Part 23

He kulkivat leiripaikan poikki kenenkään heitä estelemättä. Nelivaljaiset ajopelit, jotka muodosti pienen pienten etupyöräin ja mahdottoman suurten takapyöräin välillä riippuva laatikko, kulkivat hitaasti heidän ohitsensa. Magdaleena Moons, arvossapidetyn hollantilaisen virkamiehen tytär, palasi niissä Haagiin, oltuansa tervehtimässä ihailijaansa, sotapäällikkö Valdezia, josta sittemmin tuli hänen puolisonsa. Ei kukaan tarkannut Henriikaa, sillä leirissä oli ylen paljon naisväkeä. Siellä täällä istuskeli telttojen edustalla huonosti puettuja vaimoja, jotka paikkailivat sotamiesten vaatteita. Erään upseereille kuuluvan teltan luona istui viiniä ryypiskellen koreapukuisia naikkosia, jotka olivat arpakuutisilla sotaherrojen kanssa. Päällikön teltan takaa loisti kirkas valo. Sinne oli pystytetty katos, jossa oli joukko rippituoleja ja alttari. Alttarilla paloi vahakynttilöitä, ja sen yläpuolella riippui hopeinen lamppu. Rippituoleja kohden tulvi tumma, loppumaton jono; sen muodostivat kastilialaiset soturit, joiden joukosta voi erottaa yksityisiä, kun valo lankesi kypäreille ja pantsareille.

Ryypiskelevien saksalaisten sotamiesten äänekäs laulu, hevosten hirnunta ja kavioiden kapse sekä upseerien ja heidän henttujensa nauru esti papin hiljaisen laulun ja ripitettävien ja rukoilevien muminan kuulumasta, mutta messukellon heleä kilinä kajahteli aina tuon tuostakin melun keskeltä. Kylän edustalla oli tunnussana matkaajille taaskin hyödyksi, ja esteittä he saapuivat ensi talon luo.

— Nyt olemme perillä, sanoi Vilhelmi syvään hengähtäen. — Käyttäkää hyväksenne yön pimeyttä, junkkari, ja kulkekaa eteenpäin kunnes olette päässyt espanjalaisten joukkojen ohitse.

— Ei, ystäväni, vielähän te olette täällä. En tahdo jättää teitä yksin vaaraan. Palaan kanssanne Leideniin ja koetan sitten päästä Delftiin. Nyt jään tänne vartijaksi varoittaakseni teitä, jos tarvitaan.

— Erotkaamme nyt, Yrjö; voi kulua tuntimääriä ennenkuin palaan.

— Minulla on kyllä aikaa odottaa, on yllin kyllin! Odotan täällä. Tuolla avattiin ovi.

Junkkari tarttui miekkaansa, mutta pian hän päästi sen kädestänsä, sillä tulija oli Belotti, joka saavuttuaan pihalle tervehti neitiä.

Henriika seurasi häntä sisään ja alkoi hiljaa puhella hänen kanssansa, mutta Yrjö huusi neidille:

— Neiti van Hoogstraten, "Jumalan haltuun" toki suvainnette lausua minulle jäähyväisiksi!

— Jääkää hyvästi, herra von Dornburg! vastasi Henriika kylmästi, tullen hieman lähemmäksi.

Yrjö tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Henriika epäröi hetken, mutta tarttui siihen sitten ja kysyi samalla niin hiljaa, että junkkari yksin sen kuuli:

— Rakastatteko te Mariaa?

— Pitääkö minun ripittäytyä?

— Elkää kieltäytykö täyttämästä viimeistä pyyntöäni kuten ensimäistä. Jos voitte olla ylevämielinen, niin vastatkaa arastelematta, en ilmaise sitä kellekään: Rakastatteko rouva van der Werffiä?

— Rakastan, neiti.

Henriika hengähti syvään ja kysyi sitten:

— Ja nyt te lähdette maailmaa kiertelemään unohtaaksenne hänet?

— En, neiti.

