Part 24

Kovin oli hänen puolisonsa muuttunut viime päivinä. Kalpea ja synkkä hän oli kotoa lähtiessään ja sinne palatessaan. Äänetönnä, huoliansa kituen, vetäytyi hän pois omaistensa seurasta. Kun Maria sydämensä pakottamana pyrki häntä lohduttamaan, vastasi hän tuimin, kärsimättömin sanoin. Öisin ei hän saanut unta, ja ennenkuin päivä koitti nousi hän vuoteeltaan, kulki huoneessaan levottomasti edes takaisin tai meni katsomaan Liisaa, joka enää vain vienolla hymyilyllä voi osottaa tuntevansa hänet.

Kotiin palattuaan Maria meni nopeasti Liisan tykö, ja hän tapasi hänen luonansa lääkärin. Bontius pudisti päätänsä hänet nähdessään ja sanoi että tuon hennon olennon voimat pian olisivat lopussa. Jo ensi kuukausina nälänhädän alettua oli hänen vatsansa kerrassaan turmeltunut, — nyt kieltäytyi se täyttämästä tehtäviään, ja olisi mieletöntä enää toivoa pelastusta.

— Hänen täytyy elää, hän ei saa kuolla! huudahti Maria kiihkeästi ja niin vakuuttavasti kuin hän olisi ollut todellinen äiti, joka ei voi käsittää sitä mahdollisuutta että hänen täytyisi kadottaa lapsukaisensa, — vaikka pikku sydän jo lakkaa sykkimästä ja kirkas, armas silmyt murtuen sulkeutuu. — Liisa, Liisa, katso minuun! Liisa, maistapa tätä hyvää maitoa! Pari pisaraa vain! Liisa, Liisa, et saa lähteä luotamme!

Kenenkään huomaamatta oli Pietari tullut huoneeseen ja kuullut viime sanat. Henkeänsä pidättäen hän katseli lemmikkiänsä, hänen tukevat hartiansa vavahtelivat ja matalalla, tukahdutetulla äänellä hän kysyi lääkäriltä:

— Täytyykö hänen kuolla?

— Niin luulen, ystäväni! Pää pystyyn! Sinulle jää vielä paljon! Van Loolta ovat kaikki viisi kuolleet ruttoon.

Pietari vavahti ja painaen päänsä alas hän läksi huoneesta katsahtamattakaan Mariaan.

Bontius seurasi häntä työhuoneeseen, laski kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi:

— Kurjaa elämäämme pyritään tekemään yhä katkerammaksi, Pietari. Barbara kertoi, että sinun ovesi eteen oli tänä aamuna asetettu ruumis.

— Ensi näky, joka minua kohtasi lähtiessäni aamulla asunnostani, olivat nuo kalmankalpeat kasvot. Nuori ihmisolento se oli. Mitä kuolema korjaa, siitä he minua syyttävät. Minne luokin katseensa, näkee vain ruumiita! Minne kääntää korvansa, sieltä satelee kirouksia! Onko minulla oikeutta uhrata niin monta ihmishenkeä? Ei päivin, ei öin kuule muusta kuin kurjuudesta ja kuolemasta, — ja sittenkin — sittenkin... Laupias Jumala, varjele järkeäni!

Pietari puristi molemmin käsin otsaansa, mutta Bontius ei löytänyt sanaakaan lohdutukseksi, vaan huudahti:

— Entä minä, entäs minä? Vaimoni ja pieni lapseni ovat kuumeessa, päivät ja yöt täytyy minun olla jalkeilla — ei hoivaa tuottamassa, vaan näkemässä ihmisten kuolevan. Mitä ennen on oppinut työskennellessään otsansa hiessä, siitä ei nyt ole mitään apua, ja kumminkin noissa ihmisraukoissa syttyy toivon kipinä, kun koettaa heidän suontansa. Mutta näin ei voi jatkua, ei voi! Toissa päivänä kuoli seitsemänkymmentä, eilen kahdeksankymmentäkuusi — niiden joukossa kaksi virkaveljeäni.

