sateeseen joutumistaan, huiskutteli hän niitä ilmassa ja antoi ne sitten junkkarille.

Yö oli pimeä, mutta tyyni ja painostavan lämmin. Hoogevoortin portilla otti matkaajat vastaan herra van Duivenvoorde. Vanha vahtimestari kulki heidän edellään lyhty kädessä ja avasi portin. Ratsumestari syleili rakasta, uljasta toveriansa Dornburgia, hiljaa kajahtelivat heidän jäähyväissanansa ja onnentoivotuksensa linnanmuureista, ja pian nuo kolme vaeltajaa olivat kaupungin ulkopuolella.

Hetken kulkivat he ääneti pimeässä. Vilhelmi tunsi tien ja kulki neidin edellä, junkkari asteli aivan hänen jälkeensä.

Oli hiljaista kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin tuon tuostakin joku komentosana valleilta, tornikellon lyönti tai koiranhaukuntaa.

Henriika oli tuntenut Yrjön lyhdyn valossa, ja kun Vilhelmi, aikoen johtaa seuralaisensa ojan ylitse, pysähtyi tutkimaan oliko siinä vettä, sanoi neiti hiljaa:

— En tiennyt saavani teitä seuralaiseksi, junkkari.

— Tiedän sen, mutta tahdoin kuten tekin lähteä kaupungista.

— Ja tahdoitte käyttää hyväksenne tunnussanaa. Tulkaa siis vain seurassamme.

— Seuraan teitä siksi kuin tiedän teidän olevan turvassa, neiti.

— Teidän ja vaaran välillä, jota pakenette, ovat nyt Leidenin muurit.

— En ymmärrä teitä.

— Sen parempi.

Vilhelmi käännähti ja pyysi hiljaisella äänellä seuralaisiansa vaikenemaan. Äänetönnä kulkivat he nyt edelleen, kunnes juuri leirin edustalla tulivat maantielle, jota tähän saakka olivat karttaneet.

Espanjalainen vahti pysähdytti heidät huudahtamalla jotakin.

— Lepanto! huusivat he vastaan.