No, sanokaa sitten, miksi pakenitte Leidenistä?

— Hakeakseni surmaa sellaista, joka on soturin arvon mukainen, vastasi junkkari.

Silloin tuli Henriika aivan lähelle häntä ja huudahti niin pilkallisesti että Yrjön sydäntä vihloi:

— Siis teidät myöskin! Kaikki se saavuttaa: ritarit, tyttöset, vaimot ja lesket; ei armahda ketään, ei väsy kiduttamaan! Jääkää hyvästi, Yrjö! Voimme nauraa toisillemme tai surkutella toisiamme, kuinka vain haluttaa. Seitsemän säilän lävistämä sydän — mikä oiva vertauskuva! Olkoon värinämme purppuranpuna vihreän ja sinisen asemesta! Antakaa minulle vielä kerran kätenne. Jumalan haltuun!

Henriika viittasi taiteilijalle ja he menivät yhdessä Belotti'n jälkeen ylös kapeita, jyrkkiä portaita. Vilhelmi jäi pieneen huoneeseen, jonka viereisessä kammiossa he näkivät kauniin kolmivuotiaan pojan vanhan italialaisen naisen kanssa. Kolmannessa suojassa, joka samoin kuin arentitalon muutkin huoneet oli niin matala, että kookas mies tuskin voi seisoa suorana, makasi Henriikan sisar leveässä sängyssä, jolle neljän patsaan kannattama varjostin muodosti jonkinmoisen katoksen. Päreet valaisivat himmeästi tuota pitkänkaitaista huonetta. Epäselvästi vain voi niiden leveän liekin punakeltaisessa valossa nähdä vuoteella lepäävän kasvot.

Pikaisesti tervehti Henriika ensi huoneessa naista ja lasta. Hän riensi edelleen tulisella kiiruulla, syöksähti vuoteen ääreen, heittäytyi polvillensa, kietoi kätensä intohimoisesti sisarensa kaulaan ja suuteli kiihkeästi hänen poskiansa.

Samalla hän huudahteli vain "Anna", ja sisar ei saanut sanotuksi muuta kuin "Henriika". Näin kului hetkinen. Sitten hypähti tyttönen seisoalleen, otti palavan päreen ja valaisi tuon jälleen löytämänsä siskon kasvoja. Kuinka kalpeat ja riutuneet ne olivat! Mutta kauniit olivat ne vieläkin — samat kuin muinoin! Omituinen ilon ja surunsekainen tunne valtasi Henriikan mielen. Kaikki, mitä siinä oli kylmää ja kovaa, lämpeni ja suli, ja kyynelet tuottivat hänelle kauan kaihottua lohtua.

Vähitellen tyyntyi tunteiden kuohu, hellien huudahdusten ja katkonaisten lauseiden sijaan seurasi nyt kysymyksiä ja vastauksia. Kun Anna sai tietää että taiteilija oli seurannut hänen sisartansa, tahtoi hän nähdä häntä ja Vilhelmin tullessa hänen luoksensa ojensi hän hänelle molemmat kätensä huudahtaen:

— Ystäväni, missä tilassa tapaattekaan minut! Katsos, Henriika, tässä on paras ihminen, ainoa epäitsekäs ystävä, jonka eläissäni olen tavannut.