— Eikö ole toivoakaan tilan paranemisesta?

— Huomenna kuolee yhdeksänkymmenen asemesta sata, sataa seuraa kaksi-, kolme-, neljä-, viisisataa, — kunnes lopuksi jää jäljelle vain yksi ainoa, jolle ei ole enää haudankaivajaa.

— Ovathan ruton saastuttamat talot erotetut muiden yhteydestä, ja meillä on vielä nautoja ja hevosia.

— Mutta rutto tunkee ulos raoista, ja kun viimeinen leipä ja viimeinen mallaskyrsä on syöty, ja kun ei ole muuta syötävää kuin lihaa ja lihaa vain — sitäkin pikkuruinen pala koko päiväksi —, yhtyy toinen kipu toiseen, syntyy tauteja ennen kuulumattomia, joista ei puhu mikään kirja, joille ei kukaan ole keksinyt lääkettä. Tämä pohjattomalla astialla ammentaminen tekee minusta lopun. Minun järkeni ei ole lujempi kuin sinunkaan. Näkemiin! Huomenna tapaamme.

— Tänään, tänään. Tulethan kokoukseen raatihuoneelle!

— En suinkaan! Tehkää mitä katsotte oikeaksi. Minä hoidan virkatoimiani, joina nykyisin on painaa umpeen vainajain silmät ja pitää ruumiintarkastusta. Pian ovat nämätkin tehtävät lopussa, jos jatkuu samaan tapaan.

— Siis, lyhyesti sanoen: Minun sijassani rupeaisit hieromaan sovintoa Valdezin kanssa?

— _Sinunko_ sijassasi? Minä en ole sinun asemassasi. Minä olen lääkäri, minulla ei ole muuta tehtävää kuin taistella kärsimyksiä ja kuolemaa vastaan. Sinusta riippuu nyt Bronkhorstin kuoltua tämän kaupungin kohtalo. Toimita lihan lisäksi jokaiselle pala leipää, sellainen vain kuin puoli kättäni, tai — minä rakastan maatani ja vapautta yhtä hartaasti kuin muutkin, — tai...

— Taikka?

— Tai — antakaa kuolon korjata satonsa, — te ette ole lääkäreitä!

Bontius lausui jäähyväiset ystävällensä ja läksi pois, mutta Pietari työnsi tuskastuneella liikkeellä sormet tukkansa lävitse ja jäi tuijottamaan ulos akkunasta, siksi kuin Barbara tuli huoneeseen, pani hänen virkapukunsa tuolille ja sanoi, koettaen tekeytyä tyyneksi:

— Saanko antaa Adrianille muutaman noista viimeisistä korpuista? Liha inhottaa häntä. Hän väänteleikse vuoteellansa.

Pietari kalpeni ja vastasi matalalla äänellä:

— Anna vain ja kutsu lääkäriä.

— Maria ja Bontius ovat jo hänen luonansa.

Pormestari muutti yllensä toisen vaatetuksen, ja sitä tehdessään tunsi hän raivoa joka vaatekappaletta kohtaan, jonka puki päällensä. Hän vihasi tänään tuota uhkeata pukua yhtä kiihkeästi kuin virkaa, joka oikeutti hänet sitä käyttämään ja jota hän vielä muutama viikko sitten oli hoitanut reippaalla itsetunnolla.

Ennenkuin läksi kotoa, meni hän Adrianin tykö. Poika makasi Barbaran huoneessa, valitteli kovissa tuskissa ja kysyi, täytyisikö hänenkin nyt kuolla. Pietari pudisti päätänsä ja Maria suuteli häntä ja huudahti:

— Ei, ei toki, lapseni! —

Pormestari ei voinut viipyä kauan. Etuhuoneessa koetti hänen vaimonsa pidättää häntä, mutta hän kiiruhti alas portaita, kuulematta mitä tämä huusi hänen jälkeensä.