Syvä liikutus oli vallannut jokaisen mielen. Belotti ja vanha italialainen nainen vastasivat usein potilaan puolesta, ja vähitellen Henriikan ja Vilhelmin mieleen muodostui kuva elämästä, jonka ansaitsematon kova kohtalo oli turmellut. Tuska, suru ja kalvava epäluulo oli alusta aikain tehnyt Annan elämän kurjaksi, hänen jouduttuaan tuon tunnottoman seikkailijan ja pelaajan puolisoksi, jonka oli onnistunut tenhota hänen nuori, kokematon sydämensä. Lyhykäistä tunteiden huumausta seurasi rajaton pettymys. Jonkun aikaa Annan poikasen synnyttyä kohtasi häntä katkera solvaus: don Luis uskalsi vaatia häntä kanssansa asumaan erään hunningolle joutuneen markiisittaren luo, jonka huonomaineisissa pelihuoneissa hän itse jo kuukausimääriä oli viettänyt kaiket illat ja yöt. Närkästyneenä kieltäytyi Anna täyttämästä tuota vaatimusta, mutta kylmästi ja uhkaavasti vaati don Luis häntä noudattamaan hänen tahtoansa. Silloin Annan Hoogstrateneilta peritty kuuma veri kuohahti, ja nopeasti pakeni hän jäähyväisittä lapsinensa Luganoon. Sinne hän jätti poikansa äitinsä entisen kamarineitsyen tykö, mutta itse hän läksi Roomaan — ei seikkailemaan, vaan pyrkimään määrättyä, arvokasta päämaalia kohden. Palestiinan ja Naninin uudessa musiikkikoulussa hän tahtoi vielä kehittää taipumuksiansa, voidaksensa taiteensa avulla elättää lapsensa riippumatta miehestänsä ja omaisistansa, jotka eivät hänestä välittäneet. Tämä oli uskaliasta, mutta hän tavotteli aivan varmaa päämäärää, sillä eräs ylhäinen pappismies ja musiikinharrastaja, jolle häntä Brysselistä käsin oli suositeltu ja joka tunsi hänen äänensä, oli luvannut toimittaa hänet, sittenkuin hän palaisi Roomasta, laulunopettajattareksi Milanoon erääseen luostariin, jossa kasvatettiin nuoria aatelisneitosia. Luostari oli Annan suosijan valvonnan alaisena, ja Roomaan lähtiessään oli Anna saanut tuolta arvokkaalta mieheltä suosituskirjeitä hänen ystävillensä.

Hänen äkkipikaisen lähtönsä Roomasta oli aiheuttanut tieto, että don Luis oli löytänyt ja ryöstänyt poikansa. Hänen täytyi pelastaa lapsensa, ja kun hän ei enää tavannut miestänsä Milanossa, matkusti hän hänen jälkeensä, kunnes vihdoin saavutti hänet Neaappelissa. Siellä d'Avila luovutti hänelle pojan, hänen suostuttuaan miehensä hyväksi luopumaan eläkkeestä, jonka täti hänelle maksoi. Mielenliikutukset ja tuo pitkä ja vaivaloinen matka olivat liiaksi rasittaneet häntä, ja sairaana ja murtunein voimin saapui hän Milanoon.

Hänen suosijansa oli pitänyt huolla siitä, että laulunopettajattaren paikka pidettiin avoinna hänen varaltansa, mutta kauan ei hän voinut hoitaa tuota tointa, jonka luostarin johtajatar ystävällisesti oli hänelle tarjonnut, sillä hän kävi yhä heikommaksi ja tuskallinen yskä turmeli hänen äänensä. Nyt palasi hän Luganoon ja asui siellä noiden köyhien, rehellisten ystäviensä luona, koettaen korvata tuottamansa menot myymällä korujansa; mutta pian tuli sellainenkin aika, jolloin tuon anteliaan taiteilijattaren täytyi tyytyä turvautumaan palvelijan armeliaisuuteen. Varsinaista puutetta oli hän kumminkin kärsinyt vasta sen jälkeen kuin hänen hoitajattarensa mies kuoli, puoli vuotta sitten. Silloin syntyi murhe jokapäiväisestä leivästä, ja nyt kukisti äidinrakkaus Annan ylpeyden. Katuvaisena, onnettomuuden murtamana hän kirjoitti isällensä, mutta ei saanut vastausta. Nyt tuo kituva äiti, joka lapsinensa kärsi kurjuutta, ryhtyi kaikkein vaikeimpaan tehtävään, — hän rukoili miestänsä, jota voi ajatella vain inholla ja halveksien, ettei tämä jättäisi poikaansa elämään kerjäläislapsen tavoin. Kirjeen, joka sisälsi tuon hätähuudon, oli don Luis saanut Hollannissa vähän ennen kuolemaansa. Häneltä ei hänen vaimonsa saanut apua. Mutta Belotti saapui, ja nyt oli Anna jälleen kotimaassaan, hänen vuoteensa ääressä oli ystävä ja sisar, ja Henriika rohkaisi häntä toivomaan anteeksiantoa isältä.

Keskiyö oli ohi, ja yhä vielä odotteli Yrjö ystäväänsä. Leirissä alkoi melu ja touhu hiljetä, ja kituen paloi enää himmeäliekkinen lamppu, joka oli valaisemassa arentitalon alakerrassa olevaa suurta ulkoeteistä. Tuossa suojuksessa säilytettiin maanviljelyskaluja ja valjaita, ja seinän viereen oli kasattu vilja- ja vihannesvarastoja, mutta Yrjöä ei haluttanut luoda silmäystäkään tuohon kirjavaan ympäristöön. Ei ollut lähellä, ei kaukana mitään, mistä hän olisi välittänyt. Hän oli masentunut, tunsi olevansa rikoksellinen, väsynyt elämään. Hän oli kadottanut kunnioituksen omaa itseänsä kohtaan, oli hukannut rakkauden ja onnen, hänellä ei ollut odotettavissa muuta kuin yksitoikkoinen, sisällyksetön tulevaisuus, mielen karvautta ja sieluntuskia. Ei hän toivonut mitään muuta kuin pikaista loppua. Tuon tuostakin hän myös muisteli rauhaisaa kotiansa, mutta tämä kuva haihtui pian, ja hänen mieleensä kuvastui jälleen pormestarin arvokas olento, häntä kiukustutti hänen oma kurja heikkoutensa ja nöyryytys, jonka oli saanut kokea. Kiivas viha itseänsä kohtaan valtasi hänet, ja intohimoisen kärsimättömästi halaji hän päästä kuulemaan miekankalsketta ja tykinjyrinää, päästä taistelemaan rinta vasten rintaa.

Aika kului, eikä hän sitä huomannut, mutta pian rupesi häntä vaivaamaan kalvava nälkä. Seinän vieressä oli nauriskoko ja hän alkoi syödä siitä, söi nauriin toisensa jälkeen, kunnes nyt pitkästä ajasta jälleen voi nauttia kylläisyyden tunteesta. Sitten istuutui hän leivinkaukalolle ja rupesi miettimään, kuinka pääsisi geusien tykö. Tienoot olivat hänelle oudot, mutta voi sitä, ken asettuisi hänen tiellensä! Hänellä oli voimakas käsivarsi ja oiva miekka, ja joka taholla oli espanjalaisia, jotka saisivat niitä tuta. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi, ja tyytyväisenä odotti hän vaihtelua kuullessaan läheneviä askeleita ja nähdessään mieshenkilön tulevan sisään, Käsivarret ristissä rinnalla ja miekka niiden välissä hän oli asettunut seinää vasten, ja "seis!" kajahti tulokkaalle vastaan.

Tämä sivalsi heti miekan tupesta, ja kun Yrjö komentavaan tapaan kysyi, mitä hänellä siellä oli tekemistä, vastasi hän ylpeästi ja tarmokkaasti, vaikkakin ääni sointui lapselliselta:

— Samaa minä kysyn teiltä. Tämä on isäni talo.

— Vai niin! vastasi hymyillen saksalainen, joka lampun himmeässä valossa tunsi puhujan. — Pistäkää rauhallisesti miekkanne huotraan. Jos olette nuori Matenesse van Wibisma, niin ei teidän tarvitse pelätä mitään pahaa minun puoleltani.

— Se minä olen. Mutta mitäs te yönaikana teette miekkoinenne meidän talossamme?

— Minä huvikseni lämmitän seinää, tai — jos tahdotte tietää totuuden — olen vahdissa.

— Meidän talossamme?