Maria palasi Adrianin vuoteen ääreen. Pitäessään kiinni hänen kosteasta kädestänsä hän tuskalla ajatteli, kuinka äkkiä monet tuon rakkaan poikasen tovereista olivat kuolleet, hän ajatteli Liisaa, hän ajatteli Pietaria, ja hän oli kuulevinaan puolisonsa voimakkaalla äänellään kokouksessa puolustavan vastarintaa, taistelua viimeiseen mieheen. Maria oli samaa mieltä, hän oli selvillä siitä, mitä oli tehtävä: kärsittävä, kärsittävä vapauden tähden, ja, jos Jumala tahtoi, kestettävä sen edestä marttyyrikuolema — kuten Jakoba ja Leonard ja kuten Pietarin arvokas isä! —

Tuskallisessa mielentilassa hän odotti tunnin toisensa jälkeen.

Kun Adrian rupesi voimaan paremmin, meni Maria Liisan luo, joka kalpeana ja välinpitämättömänä näytti lähenevän kuolemaa ja vain väliin kohotti pienoisia sormiansa liikutellaksensa kuivia huuliansa.

Oi tuota suloista kuihtuvaa ihmistainta! Kuinka lujaan se olikaan juurtunut Marian sydämeen, kuinka mahdottomalta hänestä tuntui luopua siitä! Silmät kosteina nojasi hän otsaansa ristissä oleviin käsiinsä, pikku vuoteen pielukselle, ja hartaasti rukoili hän Jumalaa säästämään lapsukaisen ja pelastamaan sen. Uudelleen ja yhä uudelleen hän sitä rukoili, mutta kun hänen silmiänsä ei enää kohdannut lapsukaisen rauennut katse ja sen kätöset vaipuivat alas, ajatteli hän jälleen Pietaria ja tuota kokousta ja kaupungin kohtaloa, — ja hän mietti: "Leidenin pelastus on Hollannin pelastus, Leidenin antauminen veisi Hollannin perikatoon!"

Näin kuluivat hetket; tuota synkkää päivää seurasi hämärä, hämärää ilta. Kerttu toi yölampun sisään, ja nyt kuuluivat vihdoinkin Pietarin askelet portailta.

Hänhän se tietenkin oli, mutta ei tulijaa olisi luullut häneksi, sillä ei Pietari vielä koskaan ollut noussut noin hitaasti,·noin arasti portaita ylös.

Nyt aukeni työhuoneen ovi.

Hän se sittenkin oli!

Mitä olikaan tapahtunut, mitä olivat kaupunkilaiset päättäneet?

Ahdistetuin mielin käski Maria Kertun jäädä lapsen luo, sitten hän meni puolisonsa tykö.

Täydessä virka-asussa, hattu päässä, istui pormestari kirjoituspöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat vaipuneet pöydälle ristissä oleville käsivarsille.

Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään, ja kun Maria vihdoinkin häntä puhutteli, vavahti hän, hypähti seisoalleen ja heitti kiivaasti hattunsa pöydälle. Hänen tukkansa oli sekaisin, arat olivat hänen katseensa ja kuolonkalpeat kasvot, joille lankesi liekkuvain kynttiläin himmeä valo.

— Mitä tahdot? kysyi hän lyhyesti ja tuikeasti, mutta Maria ei vastannut heti, sillä kauhu lamautti hänen kielensä.

Vihdoin pääsi hän ääneen ja kysyi tuskallisen pelon valtaamana:

— Mitä nyt on tekeillä?

— Loppu on pantu alulle, vastasi Pietari koleasti.

— He ovat päässeet teistä voitolle äänestyksessä? huudahti Maria. — Baersdorp ja nuo toiset katalat pelkurit aikovat ruveta hieromaan sovintoa?

Silloin oikaisihe Pietari pystyyn ja huusi kovalla äänellä ja uhkaavasti:

— Pidä vaari kielestäsi! Kun näkee lastensa kuolevan ja ruumisten sulkevan tien omaan asuntoon, kun on vastattava tuhansien kuolemasta, kun on saanut kuulla kirouksia ja sadatuksia viikkomääriä ja turhaan odottanut apua yli kolmannesvuoden, — kun näkee joka taholla silmiensä edessä vain ääretöntä, yhä lisääntyvää kurjuutta ja silloin tarttuu vihollisen pelastavaan käteen...

— Niin on pelkuri, on petturi, on valapatto!

— Maria! huudahti Pietari jymisevällä äänellä ja lähestyi häntä uhkaavan näköisenä.

Pää pystyssä ja nopeasti hengittäen viittasi Maria häneen, huudahtaen ankarasti, hieman vavahtelevalla äänellä:

— Sinä, sinäkö olet äänestänyt Baersdorpin ja hänen hengenheimolaistensa kanssa, sinä, Pietari van der Werff! Sen teit sinä, prinssin ystävä, tämän uljaan kaupungin tuki ja turva, sinä, sama mies, joka vannotit kaupunkilaisia, marttyyrin poika, vapauden palvelija!

— Jo riittää! keskeytti häntä Pietari, vavisten häpeästä ja raivosta. — Tiedätkö, miltä tuntuu vastata Jumalan ja ihmisten edessä tästä rajattomasta kurjuudesta?

— Tiedän, tiedän, tiedän sen: se on laskea sydämensä kidutuslavalle pelastaaksensa Hollannin ja vapauden. Se on kysymyksessä! Jumalani, laupias Jumala! Sinä olet hukannut oman itsesi. Hierot sovintoa Valdezin kanssa!

— Ja jos sen tekisin? kysyi pormestari, tehden kiivaan kädenliikkeen.

Silloin katsoi Maria häntä ankarasti silmiin ja huudahti tarmokkaasti ja lujalla äänellä:

— Silloin olisi minun vuoroni sanoa sinulle: Mene Delftiin! Mene Delftiin, sillä toisenmoisia miehiä me täällä tarvitsemme!

Pietari kalpeni ja loi katseensa maahan, hänen vaimonsa katsoessa häneen pelottomasti.

Valo lankesi suoraan Marian hehkuville poskille, ja kun Pietari jälleen kohotti katseensa häneen, silloin hän tunsi, että hänen edessänsä seisoi sama Maria, joka morsiona oli vannonut jakavansa hänen kanssansa hädän ja vaarat, pysyvänsä loppuun saakka lujana hänen rinnallansa taistellen vapauden puolesta, — tunsi, että hänen "lapsukaisensa" Maria oli kehittynyt hänen vertaiseksensa ja ehtinyt hänestä edelle, silloin hän ensi kerran käsitti, että tuo jalo nainen, joka seisoi hänen edessänsä, oli hänen taistelutoverinsa, hänen ylevämielinen auttajansa kärsimyksissä ja vaaroissa. Lempi ja kaiho, niin viehkeän hurmaava ja voimakas, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut, pakotti hänet lähestymään Mariaa, — ja se täytti hänen povensa, paisui yhä mahtavammaksi ja tulvehti esiin, puhjeten sanoihin:

— Maria, Maria, vaimoni, suojelusenkelini! Olemme kirjoittaneet Valdezille, mutta en ole vielä sitoutunut mihinkään, ja sinun, sinun rinnallasi pysyn lujana loppuun saakka!

Silloin kajahti riemuhuuto Marian huulilta, keskellä kärsimyksiä tunsi hän uutta, ennen aavistamatonta, sanomatonta onnea, — ja hän heittihe puolisonsa povelle huudahtaen:

— Olen omasi elämässä ja kuolossa ja haudan tuolla puolen, seuraan sinua taistellen ja lempien!

Kolmasneljättä luku.

Pietarin mielentila oli kerrassaan muuttunut. Hänen povensa täytti rohkeus ja innostus sellainen, jommoista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, sillä sitä vahvisti ja virkisti tuo uljassydäminen nainen, joka taisteli hänen rinnallansa.