— Niin, hyvä herra junkkari. Tuolla ylhäällä on sukulaistenne tykönä eräs henkilö, joka ei iloitsisi saadessaan espanjalaisia seurakseen. Menkää vain rauhallisesti sinne. Olen kuullut ratsumestari van Duivenvoordelta, kuinka oiva nuorukainen te olette.

— Warmondin herraltako? kysyi Nikolas kiihkeästi. — Sanokaa, miksi olette täällä ja ken te olette?

— Olen vapautenne puoltajia, saksalainen, Yrjö von Dornburg.

— Oi, tehkää hyvin ja odottakaa täällä. Palaan heti. Tiedättekö, onko neiti van Hoogstraten...

— Hän on tuolla ylhäällä, sanoi Yrjö, viitaten portaita ylös.

Muutamin harppauksin kiiruhti Nikolas portaiden yläpäähän, kutsutti Henriikan ja kertoi nopeasti, että tämän isä oli metsästysretkellä pudonnut pahasti hevosen selästä ja makasi alhaalla sairaana. Ensin oli hän vihastunut, kun Nikolas oli puhunut hänelle Annasta, mutta hetken kuluttua hän oli tahtonut kuulla hänestä lähemmin, olipa yrittänyt nousta vuoteeltaankin, seurataksensa Nikolasta. Hänen oli kyllä onnistunut nousta, mutta sitten hän oli vaipunut vuoteensa viereen. — Nikolas pyysi että Henriika seuraavana aamuna sanoisi hänen isällensä, että tämän poika anoi häneltä anteeksiantoa: hän oli päättänyt toimia sen mukaan kuin katsoi velvollisuutensa vaativan.

Hän kierteli Henriikan kysymyksiä ja tiedusteli vain nopeasti Annan vointia sekä kysyi sitten leideniläistä, josta Yrjö oli puhunut.

Kuultuaan tämän olevan taiteilija Vilhelmin, pyysi hän Henriikaa kehottamaan häntä lähtemään pian ja ilmoittamaan että Nikolas halusi seurata häntä, jos se kävisi päinsä. Sitten hän lausui nopeasti jäähyväiset ja kiiruhti portaita alas.

Vilhelmi läksi hetken kuluttua hänkin. Henriika saattoi häntä portaille, nähdäkseen vielä kerran Yrjöä, mutta kuullessaan hänen äänensä hän kääntyi ylpeällä liikkeellä takaisin ja palasi sisarensa tykö.

Ulkoeteisessä keskusteli Nikolas innokkaasti junkkari von Dornburgin kanssa.

— Ei, ei, poikaseni, sanoi saksalainen sydämellisesti, — te ette voi seurata minua.

— Olen jo täyttänyt seitsemäntoista vuotta.

— Ei siksi, ei siksi. Uljaaksihan osottauduitte äskenkin minua kohdatessanne, ja teissä on miehen tarmoa, mutta teille elämä vielä kasvattaa kukkasia, — jos Jumala suo, varsin ihaniakin, — te tartutte miekkaan voittaaksenne maallenne ja itsellenne vapautta ja onnea, — mutta minä, minä... Antakaa minulle kätenne ja luvatkaa...

— Kätenikö? Tässä sen saatte. Mutta mitään lupausta en voi antaa. Lähden geusien tykö, jos en teidän seurassanne, niin yksin.

Mielihyvällä katsoi Yrjö tuota uljasta poikaa kasvoihin ja kysyi lempeästi:

— Elääkö teidän äitinne?

— Ei, herra.

— No, tulkaa sitten. Ehkäpä tuolla geusien joukossa kumpikin löydämme mitä haemme.

Nikolas tarttui Yrjön hänelle ojentamaan käteen, mutta Vilhelmi lähestyi häntä sanoen:

— Sitä teiltä odotinkin nähdessäni teidät Pietarinkirkon luona ja Quatgelatin majatalossa.

— Te avasitte silmäni, huudahti Nikolas. — Tulkaa nyt. Menkäämme aivan leirin keskitse, minut kaikki tuntevat.

Maantielle tultua asteli poikanen aivan Yrjön vieressä. Kun Yrjö huomautti häntä siitä, että hänen isänsä suuresti paheksuisi hänen menettelyänsä, vastasi hän:

— Sen tiedän, ja olen siitä pahoillani, kovin pahoillani... Mutta en voi toimia toisin. Petturin nimi ei saa jäädä tahraamaan sukumme kunniaa.

— Teidän serkkunne Matenesse, Rivièren herra, on myöskin vapaudenasiain puoltajia.

— Mutta isäni käsittää asiat toisin. Hän rohkenee odottaa hyvää espanjalaisilta! Espanjalaisilta! Olen näinä kuukausina oppinut heidät tuntemaan! Erään uljaan leideniläisen pojan, Ulrikki Löwingin, — ehkä hänet tunsittekin — he saivat vangiksi kunniallisessa taistelussa, ja sitten — minua vieläkin pöyristää sitä muistellessa — sitten he ripustivat hänet pää alaspäin ja kiduttivat hänet kuoliaaksi. Olin saapuvilla ja kuulin joka sanan, jonka he puhuivat. Samalla tavalla oli tehtävä loppu koko Hollannista — maasta ja kansasta —, siihen heidän mielensä näkyi palavan. Ja samanlaisia puheita saa kuulla joka päivä! Ei mikään häväistys ole heidän mielestänsä kyllin julkea meille, ja samaa mieltä kuin sotilaat on kuningaskin. Olkoon se, ketä haluttaa, sellaisen herran orjana, joka meitä kiduttaa ja halveksii! — Pyhä uskontoni on ikuinen, eikä sitä voida hävittää. Tosin monet geuseistä sitä vihaavat, mutta en pane sitä pahakseni, kun he vain auttavat murtamaan espanjalaiset kahleet!

Näin keskustellen he kulkivat läpi kastilialaisten leirin, jossa kaikki jo nukkuivat. Sitten he saapuivat saksalaisten joukkojen teltoille, joiden edustalla vielä monin paikoin jatkettiin juominkeja. Leiripaikan päässä järjesteli muudan muonakauppias vaimoillensa ylijäänyttä varastoansa.

Vilhelmi asteli äänetönnä toisien jälkeen, sillä hänen mielensä oli kuohuksissa ja tuska ja riemu vaihtelivat siinä. Hän oli kuin hurmaantunut pelkistä ylevistä tunteista, — mutta tultuaan kaupustelijan kojun luo hän äkkiä hiljensi kulkuansa ja viittasi leipiin, joita ladottiin arkkuun.

Tuhoava, ylen tuhoava ja mahtava oli nälän valta tuolla lähellä olevassa kaupungissa, eikä siis ollut ihme, että Vilhelmi lähestyi kaupitsijoita ja osti säihkyvin silmin heiltä viimeisen liikkiön ja niin monta leipää kuin heillä vielä oli jäljellä.

Nikolas nauroi nähdessään leivät, joita Vilhelmi kuljetti muassaan, mutta Yrjö sanoi:

— Ette vielä ole oppinut tuntemaan nälänhätää, junkkari. Nuo leivät ovat lääkettä nälkää kärsiville.

Hoogewoortin portilla käski Yrjö herättää Warmondin junkkarin, ja Nikolas esitettiin nyt tälle tulevana geusinä. Ratsumestari toivotti poikaselle onnea ja tarjosi hänelle rahaa, jolla hän voisi hankkia Delftissä mitä tarvitsi ja tulla toimeen ensi viikot, mutta Nikolas ei ottanut vastaan rikkaan säätyveljensä tarjousta, sillä hänen vyöstänsä riippui kukkaro täynnä kultarahoja. Eräs haagilainen jalokivikauppias oli eilen antanut ne hänelle vanhan neiti van Hoogstratenin smaragdisormuksesta.