Kokouksessa oli kauhean edesvastauksen taakka, joka häntä painoi, ja virkatoverien ahdistelut saaneet hänet lupaamaan, että kirjoittaisi Valdezille pyytääksensä tätä suomaan vapaan pääsön läheteille, joiden piti pyytää staatteja ja Oranian prinssiä vapauttamaan tuon kidutetun kaupungin asukkaat heidän valastansa.

Valdez teki mitä voi, taivuttaaksensa pormestarin jatkamaan sovinnonhierontaa, mutta tämä pysyi lujana, eikä kaupungista lähetetty mitään pyyntöä päästä vapaaksi noista pyhistä velvollisuuksista. Molemmat herrat van der Does, kaupunginsihteeri, Warmondin junkkari ja muut lujamieliset miehet, jotka jo tuossa suuressa kokouksessa olivat kiivaasti vastustaneet sovinnonhankkeita, pitivät nyt tarmokkaasti pormestarin puolta hänen virkatovereitansa ja neuvoston jäseniä vastaan, näistä kun muut paitsi seitsemän itsepintaisesti ja kiivaasti vaativat ryhtymisiä rauhantekoon.

Adrian parani pian, mutta lääkärin ennustukset toteutuivat hirvittävällä tavalla, sillä nälkä ja rutto kilpailivat julmuudessa ja tuhosivat melkein puolet tuon kukoistavan kaupungin asukkaista. Synkkä oli maailma, pilviin peittynyt taivas, mutta kumminkin tämänkin kauhean kurjuuden aikana oli hetkiä, jolloin kirkas päivänpaiste valaisi mielet ja toivo jälleen heräsi. Riemuisampina kuin morsio, jonka hääpäivän aamuna herättää lapsuudentoverien laulu, nousivat leideniläiset vuoteiltaan, kun aamulla yhdentenätoista päivänä syyskuuta kaukaa kuului tykkien jylinää, joka kävi yhä kovemmaksi ja pitkällisemmäksi, taivaan hohtaessa purppuranpunaisena. Lounaaseen Leidenistä oli kyliä valkean vallassa. Mutta kuin ilotulitusta katselivat kaupungin asujamet noita liekkejä, jotka polttivat poroksi talot ja aitat, tuhosivat kelpo ihmisten varallisuuden.

Geusit olivat tulossa!

Tuolla, niissä tykit paukkuivat ja taivaanranta hehkui, siellä olivat nuo särkät, jotka vuosisatoja olivat uskollisesti suojelleet Leidenin tasankoa aaltojen hyökkäyksiltä ja nyt sulkivat tien avuksi rientävältä laivastolta.

"Vajotkaa maahan, te suojelusmuurit, kohoa, myrsky, ahmaise saaliisi, kuohuileva meri, tuhoa maamiehen varallisuus, turmele niittymme ja vainiomme, mutta hukuta vihollinen tai karkota hänet täältä!" — Näin saneli Janus Dousa, näin ajatteli Pietari, näin rukoili Maria ja hänen kanssansa tuhannet miehet, tuhannet naiset.

Mutta taivaanrannan hehku sammui, tykit vaikenivat. Kului vielä toinenkin päivä, kului kolmas ja neljäs, eikä tullut airutta, eivät lähestyneet geusien laivat, ja meri näytti pyrkivän lepoon. Mutta salaa ja hiipien, vaan rajattomalla tarmolla toimiskeli sen sijaan muuan toinen vallanpitäjä, kuolema, jota avustivat sen kalpeat kätyrit epätoivo ja nälkä.

Ihmiset kuljettivat salaa yöllä vainajansa hautaan, saadaksensa muonanjaossa heidänkin sirusensa elävitten käytettäväksi. Talosta taloon liiteli kuolonenkeli, ja se kosketti suloisen pikku Liisankin sydäntä ja suuteli yön hiljaisuudessa hänen uneen ummistuneita silmyeitänsä.