Nikolas näytti ratsumestarille aarrettansa ja huudahti sitten:

— Eteenpäin, junkkari von Dornburg. Tiedän mistä heidät löydämme. Ja te, herra ratsumestari van Duivenvoorde, tehän kerrotte pormestarille ja Janus Dousalle mitä minusta on tullut!

Kahdesneljättä luku.

Henriikan paosta oli kulunut viikko, ja tällä ajalla oli nälänhätää yhä vain jatkunut. Maria oli kuullut taiteilijalta, että Yrjö yhdessä nuoren Matenessen kanssa oli matkalla geusien tykö. Niin olivat siis asiat oikealla tolalla. Tuon hyökyilevän puron täytyi yhtyä rajuun, kohisevaan, valtavaan virtaan. Maria toivoi Yrjölle onnea ja elämää ja iloa, — mutta ihmeellistä — siitä päivästä saakka, jolloin hän oli repinyt hänen runonsa, oli muisto junkkarista hänen mielessään ollut yhtä himmeä kuin ennen espanjalaisten tuloa. Olipa tuo nuori vaimo Yrjön lähdettyä tuntenut harvinaista ilomielisyyttäkin huolimatta suruista ja kärsimyksistä; hän oli saanut voiton omasta itsestänsä, oli ollut ankara itseänsä kohtaan, ja jalon timantin hohde ilmenee täydessä kirkkaudessaan vasta sitten kuin se on kestänyt hiomisen tuskat. Iloisin ja kiitollisin mielin tunsi Maria olevansa oikeutettu katsomaan arastelematta Pietaria silmiin, suomaan hänelle rakkautta ja vaatimaan sitä häneltä. Huoliensa rasittamana Pietari näytti tuskin huomaavankaan vaimoansa ja hänen toimiansa, mutta Maria tunsi kumminkin voivansa monesti sekä sanoin että töin keventää hänen taakkaansa. Ravinnon puute ei sanottavasti rasittanut Mariaa. Barbaralle siitä sitä vastoin koitui paljon kärsimystä, ja veltommaksi oli hänen voimakas ruumiinsa käynyt; usein hän oli joutua epätoivoon kaiken tuon kurjuuden takia — nähdessään kylmän lieden ja tyhjät keittoastiat —, eikä hän edes enää välittänyt poimuttaa suurta päähinettänsä ja kaularöyhelöänsä. Nyt oli Marian vuoro rohkaista häntä, ja tuon tuostakin hän muistutti leskeä hänen pojastansa, geusikapteenista, joka varmaankin pian saapuisi Leideniin apujoukkoja mukanaan.

Kuudentena päivänä syyskuuta palasi Maria kotiin aamukävelyltä. Syyssumu pimensi ilman ja merituuli toi katuja pitkin entäessään mukanaan hienoa sateenvihmaa. Vettä tippuvat puut olivat jo kauan sitten menettäneet lehtensä, mutta niitä eivät olleet vieneet syystuulet, vaan lapset ja aikuiset, jotka olivat kuljettaneet keittiöihin tuota madonruokaa, ikäänkuin hyviäkin vihanneksia.

Schagenpolulle tultuaan näki Maria Adrianin ja saavutti hänet pian. Poika kulki veltosti eteenpäin, laskien itseksensä ääneen. Maria mainitsi hänen nimensä ja kysyi, miksi hän ei ollut koulussa ja mitä hän oikeastaan tuumiskeli.

— Minä lasken, vastasi poika. — Nyt niitä on yhdeksän.

— Yhdeksän?

— Yhdeksän ruumista olen nyt nähnyt kulkiessani. Rehtori lähetti meidät kotiin. Maisteri Dirks on kuollut, ja meitä oli tänään enää vain kolmetoista. Tuolla taas kannetaan ruumista.