Pelkurit ja espanjalaismieliset kohottivat taas päänsä pystyyn, ja ne parveutuivat kokoon, ja osa niistä tunki raatihuoneeseen vaatimaan leipää. Mutta ei ollut enää murustakaan jäljellä, viranomaiset eivät enää voineet antaa muuta kuin pienen palan naudan- tai hevosenlihaa ja naudannahkaa, — keitettyä, suolattua naudannahkaa.

Kerran kulki van der Werff tämän kovimman hädän aikana kaupunginsihteerin asunnolle päin. Hän ei tarkannut sitä, että parvi epätoivoisia miehiä ja naisia seurasi häntä, purkaen uhkauksia suustansa, mutta kun hän kääntyi, mennäksensä sisään van Houtin taloon, huomasi hän äkkiä olevansa saarrettuna. Kalpea vaimo, kuoleva lapsi sylissään, vaipui hänen jalkainsa juureen, kurotti häntä kohden hengenlähdössä olevan pienokaisensa ja huusi koleasti, riutuneella äänellä: — Tyydy jo! Tyydy jo — katsos — katsos tätä, tämä on kolmas! Tyydy jo!

— Jo riittää, jo riittää! Leipää, leipää! Hanki meille leipää! huudettiin ja kiruttiin hänelle joka taholta, ja uhaten kohosi ilmaan aseita ja kiviä. Mutta eräs työmies, jonka hän tunsi ja joka tähän saakka oli pysynyt uskollisena vapaudenasialle, tuli lähemmäksi ja sanoi tyynesti, vakuuttavalla äänellä: — Tätä ei voi jatkua. Me olemme kärsivällisesti kestäneet nälkää ja vaivaa puolustaaksemme vapauttamme ja uskoamme, mutta on mieletöntä antautua varmaan kuolemaan.

Kalpeana ja haikein mielin katseli Pietari äitiä, lasta, tuota kelpo työmiestä ja uhkaavia, kirkuvia, nälistyneitä ihmisiä. Tuo kurjuus, joka näännytti heitä ja lukemattomia muita puutetta kärsiviä, ahdisti hänen mieltänsä tuhatkertaisella voimalla. Rajaton sääli valtasi tuon jalon miehen. Turmiotovereina ja samalla tulevan paremman elämän kanssaperillisinä olisi hän tahtonut painaa heidät kaikki tyyni vasten sydäntänsä. Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän katseli heitä, toista toisensa jälkeen. Sitten hän painoi lujasti kädet rintaansa vasten ja huusi joukolle, joka tunki häntä kohden:

— Tässä olen. Olen vannonut pysyväni lujana loppuun saakka, te vannoitte samaa. Valaani en riko, mutta voin kuolla. Jos voin palvella teitä antamalla henkeni, niin ottakaa se! Leipää minulla ei ole, mutta tässä, tässä on ruumiini. Ottakaa se, käykää siihen käsiksi ja repikää minut palasiksi. Tässä olen, tässä! Valani pidän!

Silloin painoi työmies päänsä alas ja sanoi matalalla äänellä:

— Tulkaa, hyvät ihmiset! Tapahtukoon Jumalan tahto! Valamme sitoo meidät!

Tyynesti meni pormestari sisään ystävänsä taloon. Rouva van Hout näki ja kuuli tämän kaiken, ja vielä samana päivänä hän kertoi siitä Marialle ja huudahti säteilevin silmin:

— En ole koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut niin ylevä kuin hän tuona hetkenä! Onnelliset olemme, kun hän on vallanpitäjänä täällä kaupungissamme. Tuota tekoa vielä lapset ja lastenlapset muistelevat kiitollisin mielin.

He ovatkin sen tehneet; — ja yöllä sen päivän jälkeen, jona pormestarin mielenlujuus ilmeni noin selvästi, tuli prinssiltä kirje, joka sisälsi ilahduttavia, rohkaisevia tietoja. Jalo Oranialainen oli nyt täydelleen parantunut ja pani kaikki voimansa liikkeelle, pelastaaksensa uljaan Leidenin. Geusit olivat avanneet sulut, heidän laivansa lähenivät, pelastus saapuisi pian, — ja ne kunnon miehet, jotka toivat kirjelmän, olivat omin silmin nähneet avuksi kiiruhtavan laivaston ja sotainnosta hehkuvat vapaudenpuoltajat. Herrat van der Does nimitettiin samassa kirjeessä van Bronkhorst vainajan sijaan prinssin edustajiksi. Van der Werffin ei enää tarvinnut yksin kantaa edesvastauksen taakkaa. Ja kun seuraavana aamuna kaupungin asujamille luettiin "isä Vilhelmin" kirje, ja kun lähettien tuomasta sanomasta oli kaikkialla saatu tietoa, virkistyi kidutettujen kaupunkilaisten rohkeus ja luottamus kuin kuihtuva ruoho raittiista sateesta.

Mutta monta viikkoa heidän vielä täytyi odottaa, kärsien tuskaa ja kurjuutta.

Syyskuun viime päivinä täytyi teurastaa viimeiset lypsylehmät, joita oli säästetty vastasyntyneitten ja heidän äitiensä takia — ja — sitten — sitten?

Apu oli lähellä, sillä tuon tuostakin punoitti taivas ja ilma värähteli tykinlaukauksista; mutta itätuulta kesti yhä, ja se peräytti maalle tunkeuneen veden, ja laivat tarvitsivat voimakasta vedennousua, voidaksensa lähetä kaupunkia.

Airueista, joita oli lähetetty, ei yksikään palannut. Mitään muuta ei tiedetty varmaan kuin se, että tuo sietämätön kurjuus kasvoi kasvamistaan. Tänään oli Barbarakin paneutunut vuoteeseen; hän valitti väsymystä ja häntä inhotti ruoka.

Silloin muistui Marialle mieleen paistettu kyyhkynen, joka oli ollut hyväksi Liisa vainajalle, ja hän läksi taiteilijan luo kysyäksensä häneltä, voisiko hän suostua uhraamaan vielä yhden lemmikeistänsä hänen kälynsä varalta.

Vilhelmin äiti otti vastaan Marian. Velttona ja välinpitämätönnä hän istui nojatuolissaan. Tosin hän vielä voi astua, mutta kaikki nuo tuskat ja kovat vaivat olivat panneet hänen kätensä vapisemaan omituisella tavalla. Kun Maria esitti pyyntönsä, pudisti hän päätänsä ja sanoi:

— Menkää itse kysymään. Hänen täytyy pitää nuo eläimet sisäänsuljettuina, sillä nälkäiset ihmisraukat ampuvat ne, jos ne tulevat näkyviin. Niitä on enää vain kolme. Toiset ottivat lähetit mukaansa, eivätkä ne enää palaa, Jumalan kiitos! Nuo ruokamuruset, jotka hänellä vielä on jäljellä, voi mieluummin panna vadille kuin kupuun. Ajatelkaapas, kaksi viikkoa sitten hän säästämistään rahoista maksoi viisikymmentä guldenia puolesta säkillisestä herneitä, — Jumala tiesi, mistä hän ne sai käsiinsä. Ulrikki, Ulrikki! Vie pormestarinna Vilhelmin tykö. Teidän täytyy tehdä hyvin ja mennä tuonne ylös, sillä hän odottelee kyyhkysiänsä palaaviksi eikä ole tullut edes syömäänkään. Hyvä Jumala, eipä juuri maksaisikaan vaivaa!