Maria veti pääliinansa lujemmin kiinni ja kulki eteenpäin. Vasemmalla oli korkea, kapea talo. Siinä asui muudan suutari, joka näytti olevan iloluontoinen mies, sillä hänen katuovensa yläpuolella oli kaksi leikillistä päällekirjoitusta. Toinen oli tällainen:

"Täällä on kenkiä, saappaita, Mataloita ja korkeita. Daavidit, Goljatit, täältä vaan Sopivat jalkineet ostetaan."

Ja toinen:

"Israel korpia kiertäissä Käytti samoja kenkiä Vuotta neljäkymmentä. Jos elettäis vielä sen tavan mukaan, Suutarin oppiin ei menisi kukaan."

Katonharjalla oli haikaranpesä. Se oli tyhjä. Näin varhain eivät nuo punanokkaiset vieraat tavallisesti lähteneet etelää kohden, ja niitä näki vielä Leidenissä siellä täällä seisovan katoilla mietteisiin vaipuneina. Minnekähän suutarin rakkaat asuintoverit olivat joutuneet? Eilen puolipäivän aikaan oli isäntä, joka tavallisesti maaliskuussa omin käsin kiinnitti tuon onneatuottavan pesän katolle, hiipinyt väijyksiin ja ampunut jousellaan ensin naaraksen ja sitten kotiinpalaavan koiraksen. Vaikeata oli hänen ollut tehdä se, ja hänen vaimonsa oli murhan tapahtuessa itkenyt keittiössä — mutta kun kalvava näläntuska rasittaa ja näkee omaistensa kuolevan ravinnon puutteesta, silloin ei välitä vanhasta ystävyydestä eikä tulevasta onnesta, vaan hakee vain pelastusta ensi hädästä.

Mutta haikarat oli surmattu liian myöhään, sillä suutarin poika, josta hän oli kasvattanut itselleen apulaista, oli tänä yönä sulkenut silmänsä ikuiseen uneen. Äänekästä valitusta kuuli Maria työhuoneen avoimesta ovesta, ja Adrian sanoi:

— Jaakko on kuollut ja Maria on myöskin vuoteenoma. Tänä aamuna kiroili mestari minua isän takia. Hän sanoi hänen olevan syypään siihen, että kaikki joutuvat perikatoon. Emmekö tänäänkään saa leipää, äiti? Barbaralla on vielä korppuja, ja minä voin niin kovin pahoin. En voi enää sietää lihaa.

— Ehkäpä voit tänään saada vähän leipää. Meidän täytyy säästellä sitä, lapseni.

Talon eteisessä näki Maria mustiin puetun palvelijan. Tämä oli tullut ilmoittamaan komisario Diederik van Bronkhorstin kuolemasta. Eilen sunnuntai-iltana oli rutto tehnyt lopun tuon voimakkaan miehen elämästä.

Maria oli jo kuullut tuosta huolestuttavasta kuolemantapauksesta, joka sälytti koko edesvastauksen taakan hänen miehensä hartioille. Hän oli myös kuullut, että sotapäällikkö Valdezilta oli tullut kirje, jossa tämä kunniasanallaan ja aatelisarvonsa kautta vakuutti säästävänsä kaupunkia ja suovansa vapaan pääsön sieltä pormestarille, herra van der Does'ille ja muille vastustuspuolueen johtajille, jos kaupunki antautuisi kuninkaan "armoille". Espanjalaiset poistuisivat, ja Leiden miehitettäisiin vain muutamilla saksalaisilla lipullisjoukoilla. Hän kutsui van der Werffiä ja Nordwykin herraa Leiderdorpiin hieromaan sovintoa ja lupasi toimittaa heidät varman saattojoukon turvissa takaisin kaupunkiin, — joka tapauksessa, vaikka ei sovittaisikaan rauhanehdoista. Maria tiesi lopuksi, että hänen miehensä tänä päivänä aikoi kutsua kokoon neuvoston ja kaikki kaupungin johtavat miehet sekä porvarivartioston päälliköt, — mutta tästä kaikesta ei Pietari itse ollut maininnut hänelle sanaakaan. Hän oli kuullut siitä kaupunginsihteerin vaimolta ja muilla naisilta.