Päivä oli kirkas ja auringonpaisteinen. Vilhelmi oli vahtitornissaan ja katsoi vehreän, vedekkään tasangon ylitse etelää kohden. Hänen takanansa istui miekkailija vainajan poika Antero, nuotteja kirjoittaen; mutta poikasen tarkkaavaisuus ei ollut ylen kehuttava, sillä saatuaan aina rivin valmiiksi hän loi katseensa ylös ilmaan hakien kyyhkystä, jota hänen opettajansa odotteli. Kovin nääntyneeltä hän ei näyttänyt, sillä pienen lihapalansa lisäksi oli hän aina tuon tuostakin saanut hiukan kyyhkysruokaa.

Hämmästyneeltä näytti Vilhelmi ottaessaan vastaan pormestarin rouvan, jonka tulon luki itsellensä erityiseksi kunniaksi. Hän lupasi suostua Marian pyyntöön, vaikka voikin huomata, ettei tuo ollut hänestä aivan helppoa.

Maria meni taiteilijan kanssa parvekkeelle, ja Vilhelmi näytti hänelle etelän puolella, jossa muutoin oli nähtävänä vain vehreitä kenttiä, laajan alueen, jonka yläpuolella leijaili hienoa sumua. Iltapäiväauringon säteet kirkastivat tuon valkoisen usman, joka näytti ohenevan ja kohoavan ilmaan. Järvestä oli sumu noussut, ja järven muodosti rikottujen sulkujen lomista tunkeunut vesi, — ja pitkulaiset, tummat, liikkuvat täplät sen läheisyydessä olivat varmaankin espanjalaisjoukkoja ja karjalaumoja, jotka kohoavaa vettä paeten olivat jättäneet äärimmäiset vallitukset, kylät ja maakartanot. Sulkuja ei voinut nähdä, mutta uloimman niistä olivat geusit jo jättäneet taaksensa. Jos heidän laivastonsa onnistuisi päästä Soetermeerinjärvelle ja sieltä...

Vilhelmi keskeytti äkkiä selityksensä, sillä Antero hypähti pystyyn, sysäsi syrjään istuimensa ja huudahti:

— Nyt se tulee! Kyyhkynen! Roland, edeltäjäni, tuolla se tulee!

Ensi kerran kuuli Vilhelmi tänään pojan käyttävän isänsä lempivahviketta. Ylen tärkeä mahtoi tuo seikka olla, joka noin häntä liikutti, — ja, toden totta, — hän ei erehtynyt, sillä ilmojen kautta lähestyvä piste, jonka poikanen oli huomannut tarkoilla silmillänsä, ei ollut enää piste vain, se näytti pitkulaiselta, — se oli lintu, kyyhkynen!

Vilhelmi tempaisi parvekkeella olevan lipputangon ja heilutti sitä niin riemuisasti kuin sotapäällikkö, joka on päässyt taistelussa voitolle. Nyt läheni kyyhky, nyt laskeutui se, nyt pujahti se lakkaan, — ja muutaman minuutin jälkeen oli taiteilijalla kirje kädessänsä.

— Maistraatille! huudahti Vilhelmi. — Viekää se heti puolisollenne. Oi, arvoisa rouva, suorittakaa te lopullisesti tuo toimi, minkä kyyhkynen pani alulle! Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! He ovat jo lähellä Pohjois-Aata. Tuo tieto pelastaa ihmisraukat epätoivosta! Ja eräs seikka vielä! Te saatte paistin, mutta ottakaa myös nämä jyvät. Ohraliemi on parasta lääkettä sellaisessa taudissa kuin Barbaran on, olen itse sen kokenut!

Kun oli tullut ilta ja taiteilija vanhempinensa oli ehtinyt iloita uutisesta, käski hän ottaa kiinni sinisen kyyhkysen, jolla oli valkoinen rinta.

— Lopeta se tuolla ulkona, sanoi hän, — en siedä sitä nähdä.

Antero palasi pian, muassaan päätön kyyhkynen. Hänen huulensa olivat veressä ja Vilhelmi tiesi, mistä, mutta hän ei nuhdellut tuota nälkäistä poikaa, vaan sanoi vain:

— Hyi sinua, mokomaa hilleriä!